Suomen metsät

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mäntyvaltaista kangasmetsää kesällä Satakunnassa.
Lahopuu luonnontilaisessa metsässä.
Siemenpuita talousmetsässä.

Suomen metsät kuuluvat pohjoiseen havumetsävyöhykkeeseen, joka levittäytyy pohjoisella pallonpuoliskolla Alaskasta Siperian kautta Kamtšatkan niemimaalle Kauko-idässä. Havumetsävyöhyke käsittää 40 % maailman metsistä. Vyöhykkeellä kasvaa vain muutamia puulajeja. Pohjoisessa Utsjoella ja Enontekiössä kulkee metsäraja, jonka pohjoispuolella avautuu puuton tundra.

Suomi on maailman metsäisimpiä maita: pinta-alasta 71,6 % on metsää. Seuraavina ovat Japani (61,8 %) ja Ruotsi (56 %).[1] Pohjoismaista Suomessa on kaikkein eniten metsää asukasta kohden eli 4,6 ha, Ruotsissa 2,9 ha, Norjassa 1,6 ha ja Tanskassa ainoastaan 0,08 ha.lähde?

Suomen metsien kokonaispinta-ala on 26,3 miljoonaa hehtaaria, josta metsätaloudellisesti hyvää metsämaata on 20,3 miljoonaa ha (lisäkasvu yli 1 m³/ha vuodessa). Metsien kokonaispinta-alasta soita on 9,1 miljoonaa hehtaaria (34 %), joista ojitettu 4,9 miljoonaan hehtaaria. Puuston tilavuus on 2,1 miljardia kuutiometriä. Metsien hiilensidontavarasto on 960 miljoonaa tonnia. Tiukasti suojeltuja metsiä on koko maassa 924 000 ha (4,5 %). Uhanalaisia lajeja Suomessa on kaikkiaan 1505 kpl, joista 564:lle metsä on ensisijainen elinympäristö ja suo 67 lajille.

Yksityinen sektori omistaa metsien pinta-alasta 52 %, valtio 35 % ja metsäteollisuus 8 %. Loppu viisi prosenttia jakautuu kuntien, seurakuntien, yhteismetsien ja muiden yhteisöjen kesken.[2]

Metsien käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisten elinehdot ovat vuosisatojen ajan rakentuneet metsän tarjoamien luonnontekijöiden varaan, josta he saivat suojaa ja monenlaisia antimia. Metsien taloudellinen hyväksikäyttö ja järkiperäinen hoitaminen alkoi paljon myöhemmin. Metsää on hyödynnetty eränkäyntiin, ammattimetsästykseen, kaskiviljelyyn, laiduntamiseen, marjastukseen ja sienestämiseen. Metsien puustoa on puolestaan hyödynnetty polttopuuksi, tervanpolttossa, laivanrakennuksessa, veisto/käsisahauksena, vesi/höyrysahoissa, vuoriteollisuudessa ja rautaruukeissa. Teollistumisen seurauksena puunkysyntä alkoi voimakkaasti kasvaa 1800-luvulla, jolloin syntyi oma erillinen teollisuuden haara eli metsäteollisuus. Kysynnän seurauksena metsien puuston rahallinen arvo alkoi nousta voimakkaasti.[2]

Metsä, vesi ja puuttomat suot muodostivat alkuperäisen luonnon perustekijän, joka erosi huomattavasti nykyisestä talousmaisemasta. Maanviljelyn kehittyessä parhaat metsät raivattiin pelloiksi. Liikenteen ja asumisen toimintojen kasvaessa metsä sai väistyä etäämmälle.

Metsänhoitotiede ja metsänhoito on keskittynyt voimakkaasti puunkasvatuksen tehostamiseen, jolloin metsien muu käyttö on jäänyt vähemmälle huomiolle. Metsä on kuitenkin kokonaisuus, joka muodostaa elinympäristön kasveille, eläimille ja puille. Eläinten elinympäristöjä alettiin merkitä metsätaloussuunnitelmiin vasta 1990-luvulla.[3] Puuntuotannossa oli 1900-luvun alussa tarkoituksena kehittää metsän uudistamiseen ja kasvattamiseen menetelmiä, joilla tuotannolliset tavoitteet voitiin saavuttaa mahdollisimman pienin kustannuksin. Näiden tutkimusten perusteella luovuttiin 1940-50-luvuilla harsintametsätaloudesta. Metsänhoidon tutkimuksen suuntautuminen pelkästään puuntuotantoon katkaisi lähes 30 vuodeksi tutkimuksen metsien luontaiseen kehitykseen ja vaihtoehtoisiin metsänhoidon muotoihin.[2]

Metsämaa jaetaan nykyisin lisäkasvun perusteella useampaan luokkaan, jossa varsinainen metsämaa tarkoittaa puuston 1 m³/ha vähimmäislisäkasvua kuorineen vuodessa. Kitumaalla vastaava lisäkasvu on 1,0-0,1 m³/ha ja joutomaalla alle 0,1 m³ hehtaarilla.

Puuston määrä:

inventointi keskimäärä m³/ha kokonaismäärä milj. m³
1921-24 63 1 588
1936-38 63 1 560
1951-53 68 1 499
1960-63 65 1 410
1963-70 71 1 448
1971-76 75 1 520

Inventointi kulloisissakin valtion rajoissa

Metsien puuston lisäkasvu vuodessa on vuosien 1971-76 inventoinnin mukaan:

  • Etelä-Suomessa 45,43 milj. m³
  • Pohjois-Suomessa 12,00 milj. m³
  • Yhteensä 57,43 milj. m³[4]

Puuston lisäkasvuksi on 2000-luvulla arvioitu 86,7 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Tästä määrästä poistuu hakkuina ja kuolleina puina 69.9 miljoonaa kuutiometriä.

Metsätyypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metsämaa voidaan jakaa kankaisiin ja turvemaihin eli soihin. Kangasmailla on yleensä ohuen humuskerroksen alla kova, peruskalliosta rapautumalla muodostunut mineraalimaa. Suot ovat luonnontilassaan usein vetisiä ja kasvavat huonosti metsää. Suomessa on paljon soita ja kolmannes metsämaasta on turvepohjaista.

Metsät jaetaan metsätyyppeihin, joita ovat lehtometsät, tuoreet kangasmetsät ja kuivat kangasmetsät. Turvepohjaiset metsät jakautuvat vastaavasti korpiin ja rämeisiin.[5] Metsätyypit perustuvat kasvitieteelle, joka ei huomioi pinnan alla olevaa maaperää ja maan päällä liikkuvia eläimiä, paitsi tuhohyönteisiä.[3]

Metsien omistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metsien omistussuhteet ovat Suomessa kehittyneet pitkäaikaisen kehityksen tuloksena. Erämaiden asuttamisen yhteydessä syntyi yksittäistaloja, jotka kasvoivat vähitellen kyliksi. Aurinko- eli sarkajaossa metsät katsottiin yhteisiksi ja jätettiin jakamatta. Kylien ulkopuolella sijainneet suuret metsät ja erämaat katsottiin kenellekään kuulumattomiksi yleismaiksi, joihin uudisasukkaat saattoivat vapaasti asettua asumaan. Kustaa Vaasa julisti vuonna 1542 nämä yleismaat valtion maiksi, josta katsotaan valtion metsänomistuksen alkaneen. Vuonna 1775 alettiin toteuttaa isojakoa, jossa kylien yhteiset metsät jaettiin talojen kesken ja liikamaat jäivät valtion omistukseen.

Kuntien metsänomistus on syntynyt ostojen kautta, mutta kaupungit saivat suuriakin metsälahjoituksia valtiolta. Seurakuntien omistus on hyvin vanhaa, ja se on syntynyt yksityisten ja valtion lahjoituksista. Yhtiöiden metsänomistus on alkanut ostoilla yksityisiltä. Valtion harjoittama asutustoiminta on kaikkein voimakkaimmin vaikuttanut viime vuosikymmeninä metsien omistussuhteisiin. Suomen itsenäisyyden aikana runsaat 4,5 miljoonaa hehtaaria metsää on siirtynyt yksityiseen omistukseen.

Puuston kokonaisosuudet omistajaryhmittäin:

  • yksityiset 70,5 %
  • valtio 18,3 %
  • osakeyhtiöt 6,9 %
  • muut 4,3 %

Yksityisiä metsätiloja, joissa on vähintään kaksi hehtaaria metsämaata on 443 800. Tilojen keskimääräinen metsäpinta-ala on 23,6 ha. Yksityisiä metsänomistajia on arvioitu olevan 600 000.[2]

Metsänhoidollisista kustannuksista metsänomistajien omarahoitus ja omantyönhinta on 103 miljoonaa euroa. Valtio tukee yksityisten metsien hoitoa 64,7 miljoonalla eurolla, josta 43 % kului taimikoiden hoitoon ja nuorten metsien kunnostukseen. Loppu jakautuu kunnostusojituksiin, metsänuudistamiseen ja metsäteiden rakentamiseen ja ylläpitoon.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ”Metsä”, Mitä Missä Milloin Tietosanakirja, s. 567. Keuruu: Otava, 1991. ISBN 951-1-11669-X.
  2. a b c d e Riina Jalonen, Ilkka Hanski, Timo Kuuluvainen, Eero Nikinmaa, Paavo Pelkonen, Pasi Puttonen, Kaisa Raitio, Olli Tahvonen: Uusi metsäkirja. Helsinki: Gaudeamus, 2006. ISBN 951-662-983-0.
  3. a b ”Metsästyksen perinne kolmannella vuosituhannella”, Metsästäjän opas, s. 33. Gummerus, 2007. ISBN 978-952-9593-74-3.
  4. Unto Uoti, Tapio Lehtiniemi, Matti Kärkkäinen: ”Suomen metsät”, Maatilan metsätuotanto, s. 7-20. Porvoo: WSOY, 1979. ISBN 951-0-10718-2.
  5. ”Metsätyyppi”, Pieni Tietosanakirja III, s. 194. Helsinki: Otava, 1951.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]