Suomen eläkejärjestelmä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suomen lakisääteinen eläkejärjestelmä koostuu ansiotyöstä ja yrittäjätoiminnasta kertyvästä työeläkkeestä ja vähimmäisturvan takaavasta kansaneläkkeestä sekä takuueläkkeestä.

Lakisääteiset eläkkeet turvaavat toimeentulon vanhuuden, työkyvyttömyyden ja perheenhuoltajan kuoleman varalta. Eläke on haettava etuisuus ja eläkkeet ovat verotettavaa tuloa.

Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on kaksi toisiaan täydentävää lakisääteistä eläkejärjestelmää:

Edellisten lisäksi eläkejärjestelmään kuuluu sotilasvamma-, liikennevakuutus ja tapaturmaeläkkeet (nk. SOLITA-eläkkeet). Suomessa lähes kaikki ansiotyö kuuluu eläketurvan piiriin. Työntekijä on vakuutettava työntekijän eläkelain mukaan, jos työntekijälle maksettava työansio on kalenterikuukauden ajalta vähintään 56,55 euroa (v. 2014).

Työeläkejärjestelmä on hallinnoltaan hajautettu. Työeläketurvaa hoitaa yksityisellä sektorilla vajaat 40 eläkelaitosta, joiden toimintaa koordinoi Eläketurvakeskus ja valvoo Finanssivalvonta sekä sosiaali- ja terveysministeriö. Julkisen alan eläketurvaa hoitaa Keva. Kansaneläkejärjestelmää hallinnoi eduskunnan alainen Kansaneläkelaitos.

Työeläketurva perustuu lakiin, mutta sen ehdoista sovitaan pitkälle työmarkkinajärjestöjen keskinäisin neuvotteluin. Työeläketurva muodostuu eri työsuhteista ja yrittäjätoiminnasta karttuneiden eläkkeiden kokonaisuudesta.

Työ- ja kansaneläke-etuuslajit ovat pitkälti samat. Järjestelmä turvaa toimeentulon vanhuuden, työkyvyttömyyden, perheenhuoltajan kuoleman varalta. Työeläkelait mahdollistavat myös työskentelyn osa-aikaisesti ja osa-aikaeläkkeen saamisen poisjääneen palkan tilalle. Työeläketurvan rahoittavat työnantajat ja työntekijät yhdessä. Lisäksi valtio osallistuu yrittäjien ja merimiesten eläketurvan rahoitukseen. Kansaneläkkeet rahoitetaan pelkästään verovaroin.

Yksityisalojen työeläkejärjestelmässä on ollut jo järjestelmän alkuvaiheista 1960-luvulta lähtien käytössä osittain rahastoiva järjestelmä. Tämä tarkoittaa, että noin neljännes eläkemaksuista rahastoidaan tulevia eläkkeitä varten. Loput kolme neljännestä käytetään maksussa olevien eläkkeiden rahoittamiseen.

Eläketurvan tavoitetasona on pidetty 60 % eläkkeen perusteena olevista ansioista. Eläkkeen määrään vaikuttavat vuosiansiot ja ikään sidottu eläkkeen karttumisprosentti. Alhaisilla tulotasoilla kansaneläke ja takuueläke täydentävät työeläkettä. Käytännössä eläketaso on usein muun muassa työurien katkosten vuoksi noin 50 %:n luokkaa. Eläkettä karttuu vuodessa 1,5 % ikävälin 18-52 vuosiansioista, 1,9 % vuodessa ikävälin 53-62 vuosiansioista ja 4,5 % vuodessa ikävälin 63-68 vuosiansioista. Karttumat ovat periaatteessa aktuaarisesti neutraaleja. Kertynyt vanhuuseläke tarkistetaan elinaikakertoimella (vain vuoden 1948 jälkeen syntyneet), johon vaikuttaa eläkkeensaajan syntymävuosi.

Työeläketurvan keskeiset periaatteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ansaintaperiaate

Rajat ylittävä ansiotyö on vakuutettava jossain eläkejärjestelmässä. Ansiotyö kartuttaa aina eläkettä. Eläkkeen saamiseksi ei ole asetettu työuran pituudesta riippuvia karenssiehtoja.

Etuusperusteisuus

Suomen työeläkejärjestelmä on etuusperusteinen. Se tarkoittaa sitä, että etuuden suuruus on sovittu etukäteen eli etuus perustuu ansaittuun palkkaan ja yrittäjillä työtuloon. Etuuden rahoittamiseksi tarvittavat maksut joustavat tarpeen mukaan.

Koskemattomuusperiaate

Karttunut eläkeoikeus säilyy työskentelyn päätyttyä tai työnantajan vaihduttua.

Turvaavuusperiaate

Eläkelaitoksen mahdollisesta konkurssista ei seuraa tappioita vakuutetuille: vakuutusmaksujen ja vastuuvelan laskemista koskevat perusteet on laadittava kiinnittäen huomiota erityisesti vakuutettujen etujen turvaamiseen eli sen varmistamiseen, että yhtiö kykenee selviytymään vastaisista eläkesuorituksistaan. Yksityisen sektorin eläkevakuutusyhtiöissä on konkurssiyhteisvastuu. [1]

Indeksilauseke

Työuran aikana karttuneet eläkkeet ja eläkkeelle siirtymisen jälkeen maksussa olevat eläkkeet tarkistetaan automaattisesti indeksillä, joka määräytyy ansiotasossa ja kuluttajahinnoissa tapahtuneiden muutosten perusteella.

Katottomuus

Eläkkeen määrälle ei ole asetettu euromääräistä ylärajaa. Ylärajaa ei ole myöskään eläkkeen laskemisessa huomioon otettaville työntekijöiden ansioille eikä maksuille. Yrittäjien eläkkeen perusteena olevalle työtulolle on yläraja, joka on kuitenkin sangen korkea: 168 750 euroa vuodessa (v. 2014 indeksitaso).

Viimeisen laitoksen periaate

Eläkkeen maksaa se eläkelaitos, joka on vakuuttanut henkilön ansioita eniten kahden viimeisen kalenterivuoden aikana eläkettä hakiessa.

Työeläkejärjestelmän hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen työeläkejärjestelmän luonteeseen kuuluu, että yksityiset vakuutuslaitokset hoitavat lakisääteiseen sosiaalivakuutukseen kuuluvaa työeläkevakuutusta ja tapaturmavakuutusta. Yksityisten alojen työeläkelaitokset ovat Finanssivalvonnan (ent. Vakuutusvalvontavirasto) valvonnan alaisia. Sosiaali- ja terveysministeriö vastaa alan lainvalmistelusta.

Julkisen puolen työntekijän eläketurvasta vastaa Keva. Se hoitaa kuntien, valtion, evankelis-luterilaisen kirkon ja Kelan palveluksessa olevien eläketurvaa. Keva on Suomen suurin eläkelaitos. Valtion Eläkerahasto (VER) huolehtii valtion eläkevarojen sijoittamisesta.

Yksityisen alan työnantaja voi valita missä työeläkevakuutusyhtiössä työntekijöiden työeläkevakuuttaminen järjestetään. Vakuutus voidaan järjestää myös yrityksen omassa eläkesäätiössä tai toimialakohtaisessa eläkekassassa. Työeläkelaitokset eivät voi harjoittaa muuta vakuutustoimintaa.

Suomessa toimii 6 työeläkevakuutusyhtiötä (suluissa vakuutettujen määrä 2012)[2]:

Yhtiömuodoltaan työeläkevakuutusyhtiöt ovat keskinäisiä vakuutusyhtiöitä, poikkeuksina osakeyhtiömuotoiset Veritas ja Pensions-Alandia.

Mikäli työnantaja järjestää eläketurvan eläkesäätiössä (tai eläkekassassa), vastaa yrityksen hallinnoima eläkesäätiö eläkelaitoksen tehtävistä. Lakisääteistä eläketurvaa hoitavan eläkesäätiön voi perustaa työnantaja tai työnantajien ryhmä, joilla on vähintään 300 työntekijää. Tällöin vaihtoehtoina ovat nk. B-eläkesäätiö tai nk. AB-eläkesäätiön B-osasto. Lisäeläketurvaa voidaan järjestää A-eläkesäätiössä tai AB-eläkesäätiön A-osastossa.

Eläkekassoissa voidaan säännöistä riippuen järjestää TyEL/YEL -eläketurvaa ja/tai lisäeläketurvaa. Yrityksen eläkesäätiön erityspiirteenä on, että työnantaja voi takaisinlainata vakuutta vastaan varoja, joita eläkesäätiö ei välittömästi tarvitse eläke- ja muiden etuuksien sekä hallintokulujen maksamiseen.[3]

Erityinen rooli eläkejärjestelmän ylläpidossa on Eläketurvakeskuksella (ETK), joka on työeläketurvan kehittämisen ja toimeenpanon lakisääteinen yhteistyöelin, asiantuntija ja yhteisten palvelujen tuottaja. Sen tehtäviä ovat muun muassa työeläkejärjestelmän keskusrekisterien hoitaminen, tutkimus, tilastointi ja työeläkelaitosten vastuunjako. Lisäksi ETK tuottaa suunnittelu-, koulutus- ja viestintäpalveluja ja tukee säädösten valmistelua. Eläketurvakeskus neuvoo työeläkeasioissa ja valvoo, että työnantajat ovat ottaneet työntekijöilleen työeläkevakuutuksen. Eläketurvakeskus on kansainvälinen yhdyslaitos eli se välittää ulkomaille kaikki Suomessa asuvien hakemukset, joissa haetaan eläkettä ulkomailta. ETK:n hallinnossa ovat edustettuina sekä työntekijät, työnantajat ja yrittäjät että ammatillinen eläkeasiantuntemus. ETK:ta valvoo sosiaali- ja terveysministeriö.

Eläkejärjestelmän rahoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eläkkeitä voidaan rahoittaa eri tavoilla:

  • puhdas jakojärjestelmä: eläketurva kustannetaan samana vuonna perittyjen maksujen avulla: tällä hetkellä työssä olevat rahoittavat (suurimmaksi osaksi) eläkkeellä olevien eläkemenon
  • täysin rahastoiva järjestelmä: eläketurvan kustantamiseksi perityt maksut rahastoidaan (sijoitetaan) eläkkeen ansaintahetkellä vastaisia eläkemenoja varten. Kukin sukupolvi kustantaa itse omat eläkkeensä.
  • edellisten sekoitukset (mm. Suomi)

Suomessa yksityisalojen palkansaajien eläkejärjestelmä rakentuu osittain jakojärjestelmään ja osittain rahastoivaan järjestelmään. Osa (n. 3/4) menee heti käyttöön eli nykyisten eläkkeensaajien eläkkeisiin ja osa (n. 1/4) työeläkemaksuista rahastoidaan.

Kokonaan jakojärjestelmällä kustannettavia ovat yrittäjien ja maatalousyrittäjien karttuneet eläkkeet ja kansaneläkkeet.

Julkisten alojen työeläkkeet rahoitetaan jakojärjestelmän periaattein, mutta lakikohtaisten puskurirahastojen tukemina.

Työnantajat ja vuodesta 1993 myös työntekijät ovat palkansaajien työeläketurvan päärahoittajia. Maksu määräytyy suhteessa vakuutetun palkkaan. Kaikkien työntekijöiden maksuosuus on sama. Eläkekustannuksissa on käytössä nk. tasausperiaate: kustannuksia tasataan eri työnantajien välillä. Nykyisin suurin osa eläkemaksuista jaetaan eri yhtiöiden kesken – vain osa rahastoidaan.

Keskimääräinen TyEL-maksu on kokonaisuudessaan noin 24 % luokkaa maksetuista palkoista (v. 2014), josta alle 53-vuotiaat työntekijät maksavat 5,55 % (v. 2014) ja 53 vuotta täyttäneet 7,05 %. Työnantaja maksaa loput eli keskimäärin noin 17 % (yksityisillä aloilla).

Työeläkeyhtiössä vakuutuksen ottaneen työnantajan maksu riippuu työnantajan koosta. Tilapäinen työnantaja maksaa vakuutetuistaan kiinteän prosentin suuruista vakuutusmaksua. Pieni sopimustyönantaja maksaa kiinteän perustariffimaksun suuruista vakuutusmaksua. Suuren työnantajan maksu riippuu myös työnantajan omien työntekijöiden työkyvyttömyys- ja työttömyyseläkkeiden määrästä. Sopimustyönantajien maksuun vaikuttaa asiakashyvitys, jonka suuruus riippuu eläkelaitoksen sijoitustoiminnan tuotoista sekä asiakassuhteen kestosta. Lisäksi vuosina 2006-2011 ja 2013 maksua pienensi tilapäinen alennus. [4]

Eläkkeiden rahastoituja osia varten eläkelaitos laskee vakuutusmatemaattisesti kunkin vakuutetun osalta erikseen vastuuvelan, johon vaikuttaa nk. rahastokorko [5]. Yksityisen sektorin eläkelaitosten sijoitusten tuottovaatimuksia koskee rahastoonsiirtovelvoite, joka sisältää rahastokoron ja täydennyskertoimen.[6] Täydennyskerroin lasketaan työeläkelaitosten vakavaraisuuksien perusteella. Finanssikriisin vaikutusten lieventämiseksi ja työeläkelaitosten vakavaraisuuksien tukemiseksi täydennyskertoimen määrä vuodelta 2008 asetettiin nollaksi.

Suomessa työeläkerahastojen määrä vuonna 2012 oli 77 % bruttokansantuotteesta.[7] Suurimmat eläkkeisiin sidotut varat ovat kuitenkin kokonaan rahastoivan järjestelmän maissa kuten Alankomaissa, jossa eläkevarat ovat suurempia kuin maan vuoden bruttokansantuote.[8]

Euroopassa suurimman osan bruttokansantuotteestaan eläkemenoihin käyttävät kuitenkin Italia ja Ranska (n. 14 %), kun se Alankomaissa ja Kyproksella on EU:n pienimpiä. Suomen eläkemenot BKT:stä ovat noin 12 % luokkaa ollen eurooppalaista keskitasoa.[9]

Suomen suurimmat lakisääteisen eläkelaitokset maksetun eläkemenon mukaan vuonna 2012 olivat Keva, Varma ja Ilmarinen [2].

Rahoituksen haasteita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinnostus eläkejärjestelmien rahoitusta kohtaan on lisääntynyt väestön ikääntyessä. [10] Eläkkellä olevien ja työssäolevien suhde vaikuttaa eläkemaksujen suuruuteen. Myös työllisyystilanne ja eläkesijoitusten tuotot ja yleinen taloustilanne vaikuttavat eläkkeiden rahoitukseen. Osaltaan eläkejärjestelmän toimivuus voidaan päätellä suoraan demografiasta: mikä on väestön ikärakenne, paljonko on maksajia ja kuinka paljon maksun vastaanottajia?

Työurien pidentäminen on ollut keskeinen yhteiskuntapoliittinen tavoite viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Työuria pyritään pidentämään niin alusta, keskeltä kuin lopustakin. Jos työelämässä ollaan liian vähän aikaa, ei eläkemaksuja riitä eläkkeiden kattamiseksi. Vuonna 2011 toteutunut työura oli keskimäärin 32,5 vuotta kaikista eläkkeelle siirtyneistä laskettuna. [4]

Työeläkemaksun nousupaine on aiheuttanut kiinnostuksen työeläkeyhtiöiden ja -säätiöiden työeläkesijoittamista kohtaan. Keskustelussa on ollut työeläkejärjestelmää kohti esitetyt tuottovaatimukset: työeläkevaroja halutaan sijoittaa aikaisempaa enemmän pääomamarkkinoille (esimerkiksi pörssiosakkeet, johdannaiset). Suuremmalla tuotolla tarkoitetaan tässä suuremman riskinottoa l. riskinkatokyvyn lisäämistä osakesijoituksista: osakesijoitukset ovat tuottaneet pitkällä aikavälillä enemmän kuin laskuperustekorko.

Yksityisten alojen työntekijöiden eläkejärjestelmässä oli vuoden 2012 lopussa rahastoitu noin 60 miljardia euroa vanhuuseläkkeitä varten. [11] Yksi vanhuuseläkkeiden rahastoinnin määrään vaikuttava tekijä on eliniän pituus ja siihen liittyvä kuolevuus. Kuolevuutta seurataan eläkejärjestelmässä jatkuvasti ja vastuuvelkalaskelmien kuolevuusoletuksiin tehdään tarvittaessa muutoksia ja täydennetään vanhuuseläkerahastoja niitä vastaavasti. Eläkejärjestelmän kriitikkona tunnetun vakuutusmatemaatikko Olli Pusan mukaan vanhuuseläkerahoituksen vaje on varovaisesti arvioiden 4-5 miljardia euroa, ehkä jopa 4-7 miljardia euroa.[12]

Kansaneläke[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansaneläke turvaa yhdessä takuueläkkeen kanssa vähimmäistoimeentulon niissä tapauksissa, joissa hakijan työeläke on hyvin pieni tai hakija ei saa lainkaan työeläkettä. Kansaneläke rahoitetaan nykyisin yksinomaan verotuloilla.

Kansaneläkkeen täysi määrä vuonna 2014 on 562,27 euroa kumppanin kanssa asuvalle ja 633,91 euroa kuukaudessa yksin asuvalle. Täyttä kansaneläkettä maksetaan kuitenkin ainoastaan niille, joiden muiden eläkkeiden kuukausittainen bruttoyhteismäärä on enintään 55,95 euroa. Jos hakijan muut eläkkeet ovat alle 1 166,96 e/kk (kumppanin kanssa asuvat) tai alle 1 310,30 e/kk (yksin asuvat), hakijalle maksetaan eläkevähenteistä kansaneläkettä. [13]

Kansaneläkettä korotetaan yleensä hitaammin kuin työeläkkeitä, koska kansaneläkeindeksi ei ota lainkaan huomioon yleistä ansiotulojen kehitystä, vaan on sidottu yksinomaan hintojen nousuun[14].

Kansaneläkkeeseen voi saada erilaisia lisiä: rintamalisä, lapsikorotus, hoitotukia, ruokavaliokorvaus, ja siihen vaikuttaa perhesuhteet ja kuntaryhmä (~kuntakalleusluokka). Jos eläkkeensaaja on julkisessa laitoshoidossa yhtäjaksoisesti yli 3 kk:tta, kansaneläke maksetaan pienennettynä ja hoitotukiin tulee rajoituksia.

Kansaneläkkeen historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1995 loppuun asti kansaneläke muodostui kaikille yhtä suuresta ja tuloista riippumattomasta pohjaosasta sekä muiden henkilölle maksettavien eläkkeiden suuruudesta riippuvasta lisäosasta. Vuoden 1997 alusta pohjaosa ja lisäosa yhdistettiin kansaneläkkeeksi, jota muut eläkkeet yleensä pienentävät: kansaneläke on muihin eläketuloihin nähden toissijainen. Täyden kansaneläkkeen saajien lukumäärä on vähentynyt jatkuvasti: vuoden 2009 lopussa heitä oli noin 80 000. [15]

Työnantajat rahoittivat ennen osan kansaneläkkeestä, mutta työnantajien kansaneläkemaksu poistettiin vuonna 2010[16].

Edunvalvontajärjestöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki työeläkevakuuttajat ovat järjestäytyneet ja heidän etujärjestönään toimii Työeläkevakuuttajat TELA. Eläkesäätiöt ja eläkekassat ovat järjestäytyneet ja niiden etujärjestönä toimii Eläkesäätiöyhdistys - ESY ry.

Eläkkeensaajien etujärjestöinä toimii useita erityyppisiä järjestöjä, jotka tekevät edunvalvontatyötä jäsentensä puolesta ja tarjoavat mm. virkistys- ja koulutuspalveluja. Niillä ei ole virallista neuvotteluasemaa eläkeasioissa.

Suurimmat eläkeläisjärjestöt ovat:

Rekisteröidyt lisäeläkkeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rekisteröidyllä lisäeläkevakuutuksella tarkoitetaan 1960-luvulta vuoteen 2001 voimassa ollut järjestelyä, jolla voitiin lisätä ja parantaa työntekijöiden saamaa eläkkeen määrää tai alentaa eläkeikää. [17]

Rekisteröidyt lisäeläkejärjestelmät suljettiin vuoden 2001 alusta lähtien, eikä uusia lisäeläkevakuutuksia ole tämän jälkeen voinut enää rekisteröidä. Vanhan ennen 2001 alkaneen lisäeläketurvan vakuuttaminen päätetään 2017 mennessä, mutta kertynyt lisäeläketurva säilyy. Muutos ei vaikuta maksussa oleviin lisäeläkkeisiin.[18]

Lisäeläketurvalla oli huomattava merkitys työeläketurvan täydentäjänä järjestelmän alkuvuosina, kun työeläkekertymät olivat pieniä ja työeläkkeen tavoitetaso 40 prosenttia eläkepalkasta. Kun vuonna 1975 työeläkkeiden tavoitetaso korotettiin 60 prosenttiin, TEL-lisäturvan tarve väheni. Lisäeläketurvan menot olisi pitänyt kattaa täysimääräisesti rahastoimalla, mutta niitä on tarvinnut käyttää myös lakisääteisiä työeläkevaroja.

Rekisteröityä TEL-lisäeläkettä sai vuonna 2011 n. 90 000 suomalaista ja rekisteröidyt lisäeläkkeet (TEL-L) ovat noin kaksi prosenttia kaikista yksityisen sektorin työsuhteen työeläkkeistä. Historiasta johtuen lisäeläkkeistä koituu noin 100 miljoonan euron vuosikustannus nykyisille työssäkäyville ja työnantajille; 2000-luvulla lisäeläkkeiden tasausjärjestelmään on tilitetty 1,2 miljardin euroa.[19]

Tilastotietoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2012 suurin osa Suomen 1 494 425 eläkkeensaajasta on vanhuuseläkkeellä, heitä on noin 1 174 470 (79%). Muut suuret eläkkeensaajaryhmät ovat työkyvyttömyyseläkkeet (250 703) ja leskeneläkkeet (261 135).[20] Huomattavaa on, että henkilö voi saada useaa eri eläkelajin etuutta.

Suomalaisten keskimääräinen kokonaiseläke oli vuoden 2012 lopussa 1 486 euroa kuukaudessa. Miesten eläke oli keskimäärin 1 690 euroa ja naisten 1 321 euroa kuukaudessa. Eläkkeiden määrässä on suuria eroja. [20]Sadan huippueläkkeen keskiarvo oli vuonna 2012 noin 18 600 euroa. [21]

Eläkkeitä maksettiin Suomessa vuonna 2012 kokonaisuudessaan 24 551,0 miljoonaa euroa, josta 21 955,6 miljoonaa oli työeläkkeitä. Suomen eläkemenot vuonna 2006 olivat 17 856,7 miljoonaa euroa, ja ne ovat tasaisesti nousseet koko 1990-luvulta aina 2000-luvulle saakka. [22]

Vuonna 2012 eläkkeellesiirtymisiän odote työeläkejärjestelmässä oli 60,9 vuotta. Eroa miesten ja naisten välillä ei juurikaan ole.[23]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset valtiopäiväesitykset suomalaisten eläketurvan kokonaisvaltaiseksi järjestämiseksi tehtiin jo 1860-luvulla. Suomen eläkejärjestelmän historian yksi juuri on sääty-yhteiskunnan aikaisissa virkamiesten eläkkeissä. Nämä eläkkeet perustuivat virkamiehen asemaan ja yksilöllisellä avuntarpeella tai sosiaalisilla syillä oli vain vähän merkitystä. Virkamiesten eläkeikä laskettiin 70 vuodesta ensin 65 vuoteen 1826, ja edelleen 63 vuoteen 1866, jollaisena se säilyi 1990-luvulle asti. 2005 alkaen se on ollut 63–68 vuotta. Täyteen eläkkeeseen vaadittiin 35 vuoden palvelus, mutta usein virkamiehet pysyivät tehtävässään kuolemaansa asti. ”Oikeus eläkkeeseen, kuten palkkaukseenkin, on elatuksenluonteinen korvaus virkamiehen koko työvoiman asettamisesta valtion käytettäväksi.”[24]

Vieläkin varhaisempi nykyisen eläketurvan alkujuuri on syytinki. Suomessa tiedetään tehdyn talollisille syytinkisopimuksia jo keskiajalla. Syytingissä talolliseksi ryhtyvä sukupolvi vastasi väistyvän isäntäpariskunnan vanhuuden asumisesta ja elatuksesta käräjillä vahvistetulla kiinnityksellä. Tällaisia syytinkisopimuksia tehdään maatilojen sukupolvenvaihdoksissa vieläkin muutamia vuodessa, mutta tietenkin niiden merkitys syytinkiläisten eläketurvassa on kokonaisuudessaan vähäinen. Nykyisin tarjottavat käänteiset asuntolainat muuten noudattavat syytingin periaatetta.

Säätyihin kuulumattomien (yli 80 % väestöstä) vanhusten hoito pyrittiin järjestämään mahdollisimman pienin yhteiskunnan kustannuksin. Vanhukset voitiin sijoittaa hoidettaviksi taloihin, mutta tällaiset ruotu-ukot ja -akat joutuivat osallistumaan töihin ja siten ikään kuin maksamaan elatuksestaan. Vanhusten hoito kunnalliskodeissa perustui myös työvelvollisuuteen.

Muutenkin viranomaiset pyrkivät välttelemään vastuutaan: kunnilla oli oikeus kieltäytyä ottamasta alueelleen henkilöä, josta saattoi aiheutua hoitorasituksia, mikäli henkilö oli yli 40-vuotias. 1800-luvulla eläkkeellä olo oli harvinainen elämänvaihe vain pienelle osalle suomalaisista. Pääosin vanhusten elatuksesta huolehtivat heidän lapsensa tai muut läheiset. Lasten hoitovelvollisuus vanhemmistaan oli periaatteena kirjattu lakiin 1970 asti.

Tavoitteet ja pyrkimykset olivat silti korkealla 1800-luvulla: seurattiin eurooppalaisia suuntauksia, tehtiin sosiaalitutkimusta, asetettiin invaliditeettivakuutuskomitea ja laadittiin erilaisia ehdotuksia.

Suomalaisia työssä. Eläke oli harvinaisuus 1930-luvun Suomessa.

Yleisen 1930-luvun laman aikana Suomen sosiaaliturvajärjestelmän todellinen jälkeenjääneisyys huomattiin. Suomen eduskunnassa tehtiin vuonna 1910 eläkelakia koskeva anomus, mutta kansaneläkelaki hyväksyttiin vasta 1937. Tämäkin perustui säästöperiaatteeseen. Suurilukuisempi maaseutuväestö katsoi kansaneläkkeen tarjoavan enemmän etuja kuin sairausvakuutuksen, joka oli toinen päävaihtoehto. Tämä rajoitti eläkejärjestelmän kehittämistä ja yhteiskunnallista keskustelua. Kansaneläkevakuutus oli pakollinen 18–65-vuotiaille ja perustui henkilökohtaisiin eläkesäästötileihin. Perustettiin itsenäinen eduskunnan valvoma Kansaneläkelaitos. Kuitenkin vuoden 1937 kansaneläkelaki ei koskaan saavuttanut siihen asetettuja tavoitteita: vain 2 % maksu ei riittänyt kattamaan riittävää eläketurvaa, ja iäkkäimmät oli jätetty lain ulkopuolelle.

Vuoteen 1950 asti Suomi oli erilaisten ”eläkekokeilujen” maa. Suomi säilyi Pohjoismaista pisimpään maatalousvaltaisena, köyhänä maana, mikä oli osittain yhteiskunnallinen valinta. Jo vanhastaan työeläketurvaa oli hoidettu yksityisesti; mm. leski- ja orpokassat sekä työnantajien perustamat eläkekassat. Toisaalta yksityisten kassojen edeltäjinä olivat erilaisten hengellisten yhteisöjen ja eräiden ammattikuntien omat eläkekassat. Muun muassa vakuutusmatemaattisen tuntemuksen puute sekä toinen maailmansota ja sitä seurannut inflaatio johtivat tilanteeseen, että eläkejärjestelmän kehittäminen epäonnistui. Epäonnistumisista huolimatta yksityiset eläkekassat ja -säätiöt kasvoivat kuitenkin varsin merkittäväksi eläketoimijoiksi: niiden asiakkaina oli 220 000 henkilöä 1950-luvulla, ja lisäksi yksityisissä vakuutusyhtiöissä eläketurvaa kartutti 25 000 ihmistä.

Kylmän sodan aikana 1950-luvulla Suomi oli vieläkin riippuvaisempi ulkomaankaupasta kuin nykyään. Yhteys läntisille maailmanmarkkinoille tapahtui Itämeren kautta, ja keskeiseen rooliin nousivat merimiehet, jotka vertailivat palkkaansa muiden maiden vastaaviin. Avainryhmänä merimiehet saivat jo 1956 edelleen sovellettavan oman työeläkelakinsa, joka oli työeläkelakien edelläkävijä. Suomessa sovellettiin 1960-luvulle asti huoltoapulakia: työnantajalla oli velvollisuus huolehtia pitkäaikaisen työntekijänsä elatuksesta tämän menetettyä työkykynsä sairauden tai vanhuuden takia. Ehtona oli 20 vuoden työsuhde ja että työntekijä ei voi saada muualta elatusta, ei omista varoja ja tällä ei ole aviopuolisoa tai lapsia. Eläketurva ei enää 1950-luvulla vastannut yhteiskunnan todellisia tarpeita; yhteiskunnallista murrosta aiheuttivat mm. sodan kokemukset, siirtoväen asuttaminen sekä maatalousväestön väheneminen. Sodan jälkeen naiset jatkoivat työelämässä, joten kotihoitoon perustuva vanhuuden turva heikkeni. Sotaleskien, -orpojen ja -invalidien huoltoeläkkeet antoivat uutta mallia eläketurvalle: eläkeläisten määrä alkoi kasvaa 1950-luvulla. Samaan aikaan tuotanto alkoi kasvaa kaikissa länsimaissa, ja palkkatyöntekijät alkoivat vaatia osaansa tästä kasvusta. Eläkejärjestelmästä tuli keino jakaa talouskasvun tuloksia.

Eläkejärjestelmän uudistamistarpeesta vallitsi yksimielisyys, mutta suunta oli epäselvä jopa puolueiden sisällä. Maaseutuväestön (maalaisliiton ja myös kansandemokraattien) edustajien ajama verovaroilla rahoitettava tasaeläkejärjestelmä hyväksyttiin yleislakon ja tiukkojen presidentinvaalien kärjistämissä tunnelmissa vuonna 1956. Pienimpien kansaneläkkeiden taso nousi jopa 2,5 kertaiseksi. Tämä oli selvästi tulonsiirto maanviljelijäväestölle, mikä herätti katkeruutta palkansaajien etujärjestöissä. Katkeruutta lisäsi, että osalla palkansaajista kuten virkamiehillä ja yksityisiin eläkesäätiöihin ja –kassoihin kuuluvilla oli jo eläke.

Vuoden 1956 perustetulle työeläkekomitealle oli sosiaalinen tilaus. Palkansaajat olivat järjestäytyneet, ja oli tehty strategiset valinnat pitkäjännitteisestä edunvalvontatyöstä. Toistuvat devalvaatiot ja inflaatio olivat nakertaneet palkansaajien tilipusseja. Toisaalta vaikka devalvaatio toi yrityksille kilpailukykyä, pääomaköyhässä Suomessa tarvittiin rahaa tuotantoinvestointeihin. Oli useita työtaisteluita ja lakkoja. Komitea arvioi, että hajautettu järjestelmä oli halvempi työnantajille kuin keskitetty järjestelmä. Lisäksi sallittiin työnantajalle oikeus lainata kertyviä eläkevaroja tai kokonaan työnantajan maksettavat eläkemaksut. Toisaalta työntekijöille annettiin takuu eläketurvan säilymisestä, minkä takeeksi perustettiin Eläketurvakeskus (ETK). Eläkevarojen luottovakuutussijoitusten toimivuutta turvaamaan perustettiin luottovakuutus ja erillinen oikeusaste - eläkelautakunta - ensimmäiseksi valitusasteeksi.

Yleinen yksityisalojen työeläkelaki, TEL, säädettiin 8. heinäkuuta 1961, ja se tuli voimaan 1. heinäkuuta 1962. Samaan aikaan säädettiin myös erillinen lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijöiden eläkelaki, LEL, joka oli kynnyskysymys TEL:in läpimenolle. Sairausvakuutuslaki (lyhenne SVL[25]) säädettiin vuonna 1963. Työmarkkina-aloitteinen sosiaalipolitiikan kehittäminen alkoi. Vuodesta 1961 liki 30 vuotta eteenpäin on ollut eläke-etujen laajentamisen kautta. Laajentamista on auttanut, että eläkeläisiä on ollut verraten vähän ja rahoituspohja on ollut otollinen uudistuksille. Kiista on kuitenkin ollut 1970-luvun puoliväliin asti kokonaiseläkejärjestelmän kehittämissuunnasta.

Kunnallisen alan eläketurva (KVTEL) yhtenäistettiin v. 1964, v. 1970 YEL, MYEL, v. 1971 työttömyyseläke. Vuonna 1975 eläkkeisiin tuli tasokorotus: karttumaprosentti yhdestä prosentista 1,5:een ja tavoite-eläke 40 prosentista 60:een. Työeläkkeen ensisijaisuutta korostava työnjako kansaneläkkeen ja työeläkkeen välillä. Energiakriisi ja lama aiheuttivat eläkemaksun alennuksen v. 1977 työvoimapoliittisista syistä. Vuonna 1979 eläkepalkkaa alettiin laskea neljän viimeisen vuoden ansioista, joista paras ja huonoin pudotettiin pois. Tällä haluttiin loiventaa Suomen tulevia rakenteellisia uudistuksia. Työnantajien maksutaakan keventämiseksi palkansaajat alkoivat vastata suoraan osasta työeläkekustannuksia vuoden 1993 alusta, jolloin maksu jaettiin työnantajien ja työntekijöiden osuuksiin.

Työeläkejärjestelmää uudistettiin voimakkaasti 1990-luvulta lähtien. Eläkkeiden työsuhdekohtaisesta laskennasta luovuttiin ja toimialakohtaiset erot eläkkeiden karttumisessa poistettiin. Esiin eläkekeskustelussa ja -rahoituksessa nousi nk. elinaikakerroin, jolla pyrittiin vaikuttamaan eliniän odotteen nousuun. Elinaikakerroin hillitsee eläkemenojen kasvua. Samaan aikaa sijoitustoiminta kehittyi voimakkaasti, ja myöhemmin yksityisiä eläkesäätiöitä purettiin.[26]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Korpiluoma, Riitta [et al.]: Työeläke. Helsinki: Finanssi- ja vakuutuskustannus, 2011. ISBN 978-952-5684-26-1.
  • Hietaniemi, Marjukka & Ritola, Suvi (toim.): Suomen eläkejärjestelmä. Eläketurvakeskuksen käsikirjoja 5:2007. Helsinki: Eläketurvakeskus, 2007. ISBN 978-951-691-074-4. Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Hannikainen, Matti [et al.]: Ansioiden mukaan : yksityisalojen työeläkkeiden historia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012. ISBN 978-952-222-321-0.
  • Tenhunen, Sanna (toim.) [et al.]: Eläketalous. Helsinki: Finanssi- ja vakuutuskustannus Finva, 2013. ISBN 978-952-5684-41-4 (nid.).
  • Kujanpää, Johanna; Marjukka Hietaniemi, Hannele Kantanen: Työeläkkeen laskentaopas. Eläketurvakeskuksen käsikirjoja 1:2012. Helsinki: Eläketurvakeskus, 2012. ISBN 978-951-691-158-1. Teoksen verkkoversio (PDF).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Työntekijän eläkelaki (19.5.2006/395) 181 § Vastuu eläkelaitoksen joutuessa konkurssiin 7.6.2013. Finlex. Viitattu 21.1.2014.
  2. a b Työeläkelaitosten tilinpäätöstiedot 2012 (pdf) 7.6.2013. Eläketurvakeskus. Viitattu 14.1.2014.
  3. Eläkesäätiöyhdistys
  4. a b TyEL- ja MEL-vakuutusmaksu eläkelaitostyypeittäin Eläketurvakeskus. Viitattu 21.1.2014.
  5. Rahastokorko on tekninen korko, jota käytetään rahaston ja maksun laskentaan liittyvissä pääoma-arvoissa.
  6. Eläketurvakeskus. Rahastoonsiirtovelvoitteeseen ja perustekorkoon liittyvät laskentakaavat. [1]
  7. Tela: Aikasarjakuvia työeläkevaroista. http://www.tela.fi/aikasarjakuvia_tyoelakevaroista
  8. Pensions market in focus 2013 OECD. Viitattu 16.1.2014.
  9. Eläkemenot ja eläkemenoennusteet Eläketurvakeskus. Viitattu 16.1.2014.
  10. Valkonen, Tarmo: Työeläkejärjestelmän rahoitus ja muuttuva taloudellinen ympäristö. Eläketurvakeskuksen monisteita 46. http://www.etk.fi/fi/service/julkaisut/440/julkaisut?contentPath=fi%2Fjulkaisut%2Ftutkimusjulkaisut%2Fkeskustelualoitteet%2Ftyoelakejarjestelman_rahoitus_ja_muuttuva_taloudellinen_ymparisto&pageOffset=40&firstTime=false
  11. [tilastot.etk.fi TyEL- ja MEL-rahavirta, milj. euroa] Eläketurvakeskus. Viitattu 21.1.2014.
  12. Iltalehti. Eläkeasiantuntija: Eläkeikää nostetaan salaisesta syystä. [2]
  13. Eläkkeet numeroina 2014 (pdf) Kela. Viitattu 15.1.2014.
  14. Laki kansaneläkeindeksistä 1.6.2001/456. http://www.edilex.fi/kela/fi/lainsaadanto/20010456
  15. [3], Eläketurvakeskus: Kokonaiseläke 2011 Työeläke, kansaneläke ja verotus, luettu 2.11.2011
  16. http://web.eduskunta.fi/Resource.phx/pubman/templates/1.htx?id=2753
  17. Työnantajien järjestämä kollektiivinen lisäeläketurva 8.1.2014. Eläketurvakeskus. Viitattu 16.1.2014.
  18. Rekisteröity TEL-lisäeläkejärjestelmä päättyy vuoden 2016 lopussa 8.1.2014. Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 16.1.2014.
  19. Pietiläinen, Tuomo. Helsingin Sanomat 16.1.2012
  20. a b Tilasto Suomen eläkkeensaajista 2012 (pdf) 26.11.2013. Eläketurvakeskus. Viitattu 16.1.2014.
  21. http://www.etk.fi/fi/service/kolumnit/1570/10_1_2013_jukka_rantala
  22. [tilastot.etk.fi Työ- ja kansaneläkemeno eläkelajeittain] Eläketurvakeskus. Viitattu 16.1.2014.
  23. http://www.etk.fi/fi/service/el%C3%A4kkeellesiirtymisik%C3%A4/677/el%C3%A4kkeellesiirtymisik%C3%A4
  24. http://www.etk.fi/fi/gateway/PTARGS_0_2712_573_300_2882_43/http%3B/content.etk.fi%3B7087/publishedcontent/publish/etkfi/fi/sisältösivut/eläkejärjestelmät/liitetiedostot/kontio_eläketurvan_historia.pdf
  25. Lyhenneluettelo 20.12.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 1.3.2014.
  26. Riusku, Ismo. Lakisääteistein eläkkeiden rahoitus ja taso pitkällä aikavälillä. Talous ja yhteiskunta 4/2007. s. 48-53. [ISBN 1236-7208].

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lakitekstit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]