Koulutus Suomessa

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Koulutus Suomessa
Esiaste
- Varhaiskasvatus
Perusaste
- Peruskoulu
Toinen aste eli keskiaste
- Lukio
- Ammattikoulutus
- Ammatillinen aikuiskoulutus
- Kaksoistutkinto
Korkea-aste
- Ammattikorkeakoulu
- Yliopisto
Historiallisia oppilaitosmuotoja
- Kansakoulu
- Oppikoulu
- Opistoaste
- Kouluaste
Koulutus Suomessa
Koulutuksen valvonta
Opetusministeri
Kulttuuriministeri
Opetusministeriö
Krista Kiuru
Paavo Arhinmäki
Kansallinen koulutusbudjetti € 5.9 miljardia (2003)
Koulutuksen ensisijaiset kielet suomi ja ruotsi
Lukutaito (2000)
 • Miehet
 • Naiset
100 %
100 %
100 %

Koulutus Suomessa muistuttaa useimpia Euroopan unionin teollisuusmaita. Se jakautuu peruskoulutukseen, toisen asteen koulutukseen (lukiot ja ammattioppilaitokset) ja korkeakoulutukseen (yliopistot ja ammattikorkeakoulut).

Suomen koulutusjärjestelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen koulutusjarjestelma.jpg

Koulutusjärjestelmä on kansallisten lakien ja säädösten kautta määrätty. Opetustoimen lainsäädännöstä ja koulutuspolitiikan yleisperiaatteista päättää Eduskunta. Koulutuspolitiikan toimeenpanosta vastaavat opetusministeriö ja opetushallitus.

Valtion ja kuntien tarjoama koulutus organisoidaan usein ala- tai suuntautumiskohtaisin koulutusohjelmittain (pois lukien peruskoulu, joka on kaikille pakollinen yhtenäiskoulu), ja se päättyy yleensä aina tutkintoon, joka on opetusministeriön vahvistama todistus tiettyjen tietojen ja taitojen hallitsemisesta. Suomalaisen peruskoulu- ja lukiojärjestelmän arvosteluasteikkona on yleensä 4–10 (7-portainen asteikko), ylemmillä asteilla asteikko on yleensä 0-5 (6-portainen asteikko).

Perusopetusta edeltävä koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen ensimmäistä kouluvuottaan lapsella on oikeus maksuttomaan esiopetukseen. Esiopetukseen osallistuu lähes jokainen lapsi ja sen järjestämisestä vastaavat kunnat.

Perusaste[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Peruskoulu
Myllytullin yläaste Oulussa.

Perusopetuksella tarkoitetaan peruskoulua eli maksutonta yleissivistävää koulutusta, jota säätelee perusopetuslaki. Peruskoulu aloitetaan yleensä sinä vuonna, kun lapsi täyttää seitsemän vuotta. Yhdellä vuodella koulun aloittamisiän muutosta voivat vanhemmat hakea mikäli psykologisten testien perusteella lapsi on jo 6-vuotiaana valmis aloittamaan koulunkäynnin tai tarvitsee mahdollisesti vuoden lisäaikaa kypsymiseen. Peruskoulun suorittaminen kestää normaalisti yhdeksän vuotta. Kaikki Suomen 7–16-vuotiaat ovat lain voimalla oppivelvollisia, mikä velvoittaa heitä osallistumaan peruskoulutukseen tai vanhemmat hoitamaan koulutuksen jollain toisella tapaa.

Toinen aste[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen toisen asteen tai keskiasteen koulutuksella käsitetään lukiot ja ammatilliset oppilaitokset.

Ammatillisten tutkintojen tavoitteena on kouluttaa työelämään ammatillisen osaamisen taitavia työntekijöitä. Ammatillisen perustutkinnon ohessa voi myös suorittaa lukiotutkinnon, jolloin tutkintoa kutsutaan kaksoistutkinnoksi tai kansankielellä ammattilukioksi.

Lukiokoulutus on yleissivistävää ja valmistaa ylioppilastutkintoon.

Ammatillinen koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ammatillinen koulutus Suomessa voidaan jakaa suoraan ammattiin valmistaviin ammattikouluihin (maksutonta) sekä erilaisia ja eri tasoisiin ammatillisiin jatkokoulutuksiin (suoraan maksullisia joko työntekijälle tai työnantajalle).

Ammatillinen jatkokoulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ammatillisesta jatkokoulutuksesta käytetään joskus myös termiä muuntokoulutus, jos koulutettuva ns. suuntautuu "uudelle" alalle. Tämän termin käyttökelpoisuus on kuitenkin jossain määrin tulkinnanvarainen nykyisen elinikäisen oppimisen teorian mukaan, koska jokaiselta työntekijältä oletetaan jatkuvaa uudelleensuuntautumista ja oman osaamisen kehittämistä.

Työvoimapoliittinen koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ns. työvoimapoliittiset kurssit kuuluvat valtioneuvoston harjoittamaan aktiiviseen työvoimapolitiikkaan. Toiminnan päätarkoituksena on saada työttömien työnhakijoiden työnhakuvalmiuksia lisättyä ja saada heitä "aktivoitua". Kursseja on toteutettu erityisesti Työ- ja elinkeinotoimistojen ja ammatillisten aikuiskoulutuskeskusten kautta. Niiden tehokkuus ja erityisesti mielekkyys työnhakijoiden työllistymisen kannalta on kuitenkin ollut kriittisten arvioiden mukaan varsin kirjavaa.lähde?

Täydennyskoulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Täydennyskoulutus

Suomessa valtio on pyrkinyt tukemaan erityisesti aikuisten täydennyskoulutusta alentaakseen työttömyyttä. Iltalukiot, täydennyskoulutuksen tarjoaminen yliopistoissa, esimerkiksi ns. avoin yliopisto, ja Yleisradion tarjoamat verkko-opetusmateriaalit ovat esimerkkejä tästä.

Korkea-aste[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kemi-Tornion ammattikorkeakoulun terveysalan yksikkö

Suomessa korkeakoulututkinnot ovat perinteisesti olleet maisteritasoisia (300 tai eräissä tutkinnoissa 330 opintopistettä), mutta nykyään Bolognan prosessiin ja ammattikorkeakoulujen myötä on mahdollista suorittaa myös kandidaatin laajuisia tutkintoja (180 opintopistettä). Maisterin tutkintoon johtava yliopistokoulutus on kuitenkin useimmiten pakollisena edellytyksenä kunnallisiin ja valtiollisiin virkoihin, ja kyseistä tutkintoa pidetään edelleen ns. yliopistollisena perustutkintona. Vain ns. tohtorikoulutus on virallisen määritelmän mukaan yliopistollista jatkokoulutusta.

Tutkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Korkea-asteen koulutusta annetaan ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa. Ammattikorkeakoulut ovat keskittyneempiä palvelemaan elinkeinoelämän tarpeita, kun taas yliopistot ovat tutkimuksellisempia. Tosin myös ammattikorkeakouluissa tehdään nykyään tutkimusta ja yliopistoihin kuuluu monia ammatillisia, ei-tutkimuksellisia opintosuuntia. Suomessa on 20 yliopistoa ja 30 ammattikorkeakoulua.

Ammattikorkeakoulututkinto on ensimmäinen tutkinto ammattikorkeakouluissa ja alempi korkeakoulututkinto puolestaan yliopistoissa. Niiden suorittaminen kestää yleensä 3–5 vuotta. Toisen syklin opintoja ovat ylempi ammattikorkeakoulututkinto (useimmiten opiskeluja ei jatketa tähän) ja ylempi korkeakoulututkinto (yliopisto-opiskelua jatketaan lähes aina tähän asti). Kolmas sykli on lisensiaatti- ja tohtorikoulutus, joihin voi hakea vain ylemmällä korkeakoulututkinnolla.

Täydennyskoulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Täydennyskoulutus

Korkea-asteen oppilaitokset tarjoavat lähes poikkeuksetta myös lisä- ja täydennyskoulutusta.

Tilastoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisten koulutusasteet.

Suhteellisen suuri osa väestöstä saa korkeakoulutuksen. Ikäluokissa 25–64 vain Kanadassa, Yhdysvalloissa, Japanissa, Venäjällä ja Israelissa suuremmalla osuudella väestöstä on korkeakoulututkinto. Suomi käyttää kansantuotteestaan korkeakoulutukseen opiskelijaa kohti hieman alle OECD-maiden keskiarvoa vastaavan määrän ja selvästi vähemmän kuin Yhdysvallat.

Vain puolet opiskelijoista valmistuu enintään seitsemässä vuodessa ja 25 % ei koskaan valmistu. Ongelmat ovat maantieteellisesti keskittyneitä erityisesti Helsingin alueelle ja aloittain erityisesti yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden aloille.

Jotkut yliopistot haluaisivat vapautta mm. palkkaukseen. Tällä hetkellä palkkaus päätetään keskitetysti.

OECD-maiden koulutetuimpia nuoria ikäluokkia (ikäryhmä 25-34)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

OECD-maiden koulutetuimmat nuoret ikäluokat (yli 45 % ikäluokasta 25–34 on valmistunut keskiasteen koulutuksesta) ovat Australiassa, Islannissa, Korean Tasavallassa, Norjassa, Suomessa, Tanskassa ja Uudessa Seelannissa. Yhdysvalloissa vastaava luku on 35 %.[1]

Edellä mainitut ottavat kiinni myös korkeakoulutuksessa Yhdysvaltoja, jossa korkeakoulussa vuosina 1995-2003 oli keskimäärin 21 % ikäluokista, kun OECD-maiden vastaava keskiarvo oli 38 %. Maalla on kuitenkin koulutetuimmat vanhat ikäluokat. Esimerkiksi 55–64-vuotiaiden ikäryhmässä keskiasteen koulutuksen on käynyt suhteellisesti OECD-maiden suurin joukko juuri Yhdysvalloissa.[1]

Huonon tutkintojen läpäisyasteen arvioidaan vaikuttavan Yhdysvaltain osuuteen maailman korkeakoulutetuista.[1] Koska maassa vain 50 % korkeakouluopiskelijoista valmistuu, ensi vuosikymmenen aikana sen 41 % osuuden kaikista maailman korkeakoulutetuista odotetaan laskevan noin 36 %:iin. Suomen osuus puolestaan kasvaa.[1]

Eniten englanninkielisiä koulutusohjelmia Euroopassa (ei-engl. maat)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen korkeakoulutus on varsin kansallista, eikä kansainvälisiä opiskelijoita ole paljoa. Koko maassa on vain muutama aidosti kansainvälinen yksikkö. Opetusministeriö on asettanut tavoitteekseen lisätä kansainvälistä vaihtoa (mm. kaksinkertaistaa ulkomaisten opiskelijoiden määrä välillä 2001–2010[2]), mutta tavoitteet ovat useimmiten jääneet saavuttamatta. Suomalaiset yliopistot eivät juuri kilpaile kansainvälisillä koulutusmarkkinoilla, mutta ilmainen korkeakoulutus houkuttaa silti huomattavia määriä opiskelijoita Afrikasta ja Aasiasta. Lukumääräisesti kaikista huonointa kansainvälistyminen on henkilökunnan keskuudessa.

Suomessa oli tilastojen mukaan vuonna 2003 suhteellisesti eniten englanninkielisiä korkeakoulutusohjelmia Euroopassa, pois lukien englanninkieliset maat.[2]

Koulutus työelämässä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosittain yli 40 % Suomen työvoimasta osallistuu epämuodolliseen työhön liittyvään koulutukseen tai harjoitteluun.lähde? Tämä vastaa monia teollisuusmaita, kuten Tanska ja Yhdysvallat.lähde?

Globalisaation myötä myös suuret ja tietointensiiviset yritykset ovat ymmärtäneet koulutustarjonnan merkittävyyden kilpailutekijänä, ja sen takia ne tarjoavat usein ammatillista lisäkoulutusta työntekijöilleen. Koulutuksen tarjoajina toimivat tällöin hyvin usein yksityiset konsultti- tai koulutusyhtiöt.

Yksityinen koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtion ja kuntien lisäksi Suomessa koulutusta tarjoavat usein myös erilaiset aatteellisten yhdistysten, kristillisten yhteisöjen ja yksityisten ylläpitämät oppilaitokset. Esimerkiksi suuri osa Suomen taiteellisesta ja ilmaisun koulutuksesta on perinteisesti perustunut korkeatasoisen yksityisen koulutuksen varaan, esimerkiksi yksityis- ja pienryhmäopetukseen. Kansan-, kansalais- ja työväenopistot sekä kristilliset opistot ovat myös hyviä esimerkkejä vanhasta suomalaisesta omaehtoisen ja laaja-alaisen sivistyksen perinteestä.

Maksullisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa tutkintoon johtava korkeakoulutus on periaatteessa lakisääteisesti maksutonta. Suomessa kuitenkin toimii myös yksityisiä yliopistoja. Vastaavasti peruskouluissakin valtiontuen ehtona on maksuttomuus. Toisaalta osa julkisesta koulutuksesta kuten avoimen yliopiston kurssit ja monenlainen yksityinen koulutus ovat maksullisia, ja yliopistokoulutuksen ehtona on pakollinen, maksullinen ylioppilaskunnan jäsenyys.

Maksuton koulutus ja tuloerot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Professori Matti Virénin mukaan maksuton koulutus lisää tuloeroja, koska siinä annetaan ensin keskimäärin 60 000 euron edestä opetusta, opintotukea ja muita tukia, minkä jälkeen koulutetut saavat huomattavasti korkeammat ansiot, osittain tutkinnon monopolivoiman vuoksi. Huonompiosaiset joutuvat kustantamaan tätä koulutusta, josta he eivät itse pääse osaksi. Yliopistokoulutettu tienaa keskimäärin puoli miljoonaa enemmän kuin muut. [3]

Koulutus periytyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa korkeakoulutettujen vanhempien lapset päätyvät korkeakoulutukseen kahdeksan kertaa todennäköisemmin kuin kouluttamattomasta perheestä tulevat. Helsingissä korkeakoulutettujen lapsista 90 % suoritti keskiasteen, lähes aina lukion, kouluttamattomien lapsista reilu puolet. [4]

Koulutuksen arviointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lukutaito on ollut perinteisesti kansakunnan koulutuksen mittari, mutta nykyään koulutuksen tasoa arvioidaan maailmanlaajuisesti entistä tarkemmin, muun muassa PISA-tutkimusten avulla. Suomi on pärjännyt näissä peruskoulun tasoa mittaavissa tutkimuksissa hyvin, mutta sen sijaan yliopistojen tasoa mittaavissa tutkimuksissa sijoitukset eivät ole olleet kovin korkeita. Helsingin yliopisto ja Teknillinen korkeakoulu ovat yleensä sijoittuneet parhaiten näissä listauksissa.

Koulutuksen tasoa ja etenkin sen tehokkuutta on kuitenkin hyvin vaikea arvioida kansainvälisesti täysin vertailukelpoisesti, koska koulutukseen liittyvät hyvin oleellisesti erilaiset sosiaaliset ja kulttuuriset kontekstit. Harvassa maassa on myös yhtä kattavaa ja keskitettyä koulutusjärjestelmää kuin Suomessa, joten alueelliset ja paikalliset vaihtelut ovat usein huomattavia.

Suomessa koulutusta arvioi ja valvoo opetusministeriö, mutta varsinaisia ranking-listauksia oppilaitosten "paremmuudesta" ei julkaista. Televisiokanava MTV3 on julkaissut vuosittain ylioppilastutkintotilastojen perusteella tehtyjä lukiovertailuja. MTV3:n vertailussa ei oteta huomioon oppilaiden lähtötasoa esimerkiksi sisäänpääsyrajoja painottamalla, joten vertailu ei välttämättä suoraan kerro itse koulutuksen laadusta.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeen koulut tulivat kirkon mukana keskiajalla. Suomen ensimmäiset koulut olivat Turussa. Turun tuomiokirkon yhteydessä annettiin koulutusta tuleville papeille 1200-luvulla perustetussa katedraalikoulussa, minkä lisäksi kaupungissa oli dominikaanien ylläpitämä luostarikoulu. Ensimmäinen lukio (1630) ja yliopisto (1640) perustettiin myös Turkuun.

Suomen maaseudun koulut 1899

Kansanopetus oli 1800-luvun puoleen väliin kirkon hallinnassa. Periaatteessa kaikilla vanhemmilla oli velvollisuus opettaa lapsensa lukemaan ja tuntemaan kristinopin alkeet. Tätä valvottiin 1600-luvun lopulta alkaen kinkereillä, joilla papisto kuulusteli lasten ja aikuisten kristinopin tuntemista. Vanhempien työtä autettiin kuitenkin kirkon järjestämässä kiertokoulussa, jossa opettaja siirtyi opetuspaikasta toiseen useaan kertaan vuoden aikana. Kiertävä opettaja mahdollisti oppilaille alkeellisen opiskelumahdollisuuden, kun omalla kylällä tai paikkakunnalla ei ollut mahdollisuutta saada kansakouluopetusta.

Kansakoululaisia 1920-luvulla.

Uno Cygnaeus tunnetaan Suomessa kansakoulun isänä. Hän jätti 1857 senaatille esityksen kansakoulusta ja hänen ehdotustensa mukaan 1866 annettiin kansakouluasetus. Asetuksessa säädettiin kunnan järjestämästä, kirkosta erillisestä kansakoululaitoksesta, joka perustui erityisesti sveitsiläisiin esikuviin. Kansakoulu oli nelivuotinen, ja sellaisen perustaminen oli kunnalle vapaaehtoista. Kirkollinen kiertokoulu elikin vielä vuosikymmeniä kansakoulun rinnalla. Vasta vuoden 1898 piirijakoasetus pakotti kunnat perustamaan kansakouluja kaikkiin alueensa asutuskeskuksiin. Kansakoulun käyminen tuli kuitenkin pakolliseksi vasta vuoden 1921 oppivelvollisuuslain myötä. Syrjäseuduille myönnettiin pitkät siirtymäajat. Lapin ja Raja-Karjalan kunnissa etäisimmät kylät saatiin kansakoulujärjestelmään vasta 1950-luvulla. Kaupungeissa yksityiset "valmistavat koulut" kilpailivat alkuopetuksessa kansakoulun kanssa keski- ja yläluokan lapsista aina 1940-luvulle saakka.

Kansakoulu piteni 1950-luvulla kuusivuotiseksi ja lopulta 1960-luvulla kahdeksanvuotiseksi, ja myös oppikoulujärjestelmää uusittiin. Samalla aloitettiin suunnittelutyö, jonka seurauksena Suomi siirtyi rinnakkaiskoulujärjestelmästä peruskoulujärjestelmään. Vanha keskikoulu yhdistettiin kansakoulun ylimpiin luokkiin peruskoulun yläasteeksi. Samalla aiemmin yksityiset tai valtiolliset oppikoulut pääsääntöisesti kunnallistettiin. Lukiot säilyivät ammattikoulutuksesta erillisenä koulumuotona.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Alicea, Ines: U.S. trails other countries - in producing college graduates. ((viittaa tietolähteenä OECD Education at a Glance 2006:een)) Study Abroad, huhtikuu 2007, nro 41, s. 8. (englanniksi)
  2. a b Clark, Nick: WENR, September/October 2003: Finland. Syyskuu 2003. World Education News & Reviews. Viitattu 21.8.2007. (englanniksi)
  3. Yliopistokoulutettu tienaa puoli miljoonaa enemmän, Taloussanomat, 28.3.2011
  4. Kotoa koululainen ponnistaa, Yliopisto-lehti 1/2009

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstejä aiheesta: