Suomen liikuntapolitiikka
Suomen liikuntapolitiikan ala on kuvattu liikuntalaissa. Lain tavoitteena on edistää eri väestöryhmien mahdollisuuksia liikkua ja harrastaa liikuntaa, väestön hyvinvointia ja terveyttä, fyysisen toimintakyvyn ylläpitämistä ja parantamista sekä lasten ja nuorten kasvua ja kehitystä ja huippu-urheilua.
Lainsäädäntö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tärkeimmät liikuntaa, terveyttä ja hyvinvointia säätelevät lait ovat perustuslaki, liikuntalaki, terveydenhuoltolaki, kuntalaki ja nuorisolaki. Perustuslain turvaamiin perusoikeuksiin kuuluu koulutuksen ohella laajasti erilaiset itsensä kehittämisen mahdollisuudet, mukaan lukien liikunta. Tarkemmin oikeuksista liikuntaan säädetään liikuntalaissa. Liikuntalain tavoitteena on edistää eri väestöryhmien liikuntamahdollisuuksia, väestön hyvinvointia ja terveyttä, fyysisen toimintakyvyn ylläpitämistä ja parantamista, lasten ja nuorten kasvua ja kehitystä, liikunnan kansalaistoimintaa, huippu-urheilua, rehellisyyttä ja eeettisiä periaatteita, eriarvoisuuden vähentämistä sekä kestävää kehitystä.[1][2][3]
Kansalliset strategiat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Opetus- ja kulttuuriministeriö vastaa urheilun ja liikunnan kannalta suotuisten olosuhteiden luomisesta sekä urheilupolitiikan koordinoinnista ja kehittämisestä. Ministeriö korostaa urheilun ja liikunnan merkitystä ihmisten terveydelle ja hyvinvoinnille sekä urheilun ja liikunnan roolia kansalaisyhteiskunnan ja osallisuuden vahvistamisessa.[3]
Kansalliset liikunnan edistämisohjelmat eli Liikkuvat-ohjelmat edistävät eri ikä- ja väestöryhmien fyysisesti aktiivista elämäntapaa. Ohjelmat rahoittaa opetus- ja kulttuuriministeriö. Liikkuvat-ohjelmien toimenpiteet kohdistuvat ryhmiin, joiden liikunnalliseen tasoon kiinnitetään erityisesti huomiota. Näihin ryhmiin kuuluvat mm. heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevat nuoret ja lapsiperheet, alemman keskiasteen opiskelija sekä ammattikoulujen opiskelijat.[3]
Liikkuvat-kokonaisuuteen kuuluvat:[4]
- Liikkuva perhe
- Liikkuva varhaiskasvatus
- Liikkuva koulu
- Liikkuva opiskelu
- Liikkuva aikuinen
- Ikiliikkuja
Valtio edistää liikunnallista harrastustoimintaa suosituksilla, toimenpiteillä ja rahoituksella. Paikallisviranomaiset, vapaaehtoissektori ja yritykset ovat keskeisessä roolissa toiminnan tarjoajina. Opetus- ja kulttuuriministeriön tavoite on lisätä lasten ja nuorten matalan kynnyksen liikuntamahdollisuuksia paikallisesti. Harrastamisen strategiassa pääpaino on koulupäivän yhteydessä tapahtuvan harrastamisen lisäämisessä sekä niiden lasten ja nuorten tavoittamisessa, joilla ei ole muutoin mahdollisuutta mieleiseen harrastukseen.[4]
Liikuntapoliittinen selonteko linjaa liikuntapolitiikkaa. Selonteko kattaa muun muassa linjaukset liikunnan lisäämisestä elämän eri vaiheissa, liikuntapaikkarakentamisesta, liikunnan kansalaistoiminnasta ja huippu-urheilusta. Päämääränä on lisätä merkittävästi ihmisten fyysistä aktiivisuutta.[5]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen valtion liikuntapolitiikka sai alkunsa vuonna 1920, jolloin perustettiin valtion urheilulautakunta. Lautakunnan tehtävä oli urheilujärjestöille myönnettävistä avustuksista päättäminen. Liikuntapolitiikassa toimittiin pitkään ilman erillistä lainsäädäntöä.[6] Suomen urheilu oli erityisesti 1920- ja 1930-luvuilla painottunut kilpaurheiluun. Suomalaiset yleisrheilijat saavuttivat vuoteen 1939 mennessä yli 150 maailmanennätystä ja kymmeniä olympiavoittoja. Suomi oli huippu-urheilun edelläkävijämaa: harjoittelu ja harrastus voimistuivat Suomessa useita maita nopeammin.[7]
Kehitys toisen maailmansodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toisen maailmansodan jälkeen suuremmat valtiot ajoivat ohitse urheilullisissa saavutuksissa ja kansainvälisessä asemassa. Valtion urheilumäärärahat, 1940-luvulta alkaen pääasiassa veikkausvoittovarat, oli suunnattu huippu-urheilun hyväksi. 1950-luvulla kritiikki valtion liikuntapolitiikkaa kohtaan voimistui. Kritiikin myötä kilpa- ja huippu-urheilun ohella myös liikuntatieteellinen tutkimus ja kuntoliikunta sai oman osuutensa kasvavista määrärahoista.[7] Liikuntalakikomitea aloitti työnsä 1970-luvun lopulla ja ensimmäinen liikuntalaki tuli voimaan 1980-luvun alussa. Liikuntalakia on sen jälkeen uudistettu muutamaan otteeseen. Suomalaisen liiikuntalain erityispiirteitä ovat kansalaistoiminnan ja kuntien vahva asema.[6]
Toiminnan järjestämistehtävä on perinteisesti ollut vahvasti järjestöjen vastuulla. Kunnat olivat pitkään liikunnan suurin rahoittaja. Nykyisin kotitalouksien osuus liikunnan rahoittamisessa on merkittävin. Kunnat käyttävät liikuntaan noin 750 miljoonaa euroa. Suomalainen liikuntapaikkaverkosto on pitkälti kuntien rakentamaa ja ylläpitämää. 2000-luvulla selvänä trendinä on ollut omatoimisen liikunnan lisääntyminen, uusien lajien kehittyminen ja yksityisen sektorin kasvava rooli aikuisliikunnassa. Naisten näkyvyys liikunnassa ja urheilussa on kasvanut 2000-luvulla. Myös huippu-urheilu on entisestään ammattimaistunut.[6]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Nuoriso ja liikunta Kuntaliitto. Viitattu 5.9.2023.
- ↑ Liikuntalaki (10.4.2015/390) Finlex. Viitattu 5.9.2023.
- ↑ a b c Finland: 7.3 Sport, youth fitness and physical activity European Commission. 11.1.2023. Viitattu 5.9.2023.
- ↑ a b Liikunnan edistäminen Opetus- ja kulttuuriministeriö. Viitattu 5.9.2023.
- ↑ Linjaukset Opetus- ja kulttuuriministeriö. Viitattu 5.9.2023.
- ↑ a b c Valtioneuvoston selonteko liikuntapolitiikasta Eduskunta. Viitattu 5.9.2023.
- ↑ a b Perko, Touko: Urheilu- ja liikuntakulttuuri, s. 586–590. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria: Itsenäisyyden aika. Helsinki: WSOY, 1982. ISBN 951-0-09099-9.