Sensuuri Suomessa

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Sensuuri Suomessa alkoi virallisesti vuonna 1686, kun Ruotsin valtakuntaan perustettiin censor librorumin virka, jonka haltijan tuli valvoa sekä kirjallisuuden maahantuontia että maassa julkaistua kirjallisuutta. Kotimaisten ja ulkomaisten kirjakauppiaiden tuli saada sensorilta hyväksyntä myytäville kirjoille ja kirjanpainajien oli annettava painotuotteensa ennakkotarkastukseen. Uskonnollisilla ja akateemisilla julkaisuilla oli kaksinkertainen sensuuri: ne kulkivat sekä paikallisen akatemian tai tuomiokapitulin että sensorin valvovien silmien alta.[1]

Ruotsin vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin sensuurilla valvottiin tieteenteon rajoja. Keskeistä oli Raamatun ja tunnustettujen auktoriteettien oppien noudattaminen. 1600-luvulla kartesiolaisuus ja muut uudet ajatussuuntaukset haastoivat vanhat auktoriteetit ja kiistatapauksia alkoi esiintyä toistuvasti. Ruotsin kuningas lähetti vuonna 1689 akatemioihin kiertokirjeen, jossa hän teroitti oppineiden mieliin Raamatun filosofisen arvostelun epäsuotavuutta.[2]

Valistusajattelija Anders Chydenius sai valtiopäivillä läpi painovapauslain vuonna 1766, mutta se poisti sensuurin vain osittain. 1800-luvulla sensuuri hyökkäsi erityisesti lehdistöä vastaan. Maassa vallitsi autoritaarinen julkisuuskäsitys, jonka mukaan sanomalehdistön tehtävänä oli yhteiskunnan johdon hyväksymien asioiden ja arvojen välittäminen. Maan asioihin puuttumista, niiden arvostelemista tai parantamista ei suvaittu periaatteessa muille kuin hallitukselle ja virkamiehistölle. Sensuuri lakkautti muiden muassa Suomen asioita arvostelleen A. I. Arwidssonin sanomalehden Åbo Morgonbladin vuonna 1821 puolen vuoden ilmestymisen jälkeen. Sensuurin läpi pääsi kuitenkin samaan aikaan myös yhteiskuntakriittisiä kirjoituksia, sillä oli epätietoisuutta siitä, kenelle valvonta kuului ja miten se tuli suorittaa.[3]

Venäjän vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1829 Suomen suuriruhtinaskunnassa annettiin sensuuriasetus, joka määräsi täyden ennakkosensuurin ja rajoitti tuntuvasti mielipiteenilmaisua. Asiaa asetettiin valvomaan sensuuriylihallitus, jonka puheenjohtaja oli yliopiston sijaiskansleri. Kullakin kirjapainopaikkakunnalla oli oma sensorinsa.

Vuoden 1850 kielisäädöksellä kiellettiin julkaisemasta suomeksi muuta kuin uskonnollista tai taloudellista tekstiä.[4] Säädöksen taustalla oli Euroopan hullu vuosi 1848, ja Venäjä pyrki ehkäisemään kansallisaatteen leviämistä Suomeen. Kielisäädöstä kuitenkin lievennettiin 1854, ja se kumottiin lopullisesti vuonna 1860. Ennakkosensuuria koskenut asetus oli voimassa vuoden 1865 painovapausasetukseen asti.[5]

J. V. Snellman arvosteli lehtikirjoituksissaan voimakkaasti sensuuriylihallitusta, joka edusti hänen mukaansa pysähtyneisyyttä. Snellman koettiin rauhanhäiritsijäksi ja hänen sanottiin saaneen aikaan jopa sensuurin tiukentumisen. Snellmanin kiivas suorasanaisuus lienee kiinnittänyt sensorien huomion, sillä samaan aikaan August Ahlqvistin allegorinen kertomus Satu meni ennakkotarkastuksesta läpi kiistanalaisesta sisällöstään huolimatta. Ahlqvistin allegoria kertoi Suomesta Ruotsin ja Venäjän puristuksessa. Venäjä kuvattiin kirjoituksessa ilkeäksi noita-akaksi, joka teki Suomi-neidosta orjansa.[6]

Ensimmäisen sortokauden alettua vuosina 1899–1901 kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov määräsi kaikkiaan 24 suomalaista sanomalehteä lakkautettaviksi. Kenraalikuvernööri Franz Seynin ensimmäisen maailmansodan puhjettua vuonna 1914 toimeenpaneman sotasensuurin nojalla takavarikoitiin suuri määrä kirjoja, mm. Juhani Ahon Rauhan erakko. [7]

Itsenäisyyden aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1919 hallitusmuoto sisälsi säännökset sanan- ja painovapaudesta. Näitä tosin rajoittavat rikoslain säännökset[8] Toisen maailmansodan aikana Suomessa kuitenkin ylläpidettiin sensuuria kuten muissakin maissa. Tätä tehtävää hoiti valtioneuvoston kanslian alainen Valtion tiedoituslaitos.[9] Huhtikuun alussa 1942 VTL:n tarkastusjaosto antoi sanomalehtien päätoimittajille lähettämässään ”paimenkirjeessä” ohjeet siitä, miten Saksasta oli kirjoitettava; muun muassa Saksan toimintaa sen miehittämillä alueilla ei saanut arvostella. [10]

Kirjallisuuden sensuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmansotien välisenä aikana Suomessa sensuroitiin muutamia kirjoja. Kaarlo Uskelan vuonna 1921 ilmestynyt, pääosin Tammisaaren vankileirillä kirjoitettu runokokoelma Pillastunut runohepo takavarikoitiin vuonna 1933 jumalanpilkkaa sisältävänä ja sen vielä myymättä olleet kappaleet tuhottiin. Erkki Vala haastettiin vuonna 1935 oikeuteen sen vuoksi, että hän oli julkaissut Tulenkantajat-lehdessä otteita tšekkiläisen Jaroslav Hašekin teoksesta Kunnon sotamies Švejk, ja hänet tuomittiin sakkoihin uskonnollisten arvojen rienaamisesta. Pentti Haanpään vuonna 1928 kirjoittama, omiin armeijakokemuksiin pohjautunut tarinakokoelma Kenttä ja kasarmi katsottiin ”isänmaallisissa” piireissä maanpuolustusta halventavaksi ja hän joutui sen vuoksi pitkäksi ajaksi siinä määrin kustantajien hyljeksimäksi, että monet hänen 1930-luvulla kirjoittamistaan teoksista – esimerkiksi Noitaympyrä vuodelta 1931 – julkaistiin vasta hänen kuoltuaan. [11]

Välirauhan aikana marraskuussa 1940 Suomen hallitus kielsi Neuvostoliiton painostuksesta talvisotaa käsittelevän kirjallisuuden julkaisemisen.

Jatkosodan jälkeen yleisistä kirjastoista poistettiin tai siirrettiin lukittuihin varastoihin liki 300 sisällöltään Neuvostoliiton vastaisiksi katsottua teosta. Entisen sisäministerin Yrjö Leinon muistelmateoksen Kommunisti sisäministerinä julkaiseminen estettiin ns. yöpakkaskriisin aikana vuonna 1958, koska sen pelättiin vahingoittavan Suomen ja Neuvostoliiton suhteita, ja teos julkaistiin vasta Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991. Viimeisimpiä tapauksia ovat olleet epäsiveellisiksi katsottujen, norjalaisen Agnar Myklen novellikokoelman Silmukka kuun sirppiin ja romaanin Punainen rubiini (1957) sekä yhdysvaltalaisen Henry Millerin romaanin Kravun kääntöpiiri (1962) suomennosten takavarikointi. [12]

Elokuvasensuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Painovapauslaki ei koskenut elokuvia, vaan niiden osalta ylläpidettiin perustuslain säätämisjärjestyksessä säädetyn lain nojalla sensuurijärjestelmää rauhan aikanakin vuoteen 2001 saakka. Vuonna 1965 säädetyn lain mukaan esitettäväksi ei hyväksytty ”hyvien tapojen vastaisia”, ”epäsiveellisiä, raaistavia tai mielenterveyttä vahingoittavia” elokuvia tai elokuvia, joiden esittäminen saattoi ”vaarantaa yleistä järjestystä tai turvallisuutta tahi maanpuolustusta taikka huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin”.[13] Nämä kiellot kumottiin vuonna 2001. Valtion elokuvatarkastamo kuitenkin tarkastaa julkisesti esitettävät ja myytävät elokuvat edelleenkin, mutta ainoastaan mahdollisten ikärajojen määräämistä varten. Korkein ikäraja, joka niille voidaan määrätä, on 18 vuotta.[14] Tunnettuja esimerkkejä ovat olleet suomalaissyntyisen Casper Wreden elokuvan Ivan Denisovitšin päiväAleksandr Solženitsynin samannimisen romaanin pohjalta – esityskielto ulkopoliittisista syistä vuonna 1972 ja samoin suomalaissyntyisen Renny Harlinin Yhdysvalloissa ohjaaman elokuvan Jäätävä polte määrääminen esitys- ja levityskieltoon raaistavan ja ulkopoliittisesti arveluttavan sisältönsä vuoksi vuonna 1986.

Vuonna 1987 hyväksyttiin Suomessa videosensuurilaki, joka kielsi kokonaan levittämästä alle 18-vuotiailta kiellettyjä elokuvia. Tätä lakia perusteltiin esimerkkeinä Teksasin moottorisahamurhat (1974) ja The Boogeyman (1980) -elokuvia. Käytännössä se johti elokuvien mielivaltaiseen saksimiseen että videolevityksessä oleva elokuva saataisiin k16-tagin alle.[15]

Internet-sensuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laki lapsipornografian levittämisen estotoimista tuli voimaan 1. joulukuuta 2006. Lakia sovelletaan siten, että Keskusrikospoliisi ylläpitää salaista listaa suodatettavista sivustoista, joiden se katsoo sisältävän lapsipornoa. Suodatuksella on tarkoitus estää pääsy ulkomaisille lapsipornosivuille. Sen käyttöönotto on Internet-palveluntarjoajille vapaaehtoista, mutta Viestintäministeriö on tuonut esille, että suodatuksen käyttöönotto voidaan muuttaa pakolliseksi tarvittaessa. Suodatus toimii pääsääntöisesti nimipalvelinpohjaisesti.[16]

Musiikki- ja viihdeteollisuuden ja tekijöiden etuja ajavat tahot ovat myös haastaneet Internet-palveluntarjoajia oikeuteen ja pyrkineet siten velvoittamaan palveluntarjoajia estämään pääsyn sivustoille, joiden toimintaa ne pitävät tekijänoikeuslain vastaisena. Elisa on määrätty oikeuden päätöksellä estämään pääsy Pirate Bay -sivustolle Elisa- ja Saunalahti-liittymistään. Elisa on valittanut päätöksestä hovioikeuteen, mutta valituksesta huolimatta ulosottoviranomainen on tehnyt täytäntöönpanomääräyksen.[17][18]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Laine, Tuija (toim.): ”Sensuuri ja sen asettamat julkaisurajoitukset”, Kirjahistoria: Johdatus vanhan kirjan tutkimukseen, s. 185–212. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 647. Helsinki: SKS, 1996. ISBN 951-717-900-6.
  2. Klinge, Matti ym.: ”Opetus ja opiskelu”, Helsingin yliopisto 1640-1990. 1. osa, Kuninkaallinen Turun akatemia 1640–1808, s. 355-552. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09737-7.
  3. Rantanen, Päivi: Suolatut säkeet: Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen, s. 138–140. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 690. Helsinki: SKS, 1997. ISBN 951-717-947-2. Teoksen verkkoversio.
  4. Kielletyt Kirjat: Kotimainen kirjasensuuri Jyväskylän yliopiston kirjasto. Viitattu 25.10.2010.
  5. Tommila, Päiviö (päätoim.): Suomen sanomalehdistön historia. 1, Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905, s. 77–265. Artikkeli ”Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi”. Kuopio: Sanomalehtien liitto: Kustannuskiila, 1988. ISBN 951-657-220-0.
  6. Rantanen 1997, s. 183–184.
  7. Kalevi Haikara: Kielletyt kirjat. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1970, s. 290. Helsinki: Otava, 1969.
  8. Suomalainen tietosanakirja 7, reun–tamm. Espoo: Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4478-8.
  9. Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.): Jatkosodan pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-28690-7.
  10. Ensio Siilasvuo (toim): Jatkosota-kronikka, s. 91. Jyväskylä: Gummerus, 1997.
  11. Haikara 1969.
  12. Haikara 1969.
  13. Laki elokuvien tarkastamisesta (299/1965), 3 § (kumottu) Finlex. Viitattu 1.8.2009.
  14. Yleistä Valtion elokuvatarkastamo. Viitattu 1.8.2009.
  15. Valtiopäivät 1992 Lakialoite 46
  16. Kai Puolamäki: Finnish Internet censorship – How the censorship works 18.2.2008. EFFI. Viitattu 26.2.2008. (englanniksi)
  17. Pauli Reinikainen: Historiallinen tuomio: Elisa joutuu estämään pääsyn piraattisivulle 9.1.2012. Iltalehti. Viitattu 9.1.2012.
  18. Ari Karkimo: Ulosottomies pakotti Elisan Pirate Bay -sulkuun 9.1.2012. Tietokone. Viitattu 9.1.2012.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Sedergren, Jari: Filmi poikki... Poliittinen elokuvasensuuri Suomessa 1939–1947. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Bibliotheca historica 39. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura, 1999. ISBN 951-710-103-1.
  • Sedergren, Jari: Taistelu elokuvasensuurista: Valtiollinen elokuvatarkastus Suomessa 1946–2006. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1069. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-812-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]