Kansanäänestys

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kansanäänestys on yleinen äänestys jostain asiasta, johon kaikki vaaleissa äänioikeutetut kansalaiset saavat osallistua. Useimmiten sanalla viitataan kansallisella tasolla järjestettäviin äänestyksiin. Kansanäänestys voi olla neuvoa-antava tai sitova. Kylmän sodan jälkeisessä maailmassa kansanäänestysten määrä on lisääntynyt: vuodesta 1991 alkaneen 15 vuoden jakson aikana niitä on järjestetty yksin Euroopassa yli 300 kappaletta.[1] Sveitsissä kansanäänestyksillä on pitkät perinteet ja niillä määrätään sitovasti hallitusta ja kansanedustuslaitosta.

Usein kansanäänestyksellä viitataan päätöksentekomenetelmään, jossa normaalisti kansanedustuslaitoksen toimivaltaan kuuluvasta asiasta, kuten laista, päätetään kansanäänestyksellä. Ellei maan perustuslaki automaattisesti määrää asioista päätettäväksi kansanäänestyksellä, sellaisen järjestäminen edellyttää, että lakia säätävä laitos, yleensä kansanedustuslaitos kokonaisuudessaan tai sen alempi kamari, säätää lain, jonka mukaan käsiteltävänä oleva ehdotus saa lainvoiman, mikäli se hyväksytään kansanäänestyksessä.

Kansanäänestys, joka toimitetaan yksinomaan vallanpitäjien (presidentin, hallituksen, eduskunnan) aloitteesta, kutsutaan plebiskiitiksi. Usein, esimerkiksi Suomessa, plebiskiitti on muodoltaan vain neuvoa-antava kansanäänestys, jolloin äänestystulos ei ole sitova. Tällöin plebiskiitti on enemmänkin mielipidemittaus.[2]

Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suorassa demokratiassa enemmistö päättää asioista. On väitetty, etteivät politiikassa ratkaistavat kysymykset ole riittävän yksiselitteisiä ratkaistaviksi kansanäänestyksellä. Informaation jakaminen jokaisesta päätöksestä erikseen on tärkeä osa suoran demokratian prosessia. Uhkana on pidetty myös historiasta tunnettua niin sanottua bonapartismia, jossa vallanpitäjä pyrkii kansanäänestysten avulla syrjäyttämään edustuksellisen demokratian. Sen takia kansalaisaloite on tärkeämpi kuin ylhäältä annettu aloite. Itse asiassa hallituksen aloitteesta suoritetut kansanäänestykset erikoistapauksissa pitäisi kieltää kokonaan.kenen mukaan?[1] Kansanäänestysten kalleuteenkin on kiinnitetty huomiota ja pelätty niiden usein toistuessaan aiheuttavan "vaaliväsymystä". Sähköinen äänestäminen helpottaisi prosessia.

Kansanäänestyksiä, joiden järjestämisestä päättävät valtiopäivät, on pidetty suurehkojen valtiopäiväpuolueiden näkökulmasta enemmistöparlamentarismin vastaisina, koska ne tarjoavat vaihtoehtoisen päätöksentekokanavan.

Laiton kansanäänestys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jossain tapauksissa ulkopuoliset ovat tuominneet kansanäänestyksen laittomaksi.

Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemen mukaan kansanäänestys ei voi olla kansainvälisen oikeuden vastainen. Koskenniemi vertaa tätä YK:n kansainvälisen tuomioistuimen kannanottoon Kosovon itsenäisyysjulistuksen laillisuudesta. Tuomioistuimen kanta oli, ettei kansainvälinen oikeus ota kantaa kansanäänestyksiin.[3]

Transnistria järjesti 17. syyskuuta 2006 riippumattomuutta koskevan kansanäänestyksen, jonka Euroopan parlamentti on tuominnut laittomaksi, koska se oli ristiriidassa Moldovan perustuslain kanssa.[4]

30. syyskuusta 1991 Kosovo järjesti kansanäänestyksen itsenäisyydestä. Serbia julisti äänestyksen laittomaksi, mutta ei puuttunut sen kulkuun. Alueen serbit boikotoivat äänestystä. Järjestäjien mukaan 99,98 % äänestäneistä kannatti itsenäisyyttä. Ainoastaan Albania tunnusti tuloksen.[5]

15. helmikuuta 2012 Pohjois-Kosovon serbit järjestivät kansanäänestyksen. Järjestäjien mukaan 99,7 % äänestäneistä sanoutui irti Kosovon hallintorakenteista. Kosovon viranomaiset tuomitsivat äänestyksen laittomaksi ja Serbian presidentti sanoi sen olevan Serbian etujen vastainen.[6][7]

16. maaliskuuta 2014 Krimin autonominen tasavalta järjesti kansanäänestyksen, jossa 96,6 % äänestäneistä kannatti liittymistä Venäjään.[8] EU ja Yhdysvallat tuomitsivat kansanäänestyksen Ukrainan perustuslain vastaiseksi ja laittomaksi.[9][10]

Marraskuussa 2014 Katalonia aikoi järjestää kansanäänestyksen itsenäisyydestä. Espanjan korkein oikeus totesi sellaisen järjestämisen olevan laitonta. Oikeuden mukaan Espanjan Perustuslain mukaan vain hallitus voi järjestää kansanäänestyksen, jossa kysytään halua irtautua Espanjasta. [11][12] Katalonia järjesti äänestyksen silti. Äänestäneistä 92 % kannatti Katalonian julistamista "valtioksi" (un Estat) ja 88 % oli lisäksi sitä mieltä että tämän valtion piti olla itsenäinen.[13]

Neuvoa-antavia kansanäänestyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvoa-antava kansanäänestys ei ole varsinaisesti kansanäänestys vaan mielipidetiedustelu, jolla perustellaan edustuksellisen demokratian muotoja noudattava päätöksenteko.

Suomen perustuslain 53 § mahdollistaa neuvoa-antavien kansanäänestysten järjestämisen, mikäli niistä päätetään erikseen lailla. Sitovaa kansanäänestystä Suomen lainsäädäntö ei tunne.[14] Neuvoa-antava kansanäänestys on Suomessa järjestetty kahdesti: 29.-30. joulukuuta 1931 kieltolain lakkauttamisesta sekä 16. lokakuuta 1994 Euroopan unioniin liittymisestä. Kummassakaan tapauksessa asiaa ei ratkaistu äänestyksellä, vaan päätöksen teki lopulta eduskunta. Kuitenkin kummassakin tapauksessa kansanäänestys puolsi eduskunnan päätöstä. Lisäksi Suomessa on järjestetty lukuisia paikallisia kansanäänestyksiä esimerkiksi kuntaliitoksista. Suomessa nykyään myös kunnissa voidaan järjestää neuvoa-antavia äänestyksiä, jotka eivät sido kunnanvaltuustoja eivätkä korvaa niiden päätöksentekoa. Suomessa tällaisia äänestyksiä on järjestetty yli 50 kappaletta.[15] Ensimmäinen niistä järjestettiin Tuusulassa 12. toukokuuta 1991.

Muita kansanäänestyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Venäjällä vuoden 1978 Neuvostoliiton perustuslaista riippuvainen Venäjän sosialistisen liittotasavallan perustuslaki lakkautettiin kansanäänestämällä yksinkertaisella enemmistöllä uudesta perustuslaista, joka lakkautti neuvostoaikaisen normiston.
  • Itävallassa kansanäänestyksellä estettiin Zwentendorfin ydinvoimalan käynnistäminen 1978.
  • Italiassa äänestettiin kesäkuussa 2011 mm. ydinvoimasta, veden jakelun yksityistämisestä ja ministerien syytesuojasta. Kaikki aloitteet kaatuivat äänestyksessä.

Kansanäänestykset itsenäisyydestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Büchi, Rolf & Braun, Nadja & Kaufmann, Bruno: Opas suoraan demokratiaan. (Guidebook to direct democracy, 2007.) Suomentanut Irina Kyllönen. Into-pamfletti 08. Helsinki: Like, 2008. ISBN 978-952-01-0221-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Finanssireferendumi

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rolf Büchi: Kohti osallistavaa demokratiaa. Kansanäänestykset demokratian välineenä. LIKE: Helsinki 2006