Jouko Kajanoja

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Jouko Kajanoja (s. 23. joulukuuta 1942, Tammela)[1] on suomalainen poliitikko ja tutkija. Hän on toiminut muun muassa työvoimaministerinä, Suomen kommunistisen puolueen puheenjohtajana (1982–1984) ja Kansaneläkelaitoksen yhteiskuntatutkimuksen päällikkönä (2003–2008). Kajanoja kuului Helsingin kaupunginvaltuustoon vuosina 1985–1992[2].

Sisällysluettelo

[muokkaa] Elämä

[muokkaa] Politiikkaan ja ministeriksi

Kajanoja syntyi porvarilliseen kotiin, mutta yliopistovuosina Helsingissä hänestä tuli vakaumuksellinen marxilainen. Helsingin kaupungin suunnitteluvirastossa vuodesta 1966 työskennellyt Kajanoja liittyi vuonna 1968 Suomen kansan demokraattiseen liittoon (SKDL) ja kolme vuotta myöhemmin Suomen kommunistiseen puolueeseen (SKP). Kunnallisvaaleissa 1972 Kajanoja sai 250 ääntä SKDL:n listalla. SKP:n 17. edustajakokouksessa 1975 hän nousi puolueen keskuskomiteaan saarislaisen enemmistön edustajana.[3]

Suunnitteluviraston jälkeen Kajanojan työskenteli 1970-luvulla sisäministeriössä ja valtioneuvoston kansliassa väestö- ja työvoimapolitiikan parissa. Vuonna 1976 hän siirtyi SKDL:n kiintiöpaikalle Kehitysaluerahaston varatoimitusjohtajaksi Taisto Heikkilän tilalle. Kajanoja teki 1970-luvun loppupuolella läheistä yhteistyötä SKP:n pääsihteerinä ja työvoimaministerinä toimineen Arvo Aallon kanssa. Kajanoja piti kuitenkin yhteyksiä myös SKP:n vähemmistöön, jonka edustajien kanssa hän oli yhdessä mukana Vamokap-tutkimushankkeessa. Kajanoja oli yksi puolueensa keskeisimmistä talousasiantuntijoista. Kun Aalto jätti tehtävänsä työministeriössä, nostettiin Kajanoja hänen tilalleen työvoimaministeriksi Mauno Koiviston II hallitukseen.[3]

[muokkaa] SKP:n johdossa

1980-luvulla Kajanoja tuli tunnetuksi lyhyestä ja myrskyisästä kaudestaan SKP:n puheenjohtajana vuosina 1982–1984. Kajanoja valittiin tehtävään ns. kolmaslinjalaisten tukemana kompromissiehdokkaana SKP:n ylimääräisessä edustajakokouksessa 1982, kun vuodesta 1966 puheenjohtajana ollut Aarne Saarinen jätti paikkansa. Puheenjohtajana Kajanoja pyrki yhdistämään puolueensa hajaantuneet rivit, mutta varsin laihoin tuloksin. Sorsan III hallitus oli vähällä kaatua marraskuussa 1982, kun Kajanoja sanoutui irti devalvaatiopäätöksestä. SKDL lähti lopulta hallituksesta vuoden lopussa Kajanojan ajamana. Puheenjohtajan välit pääsihteeri Aaltoon alkoivat näiden toimenpiteiden seurauksena heiketä.[3]

1983 eduskuntavaaleissa SKDL kärsi tappion eikä (hieman alle 4 000 ääntä saanut)[4] Kajanoja itsekään onnistunut pääsemään läpi. SKP:n enemmistö koki Kajanojan myötäilevän liiaksi oppositiota. Puolueen 20. edustajakokouksessa puheenjohtajaksi valittiin 11[3] äänen erolla Arvo Aalto. Katkeroitunut Kajanoja totesi loppulausunnossaan: "Alistavat ja pakottavat valtarakenteet jyräsivät alleen orastavan yhteistyön."[5] Kajanojalle tarjottiin töitä kustannusyhtiö Yhteistyön toimitusjohtajana, mutta hän kieltäytyi.[3]

[muokkaa] Uusi puolue

Aaltolaisten kirveslinjaa vastustanut Kajanoja lähti opposition mukana pois puolueesta, kun hänen puolueosastonsa kesäkuussa 1985 erotettiin puolueesta satojen muiden tavoin.[3] Kajanoja valittiin Suomen kommunistisen puolueen (yhtenäisyys) (SKPy) pääsihteeriksi 1986. Presidentinvaaleissa 1988 SKPy:n yhteistyöpuolue Demokraattinen vaihtoehto (Deva) asetti Kajanojan ehdokkaakseen ja tämä sai 44 428 ääntä (1,6%) suorassa kansanvaalissa. Kajanojan valitsijamiehet saivat 56 528 ääntä. Kajanojaa eivät tukeneet vaaleissa edes kaikki Deva:n kannattajat. Kajanoja toimi kuitenkin vielä SKPy:n puheenjohtajana vuodet 1988–1989. Erotessaan Kajanoja suuntasi kritiikkiä joka suuntaan.

[muokkaa] Pois politiikasta

Kajanoja jätti puoluepolitiikan 1990-luvulle tultaessa. Hän on kuitenkin osallistunut aktiivisesti yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun.[6] Vuonna 1996 Kajanoja väitteli sosiaalipolitiikan tohtoriksi.[2] Syksyn 2008 kunnallisvaaleissa helsinkiläinen Kajanoja oli Vasemmistoliiton ehdokkaana, mutta hän jäi valtuuston ulkopuolelle 307 äänellään.[7]

Kajanoja kuuluu Hyvinvointivaltion vaalijat -yhdistyksen hallitukseen.[6]

Kajanoja oli vuodet 1985–1996 naimisissa kansanedustaja Pirkko Turpeisen kanssa.

[muokkaa] Viitteet

  1. ↑ Kuka kukin on 2007, Otava 2006
  2. ↑ 2,0 2,1 Poliitikko otti uuden suunnan (Helsingin Sanomat 21.12.2002)
  3. ↑ 3,0 3,1 3,2 3,3 3,4 3,5 Antti Blåfield: Tyhjä taulu (Suomen kuvalehti 1/1988), s. 47–49.
  4. ↑ Kevin Devlin: Election Defeat for Finland's Disunited Communists (RAD Background Report/67 31.3.1983)
  5. ↑ Jouko Kajanoja: Loppulausunto yleiskeskustelusta. teoksessa SKP:n 19. edustajakokous (Kansankulttuuri/SKP/Yhteistyö 1984), s. 34.
  6. ↑ 6,0 6,1 Kai Hirvasnoro: Jouko Kajanoja: Suomen käänne alkoi Korpilammelta (Kansan Uutiset 11.5.2007)
  7. ↑ Kunnallisvaalit 2008 / Helsinki / ehdokkaat (Oikeusministeriö 31.10.2008)

[muokkaa] Aiheesta muualla

Edeltäjä:
Aarne Saarinen		 SKP:n puheenjohtaja
1982–1984		 Seuraaja:
Arvo Aalto
SKPy:n ja SKP:n (r.p. 1997) puheenjohtajat

Taisto Sinisalo | Jouko Kajanoja | Esko-Juhani Tennilä | Yrjö Hakanen

Suomen vuoden 1988 presidentinvaalien ehdokkaat

Harri Holkeri (Kok.) | Jouko Kajanoja (DeVa) | Kalevi Kivistö (Liike 88) | Mauno Koivisto (SDP) | Paavo Väyrynen (Kesk.)

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Jouko_Kajanoja
Henkilökohtaiset työkalut
Muilla kielillä