Yrjö Sirola

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kansanvaltuutettu Yrjö Sirola senaatin täysistuntosalissa sotatalvena 1918.

Yrjö Elias Sirola (vuoteen 1896 Sirén, 8. marraskuuta 1876 Piikkiö18. maaliskuuta 1936 Moskova) oli suomalainen kirjailija, toimittaja ja vasemmistolainen poliitikko, joka vaikutti keskeisissä asemissa Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa (SDP) ja Neuvostoliittoon emigroiduttuaan Suomen kommunistisessa puolueessa (SKP). Hän kuului siihen työväenliikkeen johtajien joukkoon, joilla oli ratkaiseva rooli Suomen sisällissodan alkamisessa ja sodan aikana punaisen puolen johdossa.

Poliittisen uran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yrjö Sirolan vanhemmat olivat vuodesta 1878lähde? Viipurin kaupunki- ja maaseurakunnan kappalaisena toiminut Karl Gustaf Sirén ja Wilhelmina Margareta Sandell.[1] Usein muistetaan mainita, että SKP:n johtajista myös Kullervo Manner oli papin poika.

Sirola kävi Viipurin klassillisen lyseon, jonka rehtorina toiminut nuorsuomalainen poliitikko J. A. Lyly rohkaisi hänet kiinnostumaan yhteiskunnallisista kysymyksistä. Sirola kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1896, mutta joutui keskeyttämään yliopisto-opintonsa velkojen vuoksi ja valmistui kansakoulunopettajaksi Rauman seminaarista 1902. Hän ehti toimia vuoden opettajana Hattulassa, mutta siirtyi sitten toimittajaksi, ensin nuorsuomalaiseen Kotkan Sanomiin ja – sen pian lakattua ilmestymästä – 1904 toimitussihteeriksi Tampereella ilmestyvään sosialidemokraattiseen Kansan Lehteen.[1]

Sirolan ura eteni tämän jälkeen hyvin nopeasti: hän tuli kunnolla mukaan SDP:n toimintaan suurlakkovuonna 1905 niin sanottujen marraskuun sosialistien mukana ja valittiin saman tien puolueen ensimmäiseksi päätoimiseksi puoluesihteeriksi[1]. Kun suurlakon aikana 4. marraskuuta 1905 valitsi kansalaiskokous Rautatientorilla Helsingissä Suomelle uuden hallituksen, oli vain 28-vuotiaan Sirolan nimi senaattorilistan joukossa.[2] Tämä hallitus jäi vain paperille, mutta Sirola nimettiin kuitenkin eduskuntauudistusta valmistelevaan komiteaan, jonka jäsenistä hän oli selvästi nuorin ja poliittisesti kokemattomin, suoriutuen kuitenkin tehtävästä. Vuonna 1906 hän myös valmisteli SDP:n kuuluisan puoluekokouksen ja johti vaalivalmisteluja (koulutti vaaliagitaattoreita, jotka sitten toivat SDP:lle maanvyöryvoiton), siirtyi puolueen pää-äänenkannattaja Työmiehen toimitussihteeriksi (jätti puoluesihteerin tehtävät) ja perusti muiden nuorten sosialistien kanssa teoreettisen keskustelun foorumiksi Sosialistisen aikakauslehden.[1] Sirola perusti hieman myöhemmin myös Työväen Arkiston[1] ja toimi sen ensimmäisenä arkistonhoitajana.

Sirola kirjoitti myös useita kirjoja, erityisesti yhteiskunnallisia ja poliittisia teoksia. Lisäksi hän suomensi muun muassa August Strindbergiä ja Karl Kautskya. Sirola oli erityisesti mukana kehittämässä työväenjärjestöjen opinto- ja valistustoimintaa.

SDP:n poliitikko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yrjö Sirola perheensä kanssa Hancockissa, Michiganissa, 1913.

Sirola valittiin eduskuntaan ensimmäisissä eduskuntavaaleissa Pohjois-Hämeen vaalipiirin suurimmalla äänimäärällä ja hänestä tehtiin saman tien SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja. Hän johti puolueensa kamppailua eduskunnassa pikaisten yhteiskunnallisten uudistusten aikaansaamiseksi. Vuoden 1908 toisilla valtiopäivillä vain 31-vuotias Sirola valittiin ensimmäiseksi varapuhemieheksi, missä tehtävässä hän jatkoi, kunnes jäi pois eduskunnasta vuoden 1910 vaaleissa.[1] Vuodet 1910–1914 Sirola asui perheineen Yhdysvalloissa, ja toimi Työväen Opiston johtajana Minnesotan Duluthissa[1], jossa oli kaikkein eniten suomalaissiirtolaisia ja näiden keskuudessa aktiivinen työväenliike. Hän kirjoitti myös paikallisiin amerikansuomalaisten radikaalien Industrialisti- ja Tie Vapauteen -lehtiin.[3]

Palattuaan Suomeen hän pääsi uudelleen Työmiehen toimitukseen ja 1916 toistamiseen toimitussihteeriksi. Sirola valittiin myös SDP:n puoluetoimikuntaan ja uudelleen eduskuntaan vuoden 1917 vaaleissa. Hän kuului puolueen radikaalin, "siltasaarelaiseen" siipeen, joka valtasi enemmistön puoluetoimikunnassa vuonna 1917. Hän oli monien muiden siltasaarelaisten tapaan oppositiossa Tokoin senaattiin nähden ja rupesi ihailemaan bolševikkien toimintaa ja vallankumousta Venäjällä. Sirola kuului vuoden 1917 yleislakon aikana salaisesti nimitettyyn vallankumoukselliseen keskusneuvostoon, jossa kannatti innokkaasti 16. marraskuuta tehtyä päätöstä vallan kaappaamisesta, joka kuitenkin kumottiin alle vuorokauden kuluessa. Kun hieman myöhemmin SDP viimeisenä yrityksenä parlamentaariseen vallan saamiseen esitti eduskunnassa oman senaattorilistansa vastaesityksenä Svinhufvudin senaatille, oli Sirolan nimi jälleen listalla, mutta tämäkään hallitus ei toteutunut.[1]

Vihdoin tammikuussa 1918 SDP:n radikaalit, Sirola mukaan luettuna, saivat ajettua läpi päätökseen vallankumouksen aloittamisesta. Kumouksen johtoon asettuneeseen Suomen kansanvaltuuskuntaan hänet nimitettiin ulkoasiain valtuutetuksi, siis ulkoministeriksi.[1] Ulkopolitiikassaan punainen hallitus onnistui lähinnä suhteiden solmimisessa Neuvosto-Venäjään, mikä osoittautuikin hyödylliseksi, kun kansanvaltuutetut valtansa luhistuessa saattoivat paeta sinne. Myös Sirola siirtyi rajan taa, ja asui siellä lopun ikänsä.

Emigranttikommunistina Venäjällä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sirola oli mukana perustamassa SKP:ta Moskovassa elokuussa 1918. Hän oli puolueen alkuaikoina sen nimellisenä puheenjohtajanakin[4] ja yhtä kaikki Otto Wille Kuusisen aisaparina toinen puolueen "sieluista" kuolemaansa asti.[1] "Moskovan SKP:n" sisäisissä valtakamppailuissa hän oli loppuun asti Kuusisen tukija ensin Eino Rahjan ja sittemmin myös puolueen puheenjohtaja Kullervo Mannerin jyrkempää linjaa vastaan. Vuosina 1922–1926 hän työskenteli Leningradissa Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopiston opettajana, lukuvuoden 1925–1926 myös sen rehtorina[1].

Sirola oli Kominternin palveluksessa 1926–1928 ja 1931–1936 ja oli sen ylimmän päätöksentekoelimen eli toimeenpanevan komitean jäsenenä, jossa vastasi Skandinavian ja Amerikan yhteyksistä käyden välillä Ruotsissa. Hän auttoi myös Edvard Gyllingin suomalaistamispolitiikkaa Karjalan autonomisessa sosialistisessa neuvostotasavallassa toimien sen kansanvalistuskomissaarina vuosina 1928–1931.[1] Myöhemmin tämä politiikka tuomittiin "kansallisena sovinismina" ja suomalaiset puhdistettiin tasavallan johdosta, mutta Sirola oli onnekseen jo sitä ennen palannut Moskovaan toisiin tehtäviin.

1930-luvun alussa Sirola työskenteli ulkomaisia kommunisteja maanalaiseen työhön kouluttaneen Moskovan Lenin-koulun suomalaisen sektorin johtajana. Koska koulua kävivät noina vuosina kymmenet sittemmin SKP:n johtoasemiin kohonneet henkilöt, sai Sirola kuolemansa jälkeen puolueen omassa historiankirjoituksessa lisänimen "SKP:n kaaderien isä".[5]

Sirolan viimeisiä vuosia leimasi ankaraksi kiihtynyt valtataisto SKP:n johdossa, jota alkoi sävyttää etenevä Stalinin terrori. Kuusinen laittoi kirjallisesti lahjakkaamman Sirolan kirjoittamaan ideologisia hyökkäyksiä, joilla Manner syöstiin 1934 puolueen johdosta – ja tuomittiin vuotta myöhemmin 10 vuodeksi vankileirille. Poliittiseen vainoharhaisuuteen ajavassa ilmapiirissä Sirola muuttui itseään kohtaan hyperkriittiseksi ja ajautui hermoromahduksen partaalle käydessään läpi omia vanhoja tekstejään oppivirheitä etsien.[6] Hän joutui henkisten ongelmien ja uupumuksen vuoksi vetäytymään Lenin-koulun suomalaissektorin johdosta jo vuoden 1933 lopulla, mutta jatkoi yhä opettajana ja muissa tehtävissään.[7] Vuonna 1935 hän kirjoitti epätoivoissaan Gyllingille: "Hermoni ovat lopussa, alan nähdä esineet kahtena"[1]. Raskauttavaa aineistoa Sirolaa vastaan oltiin jo keräämässä ja hänet aiottiin siirtää varhaiseläkkeelle[8], mutta äkillinen luonnollinen kuolema pelasti hänet tältä kohtalolta; Yrjö Sirola sai aivohalvauksen kesken oppitunnin maaliskuussa 1936 ja menehtyi sairaalassa aivoverenvuotoon vain 59-vuotiaana.[1][9] Koska häntä ei ehditty tuomitsemaan, hän sai sankarin hautajaiset ja kelpasi myöhemminkin SKP:n piirissä Kuusisen tavoin kunnioituksen ja ylistyksen kohteeksi.[10]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yrjö Sirolan mukaan nimettiin sotien jälkeen perustettu Yrjö Sirolan Säätiö, joka ylläpiti 1946–1994 Sirola-opistoksi ristittyä kansanopistoa, jossa myös koulutettiin suomalaisia kommunisteja puoluetyöhön. Itse säätiö toimii edelleen opiston lakkauttamisesta huolimatta.

Yrjö Sirolan tuhkauurna tuotiin kaksi vuosikymmentä myöhemmin Suomeen ja haudattiin marraskuussa 1957 Malmin hautausmaalle Helsinkiin[1], kortteliin 23-9-123, jossa sijaitsi valmiiksi myös vuonna 1918 "vakaumuksensa puolesta kaatuneiden" (punaisten) muistomerkki. Vuonna 1961 Sirolan haudalle pystytettiin hautapaasi SKP:n kustannuksella. Sen viereisestä haudasta tehtiin SKP:n johtohenkilöiden yhteishauta, johon ensimmäisenä haudattu Yrjö Enne – entinen Sirolan oppilas – oli itse saanut yllättävän sairauskohtauksen ja kuollut Sirolan hautamuistomerkin paljastustilaisuudesta kotiin palatessaan[11].

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Salomaa, Erkki: Yrjö Sirola, sosialistinen humanisti. Helsinki: Kansankulttuuri, 1966.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Venla Sainio: Sirola, Yrjö Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  • Yrjö Sirola Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  • Krekola, Joni: Stalinismin lyhyt kurssi. Suomalaiset Moskovan Lenin-koulussa 1926–1938. Helsinki: SKS, 2006.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o Venla Sainio: Sirola, Yrjö Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. Marko Tikka: Kun kansa leikki kuningasta: Suomen suuri lakko 1905. SKS, Helsinki 2009, s. 120.
  3. Dirk Hoerder: "The Immigrant Labor Press in North America, 1840s-1970s: An Annotated Bibliography: Volume 2: Migrants from Eastern and Southeastern Europe" (s. 230–232) Google Books. Viitattu 29.10.2013.
  4. Yrjö Sirola Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  5. Krekola, mm. s. 17.
  6. Krekola, s. 229–231.
  7. Krekola, s. 232.
  8. Krekola, s. 232, 303–304.
  9. Krekola, s. 304–305.
  10. Krekola, s. 305–307.
  11. Kansan Uutiset 13.11.1961.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:
Edeltäjä:
J. K. Kari
Sosialidemokraattisen puolueen puoluesihteeri
1905–1906
Seuraaja:
Matti Turkia
Edeltäjä:
-
SKP:n puheenjohtaja
1918–1920
Seuraaja:
Kullervo Manner