Suomen presidentinvaali 1982

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suomen presidentinvaali jouduttiin järjestämään ennenaikaisesti vuonna 1982, koska tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli ilmoittanut eroavansa huonon terveytensä vuoksi. Varsinaista presidenttipeliä eli keskustelua Kekkosen seuraajasta oli käyty jo kaukaa 1970-luvulta lähtien, jolloin oli alkanut liikkua huhuja presidentin niin fyysisen kuin psyykkisenkin kunnon heikkenemisestä. Sääntömääräinen presidentinvaalien ajankohta olisi ollut vasta vuonna 1984, mutta Kekkosen kuntoa läheltä seuranneet olivat pitäneet jo pian vuoden 1978 vaalien jälkeen ennenaikaisia vaaleja mahdollisina ja 1980-luvulle tultaessa vähitellen jopa todennäköisinä.

Ensimmäisen kerran Kekkosen terveys petti näkyvästi Islantiin suuntautuneen kalastusmatkan aikana elokuussa 1981. Kekkonen jäi sairauslomalle 11. syyskuuta ja hän erosi presidentin virasta 26. lokakuuta, vaikka muodollisesti hän oli presidenttinä vaaleihin saakka. Kaikki kahdeksan eduskuntapuoluetta nimesivät omat presidenttiehdokkaansa marraskuun aikana. Liberaalisen Kansanpuolueen ehdokas, varatuomari Helvi Sipilä oli Suomen presidentinvaalien historian ensimmäinen naisehdokas. Kekkosen seuraajaksi valittiin toisella äänestyskierroksella Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen valitsijamiesvaaleihin asettama ehdokas, pääministeri Mauno Henrik Koivisto. Vaalien järjestämistä viivytettiin vuoden 1982 alkuun, jotta vaalit voitaisiin järjestää vakiintuneena presidentinvaalipäivänä, tammikuun puolessavälissä.

Kaksi puoluetta asetti valitsijamiesehdokkaita tukemaan toisen puolueen asettamaa presidenttiehdokasta. Valitsijamiesten lukumäärä oli nyt nostettu aiemmasta 300:sta 301:een, jotta tasatulosta ei voisi syntyä ratkaisevassa kolmannessa äänestyksessä. Valitsijamiehet saattoivat kuitenkin äänestää tyhjää, joten tasatulos olisi ollut itse asiassa yhä mahdollinen myös ratkaisevassa äänestyksessä.

Vaalien edellä Keskustapuolueen johto kannatti puolueen presidenttiehdokkaaksi Suomen Pankin vt. pääjohtajaa Ahti Karjalaista, jolla oli takanaan myös puolueen ns. K-linjan ja useimpien merkittävien yritysjohtajien, ns. idänkaupan vuorineuvosten näkyvä ja voimakas tuki. Puoluekokouksessa ehdokkaaksi valittiin kuitenkin selvin luvuin eduskunnan puhemies Johannes Virolainen. Silti vielä tämän jälkeen julkisuudessa esiintyi epäilyksiä, että Keskustapuolueen ja ehkä muidenkin puolueiden valitsijamiehet aikoisivat toisessa äänestyksessä valita Karjalaisen ns. mustana hevosena presidentiksi. Valitsijamiesehdokkaat kiistivät aikovansa äänestää Karjalaista, eikä hän saanutkaan ääniä presidentinvaaleissa.

Julkisuudessa spekuloitiin myös sillä, että Neuvostoliitto ottaisi julkisesti kantaa Ahti Karjalaisen presidenttiehdokkuuden puolesta. Ministerineuvos Viktor Vladimirov, jonka on yleisesti katsottu työskennelleen vaaleihin valmistauduttaessa Karjalaisen ehdokkuuden hyväksi, ilmoitti kuitenkin Moskovasta saamiensa ohjeiden mukaan marras-joulukuun vaihteessa 1981, ettei Neuvostoliitto aio puuttua vaaliin millään tavoin, vaan luottaa Suomen ulkopoliittisen linjan säilymiseen muuttumattomana vaalin tuloksesta riippumatta.

Kampanjatunnukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kokoomus: Harri Holkeri − Turvaa kansakunnan linjan
  • Ruotsalainen Kansanpuolue: Jan-Magnus Jansson − Sovun takuumieheksi / Finland i trygga händer
  • Suomen Kansan Demokraattinen Liitto: Kalevi Kivistö − Rauhan ratkaisu
  • Suomen Sosialidemokraattinen Puolue: Tasavallan presidentin valitsee Suomen kansa − Äänestä Mauno Koivisto presidentiksi
  • Liberaalinen Kansanpuolue: Helvi Sipilä − Nainen maailman huipulta
  • Suomen Maaseudun Puolue: Veikko Vennamo − Paras mies presidentiksi
  • Keskustapuolue: Johannes Virolainen − Kokoava voima
  • Kristillinen liitto: Perusarvoissa tulevaisuus − Raino Westerholm presidentiksi

[1]

Tulokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valitsijamiesten vaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valitsijamiesten vaalit käytiin 17.–18. tammikuuta.[2] Vaaleissa oli yhteensä 2 382 ehdokasta. Kristilliset ja SKYP solmivat vaaliliiton 11 vaalipiirissä. RKP ja keskusta liittoutuivat neljässä sekä RKP ja LKP kahdessa vaalipiirissä.[3]

Valitsijamiehistä saavutti kaikkien aikojen ääniennätyksen Mauno Koiviston valitsijamieheksi valittu rouva Tellervo Koivisto, joka keräsi Helsingin kaupungin vaalipiiristä 50 649 ääntä. Yksi ääniharavista oli myös Tellervo ja Mauno Koiviston tytär Assi Koivisto, joka sai Uudenmaan läänin vaalipiiristä 22 585 ääntä.[4] Mikkelin läänin vaalipiiristä valittu Erkki Liikanen sai 24 532 ääntä ja 17,9 prosenttia kaikista omassa vaalipiirissään annetuista äänistä, mikä lienee ollut alallaan kaikkien aikojen ennätys.[5] Kaikkiaan 38 valitsijamiestä sai yli 10 000 ääntä, näistä 33 oli Mauno Koiviston vaaliliitosta. Koiviston vaaliliitossa oli mukana useita tunnettuja puolueisiin sitoutumattomia valitsijamiehiä, mm. professori Matti Klinge, professori Kirsti Lagerspetz, rouva Pirkko Liinamaa, toimittaja Mirja Pyykkö, näyttelijä Sylvi Salonen, kenraali Ensio Siilasvuo ja kirkkoherra Voitto Viro. Muista kuin Koiviston vaaliliiton valitsijamiehistä eniten ääniä saivat kokoomuslaiset kansanedustaja Pertti Salolainen ja ylipormestari Raimo Ilaskivi, molemmat Helsingin vaalipiiristä.[6]

äänioikeutetut 3 921 005[3][2] +76 726
äänestysaktiivisuus
(Suomessa asuvat)
86,8 %[2][3] +16,9
ehdokas puolue valitsija-
miehet
äänet
lukumäärä osuus
Mauno Koivisto Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 144 1 370 314 43,1%
Harri Holkeri Kansallinen Kokoomus 58 593 271 18,7%
Johannes Virolainen Keskustapuolue 53 534 515 16,8%
Kalevi Kivistö Suomen Kansan Demokraattinen Liitto 32 348 359 11,0%
Jan-Magnus Jansson Ruotsalainen Kansanpuolue 11 121 519 3,8%
Veikko Vennamo Suomen Maaseudun Puolue 1 71 947 2,3%
Raino Westerholm Suomen Kristillinen Liitto 59 885 1,9%
Helvi Sipilä Liberaalinen Kansanpuolue 1 56 070 1,8%
ei asetettua ehdokasta Åländsk Samling 1 11 119 0,3%
ei asetettua ehdokasta, mutta "liputtivat"
Mauno Koiviston puolesta
Perustuslaillinen Oikeistopuolue 9 532 0,2%
Raino Westerholm Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue 994 0,0%
Yhteensä 301 100%
Lähde: Suomen virallinen tilasto[3]

Valitsijamiesten suorittama vaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

ehdokas puolue 1.
kierros[7]
Mauno Koivisto SDP 167
Harri Holkeri Kok. 58
Johannes Virolainen Kesk. 53
Kalevi Kivistö SKDL 11
Jan-Magnus Jansson RKP 11
Helvi Sipilä LKP 1

Kello 15.00 alkanutta vaalitoimitusta johti vt. pääministeri Eino Uusitalo avustajinaan puoluejohtajat Kalevi Sorsa (SDP), Paavo Väyrynen (Kesk.), Ilkka Suominen (Kok.) ja Aarne Saarinen (SKDL). SDP:n valitsijamiesten lisäksi SKDL:n enemmistö ja SMP:n valitsijamies äänestivät Mauno Koivistoa jo ensimmäisellä kierroksella. Kalevi Kivistö kehotti valitsijamiehiään kannattamaan Koivistoa, mutta osa SKDL:n valitsijamiehistä, eli SKP:n vähemmistön edustajat, äänestivät Kivistöä, koska hänen hyväkseen oli tehty vaalityötä. Vaalin tulos julistettiin kello 17.12 ja Eino Uusitalo julisti vaalitoimituksen päättyneeksi kello 17.15. [8]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Antti Blåfield & Pekka Vuoristo: Kun valta vaihtui: mitä todella tapahtui presidentinvaaleissa 1982. Kirjayhtymä 1982, Helsinki. ISBN 951-26-2316-1.
  • Lauantaiseura: Tamminiemen pesänjakajat. Kustannus-vaihe 1981, Tampere. ISBN 951-99336-6-2
  • Hannu Savola (toim.): Näin saatiin presidentti: raportti Kekkosen kauden päättymisestä ja vuosikymmenen presidentinvaaleista 1982. Sanoma 1982, Helsinki. ISBN 951-9134-83-2.
  • Raino Westerholm: Elämäni on johdatusta ISBN 951-621-550-5
  • Raino Westerholmin Skypin vaalijuliste
  • Esko Rekola: Viran puolesta. WSOY 1998, Porvoo. ISBN 951-0-22965-2.
  • Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1983. Otava, 1982, Helsinki. ISBN 951-1-06728-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1983, s. 159. Helsinki: Otava, 1982.
  2. a b c Tasavallan presidentin vaalit 1925–2006 (Oikeusministeriö)
  3. a b c d Suomen virallinen tilasto 29 A 36, s. 8–9.
  4. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1983, s. 106−107. Helsinki: Otava, 1982.
  5. Hannu Savola (toim.): Näin saatiin presidentti, s. 144.
  6. Näin saatiin presidentti, s. 141−147.
  7. Presidentinvaalit 1919-2006 (Tasavallan presidentin kanslia)
  8. Janne Virkkunen: Onnittelijoiden joukot kilpailivat presidentin naisten suosiosta. Helsingin Sanomat 27. tammikuuta 1982.