Kansanäänestys

Kansanäänestys on yleinen äänestys jostain asiasta, johon kaikki vaaleissa äänioikeutetut kansalaiset saavat osallistua. Useimmiten sanalla viitataan kansallisella tasolla järjestettäviin äänestyksiin. Kansanäänestys voi olla neuvoa-antava tai sitova. Usein kansanäänestyksellä viitataan päätöksentekomenetelmään, jossa normaalisti kansanedustuslaitoksen toimivaltaan kuuluvasta asiasta, kuten laista, päätetään kansanäänestyksellä.

Ellei maan perustuslaki automaattisesti määrää asioista päätettäväksi kansanäänestyksellä, sellaisen järjestäminen edellyttää, että lakia säätävä laitos, yleensä kansanedustuslaitos kokonaisuudessaan tai sen alempi kamari, säätää lain, jonka mukaan käsiteltävänä oleva ehdotus saa lainvoiman, mikäli se hyväksytään kansanäänestyksessä.

Kansanäänestys, joka toimitetaan yksinomaan vallanpitäjien (presidentin, hallituksen, eduskunnan) aloitteesta, kutsutaan plebiskiitiksi. Usein, esimerkiksi Suomessa, plebiskiitti on muodoltaan vain neuvoa-antava kansanäänestys, jolloin äänestystulos ei ole sitova. Tällöin plebiskiitti on enemmänkin mielipidemittaus.

Historiaa

Venäjällä vuoden 1978 Neuvostoliiton perustuslaista riippuvainen Venäjän sosialistisen liittotasavallan perustuslaki lakkautettiin kansanäänestämällä yksinkertaisella enemmistöllä uudesta perustuslaista, joka lakkautti neuvostoaikaisen normiston.

Itävallassa kansanäänestyksellä estettiin Zwentendorfin ydinvoimalan käynnistäminen 1978.

Sveitsissä kansanäänestyksillä on pitkät perinteet ja niillä määrätään sitovasti hallitusta ja kansanedustuslaitosta.

Kylmän sodan jälkeisessä maailmassa kansanäänestysten määrä on lisääntynyt: vuodesta 1991 alkaneen 15 vuoden jakson aikana niitä on järjestetty yksin Euroopassa yli 300 kappaletta.

Italiassa äänestettiin kesäkuussa 2011 mm. ydinvoimasta, veden jakelun yksityistämisestä ja ministerien syytesuojasta. Kaikki aloitteet kaatuivat äänestyksessä.

Suomessa

Suomen perustuslain 53 § mahdollistaa neuvoa-antavien kansanäänestysten järjestämisen, mikäli niistä päätetään erikseen lailla. Sitovaa kansanäänestystä Suomen lainsäädäntö ei tunne.

Neuvoa-antava kansanäänestys on Suomessa järjestetty kahdesti: 29.-30. joulukuuta 1931 kieltolain lakkauttamisesta sekä 16. lokakuuta 1994 Euroopan unioniin liittymisestä. Kummassaan tapauksessa asiaa ei ratkaisu äänestyksellä, vaan päätöksen teki lopulta eduskunta.

Kritiikki

Suorassa demokratiassa enemmistö päättää asioista. On väitetty, etteivät politiikassa ratkaistavat kysymykset ole riittävän yksiselitteisiä ratkaistaviksi kansanäänestyksellä. Informaation jakaminen jokaisesta päätöksestä erikseen on tärkeä osa suoran demokratian prosessia. Uhkana on pidetty myös historiasta tunnettua niin sanottua bonapartismia, jossa vallanpitäjä pyrkii kansanäänestysten avulla syrjäyttämään edustuksellisen demokratian. Sen takia kansalaisaloite on tärkeämpi kuin ylhäältä annettu aloite. Itse asiassa hallituksen aloitteesta suoritetut kansanäänestykset erikoistapauksissa pitäisi kieltää kokonaan. Kansanäänestysten kalleuteenkin on kiinnitetty huomiota ja pelätty niiden usein toistuessaan aiheuttavan "vaaliväsymystä". Sähköinen äänestäminen helpottaisi prosessia.

Kansanäänestyksiä, joiden järjestämisestä päättävät valtiopäivät, on pidetty suurehkojen valtiopäiväpuolueiden näkökulmasta enemmistöparlamentarismin vastaisina, koska ne tarjoavat vaihtoehtoisen päätöksentekokanavan. Vallasta ei ole helppo luopua. Puolueet ovat saaneet liian suuren vallan ilman kansanäänestyksiä.

Kirjallisuus

• Rolf Büchi : Kohti osallistavaa demokratiaa. Kansanäänestykset demokratian välineenä. LIKE: Helsinki 2006

Lähteet

• Büchi, Rolf & Braun, Nadja & Kaufmann, Bruno: Opas suoraan demokratiaan. (Guidebook to direct democracy, 2007.) Suomentanut Irina Kyllönen. Into-pamfletti 08. Helsinki: Like, 2008. ISBN 978-952-01-0221-0.