Suomen ympäristöpolitiikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomi
Coat of arms of Finland.svg

Osa politiikan artikkelisarjaa:
Suomen politiikka


Teemasivu:Politiikka
 n  k  m 

Suomen ympäristöpolitiikkaan liittyvät paikalliset ja maailmanlaajuiset ympäristökysymykset ja kansainväliset, valtiolliset ja kunnalliset sopimukset ja ohjauskeinot, keskustelu, tutkimus ja rahoitus. Ympäristöpolitiikkaan vaikuttavat puolueet, rahoittajat, asukkaat, yhteisöt, yhdistykset, kansalaisliikkeet ja lehdistö. Ympäristöpolitiikka vaikuttaa biodiversiteettiin eli luonnon monimuotoisuuteen ja kansanterveyteen.

Ympäristöhallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ympäristöhallintoon sisältyvät ympäristöministeriö, Suomen ympäristökeskus ja alueelliset ympäristökeskukset.

Ympäristölaki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ympäristölainsäädäntöä uudistettiin Euroopan Unioniin liittymisen johdosta vastaamaan yhteisön lainsäädäntöä. Tavoitteena oli vähentää hajanaisuutta. Suomen ympäristölainsäädäntöön sisältyvät muun muassa vesilaki, ilmansuojelulaki, maankäyttö- ja rakennuslaki, naapuruussuhdelaki, melulaki, ympäristövahinkolaki, öljyvahinkolaki, maa-aineslaki, kaivoslaki, ydinvastuulaki, jätelaki ja kemikaalilaki.

Jätelaki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Jätehuolto

Jätelaki tuli voimaan vuonna 1994 ja korvasi aiemman jätehuoltolain. Suomen jätelainsäädäntö on yhdenmukaistettu Euroopan unionin lainsäädännön kanssa ja sen tavoitteena on tukea kestävää kehitystä edistämällä luonnonvarojen järkevää käyttöä sekä ehkäisemällä ja torjumalla jätteistä aiheutuvaa vaaraa ja haittaa terveydelle.

Kansalaistoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa toimivia ympäristöjärjestöjä ovat esimerkiksi BirdLife Suomi, Dodo, Greenpeace, Luonto-Liitto, Maan ystävät, Natur och Miljö, Suomen luonnonsuojeluliitto ja WWF. Suomessa useat ympäristöjärjestöt saavat valtiolta vuotuista toiminta-avustusta[1].

Kansainväliset sopimukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ratifioimiin kansainvälisiin ympäristösopimuksiin sisältyvät:

  • Valaanpyntisopimus 1983
  • Lontoon sopimus 1983 - Ydinjätteen dumppaus valtameriin
  • Baselin sopimus 1989 - Ongelmajätteiden kansainvälinen vienti
  • CFC-yhdisteitä rajoittava Montrealin pöytäkirja 1987
  • Ympäristövaikutusten arviointisopimus Espoo 1991

Euroopan Unioni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi on Euroopan Unionin jäsen. EU-lainsäädäntö sitoo Suomea. Euroopan yhteisön ja unionin sitoumuksiin sisältyvät:

Monimuotoisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi ei välttämättä kykene täyttämään EU:n monimuotoisuustavoitteita vuonna 2010. Korvausrahoitusvajeella metsien, avosoiden ja niittyjen suojelu voi viivästyä tai estyä. Suomen luonnon monimuotoisuuden laskun piti loppua Metso-ohjelman avulla vuonna 2010. Korvauksia maksavat pääasiassa elyt, mutta rahoitusvaje koskee myös Metso-ohjelmaa, metsähallitusta ja metsäkeskuksia.[2]

Kadmium[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Euroopan Unioniin liittymisen jäsenäänestyksenä merkittävä ympäristökysymys oli lannoitteiden kadmium-pitoisuus. Suomi neuvotteli erillissopimuksen. Kadmium on ongelmallinen luonnon ja ihmisten terveyden kannalta. Kadmiumin puoliintumisaika on 20 vuotta. Siksi suurin osa syödystä kadmiumista säilyy ruumiissa koko ihmisen eliniän. Kadmium kerääntyy munuaisiin. Lannoitteet ja jätevesiliete sisältävät kadmiumia, joka kertyy maaperään. Maaperässä se vaikuttaa pieneliöihin. Suomalaisten saantimäärät ovat olleet kohtuullisia. Eniten kadmiumia saadaan viljasta. Lannoitteiden kadmiumpitoisuudet laskivat merkittävästi 1980-luvulla.[3]

Teollisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metsäteollisuuden klooripäästöt olivat suuri ympäristökysymys 1990-luvulla. Klooria käytettiin paperimassan valkaisuun. Kloorin pelättiin rikastuvan ravintoketjuun kuten PCB ja DDT. Samoja aineita käytettiin aiemmin puunsuoja-aineina. Vapaa kloori voidaan korvata hapella, entsyymeillä ja klooridioksidilla. Kloorin käyttö väheni. Klooratut dioksiinit kertyvät kaloihin ja rikastuvat ravintoketjussa, joten ympäristöuhka kestää pidempään kuin päästöt.[4] Suomen kauppakalojen dioksiinipitoisuudet ovat muun Euroopan kaloja korkeammat.lähde? Viranomaisten mukaan kalan terveyshyödyt ylittävät jäämien haitat.

Ympäristöjupakat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kärkölä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjaveden saastuminen Kärkölässä oli 1990-luvun alussa kallein Suomessa tapahtunut ympäristöonnettomuus. Kärkölä sijaitsee 20 km Lahdesta. Syyksi arvioitiin Koskisen sahan Ky-5 puunsinistymisen suoja-ainetta. Kloorifenolia saattoi valua maahan 3,3 tonnia ja saastuneen pohjaveden määrä voi olla 100 000 m3. Puunsuoja-aineita käytettiin Suomessa yleisesti ilman turvajärjestelyjä. Monilla sahoilla puutavara upotettiin ulkona säiliöön ja nostettiin avoimelle maalle. Puunsuoja-aineita läiskyi kastelussa ympäristöön. Toisinaan astiat jopa tyhjennettiin maahan. Aineen valmistus lopetettiin 1984 ja käyttö lopetettiin 1989. Koskisen sahan palossa vuonna 1976 kloorifenoli levisi lisäksi sammutusvesien mukana ympäristöön. Kloorifenolista voi syntyä myös dioksiinia. Vedenottamo suljettiin joulukuussa 1987. Kloorifenolipitoisuus oli 140 µg/l pohjavedessä ja 798 µg/l läheisessä purossa. Juomaveden sallittu pitoisuus on 10 µg/l. Läheisen järven kalat julistettiin syömäkelvottomaksi. Tapaus ei ole ainoa, sillä ainetta käytettiin 300 suurella ja 10 000 pienellä sahalla ympäri Suomea. Pohjavesi ei puhdistu itsestään. [5]

Korkein hallinto-oikeus määräsi vuonna 2008 tekemään suunnitelman Kärkölän alueen tutkimiseksi ja tekemään riskiarvion. Saastuneen alueen puhdistusvelvoite riippuu riskiarviosta. Vesi virtaa Valkjärveen.[6]

Suot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oulussa Suuri veneneva sisältyi soiden suojeluohjelmaan. Siitä huolimatta turveruukki aloitti suon ojituksen vuonna 1981. Kaikki eduskuntaryhmät allekirjoittivat vetoomuksen suon säilyttämiseksi ja suo pelastui. Suo on aapasuo, jolla pesii kurkia, sinisuohaukkoja, suopöllöjä ja kapustarintoja. MTK:lla oli kampanja soidensuojelua vastaan 1970-luvulla. 1970-luvulla purettiin soiden suojelupäätöksiä, koska suot otettiin turpeennostoon. Nykyään soita ennallistetaan ja pelastetaan. 86 % soista on maatalouskäytössä. Turvekerros on keskimäärin 1,5 metriä. Suomen uhanalaisista lajeista elää soilla 8 %.[7]

Vesakkomyrkytys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metsähallitus suoritti valtion metsissä vesakontorjuntaa torjunta-aineen lentoruiskutuksina 1960-luvulta vuoteen 1980. Ruiskutus pilasi marjasadon ja sen pelättiin vaikuttavan haitallisesti riistaan ja kaloihin. Myrkytettyjen marjojen pelättiin joutuvan myyntiin. Vuonna 1980 ruiskutuksia vastustava Hattuvaara-liike perusti leirin lentoruiskutettavalle alueelle Ilomantsiin. Liikkeellä oli paikallisten asukkaiden tuki; alueella oli protestoitu lentoruiskutuksia vastaan jo vuonna 1974. Kolmen Hattuvaara-liikkeen aktivistin ollessa lentoruiskutusalueella he joutuivat helikopterista ruiskutettuun myrkylliseen torjunta-ainepilveen. Tapahtuma sai runsaasti julkisuutta, asia otettiin esille eduskunnassa, ja Metsähallitus keskeytti ruiskutukset. Eduskunta kielsi torjunta-aineiden lentoruiskutukset vuonna 1981.[8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Valtakunnallisten ympäristöjärjestöjen toiminta-avustukset (vahvistettu tulos) 26.4.2011. Ympäristöministeriö. Viitattu 7.10.2011.
  2. HS 28.6.2010 A10
  3. Erik Wahlström, Tapio Reinikainen ja Eeva-Liisa Hallanaro, Ympäristön tila Suomessa 1994, s.57-58, 266, 325
  4. Erik Wahlström, Tapio Reinikainen ja Eeva-Liisa Hallanaro, Ympäristön tila Suomessa 1994, s.216-217
  5. Erik Wahlström, Tapio Reinikainen ja Eeva-Liisa Hallanaro, Ympäristön tila Suomessa 1994, s.302
  6. Kärkölässä vuonna 1987 havaitun sahasaasteen kartoitus alkaa, Helsingin Sanomat 17.10.2008 A6
  7. Laulujoutsenen perintö, Suomen luonnonsuojeluliitto 2008, s. 61, 75, 78-9
  8. Metsäliikkeen huippuhetki, Helsingin Sanomat 1.8.2010 s. D5 HS Arkisto (maksullinen). Sanoma News Oy.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]