Suomen perustuslaki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Suomi
Coat of arms of Finland.svg

Osa politiikan artikkelisarjaa:
Suomen politiikka


Teemasivu:Politiikka
 n  k  m 

Suomen perustuslaki (ruots. Finlands grundlag, säädös 11.6.1999/731) on yhtenäinen, 1. maaliskuuta 2000 lähtien Suomessa voimassa ollut perustuslaki, joka korvasi aikaisemmin voimassa olleet neljä erillistä perustuslain tasoista lakia. Uuteen perustuslakiin on koottu aikaisempien perustuslakien, vuoden 1919 hallitusmuodon,[1] vuoden 1928 valtiopäiväjärjestyksen[2] sekä vuoden 1922 ns. ministerivastuulain[3] ja valtakunnanoikeudesta[4] annetun lain, samoin kuin niihin myöhemmin tehtyjen muutosten pohjalta kansalaisten oikeuksia ja velvollisuuksia sekä keskeisiä valtioelimiä ja niiden keskinäisiä suhteita – Suomen kansanvallan perusteita – koskevat säännökset keskitetyssä ja nykyaikaisessa muodossa.

Perustuslaissa on 131 pykälää, jotka jakautuvat 13 lukuun. Useimmat säännökset vastaavat vähäisin tarkistuksin uudistusta edeltäviä, ja vuoden 1995 perusoikeussäännökset on otettu uuteen perustuslakiin lähes sellaisenaan. Lakiin ei lisätty uusia perusoikeuksia vuonna 2000.

Uutta perustuslakia säädettäessä on pidetty tavoitteena, että lait pyritään mukauttamaan perustuslakeihin poikkeuksia tekemättä, ja perustuslain sanamuodonkin mukaan vain "rajatut poikkeukset" perustuslaista ovat mahdollisia. Tuomioistuimet, jotka eivät aikaisempien säännösten mukaan ole voineet tutkia lakien perustuslainmukaisuutta, ovat uuden perustuslain mukaan velvolliset antamaan etusijan perustuslain säännökselle, jos käsiteltävänä olevassa asiassa tavallisen lain soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsissa, jonka osa Suomi oli, perustuslain käsite muotoutui 1600-luvulla. Tätä ennen perustuslain yksilönsuojaa käsittäneet säädökset olivat sijainneet kuninkaanvalassa, jonka kuningas vannoi noustessaan valtaistuimelle (habeas corpus). Valassa kuningas sitoutui hallitsemaan lain mukaisesti ja pitämään voimassa alamaisten erioikeudet. Perustuslaeiksi luettiin 1700-luvulla yleensä Maanlain kuninkaankaari, valtiopäiväjärjestys, säätyerioikeudet sekä joukko muita säädöksiä. Vapauden aikana käsitykseksi muodostui, että näiden lakien muuttaminen vaati valtiopäivien kaikkien säätyjen suostumuksen.

Kuningas Kustaa III:n tehtyä vallankaappauksen vuonna 1772 perustuslaeiksi ymmärrettiin ennen muuta vuoden 1772 hallitusmuoto, valtiopäiväjärjestys, neljän säädyn säätyerioikeudet sekä vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja. Vaikka Aleksanteri I ei vuonna 1809 vahvistaessaan Suomen perustuslait tarkentanutkaan, mitä nimenomaisia lakeja hän tarkoitti, 1800-luvun alkupuolella muodostunut konsensus piti tätä luetteloa tyhjentävänä. Joskus listaan laskettiin lisäksi vuoden 1734 laki.

Keisari Aleksanteri II aloitti vuonna 1863 valtiopäivien säännöllisen koollekutsumisen, ja vuonna 1869 säädettiin uusi valtiopäiväjärjestys. Suomen perustuslakien kodifikaatiota eli järjestelmällistämistä yritettiin saada aikaiseksi koko vuosisadan loppupuolen ajan, mutta venäläis-suomalaiset erimielisyydet estivät tämän. Uutena perustuslakina voimaan tuli kuitenkin vuoden 1906 valtiopäiväjärjestys, jonka vuoden 1905 säätyvaltiopäivät hyväksyivät. Tämän lain järjestyksessä säädettiin lopulta vuonna 1919 Suomen hallitusmuoto sekä sitä täydentäneet laki eduskunnan oikeudesta tarkastaa valtioneuvoston jäsenten ja oikeuskanslerin sekä eduskunnan oikeusasiamiehen virkatointen lainmukaisuutta eli ns. ministerivastuulaki (274/1922) ja laki valtakunnanoikeudesta (273/1922). Lopulta Valtiopäiväjärjestys sai uuden, ajanmukaisen muodon vuonna 1928.

Yhdeksi laiksi Suomen perustuslaki säädettiin vasta vuonna 1999. Tällöin hallitusmuodossa ja ministerivastuulaissa olleet säädökset siirrettiin enimmäkseen muutoksitta uuteen perustuslakiin. Sen sijaan valtiopäiväjärjestyksestä perustuslakiin siirrettiin vain olennaiset, eduskunnan kokoonpanoa, vaalitapaa, edustajien loukkaamattomuutta sekä muita vastaavia asioita koskeneet säädökset. Valtakunnanoikeudesta säädettiin perustuslaissa vain lyhyesti. Sen sijaan kaikki molempien valtioelinten normaalia, päivittäistä toimintaa koskeneet säädökset siirrettiin tavanomaisen lain tasoisiin Eduskunnan työjärjestykseen ja lakiin valtakunnanoikeudesta. Tämä vähensi tarvetta muuttaa perustuslakia aina kun päivittäisissä rutiineissa tehdään vähäisiä muutoksia, mikä vähensi eduskunnan työtä ja toisaalta lisäsi perustuslain koskematonta asemaa.

Asema ja säätäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustuslaki sijoitetaan suomalaisessa oikeuslähdeopissa oikeuslähteiden hierarkiassa tavallisia lakeja korkeammalle.[5] Tätä perustuslain korkeampaa hierkkista asemaa heijastelevat perustuslakiin otetut säännökset perustuslain etusijasta sekä kiellosta soveltaa perustuslain kanssa ristiriidassa olevaa lakia alemman asteista säädöstä. Perustuslailla on niin ikään korotettu lainvoima, eli sen säätäminen, muuttaminen ja kumoaminen on vaikeampaa kuin tavallisten lakien.[5]

Suomessa perustuslakia voidaan muuttaa kahdella eri menettelytavalla: joko

  • eduskunta hyväksyy muutosesityksen jätettäväksi lepäämään, minkä jälkeen se seuraavien vaalien jälkeen valitussa eduskunnassa hyväksytään vähintään kahden kolmasosan enemmistöllä, tai
  • eduskunta julistaa ehdotuksen kiireelliseksi päätöksellä, jota kannattaa vähintään viisi kuudesosaa annetuista äänistä, minkä jälkeen itse ehdotus hyväksytään vähintään kahden kolmasosan enemmistöllä

Tämä säätämisjärjestys perustuslakia koskeville asioille vahvistettiin jo vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksessä, ja samassa järjestyksessä ne on käsiteltävä nykyisenkin perustuslain mukaan.

Suomalaisena erikoisuutena voidaan perustuslain säätämisjärjestyksessä säätää myös sellaisia lakeja, jotka eivät muuta perustuslain sanamuotoa, mutta merkitsevät poikkeamista jostakin perustuslain säännöksestä. Tällaisessa järjestyksessä on eri aikoina säädetty muun muassa joukko talouselämän säännöstelyä koskevia lakeja, jotka sisältävät poikkeuksen perustuslain vahvistamasta omistusoikeuden suojasta. Samalla menettelyllä on muutaman kerran (viimeksi 1973) säädetty myös laki, joiden nojalla presidentinvaali on suoritettu poikkeavassa järjestyksessä tai laissa nimetty henkilö on valittu presidentiksi. Varsinkin toisen maailmansodan aikana ja muutamana vuotena sen jälkeen tämä poikkeuslakimenettely oli runsaassa käytössä, ja siinä järjestyksessä säädettiin myös esimerkiksi maanhankintalaki ja myös laki sotasyyllisten rankaisemisesta.

Siitä, onko jokin lakiesitys perustuslain mukainen vai edellyttääkö se perustuslain säätämisjärjestystä, päättää perustuslakivaliokunta yksinkertaisella enemmistöllä.

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1. luku – Valtiojärjestyksen perusteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustuslain ensimmäinen luku sisältää säännökset valtiosäännön perusperiaatteista. Näissä määritellään Suomen itsenäisyys, tasavaltainen hallitusmuoto ja säädetään valtakunnan alueesta sekä Suomen kansalaisuuden perusteista. Valtiosääntö lähtee kansansuvereenisuuden periaatteesta:

»Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta.»

Tämän periaatteen mukaan eduskunta on ylin valtioelin, jolle sekä hallitus- että tuomiovalta ovat alisteisia.[6] Välittömästi tämän jälkeen perustuslaki määrää, että valtioneuvoston jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta. Koska tasavallan presidentin vallankäyttö tapahtuu hallituksen esittelystä tai myötävaikutuksella, parlamentarismin periaatteen mukainen poliittinen vastuu läpäisee koko hallintokoneiston. Tuomioistuinten sen sijaan määritellään olevan riippumattomia. Niiden toimintaa eduskunta saa säännellä ainoastaan yleisellä tasolla säätämällä lakeja. Sen sijaan yksittäistapauksissa jokainen tuomioistuin on kaikista muista valtiollisista toimijoista riippumaton.[6]

Suomen valtiollisen vallan rajat määrittelevät valtion alue ja sen kansalaisten piiri. Näistä valtion alueen pysyvyyttä korostetaan säätämällä siitä ensimmäisessä luvussa. Sitä voidaan muuttaa ainoastaan eduskunnan päätöksellä, joka toisaalla perustuslaissa säädetään tehtäväksi kahden kolmasosan määräenemmistöllä.

Suomen kansalaisuudesta säädetään yleispiirteisemmin. Kansalaisuus saadaan pääsääntöisesti joko vanhempien kansalaisuuden (jus sanguinis) tai syntymän perusteella. Tarkemmat säännökset jätetään eduskunnan tavallisella lailla säädettäviksi. Erikseen kuitenkin säädetään, ettei Suomen kansalaisuutta voida riistää kuin lailla säännettävin perustein sellaiselta henkilöltä, joka on myös jonkin toisen valtion kansalainen. Säännöksen tarkoituksena on toteuttaa ihmisoikeutta jonkin valtion kansalaisuuteen.[6]

Euroopan unioni-jäsenyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaliskuun 1. päivänä 2012 astui voimaan perustuslain muutos, jonka mukaan Suomi on Euroopan unionin jäsen.[7]

2. luku – Perusoikeudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mielenosoitus, yksi tapa käyttää kokoontumisvapautta.

Perustuslain toinen luku on vaikutuksiltaan ehkä nykyään tärkein perustuslain luku, jota eduskunnan perustuslakivaliokunta joutuu aika ajoin tulkitsemaan tavallisia lakeja säädettäessä. Luvussa säädetään perusoikeuksista, ja annetaan perusteet, joilla näihin oikeuksiin voidaan rajatuissa tapauksissa puuttua. Esimerkiksi vuonna 2006 perustuslakivaliokunta antoi lausunnon yli 60 lakiesityksestä, ja käsitteli näistä useimmissa lakiesityksiä perusoikeuksiin puuttumisen näkökulmasta.[8] Useisiin lakiesityksiin jouduttiin näiden lausuntojen perusteella tekemään muutoksia. Myös tapauksissa, joissa tuomioistuimet harkitsevat jonkin lain säännöksen soveltamatta jättämistä perustuslain etusijan nojalla, on lähes aina kyse perusoikeuksiin liittyvistä ongelmista.[9]

Julkinen terveydenhoito toteuttaa osaltaan yksilöiden oikeutta elämään, ihmisarvoon ja sosiaaliturvaan. Kuvassa sydämen ohitusleikkaus.

Perustuslain 2 luvun sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tärkeimpinä perusoikeuksina nousevat esille ihmisten yhdenvertaisuus lain edessä, oikeus elämään ja ihmisarvoon, rikosoikeudellinen laillisuusperiaate sekä uskonnon- ja omantunnonvapaus. Nämä oikeudet muodostavat niin sanotun perusoikeuksien ytimen, jota ei voida rajoittaa edes poikkeusoloissa.[10] Lähes kaikki perusoikeudet kuuluvat kaikille ihmisille. Poikkeuksena on liikkumisvapaus, joka on Suomen kansalaisilla laajempi kuin ulkomaalaisilla. Ulkomaalaisen maahan saapumista voidaan rajoittaa, kun taas Suomen kansalaisilla on aina oikeus saapua maahan.

Käytännössä perusoikeuksien tarkemmasta toteuttamisesta säädetään lähes aina lailla, joilla myös sovitetaan toistensa kanssa ristiriidassa olevat perusoikeudet toisiinsa. Luvussa toistuukin ilmaus säädetään tarkemmin lailla. Tämä merkitsee, että mahdolliset perusoikeuksien rajoitukset on aina säännettävä lain tasolla. Esimerkiksi asetukset, kunnalliset säännöt, talousarviot tai viranomaismääräykset eivät riitä perusteiksi rajoittaa perusoikeuksien toteuttamista.

Perusoikeuksiin luetaan perustuslaissa perinteisten poliittisten perusoikeuksien (esimerkiksi yhdistymis-, kokoontumis-, sanan- ja uskonnonvapaus) lisäksi myös niin sanotut taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet. Näitä ovat muun muassa oikeus puitteiltaan ihmisarvoiseen elämään, saada koulutusta varattomuuden sitä estämättä, oikeus sosiaaliturvaan, oikeus omaan kulttuuriin ja oikeus työhön. Kaikkien perusoikeuksien toteutumisen turvana on oikeus saada asiansa käsitellyksi puolueettomassa lainkäyttöelimessä. Tämän vuoksi jokaisesta viranomaispäätöksestä, joka koskee ihmisen oikeutta tai velvollisuutta, on oikeus valittaa.

Torvisen kansakoululaisia suorittamassa oppivelvollisuuttaan ja nauttimassa sivistyksellisistä oikeuksistaan 1920-luvulla.

Perusoikeuksien lisäksi perustuslain toinen luku säätää myös yhden velvollisuuden[11]:

»Vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille.»

Perusoikeuksien subjektina eli niitten nauttimiseen oikeutettuina henkilöinä ovat ihmiset eli luonnolliset henkilöt. Oikeushenkilöillä ei ole siis itsenäisiä perusoikeuksia. Ne voivat kuitenkin saada perusoikeuksien suojaa, kun yksilö toteuttaa perusoikeuttaan yhteisön kautta. Esimerkiksi osakeyhtiön omaisuus on suojattu, sillä tämä varallisuus on välillisesti osakeyhtiön omistajana olevien ihmisten omaisuutta ja välttämätöntä omistajien elinkeinovapauden harjoittamiselle. Toisaalta sananvapaus suojaa kustantamoa, joka toimii kirjoittajien sananvapauden kanavana. Uskonnonvapautta ihmiset toteuttavat suurelta osin uskonnollisten yhteisöjensä kautta, ja useimmiten yhdistymis- ja kokoontumisvapautta harjoitetaan aatteellisien yhdistysten piirissä.[12] Toisaalta esimerkiksi eläimillä[12] , vainajilla[13] tai sikiöillä[12] ei ole perusoikeuksien suojaa.

3. luku – Eduskunta ja kansanedustajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen eduskuntatalo.

Perustuslain kolmas luku sisältää perussäännökset eduskunnan kokoonpanosta ja kansanedustajan asemasta. Luvussa säädetään mm. eduskunnan rakenteesta sekä toimikaudesta. Lisäksi kansanedustajien oikeudellinen asema on kirjattu tähän lukuun.[14]

4. luku – Eduskunnan toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustuslain neljännessä luvussa säädetään eduskunnan kokoontumisesta sekä eduskunnan eri toimielimistä ja niiden valinnasta. Siinä annetaan myös yleiset säännökset asioiden valmistelusta ja käsittelystä eduskunnassa. Perustuslain 4 lukuun on myös koottu säännökset eduskunnan ja valtioneuvoston välisistä yhteydenpitomekanismeista sekä eduskunnan keinoista mitata toimivan hallituksen nauttima luottamus. Lisäksi luvussa säädetään eräistä eduskunnan toimintaan liittyvistä yleisistä kysymyksistä, kuten eduskuntatyön julkisuudesta ja eduskuntatyössä käytettävistä kielistä.[14]

5. luku – Tasavallan presidentti ja valtioneuvosto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustuslain viides luku sisältää sääntelyä mm. presidentin valinnasta, toimikaudesta ja päätöksenteosta. Valtioneuvoston osalta lukuun on koottu säännökset valtioneuvoston muodostamisesta ja erosta, valtioneuvoston päätöksentekomuodoista ja asioiden valmistelusta valtioneuvostossa. Tasavallan presidenttiä ja valtioneuvostoa koskevan sääntelyn yhdistäminen samaan lukuun on välttämätöntä presidentin ja valtioneuvoston päätöksenteon toiminnallisen yhteyden kannalta.[14]

6. luku – Lainsäädäntö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustuslain kuudenteen lukuun on koottu lainsäädäntömenettelyä koskeva sääntely aina lakiehdotuksen vireillepanosta lain julkaisemiseen ja voimaantuloon saakka. Lukuun sisältyy myös perustuslainsäätämisjärjestystä koskeva pykälä.[14]

7. luku – Valtiontalous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustuslain seitsemänteen lukuun sisältyvät säännökset valtion verotusvallasta sekä valtion lainanotosta. Valtion talousarvion käsittelyä koskeva sääntely muodostaa merkittävän osan luvusta. Kuitenkin tätä koskeva yksityiskohtainen sääntely sisältyy nykyään eduskunnan työjärjestykseen. Lukuun sisältyy erinäisiä säännöksiä myös mm. valtion omistuksista sekä Suomen Pankista.

8. luku – Kansainväliset suhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustuslain kahdeksas luku sisältää sellaista sääntelyä, jota ei Suomessa aikaisemmin ollut perustuslain tasolla. Lukuun on koottu ulkopoliittista päätösvaltaa koskevat perussäännökset, kansainvälisten sopimusten hyväksymistä ja voimaansaattamista koskevat säännökset sekä Euroopan unionin jäsenyyden edellyttämät säännökset.[14]

9. luku – Lainkäyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä luku sisältää säännökset ylimmistä tuomioistuimista ja oikeuslaitoksen rakenteesta. Tämän lisäksi luku sisältää säännökset tuomarien nimittämisestä sekä tuomarien oikeudesta pysyä virassa. Lukuun on myös sisällytetty sääntely valtakunnanoikeudesta, sen kokoonpanosta ja tehtävistä.[14]

10. luku – Laillisuusvalvonta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustuslain kymmenenteen lukuun on otettu perustuslain etusijaa sekä lakia alemmanasteisten säädösten perustuslain- ja lainmukaisuuden valvontaa koskevat säännökset. Oikeuskanslerin ja eduskunnan oikeusasiamiehen laillisuusvalvontatehtävästä säädetään niin ikään tässä yhteydessä. Myös aikaisemmin pääasiassa ministerivastuulakiin sisältyneet säännökset ministerivastuuasian vireillepanosta ja käsittelystä on otettu sisällöltään uudistettuina tähän lukuun.[14]

Perustuslain etusija (106 §) merkitsee, että tuomioistuimilla on mahdollisuus jättää tavallisen lain säännös yksittäisessä tapauksessa soveltamatta, jos sen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Tämä ns. ilmeisyysvaatimus rajoittaa merkittävästi etusijapykälän soveltamista, ja käytännössä sen soveltaminen onkin jäänyt harvinaiseksi.[15]

11. luku – Hallinnon järjestäminen ja itsehallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustuslain yhdestoista luku sisältää säännökset valtion hallinnon järjestämisen perusteista sekä tarpeellisin osin itsehallintoyhdyskunnista. Myös säännökset virkojen kelpoisuusvaatimuksista ja nimitysperusteista sekä virkaan nimittämisestä otettaisiin tähän yhteyteen.[14]

12. luku – Maanpuolustus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustuslain kahdestoista luku sisältää sääntelyn puolustuslaitoksen perusteista. Kaikille kansalaisille säädetään velvollisuus osallistua isänmaan puolustukseen, mutta samalla todetaan, että oikeudesta kieltäytyä aseellisesta maanpuolustuksesta säädetään tavallisella lailla. Lisäksi tässä luvussa säädetään presidentin tehtävästä puolustusvoimien ylipäällikkönä. Eräissä muissa Euroopan maissa on perustuslaissa varsin laaja poikkeusoloja koskeva säännöstö. Suomessa ei tällaiseen laajaan poikkeussääntelyyn ole kuitenkaan perustuslain tasolla nähty tarvetta eikä perustetta. Poikkeusoloissa perusoikeuksiin tehtäviä rajoituksia koskeva pykälä on sijoitettu perustuslain toiseen lukuun.[14]

13. luku – Loppusäännökset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustuslain viimeinen, kolmastoista luku sisältää tarpeellisen sääntelyn perustuslain voimaantuloa sekä aikaisempien perustuslain tasoisten säädösten kumoamista varten. Perustuslain edellyttämistä siirtymä- ja voimaantulojärjestelyistä säädettiin omalla erillisellä laillaan.[14]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. 94/1919
  2. 7/1928
  3. 274/1922
  4. 273/1922
  5. a b Valtiosääntöoikeus. Opintomoniste Avoin yliopisto. Viitattu 10.5.2008.
  6. a b c HE 1/1998vp. Esitys Suomen hallitusmuodoksi. Yksityiskohtaiset perustelut 1/3. Viitattu 5.5.2008
  7. Laki Suomen perustuslain muuttamisesta (1 § Valtiosääntö "Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi sekä yhteiskunnan kehittämiseksi. Suomi on Euroopan unionin jäsen.") FINLEX ® - Valtion säädöstietopankki. 2011-11-04. Helsinki: Oikeusministeriö. Viitattu 2011-12-23.
  8. Eduskunnan asiakirjatietojärjestelmä Haku perustuslakivaliokunnan mietinnöistä vuodelta 2006. Viitattu 5.5.2008
  9. Esimerkiksi Korkeimman oikeuden ennakkopäätökset KKO:2004:26, KKO:2004:30, KKO:2004:62, KKO:2006:71. Viitattu 5.5.2008 ja Korkeimman hallinto-oikeuden ennakkopäätökset KHO:2005:43, KHO:2006:17, KHO:2006:37, KHO:2007:77, KHO:2007:77, KHO:2008:10, KHO:2008:25. Viitattu 5.5.2008. Kyseiset päätökset ovat ainoat vuosikirjapäätökset, joissa jompikumpi korkein oikeus on pohtinut perustuslain etusijaa lakiin nähden. Vain päätöksessä KHO:2006:37 mahdollinen ristiriita on ollut muun kuin 2. luvun säännöksen kanssa.
  10. Valmiuslaki (1080/1991). 6–7 §. Viitattu 9.5.2008
  11. Suomen perustuslaki (731/1999), 20 §. Viitattu 9.5.2008
  12. a b c Halila, Heikki. (2005) Henkilöoikeuden perusteet. [vanhentunut linkki] Opintomoniste. Helsingin yliopisto. Viitattu 9.5.2008
  13. Eduskunnan oikeusasiamiehen mietintö 1473/2006. Kansalaissodassa kuolleiden jälkikäteinen hautaan siunaaminen. Viitattu 9.5.2008
  14. a b c d e f g h i j HE 1/1998vp. Esitys Suomen hallitusmuodoksi. Yleisperustelut 1/2Viitattu 8.5.2008
  15. Juha Lavapuro: Perustuslain 106 §:n ilmeisyysvaatimuksen vaikutuksista oikeuskäytännössä. Lakimies, 2008, nro 4, s. 587.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]