Suomen eläkejärjestelmä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Eläkkeellä tarkoitetaan yleisesti sosiaalietua, joka maksetaan määräiästä lähtien tai silloin, kun työ- tai yrittäjätulo lakkaa työkyvyttömyyden, lähellä eläkeikää sattuneen pitkäaikaisen työttömyyden tai omaisen kuoleman vuoksi. Eläke on haettava etuisuus[1] ja eläkkeet ovat verotettavaa tuloa.

Sisällysluettelo

Yleistä [muokkaa]

Suomessa on kaksi toisiaan täydentävää lakisääteistä eläkejärjestelmää:

Edellisten lisäksi eläkejärjestelmään kuuluu sotilasvamma-, liikennevakuutus ja tapaturmaeläkkeet (nk. SOLITA-eläkkeet). Suomessa lähes kaikki ansiotyö kuuluu eläketurvan piiriin. Työntekijä on vakuutettava työntekijän eläkelain mukaan, jos työntekijälle maksettava työansio on kalenterikuukauden ajalta vähintään 55,59 euroa (vuonna 2013).

Työeläkejärjestelmä on hallinnoltaan hajautettu. Työeläketurvaa hoitaa yksityisellä sektorilla n. 40 eläkelaitosta, joiden toimintaa koordinoi Eläketurvakeskus ja valvoo Finanssivalvonta sekä sosiaali- ja terveysministeriö. Julkisen alan eläketurvaa hoitaa Keva. Kansaneläkejärjestelmää hallinnoi eduskunnan alainen Kansaneläkelaitos.

Työeläketurva perustuu lakiin, mutta sen ehdoista sovitaan pitkälle työmarkkinajärjestöjen keskinäisin neuvotteluin. Työeläketurva muodostuu eri työsuhteista ja yrittäjätoiminnasta karttuneiden eläkkeiden kokonaisuudesta.

Työ- ja kansaneläke-etuuslajit ovat pitkälti samat. Järjestelmä turvaa toimeentulon vanhuuden, työkyvyttömyyden, perheenhuoltajan kuoleman ja ikääntyneen henkilön työttömyyden varalta. Työeläkelait mahdollistavat myös työskentelyn osa-aikaisesti ja osa-aikaeläkkeen saamisen poisjääneen palkan tilalle. Työeläketurvan rahoittavat työnantajat ja työntekijät yhdessä. Lisäksi valtio osallistuu yrittäjien ja merimiesten eläketurvan rahoitukseen. Kansaneläkkeet rahoitetaan pelkästään työnantajan maksuin sekä verovaroin.

Yksityisalojen työeläkejärjestelmässä on ollut jo järjestelmän alkuvaiheista 1960-luvulta lähtien käytössä osittain rahastoiva järjestelmä. Tämä tarkoittaa, että noin neljännes eläkemaksuista rahastoidaan tulevia eläkkeitä varten. Loput kolme neljännestä käytetään maksussa olevien eläkkeiden rahoittamiseen.

Eläketurvan tavoitetasona on pidetty 60 % eläkkeen perusteena olevista ansioista. Eläkkeen määrään vaikuttavat vuosiansiot ja ikään sidottu eläkkeen karttumisprosentti. Alhaisilla tulotasoilla kansaneläke ja takuueläke täydentävät työeläkettä. Käytännössä eläketaso on usein muun muassa työurien katkosten vuoksi noin 50 %:n luokkaa. Eläkettä karttuu vuodessa 1,5 % ikävälin 18-52 vuosiansioista, 1,9 % vuodessa ikävälin 53-62 vuosiansioista ja 4,5 % vuodessa ikävälin 63-68 vuosiansioista. Kertynyt vanhuuseläke tarkistetaan elinaikakertoimella (vain vuoden 1948 jälkeen syntyneet), johon vaikuttaa eläkkeensaajan syntymävuosi.

Työeläkkeen saa vähentämättömänä aikaisintaan 63-vuotiaana. Varhennettu vanhuuseläke on mahdollinen 62 vuoden iästä, jolloin eläkkeellesiirtymiseen mennessä kertynyttä eläkettä vähennetään 0,6 %/varhennuskuukausi. Vuonna 2013 työeläkejärjestelmästä poistuu kokonaan mahdollisuus varhennettuun vanhuuseläkkeeseen vuonna 1952 ja sen jälkeen syntyneiltä. Eläkkeeseen lasketaan lykkäyskorotus 0,4%/lykkäyskuukausi, jos eläkkeelle siirtyminen menee yli 68 vuoden iän.

Historia [muokkaa]

Ensimmäiset valtiopäiväesitykset suomalaisten eläketurvan kokonaisvaltaiseksi järjestämiseksi tehtiin jo 1860-luvulla, mutta varsinaisesti Suomen eläkejärjestelmän historia voidaan katsoa alkaneeksi 1870-luvulla virkamiesten eläkkeistä, jossa virkaeläkkeet kuvastivat aikansa sääty-yhteiskuntaa. Yksilöllisellä avuntarpeella tai sosiaalisilla syillä oli vain vähän merkitystä. Eläkeikä laskettiin 70 vuodesta ensin 65 vuoteen 1826, ja edelleen 63 vuoteen 1866, jollaisena se säilyi 1990-luvulle asti.[2] 2005 alkaen se on ollut 63–68 vuotta.[3] Täyteen eläkkeeseen vaadittiin 35 vuoden palvelus. ”Oikeus eläkkeeseen, kuten palkkaukseenkin, on elatuksenluonteinen korvaus virkamiehen koko työvoiman asettamisesta valtion käytettäväksi.”[2]

1800-luvun lopulla syntyi ajatus, että myös talollisilla on oikeus turvattuun vanhuuteen. Syntyi syytinkisopimus, johon haettiin käräjiltä kiinnitys. Uusi sukupolvi lunasti talon lopullisesti itselleen huolehtimalla edellisten haltijoiden vanhuudesta. Talonsa sai antaa syytinkiä vastaan myös vieraalle. Säätyjen ulkopuolisen väestön osuus (yli 80 %) pyrittiin järjestämään mahdollisimman pienin yhteiskunnan kustannuksin. Yleistä olivat nk. ruotu-ukot ja –akat, joilla oli työvelvoite kunnalliskodissa. Muutenkin viranomaiset pyrkivät välttelemään vastuutaan: kunnilla oli oikeus kieltäytyä ottamasta alueelleen henkilöä, josta saattoi aiheutua hoitorasituksia, mikäli henkilö oli yli 40-vuotias. 1800-luvulla eläkkeellä olo oli harvinainen elämänvaihe vain pienelle osalle suomalaisista. Tavoitteet ja pyrkimykset olivat silti korkealla 1800-luvulla: seurattiin eurooppalaisia suuntauksia, tehtiin sosiaalitutkimusta, asetettiin invalideettivaltuuskomitea ja laadittiin erilaisia ehdotuksia.

Suomalaisia työssä. Eläke oli harvinaisuus 1930-luvun Suomessa.

Yleisen 1930-luvun laman aikana Suomen sosiaaliturvajärjestelmän todellinen jälkeenjääneisyys huomattiin. Suomen eduskunnassa tehtiin vuonna 1910 eläkelakia koskeva anomus, mutta kansaneläkelaki hyväksyttiin vasta 1937. Tämäkin perustui säästöperiaatteeseen. Suurilukuisempi maaseutuväestö katsoi kansaneläkkeen tarjoavan enemmän etuja kuin sairausvakuutuksen, joka oli toinen päävaihtoehto. Tämä rajoitti eläkejärjestelmän kehittämistä ja yhteiskunnallista keskustelua. Kansaneläkevakuutus oli pakollinen 18–65-vuotiaille ja perustui henkilökohtaisiin eläkesäästötileihin. Perustettiin itsenäinen eduskunnan valvoma Kansaneläkelaitos. Kuitenkin vuoden 1937 kansaneläkelaki ei koskaan saavuttanut siihen asetettuja tavoitteita: vain 2 % maksu ei riittänyt kattamaan riittävää eläketurvaa, ja iäkkäimmät oli jätetty lain ulkopuolelle.

Vuoteen 1950 asti Suomi oli erilaisten ”eläkekokeilujen” maa. Suomi säilyi Pohjoismaista pisimpään maatalousvaltaisena, köyhänä maana, mikä oli osittain yhteiskunnallinen valinta. Jo vanhastaan työeläketurvaa oli hoidettu yksityisesti; mm. leski- ja orpoeläkekassat sekä työnantajien perustamat eläkekassat. Toisaalta yksityisten kassojen edeltäjinä olivat erilaisten hengellisten yhteisöjen omat eläkekassat. Muun muassa vakuutusmatemaattisen tuntemuksen puute sekä toinen maailmansota ja sitä seurannut inflaatio johtivat tilanteeseen, että eläkejärjestelmän kehittäminen epäonnistui. Epäonnistumisista huolimatta yksityiset eläkekassat ja -säätiöt kasvoivat kuitenkin varsin merkittäväksi eläketoimijoiksi: niiden asiakkaina oli 220 000 henkilöä 1950-luvulla, ja lisäksi yksityisissä vakuutusyhtiöissä eläketurvaa kartutti 25 000 ihmistä.

Kylmän sodan aikana 1950-luvulla Suomi oli vieläkin riippuvaisempia ulkomaankaupasta kuin nykyään. Yhteys läntisille maailmanmarkkinoille tapahtui Itämeren kautta, ja keskeiseen rooliin nousivat merimiehet, jotka vertailivat palkkaansa muiden maiden vastaaviin. Avainryhmänä merimiehet saivat jo 1956 edelleen sovellettavan oman työeläkelakinsa, joka oli työeläkelakien edelläkävijä. 1950-luvun Suomessa oli huoltoapulaki: työnantajalla oli velvollisuus huolehtia pitkäaikaisen työntekijänsä elatuksesta tämän menetettyä työkykynsä sairauden tai vanhuuden takia. Ehtona oli 20 vuoden työsuhde ja että työntekijä ei voi saada muualta elatusta, ei omista varoja ja tällä ei ole aviopuolisoa tai lapsia. Eläketurva ei enää 1950-luvulla vastannut yhteiskunnan todellisia tarpeita; yhteiskunnallista murrosta aiheuttivat mm. sodan kokemukset, siirtoväen asuttaminen sekä maatalousväestön väheneminen. Sodan jälkeen naiset jatkoivat työelämässä, joten kotihoitoon perustuva vanhuuden turva heikkeni. Sotaleskien, -orpojen ja -invalidien huoltoeläkkeet antoivat uutta mallia eläketurvalle: eläkeläisten määrä alkoi kasvaa 1950-luvulla. Samaan aikaan tuotanto alkoi kasvaa kaikissa länsimaissa, ja palkkatyöntekijät alkoivat vaatia osaansa tästä kasvusta. Eläkejärjestelmästä tuli keino jakaa talouskasvun tuloksia.

Eläkejärjestelmän uudistamistarpeesta vallitsi yksimielisyys, mutta suunta oli epäselvä jopa puolueiden sisällä. Maaseutuväestön (Maalaisliiton ja myös kansandemokraattien) edustajien ajama verovaroilla rahoitettava tasaeläkejärjestelmä hyväksyttiin yleislakon ja tiukkojen presidentinvaalien kärjistämissä tunnelmissa vuonna 1956. Pienimpien kansaneläkkeiden taso nousi jopa 2,5 kertaiseksi. Tämä oli selvästi tulonsiirto maanviljelijäväestölle, mikä herätti katkeruutta palkansaajien etujärjestöissä. Katkeruutta lisäsi, että osalla palkansaajista kuten virkamiehillä ja yksityisiin eläkesäätiöihin ja –kassoihin kuuluvilla oli jo eläke.

Vuoden 1956 perustetulle työeläkekomitealle oli sosiaalinen tilaus. Palkansaajat olivat järjestäytyneet, ja oli tehty strategiset valinnat pitkäjännitteisestä edunvalvontatyöstä. Toistuvat devalvaatiot ja inflaatio olivat nakertaneet palkansaajien tilipusseja. Toisaalta vaikka devalvaatio toi yrityksille kilpailukykyä, pääomaköyhässä Suomessa tarvittiin rahaa tuotantoinvestointeihin. Oli useita työtaisteluita ja lakkoja. Komitea arvioi, että hajautettu järjestelmä oli halvempi työnantajille kuin keskitetty järjestelmä. Lisäksi sallittiin työnantajalle oikeus lainata kertyviä eläkevaroja tai kokonaan työnantajan maksettavat eläkemaksut. Toisaalta työntekijöille annettiin takuu eläketurvan säilymisestä, minkä takeeksi perustettiin Eläketurvakeskus (ETK). Eläkevarojen luottovakuutussijoitusten toimivuutta turvaamaan perustettiin luottovakuutus ja erillinen oikeusaste - eläkelautakunta - ensimmäiseksi valitusasteeksi.

Yleinen yksityisalojen työeläkelaki, TEL, säädettiin 8. heinäkuuta 1961, ja se tuli voimaan 1. heinäkuuta 1962. Samaan aikaan säädettiin myös erillinen lyhytaikaisissa työsuhteissa olevien työntekijöiden eläkelaki, LEL, joka oli kynnyskysymys TEL:in läpimenolle. Sairausvakuutuslaki säädettiin vuonna 1963. Työmarkkina-aloitteinen sosiaalipolitiikan kehittäminen alkoi. Vuodesta 1961 liki 30 vuotta eteenpäin on ollut eläke-etujen laajentamisen kautta. Laajentamista on auttanut, että eläkeläisiä on ollut verraten vähän ja rahoituspohja on ollut otollinen uudistuksille. Kiista on kuitenkin ollut 1970-luvun puoliväliin asti kokonaiseläkejärjestelmän kehittämissuunnasta.

Kunnallisen alan eläketurva (KVTEL) yhtenäistettiin v. 1964, v. 1970 YEL, MYEL, v. 1971 työttömyyseläke. Vuonna 1975 eläkkeisiin tuli tasokorotus: karttumaprosentti yhdestä prosentista 1,5:een ja tavoite-eläke 40 prosentista 60:een. Työeläkkeen ensisijaisuutta korostava työnjako kansaneläkkeen ja työeläkkeen välillä. Energiakriisi ja lama aiheuttivat eläkemaksun alennuksen v. 1977 työvoimapoliittisista syistä. Vuonna 1979 eläkepalkkaa alettiin laskea neljän viimeisen vuoden ansioista, joista paras ja huonoin pudotettiin pois. Tällä haluttiin loiventaa Suomen tulevia rakenteellisia uudistuksia. Työnantajien maksutaakan keventämiseksi palkansaajat alkoivat vastata suoraan osasta työeläkekustannuksia vuoden 1993 alusta, jolloin maksu jaettiin työnantajien ja työntekijöiden osuuksiin.

Työeläkejärjestelmää uudistettiin voimakkaasti 1990-luvulla. Eläkkeiden työsuhdekohtaisesta laskennasta luovuttiin ja toimialakohtaiset erot eläkkeiden karttumisessa poistettiin. Esiin eläkekeskustelussa ja -rahoituksessa nousi nk. elinaikakerroin, jolla pyrittiin vaikuttamaan eliniän odotteen nousulle, jotka hillitsivät eläkemenojen kasvua. Samaan aikaa sijoitustoiminta kehittyi yksityisillä aloilla voimakkaasti, ja myöhemmin yksityisiä eläkesäätiöitä purettiin.[4]

Työeläketurvan keskeiset periaatteet [muokkaa]

Ansaintaperiaate

Kaikki ansiotyö on vakuutettava jossain eläkejärjestelmässä. Ansiotyö kartuttaa aina eläkettä. Eläkkeen saamiseksi ei ole asetettu työuran pituudesta riippuvia karenssiehtoja.

Etuusperusteisuus

Etuusperusteisuus (vrt. maksuperusteisuus) viittaa siihen, että työeläkettä karttuu prosenttisäännön mukaan 1,5–4,5 % ansioista vuodessa.

Koskemattomuusperiaate

Karttunut eläkeoikeus säilyy työskentelyn päätyttyä tai työnantajan vaihduttua.

Turvaavuusperiaate

Eläkelaitoksen mahdollisesta konkurssista ei seuraa tappioita vakuutetuille: vakuutusmaksujen ja vastuuvelan laskemista koskevat perusteet on laadittava kiinnittäen huomiota erityisesti vakuutettujen etujen turvaamiseen eli sen varmistamiseen, että yhtiö kykenee selviytymään vastaisista eläkesuorituksistaan. Viime kädessä valtio turvaa vakuutettujen eläkkeet.

Indeksilauseke

Työuran aikana karttuneet eläkkeet ja eläkkeelle siirtymisen jälkeen maksussa olevat eläkkeet tarkistetaan automaattisesti indeksillä, joka määräytyy ansiotasossa ja kuluttajahinnoissa tapahtuneiden muutosten perusteella.

Katottomuus

Eläkkeen määrälle ei ole asetettu euromääräistä ylärajaa. Ylärajaa ei ole myöskään eläkkeen laskemisessa huomioon otettaville työntekijöiden ansioille. Yrittäjien eläkkeen perusteena olevalle työtulolle on yläraja, joka on kuitenkin sangen korkea: 165 875 euroa vuodessa (v. 2013 indeksitaso).

Viimeisen laitoksen periaate

Eläkkeen maksaa se eläkelaitos, jossa työntekijän viimeinen työsuhde on ollut vakuutettuna.

Työeläkejärjestelmän hallinto [muokkaa]

Suomalaisen työeläkejärjestelmän luonteeseen kuuluu, että yksityiset vakuutuslaitokset hoitavat lakisääteiseen sosiaalivakuutukseen kuuluvaa työeläkevakuutusta ja tapaturmavakuutusta. Yksityisten alojen työeläkelaitokset ovat Finanssivalvonnan (ent. Vakuutusvalvontavirasto) valvonnan alaisia. Sosiaali- ja terveysministeriö vastaa alan lainvalmistelusta.

Julkisen puolen työntekijän eläketurvasta vastaa Keva. Se hoitaa kuntien, valtion, evankelis-luterilaisen kirkon ja Kelan palveluksessa olevien eläketurvaa. Keva on Suomen suurin eläkelaitos. Valtion Eläkerahasto (VER) huolehtii valtion eläkevarojen sijoittamisesta.

Yksityisen alan työnantaja voi valita, missä työeläkevakuutusyhtiössä työntekijöiden työeläkevakuuttaminen järjestetään. Vakuutus voidaan järjestää myös yrityksen omassa eläkesäätiössä tai toimialakohtaisessa eläkekassassa. Työeläkelaitokset eivät voi harjoittaa muuta vakuutustoimintaa.

Suomessa toimii 7 työeläkevakuutusyhtiötä:

Suurimmat työeläkevakuutusyhtiöt ovat Ilmarinen ja Varma.

Mikäli työnantaja järjestää eläketurvan eläkesäätiössä (tai eläkekassassa), vastaa yrityksen hallinnoima eläkesäätiö eläkelaitoksen tehtävistä. Lakisääteistä eläketurvaa hoitavan eläkesäätiön voi perustaa työnantaja tai työnantajien ryhmä, joilla on vähintään 300 työntekijää. Tällöin vaihtoehtoina ovat nk. B-eläkesäätiö tai nk. AB-eläkesäätiön B-osasto. Lisäeläketurvaa voidaan järjestää A-eläkesäätiössä tai AB-eläkesäätiön A-osastossa.

Eläkekassoissa voidaan säännöistä riippuen järjestää TyEL/YEL -eläketurvaa ja/tai lisäeläketurvaa. Yrityksen eläkesäätiön erityspiirteenä on, että työnantaja voi takaisinlainata vakuutta vastaan varoja, joita eläkesäätiö ei välittömästi tarvitse eläke- ja muiden etuuksien sekä hallintokulujen maksamiseen.[5]

Erityinen rooli eläkejärjestelmän ylläpidossa on Eläketurvakeskuksella (ETK), joka on työeläketurvan kehittämisen ja toimeenpanon lakisääteinen yhteistyöelin, asiantuntija ja yhteisten palvelujen tuottaja. Sen tehtäviä ovat muun muassa työeläkejärjestelmän keskusrekisterien hoitaminen, tutkimus, tilastointi ja työeläkelaitosten vastuunjako. Lisäksi ETK tuottaa suunnittelu-, koulutus- ja viestintäpalveluja ja tukee säädösten valmistelua. Eläketurvakeskus neuvoo työeläkeasioissa ja valvoo, että työnantajat ovat ottaneet työntekijöilleen työeläkevakuutuksen. Eläketurvakeskus on kansainvälinen yhdyslaitos eli se välittää ulkomaille kaikki Suomessa asuvien hakemukset, joissa haetaan eläkettä ulkomailta. ETK:n hallinnossa ovat edustettuina sekä työntekijät, työnantajat ja yrittäjät että ammatillinen eläkeasiantuntemus. ETK:ta valvoo sosiaali- ja terveysministeriö.

Edunvalvontajärjestöt [muokkaa]

Kaikki työeläkevakuuttajat ovat järjestäytyneet ja heidän etujärjestönään toimii Työeläkevakuuttajat TELA. Eläkesäätiöt ja eläkekassat ovat järjestäytyneet ja niiden etujärjestönä toimii Eläkesäätiöyhdistys - ESY ry.

Eläkkeensaajien etujärjestönä toimii useita erityyppisiä järjestöjä:

sekä pienempiä järjestöjä kuten esimerkiksi

  • Oikeutta Eläkeläisille ry
  • Suomen Ruskaliitto ry
  • Kunnallisten Eläkeläisten Liitto ry
  • Tieveteraanit ry
  • Veteraaniopettajat-Veteranlärare ry

Lisäksi eri ammattiyhdistyksillä, ammattiryhmillä, killoilla, alueilla, puolueilla jne. on satoja erityyppisiä eläkeläisjärjestöjä. Osa eläkeläisjärjestöistä on keskittynyt erityyppiseen virkistys-, kuntoutus-, tiedotus- ja aktivointitoimintaan, osa eläkeläisten edunvalvonta ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Eläkeläisjärjestöjen toimintaa rahoittavat paitsi eläkejärjestön jäsenet, myös niitä lähellä olevat etupiirit, puolueet, Raha-automaattiyhdistys, kunnat, ammattiliitot jne.. Eläkeläisjärjestöt ovat sittemmin yrittäneet tiivistää yhteistyötään ja ovatkin perustaneet uuden etujärjestön eläkkeensaajille, Eläkeliittojen etujärjestö EETU ry:n.

Lisäeläkkeet [muokkaa]

Rekisteröidyllä lisäeläkevakuutuksella tarkoitetaan 1960-luvulta vuoteen 2001 voimassa ollut järjestelyä, jolla voitiin lisätä ja parantaa työntekijöiden saamaa eläkkeen määrää tai alentaa eläkeikää. Järjestelmä on saajalleen edullinen, sillä lisäeläke ei vaikuta lakisääteisen TyEL-eläkkeen määrään. Uusia lisäeläkejärjestelmiä ei voida enää rekisteröidä, mutta vanhat, ennen vuotta 2011 voimassa olleet järjestelmät ovat edelleen voimassa. Voimassa oli kolme lisäkeläkejärjestelmää: TEL-L MYEL-L ja YEL-L. Rekisteröity lisäeläkevakuutus sisälsi vanhuus-, työkyvyttömyys- ja työttömyyseläkkeen tai perhe-eläkkeen tai kaikki em. yhdessä. Lisäeläkejärjestely voi sisältää myös hautausavustuksen.

Rekisteröidyllä TEL-lisäeläkeellä (TEL-L) tarkoitetaan järjestelyä, jonka työnantaja kustansi vakuutuksen kohteelle. Osassa lisäeläkejärjestelyitä eläke voi säilyä (=vapaakirjaoikeus) tai olla säilymättä työpaikan vaihdoksen yhteydessä. Lisäeläke-etuuksissa vanhuuseläkeiäksi voitiin valita jopa alhainen 55 vuoden ikä. Järjestelmä oli kallis ja kyse oli työnantajan vapaaehtoisuudesta palkita, pääosin jo ennestään hyvin toimeentulevia, johtohenkilöitään. Kuten muissakin eläkkeissä, lisäeläkkeen maksaa se eläkekassa, eläkesäätiö tai vakuutusyhtiö, jossa lisäeläke on järjestetty.

Järjestelmä suljettiin 2000-luvun alussa siten, että aikaisemmin myönnetyt lisäeläkkeet jäivät voimaan. Rekisteröityä TEL-lisäeläkettä sai vuonna 2011 n. 90 000 suomalaista ja rekisteröidyt lisäeläkkeet (TEL-L) ovat noin kaksi prosenttia kaikista yksityisen sektorin työsuhteen työeläkkeistä. Historiasta johtuen, lisäeläkkeistä koituu noin 100 miljoonan euron vuosikustannus nykyisille työssäkäyville ja 500 miljoonan euron kustannus yrityksille; 2000-luvulla lisäeläkkeiden tasausjärjestelmään on tilitetty 1.2 miljardin euroa.[6]

Kansaneläke [muokkaa]

Kansaneläke turvaa yhdessä takuueläkkeen kanssa vähimmäistoimeentulon niissä tapauksissa, joissa hakijan työeläke on hyvin pieni tai hakija ei saa lainkaan työeläkettä. Kansaneläke rahoitetaan nykyisin yksinomaan verotuloilla.

Kansaneläkkeen täysi määrä oli vuonna 2012 539,85 euroa partnerin kanssa asuvalle ja 608,63 euroa kuukaudessa yksin asuvalle. Täyttä kansaneläkettä maksettiin kuitenkin ainoastaan niille, joiden muiden eläkkeiden kuukausittainen bruttoyhteismäärä oli alle 53,70 euroa[7]. Jos hakijan muut eläkkeet olivat alle 1 120,46 e/kk (partnerin kanssa asuvat) tai alle 1 257,96 e/kk (yksin asuvat), hakijalle maksettiin eläkevähenteistä kansaneläkettä, jonka määrä vaihteli välillä 6,47-585,46 euroa[8].

Kansaneläkettä korotetaan yleensä hitaammin kuin työeläkkeitä, koska kansaneläkeindeksi ei ota lainkaan huomioon yleistä ansiotulojen kehitystä, vaan on sidottu yksinomaan hintojen nousuun[9].

Kansaneläkkeeseen voi saada erilaisia lisiä: rintamalisä, lapsikorotus, hoitotukia, ruokavaliokorvaus, ja siihen vaikuttaa perhesuhteet ja kuntaryhmä (~kuntakalleusluokka). Jos eläkkeensaaja on julkisessa laitoshoidossa yhtäjaksoisesti yli 3 kk:tta, kansaneläke maksetaan pienennettynä ja hoitotukiin tulee rajoituksia.

Kansaneläkkeen historiaa [muokkaa]

Vuoden 1995 loppuun asti kansaneläke muodostui kaikille yhtä suuresta ja tuloista riippumattomasta pohjaosasta sekä muiden henkilölle maksettavien eläkkeiden suuruudesta riippuvasta lisäosasta. Vuoden 1997 alusta pohjaosa ja lisäosa yhdistettiin kansaneläkkeeksi, jota muut eläkkeet yleensä pienentävät: kansaneläke on muihin eläketuloihin nähden toissijainen. Täyden kansaneläkkeen saajien lukumäärä on vähentynyt jatkuvasti: vuoden 2009 lopussa heitä oli noin 80 000. [10]

Työnantajat rahoittivat ennen osan kansaneläkkeestä, mutta työnantajien kansaneläkemaksu poistettiin vuonna 2010[11].

Eläkejärjestelmän rahoitus [muokkaa]

Suomen työeläkejärjestelmä koostuu eri eläkelaeista. Eläkkeen määräytymisperusteet ovat suurin piirtein samat kaikille vakuutetuille, mutta eläkkeet kustannetaan eri tavoilla. Karkeasti eri rahoitusmallit voidaan jakaan kolmeen vaihtoehtoon:

  • puhdas jakojärjestelmä ja
  • täysin rahastoivaan järjestelmä
  • edellisten sekoitukset (mm. Suomi)

Jakoperiaatteella tarkoitetaan, että eläketurva kustannetaan samana vuonna perittyjen maksujen avulla: tällä hetkellä työssä olevat rahoittavat (suurimmaksi osaksi) eläkkeellä olevien eläkemenon. Rahastointimallissa eläketurvan kustantamiseksi perityt maksut rahastoidaan (sijoitetaan) eläkkeen ansaintahetkellä vastaisia eläkemenoja varten.

Suomessa on käytössä sekajärjestelmä eläkkeiden rahoituksessa. Kokonaan jakojärjestelmällä kustannettavia ovat yrittäjien ja maatalousyrittäjien karttuneet eläkkeet ja kansaneläkkeet. Julkisen puolen työeläkkeet rahoitetaan jakojärjestelmän periaattein, mutta lakikohtaisten puskurirahastojen tukemina. Erityispiirteenä on yksityisalojen palkansaajien eläkejärjestelmä, joka rakentuu pääosin osittain rahastoivaan ja osittain jakojärjestelmään, eli osa työeläkemaksuista rahastoidaan ja osa menee heti käyttöön eli nykyisten eläkkeensaajien eläkkeisiin.

Työnantajat ja vuodesta 1993 myös työntekijät ovat palkansaajien työeläketurvan päärahoittajia. Maksu määräytyy suhteessa vakuutetun palkkaan. Kaikkien työntekijöiden maksuosuus on sama. Eläkekustannuksissa on käytössä nk. tasausperiaate: kustannuksia tasataan eri työnantajien välillä. Nykyisin suurin osa eläkemaksuista jaetaan eri yhtiöiden kesken – vain osa rahastoidaan.

Keskimääräinen TyEL-maksu on kokonaisuudessaan noin 23 % luokkaa maksetuista palkoista (v. 2013), josta alle 53-vuotiaat työntekijät maksavat 5,15 % (v. 2013) ja 53 vuotta täyttäneet 6,5 %. Työnantaja maksaa loput eli keskimäärin noin 17 % (yksityisillä aloilla). Yksityisellä sektorilla työnantajan maksu riippuu vakuutettujen määrästä (~yrityksen koko), vakuutettujen iästä ja mainitusta TyEL-eläkeyhtiön tai säätiön/kassan sijoitustoiminnan onnistumisesta, työkyvyttömyys- ja työttömyystapauksista sekä hoitokuluista. Työeläkelaitos vastaa eläkkeiden rahastoiduista osista yksin. Eläkkeiden rahastoituja osia varten eläkelaitos laskee vakuutusmatemaattisesti kunkin vakuutetun osalta erikseen vastuuvelan, johon vaikuttaa nk. rahastokorko [12]. Yksityisen sektorin eläkelaitosten sijoitusten tuottovaatimuksia koskee rahastoonsiirtovelvoite, joka sisältää rahastokoron ja täydennyskertoimen. Täydennyskerroin lasketaan työeläkelaitosten vakavaraisuuksien perusteella. Finanssikriisin vaikutusten lieventämiseksi ja työeläkelaitosten vakavaraisuuksien tukemiseksi täydennyskertoimen määrä vuodelta 2008 asetettiin nollaksi.

Suomessa lakisääteisten työeläkevarojen määrä oli vuonna 2011 71,1 % bruttokansantuotteesta.[13]Suurimmat eläkkeisiin sidotut varat ovat kuitenkin kokonaan rahastoivan järjestelmän maissa, kuten Yhdysvalloissa ja Alankomaissa, joissa eläkevarat ovat suurempia kuin maan vuoden bruttokansantuote.[14] Euroopassa suurimman osan bruttokansantuotteestaan eläkemenoihin käyttää kuitenkin Italia (yli 15 %), kun se Irlannissa ja Virossa on EU:n pienimpiä: Suomen eläkemenot BKT:stä ova noin 12 % luokkaa ollen eurooppalaista keskitasoa.[15] Latvian, Viron, Liettuan ja Kyproksen sosiaalimenot ovat muutenkin EU:n pienimpiä.

Suomen suurimmat lakisääteisen työeläkemenon eläkelaitokset vuonna 2011 olivat Valtion eläkerahasto ja Varma. Kuitenkin TyEL-maksutulolla ja vakuutusten määrällä mitattuna suurimmat yhtiöt ovat Keva ja varma. [16]

Rahoituksen haasteita [muokkaa]

Kiinnostus eläkejärjestelmien rahoitusta kohtaan on lisääntynyt väestön ikääntyessä. [17] Eläkepotin suuruus johtuu osaltaan siitä, paljonko on maksajia. Tämä on riippuvainen siitä, kuinka paljon on työiässä olevia maksajia, ja toisaalta siitä, kuinka paljon on eläkeläisiä. Väestön ikärakenne ja taloudellinen kehitys ovat keskeisessä osassa.

Eläkejärjestelmän toimivuus riippuu taloudellisesta kehityksestä. Osaltaan eläkejärjestelmän toimivuus voidaan päätellä suoraan demografiasta: mikä on väestön ikärakenne, paljonko on maksajia ja kuinka paljon maksun vastaanottajia? Väestön ikääntyessä ja eläkeläisten määrän kasvaessa myös terveys, sosiaali- ja vanhustenhuoltomenot kasvavat. Tämäkin rahoitustarve on tyydytettävä verovaroin, jonka suurimmaksi maksumieheksi tulee työikäinen väestö - joko palkansaajina tai yrittäjinä.

Kun opiskeluajat ovat venähtäneet pitkiksi, niin työelämään siirrytään yhä vanhempina.lähde? Korkeakoulututkinnon suorittanut siirtyy työelämään usein vasta 25-vuotiaana. Työelämässä ollaan tällä hetkellä noin 35 vuotta, ja sen jälkeen eläkkeellä ollaan keskimäärin 20 vuotta. Karkeasti laskien yli puolet elämästä ollaan koulussa, opiskelemassa ja eläkkeellä. Ratkaisua ongelmiin etsitäänkin tällä hetkellä työurien pidentämisestä niin alusta, keskeltä kuin lopustakin.

Työeläkemaksun nousupaine on aiheuttanut kiinnostuksen työeläkeyhtiöiden ja –säätiöiden työeläkesijoittamista kohtaan. Keskustelussa on ollut työeläkejärjestelmää kohti esitetyt tuottovaatimukset: työeläkevaroja halutaan sijoittaan aikaisempaa enemmän pääomamarkkinoille (esimerkiksi pörssiosakkeet, johdannaiset). Toisaalta muun muassa ay-liikkeen taholta on esitetty vaatimuksia eläkevarojen sijoittamisesta Suomeen, suomalaisiin yritykseen ja suomalaisiin investointeihin.

Perusteluina työeläkevarojen suuremmalle pörssisijoittamiselle on esitetty muun muassa työeläkevarojen suuruutta BKT:sta[18], työeläkeyhtiöiden osake- ja joukkovelkakirjojen pientä osuutta niiden sijoitusmassasta sekä historiallisesti suurempia tuottoja[19].

Yksilöllinen lisäeläkesäätäminen nousi suomalaisessa arvokeskustelussa esille erityisesti kun vakuutusyhtiöt aloittivat eläkesijoitustuotteiden tarjoamisen. Samaan aikaan esitettiin kritiikkiä, että suurituloisilla olisi yksilölliseen lisäsäästämiseen ja usein myös työnantajan tarjoamaan lisäturvaan paremmat mahdollisuudet kuin pienituloisilla. Tämän takia eläketurvan osittaisenkin yksityistämisen seurauksena olisi tuloerojen kasvu.[20]

Tilastotietoa [muokkaa]

Vuonna 2011 suurin osa Suomen 1 483 041 eläkkeensaajasta on vanhuuseläkkeellä, heitä on noin 1 134 942 (77%). Muut suuret eläkkeensaajaryhmät ovat työkyvyttömyyseläkkeet (260 453) ja leskeneläkkeet (262 692).[21] Huomattavaa on, että henkilö voi saada useaa eri eläkelajin etuutta.

Suomalaisten keskimääräinen kokonaiseläke oli vuoden 2011 lopussa 1 415 euroa kuukaudessa. Miesten eläke oli keskimäärin 1 610 euroa ja naisten 1 258 euroa kuukaudessa.[22] Eläkkeiden määrässä on suuria eroja. Sadan huippueläkkeen keskiarvo oli vuonna 2012 noin 18 600 euroa. [23]

Eläkkeitä maksettiin Suomessa vuonna 2011 kokonaisuudessaan 23 594,5 miljoonaa euroa, josta 20 537,5 miljoonaa oli työeläkkeitä. [24]Suomen eläkemenot vuonna 2006 olivat 18 409,1 miljoonaa euroa, ja ne ovat tasaisesti nousseet koko 1990-luvulta aina 2000-luvulle saakka.

Vuonna 2011 eläkkeellesiirtymisiän odote työeläkejärjestelmässä oli 60,5 vuotta. Eroa miesten ja naisten välillä ei juurikaan ole.[25]

Katso myös [muokkaa]

Viitteet [muokkaa]

  1. ↑ http://www.kela.fi/in/internet/liite.nsf/alias/esite7/$File/esite7_verkko.pdf?OpenElement
  2. ↑ a b http://www.etk.fi/fi/gateway/PTARGS_0_2712_573_300_2882_43/http%3B/content.etk.fi%3B7087/publishedcontent/publish/etkfi/fi/sisältösivut/eläkejärjestelmät/liitetiedostot/kontio_eläketurvan_historia.pdf
  3. ↑ Lehdistötiedote 8.2.2005 Joustava eläkeikä käytössä: Vanhuuseläkkeelle hakeudutaan maltillisesti Eläketurvakeskus
  4. ↑ Riusku, Ismo. Lakisääteistein eläkkeiden rahoitus ja taso pitkällä aikavälillä. Talous ja yhteiskunta 4/2007. s. 48-53. [ISBN 1236-7208].
  5. ↑ Eläkesäätiöyhdistys
  6. ↑ Pietiläinen, Tuomo. Helsingin Sanomat 16.1.2012
  7. ↑ Kansaneläkkeen määrä
  8. ↑ Eläke- ja verotaulukko
  9. ↑ Laki kansaneläkeindeksistä 1.6.2001/456. http://www.edilex.fi/kela/fi/lainsaadanto/20010456
  10. ↑ [1], Eläketurvakeskus: Kokonaiseläke 2011 Työeläke, kansaneläke ja verotus, luettu 2.11.2011
  11. ↑ http://web.eduskunta.fi/Resource.phx/pubman/templates/1.htx?id=2753
  12. ↑ Rahastokorko on tekninen korko, jota käytetään rahaston ja maksun laskentaan liittyvissä pääoma-arvoissa.
  13. ↑ Tela: Aikasarjakuvia työeläkevaroista. http://www.tela.fi/aikasarjakuvia_tyoelakevaroista
  14. ↑ Tela. http://www.tela.fi Cit. OECD Pension Market in Focus (November 2005), European Economy 1/2006 (EPC ja DG ECFIN).
  15. ↑ Eurostat. Tieto vuodelta 2002
  16. ↑ Työeläkelaitosten tilinpäätöstiedot 2011. http://www.etk.fi/fi/gateway/PTARGS_0_2712_459_440_3034_43/http%3B/content.etk.fi%3B7087/publishedcontent/publish/etkfi/fi/julkaisut/lehdet_ja_mediakatsaukset/ty%C3%B6el%C3%A4ke/tyoelakelaitosten_tilinpaatostiedot_2011_7.pdf
  17. ↑ Valkonen, Tarmo: Työeläkejärjestelmän rahoitus ja muuttuva taloudellinen ympäristö. Eläketurvakeskuksen monisteita 46. http://www.etk.fi/fi/service/julkaisut/440/julkaisut?contentPath=fi%2Fjulkaisut%2Ftutkimusjulkaisut%2Fkeskustelualoitteet%2Ftyoelakejarjestelman_rahoitus_ja_muuttuva_taloudellinen_ymparisto&pageOffset=40&firstTime=false
  18. ↑ Suomen lakisääteisissä eläkejärjestelmissä työeläkevaroja v. 2011 on yli 71 % BKT:stä ja se on noussut koko 2000-luvun. (lähde Tela, Tilastokeskus)
  19. ↑ Suuremmalla tuotolla tarkoitetaan tässä suuremman riskinottoa l. riskinkatokyvyn lisäämistä osakesijoituksista: osakesijoitukset ovat tuottaneet pitkällä aikavälillä enemmän kuin laskuperustekorko
  20. ↑ Korkman, Sixten, Jukka Lassila, Niku Määttänen ja Tarmo Valkonen: Hyvinvointivaltion rahoitus. Riittävätkö rahat, kuka maksaa? ETLA B:230, Helsinki, 2007, 69 s. cit. Jaakko Kiander. Talous ja yhteiskunta 4/2007. PTL. s. 46-47.
  21. ↑ http://www.etk.fi/fi/gateway/PTARGS_0_2712_459_440_3034_43/http%3B/content.etk.fi%3B7087/publishedcontent/publish/etkfi/fi/julkaisut/tilastojulkaisut/tilastovuosikirjat/tilasto_suomen_elakkeensaajista_2011_7.pdf
  22. ↑ http://www.etk.fi/fi/service/julkaisut/440/julkaisut?contentPath=fi%2Fjulkaisut%2Ftilastojulkaisut%2Ftilastovuosikirjat%2Ftilasto_suomen_elakkeensaajista_2011&pageOffset=0&firstTime=false
  23. ↑ http://www.etk.fi/fi/service/kolumnit/1570/10_1_2013_jukka_rantala
  24. ↑ http://www.etk.fi/fi/gateway/PTARGS_0_2712_459_440_3034_43/http%3B/content.etk.fi%3B7087/publishedcontent/publish/etkfi/fi/julkaisut/tilastojulkaisut/tilastoraportit/katsaus_elaketurvaan_vuonna_2011_7.pdf
  25. ↑ http://www.etk.fi/fi/service/el%C3%A4kkeellesiirtymisik%C3%A4/677/el%C3%A4kkeellesiirtymisik%C3%A4

Lähteet ja lisää aiheesta [muokkaa]

Lakitekstit [muokkaa]

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_eläkejärjestelmä&oldid=12889748