Valokuvaus Suomessa

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Valokuvaus on kuulunut suomalaiseen elämänmuotoon kohta 170 vuoden ajanmilloin?. Yläluokkaa alun perin ihastuttaneesta erikoisuudesta on tullut kaikille elämänaloille vaikuttava kulttuuritekijä ja media.

Varhaishistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Daniel Nyblin: Zachris Topelius. Valopainokuva tehty myyntiin Topeliuksen kuolinvuonna 1898.

Jo ennen kuin Henrik Cajander oli 3. 11. 1842 Turussa kuvannut ensimmäisen suomalaisen dagerrotyypin[1] , oli valokuvauksen hämmästyttävä keksintö esitelty suomalaisille. 1840-luvun Suomi oli vielä staattisessa tilassa. Itsensä kuvauttamisen halu koski alussa vain pientä ihmisryhmää. Heidän kuvatarpeitaan palveli miniatyyrien perinnettä jatkaneet uniikit dagerrotyypit. Kesti muutamia vuosikymmeniä, ennen kuin valokuvauksen käytännölliset mahdollisuudet lopullisesti oivallettiin. Varhainen suomalaissyntyinen ammattivalokuvaaja oli Henrik Rehnström, joka kierteli eri paikkakunnilla lähinnä muotokuvia tehden.

1850-luvulla jo kaikissa suurimmissa kaupungeissa toimi ammattivalokuvaajia: esimerkiksi P. C. Liebert Helsingissä, J. J. Reinberg Turussa ja C. E. Elfström Viipurissa. Märkälevymenetelmä mahdollisti ulkokuvaukset. Yleisempää merkitystä valokuvaus sai 1860-luvulla, jolloin etenkin muotokuvia ja kaupunkikuvia voitiin negatiivista monistaa paperipositiiveiksi. Kauden johtavia kuvaajia olivat Eugen Hoffers, C. A. Hårdh ja Charles Riis. Kaupunkinäkymät ja kulttuurimaisemat ovat jääneet vakioaiheeksi. Alkava teollistuminen, kaupungistuminen ja muuttoliike saivat valokuvauksesta todistajansa, kommentaattorinsa ja edustuksellisen julkisivunsa. Esimerkiksi Helsinkiä kuvattiin sekä nurjalta puolelta, Katajanokan slummeista, että sen uudistuvaa julkisivua, vastavalmistuneita komeita rakennuksia, kuten rautatieasemaa, Ritarihuonetta ja Nya Teaternia.

Avara Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

I. K. Inhan valokuva uhtualaisista runonlaulajista Poavila ja Triihvo Jamanen (1894).

Yksityisten henkilöiden muotokuvista oli tullut osa tapakulttuuria. Ympäristön muotokuvasta, maisemasta, tuli koko suomalaista kulttuuria leimaava painopistealue. 1880-luvulla siirryttiin ateljeista luontoon. Tehdasvalmisteiset materiaalit, kuivalevyt ja helposti liikuteltavat kamerat pystyivät vastaamaan nousevan kansallisuusliikkeen herättämään kotimaisen kuvaston kysyntään. Runoilijoiden säkeet ja maisemamaalareiden ihannemaisemat saivat modernin, ajankohdan haasteisiin vastaavan tulkinnan. Huippu koettiin 1890-luvun alussa. Impi Backmannin Karjala-kuvista julkaistiin O. Relanderin tekstittämänä kuvateos Karjalan kuvia vuonna 1893. Daniel Nyblin oli alkanut etsiä Suomen maisemien kuvauksellisimpia kohteita jo vuonna 1890. K. E. Ståhlbergin Atelier Apollo vastasi Nyblinin haasteeseen ja palkkasi Svante Lagergrenin, Vivi Richterin, sekä I. K. Inhan kuvaamaan laajoja maisemasarjoja. 1890-luvun maisemasarjoissa on kattavuutta ja laatua, joiden pariin yhä uudelleen palataan. Aiheissa on paitsi salomaiden mennyttä maailmaa, myös nopeasti kasvaneiden teollisuusyhdyskuntien dynamiikkaa. Inhan tuotannon syvyys ja monipuolisuus nousee ylitse muiden antaen aiheen puhua Inhasta Suomen kansallisvalokuvaajana. Klassinen kuvateos Suomi kuvissa näytti Suomen maisemat Ahvenanmaalta Impilahdelle, Suursaaresta Sallaan.

Valokuvaus ja tieteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1870 tuleva valtionarkiston hoitaja Reinhold Hausen oli saanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta apurahan Lounais-Suomen historiallisten muistomerkkien valokuvaamiseen. Siitä lähtien tiedemiehet käyttivät valokuvien havainnollisuutta, tarkkuutta ja luotettavuutta tutkimustyössään. 1800-luvun lopulla valokuvaus oli vakiinnuttanut paikkansa ainakin arkeologian, geologian, maantieteen, kansatieteen ja tähtitieteen käytössä. Tieteelliset seurat keräsivät laajoja valokuvakokoelmia, jotka edelleen herättävät kiinnostusta.1900-luvulla perinteentutkimuksen piirissä etenkin Samuli Paulaharjun ja Sakari Pälsin kuvatuotannolla on pysyvä arvonsa.

Kohti tasavaltaista kuvakulttuuria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Demoiselle-yksitaso Tampereella 1911 tai 1913. Valokuvaaja tuntematon.

Jo 1860-luvulta lähtien tärkeitä tapahtumia, kuten keisarinvierailuja oli valokuvin dokumentoitu. Kansallisten suurmiesten kasvot oli ikuistettu ”peiliin, jolla on muisti”. Tavallisen kansan perherituaalit, viranomaisten suorittamat muotokuvaukset ja nykyaikaa enteilevät julkisuuden henkilöiden kuvat tulivat valokuvauksen piiriin 1800-luvun lopulla, jolloin valokuvaa aktiivisesti käyttäneiden määrä moninkertaistui. Lukumääräisesti eniten oli ateljeekuvaajia, sitten harrastajakuvaajia ja suurin piirtein tasavertaisesti kiertäviä kuvaajia ja kyläkuvaajia. Valokuvasta oli tullut osa arkipäivää. Valokuvaajan ammatti oli kunniallinen myös naisille. Kuopiossa toimineen Victor Barsokevitschin kaltaiset moniosaajat tuottivat kuvia kaikkiin tarpeisiin.

Wladimir Schohin: Hunajapurkkiasetelma, Autochrome, 1910-luku. AFK:n kokoelma.

Vuosisadan vaihteessa monistetut kuvat olivat lähinnä alkuperäisvedoksina levitettyjä taidejäljennöksiä, muotokuvia ja postikortteja. Painaminen takasi laajemman levikin. Painokuvia tarvittiin etenkin matkailujulkaisuihin, ja aikakauslehdistö alkoi varovasti kokeilla uudenlaista kuvitusta. Sanomalehtien kuvankäyttö kehittyi hitaasti, mutta vuonna 1921 Suomen Kuvalehden käyttöön tullut syväpainokone aloitti varsinaisen kuvajournalismin. Niin kuvalehtiä kuin kuvakirjojakin julkaistiin runsaasti. Valokuvaus ankkuroitui kansalaisyhteiskuntaan monin sitein. Työtilaisuuksien lisääntyessä myös lehtikuvaus alkoi muotokuvauksen lailla eriytyä omaksi ammattialakseen. Aarne Pietinen, Akseli Neittamo ja Osvald Hedenström olivan alan pioneereja.

Maailmansotien välisenä aikana kilpailu kuvaajien välillä kiristyi. Vilho Setälä erikoistui pienkameratyöskentelyyn ja kirjoittamiseen, Eino Mäkinen kuvasi mm. kansatieteellisiä aiheita, Heikki Aho ja Björn Soldan matkailua ja maisemia. Kaikilta elämänalueilta kertovilla kuvilla oli kysyntää, joka loi pohjan nykyaikaisille kuvatoimistoille.

Sodan kuvat ja reaktiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sekä talvi-, että jatkosodasta reportaaseja tehneillä TK-kuvaajilla oli jo käytössään pienkamerat ja jonkin verran myös värifilmiä. Etenkin jatkosodassa tiedotuskomppaniat työskentelivät järjestelmällisesti. Tarkoituksena oli kertoa rintamantakaiselle väestölle kenttäarmeijan taisteluista, toiminnasta ja lepohetkistä. Kuvamateriaalin määrä on huikea. Tosin sensuuri ja vuodesta 1943 vaikuttanut sanomalehtipaperin puute rajoittivat julkaisemista sekä yhdenmukaistivat näkökulmia. Vuoteen 2006 Puolustusvoimien kuvakeskuksessa julkisuudelta piilossa olleet ns. kassakaappikuvat näyttivät suorasukaisesti sodan julmimmat ja arimmat kohtaukset herättäen keskustelua.

Vuosina 1940 ja 1947 määriteltyjen Suomen uusien rajojen myötä maisemilla oli jälleen kysyntää. Karjalan menetys sai suuntaamaan katseet maan muihin osiin. Lapin kuvasto nousi esille perinteisten rannikon, Hämeen ja Järvi-Suomen rinnalle. Tehokkaimmin patrioottista maisemakuvausta harjoitti Matti Poutvaara lukuisilla päivänpaisteisilla ja optimistisilla kuvateoksillaan. Sodan jälkeinen materiaalipula rajoitti kuitenkin valokuvien käyttöä. 1950-luvulla valokuvataide miellettiin omaksi, usein kameraseuroissa vaalituksi alueekseen. Muitakin foorumeja oli. Vähitellen nousevan dokumentarismin suorasukaisuutta löytyy K. G. Roosin kuvateoksesta Ihmisten Helsinki (1961), johon Jörn Donner kirjoitti tekstit. Vaikka ammattivalokuvaajat tuottivat käyttökuvia eri aloille, osallistuivat he kilpailuihin, joiden esteettiset ihanteet periytyivät maailmansotien väliseltä ajalta. Johtavia valokuvaajia olivat Matti A. Pitkänen, Per Olov Jansson, Salme Simanainen sekä Otso ja Matti Pietinen. Suomalaisen taideteollisuuden menestys toi työtilaisuuksia ja korkealaatuisen kuvaston, jota käytettiin hyväksi kansainvälisesti levitetyissä tiedotusjulkaisuissa.

Valokuva vaikuttaa joka päivä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka lehdistön kuvankäyttö tehostui yhteiskunnallisesti aktiivisella 1960-luvulla, lehtikuvaajat esittelivät merkittävimpiä töitään silti näyttelyissä. Keskeisiä kuvajournalisteja olivat Caj Bremer ja Seppo Saves. 1960-luvun alku ja 1970-luku oli sosiaalisesti kantaaottavan dokumentarismin leimaamaa. Voimaa haettiin realismista, dokumentoinnista, ja osallistumisesta. Kohteet löydettiin usein ”nälkämailta”. Matti Saanio kiteytti sosiaalisesti aktiiviset pyrkimykset: ”Tämän täytyy sittenkin kannattaa... (johtaa) sellaisiin yhteiskunnallisiin muutoksiin, ettei tuo kuvatun ihmisryhmän kaltainen kohtalo tulevaisuudessa jatkuisi enää kenenkään kohdalla.” Suomalaisten oloja kuvattiin myös maan rajojen ulkopuolella. Ben Kailan ja Risto Vuorimiehen Siirtosuomalainen on mustavalkoisen valokuvauksen keinoin kerrottu tarina Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten oloista. Myös Ismo Hölttö ja Mikko Savolainen olivat kantaa ottavilla töillään avaamassa silmiä vähäväkisen kansan asialle. Luonnonsuojeluliikkeen herättämä ympäristötietoisuus avasi valokuvalle uusia kanavia. Luonnonvalokuvauksen keskeisiä vaikuttajia ovat Teuvo Suominen, Hannu Hautala, Eero Murtomäki, Jorma Luhta ja Kalervo Ojutkangas.

Valokuvan taide ja media[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Avoin kysymys valokuvasta taiteena ei ollut estänyt alan toimijoita rakentamasta itselleen vahvaa identiteettiä. Valokuvataiteilijan ammattikuva tuli nykyisessä mielessä mahdolliseksi vasta 1970-luvulta lähtien, kun kuvataiteet alkoivat organisoitua uudelleen. Institutionaalisia syitä vahvemmin muutokseen vaikutti tekijöiden eettinen vakaumus – uskottiin suoraan vaikutukseen, voimakkaiden teosten puhuttelevuuteen. Esteettinen keskustelu korvattiin ammattietiikalla. Tultiin tietoisiksi kansainvälisistä klassikoista. Tällä kaudella nimensä vakiinnuttaneita valokuvaajia ovat mm. Jorma Puranen, Ulla Jokisalo, Pentti Sammallahti ja Timo Kelaranta.

1980-lukua leimasi valokuvan ja muiden kuvataiteiden yhdentyminen. Moni kuvataiteilija käytti kameraa hyväkseen, esimerkiksi Ismo Kajander, Kuutti Lavonen ja Lauri Anttila. Valokuvataiteen medianäkyvyys on tasaisesti kasvanut. Julkisuuskulttuuri näyttäisi tuottavan yhä uusia ja uusia tähtiä tälläkin alalla. Nykytaiteessa valokuvaa käyttävien tekijöiden ja yleisön lukumäärä on moninkertaistunut, kenttä kansainvälistynyt. Helsinki Schoolin valokuvaajista monet ovat menestyneet kansainvälisesti. Valokuvaus on digitalisoituneessa kulttuurissa, osana uutta mediaa saanut 2000-luvun alkua leimanneita ilmenemismuotoja ja toimintatapoja.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomen valokuvataiteenmuseo: Valokuvaajat: Cajander, Henrik Suomen valokuvataiteenmuseo. Viitattu 27.4.2010.
  • Hirn, Sven, Kameran edestä ja takaa. Valokuvaus ja valokuvaajat Suomessa 1839–1870. Helsinki: Suomen Valokuvataiteen Museon säätiö 1972.
  • Hirn, Sven, Ateljeesta luontoon. Valokuvaus ja valokuvaajat Suomessa 1871–1900. Helsinki: Suomen Valokuvataiteen Museon säätiö 1977.
  • Minne? Suomalainen valokuvataide 1842–1968. Helsinki: Suomen valokuvataiteen museon säätiö 1986.
  • Saraste, Leena, Valokuva tradition ja toden välissä. Helsinki: TaiK B 45 ja Musta Taide, 1996
  • Suomen valokuvaajat 1842-1920. Hannu Sinisalo ja Ritva Tähtinen (toim.) Helsinki: Suomen valokuvataiteen museo 1990
  • Valoa, otteita suomalaisen valokuvan historiaan 1839–1999. Jukka Kukkonen ja Tuomo-Juhani Vuorenmaa (toim.) Helsinki: Suomen valokuvataiteen museo 1999
  • Valokuvan taide. Suomalainen valokuva 1842-1992. Jukka Kukkonen, Tuomo-Juhani Vuorenmaa ja Jorma Hinkka (toim.) Helsinki: SKS 1992

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]