Maamme

Vänrikki Stoolin tarinat vuoden 1898 painoksena. Kuvitus Albert Edelfelt. Maamme laulun sanat vielä alkuperäisessä vuoden 1867 muodossa: pohjainen, ei pohjoinen.

Maamme (ruots. Vårt land) on Suomen kansallislaulu. Maamme-laulun kirjoitti Johan Ludvig Runeberg ruotsiksi vuonna 1846 Vänrikki Stoolin tarinoiden ensimmäiseksi runoksi, ja sen sävelsi Fredrik Pacius vuonna 1848.

Laulu esitettiin ensimmäistä kertaa 13. toukokuuta 1848 Floran päivän juhlassa Kumtähden kentällä Helsingin rajan tuntumassa. Viron kansallislaulussa (Mu isamaa, mu õnn ja rõõm) käytetään samaa säveltä, mutta ilman neljän viimeisen säkeen kertausta. Myös liiviläisten kansallislaulussa Min izāmō on Maamme-lalun sävel.

Tekstin nykyisin käytettävä suomennos luetaan yleensä Paavo Cajanderin (1889) nimiin, mutta se pohjautuu suurimmaksi osaksi Julius Krohnin vuoden 1867 käännökseen. Maamme-runossa on 11 säkeistöä, mutta siitä lauletaan vain ensimmäinen ja viimeinen säkeistö.

Vänrikki Stoolin tarinoista julkaistiin uudelleen käännetty versio vuonna 2007, minkä yhteydessä myös Maamme-runo sai uuden suomennoksen. Laulun sanoina käytetään kuitenkin jatkossakin vanhaa käännöstä.

Suomen lainsäädännössä ei ole mainintaa virallisesta kansallislaulusta, toisin kuin esimerkiksi Suomen lipusta ja vaakunasta.

Jopa eduskunnassa on ehdotettu, että kansallislauluksi pitäisi vaihtaa Jean Sibeliuksen Finlandia. On myös tehty lakialoite sekä Maamme-laulun että Finlandian asettamisesta viralliseksi kansallishymniksi. Yhdeksi syyksi Finlandiaan vaihtamiseksi on esitetty, että Paciuksen sävellystä käytetään myös Viron kansallislaulussa Mu isamaa ja siinä on samantyylinen sanoitus. Virossa sävelmää on laulettu kansallislauluna jo vuonna 1869 Tarton laulujuhlilla. Suomessa Maamme vakiintui vasta 1900-luvun alussa kansallislauluksi.

Sanat

	Cajanderin suomennos	Runebergin alkuperäisteksti
1.	Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, soi, sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä rantaa rakkaampaa, kuin kotimaa tää pohjoinen, maa kallis isien!	Vårt land, vårt land, vårt fosterland, Ljud högt, o dyra ord! Ej lyfts en höjd mot himlens rand, Ej sänks en dal, ej sköljs en strand, Mer älskad än vår bygd i nord, Än våra fäders jord.
2.	On maamme köyhä, siksi jää, jos kultaa kaivannet Sen vieras kyllä hylkäjää, mut meille kallein maa on tää, sen salot, saaret, manteret, ne meist on kultaiset.	Vårt land är fattigt, skall så bli För den, som guld begär. En främling far oss stolt förbi: Men detta landet älska vi, För oss med moar, fjäll och skär Ett guldland dock det är.
3.	Ovatpa meille rakkahat koskemme kuohuineen, ikuisten honkain huminat, täht'yömme, kesät kirkkahat, kaikk'kuvineen ja lauluineen mi painui sydämeen.	Vi älska våra strömmars brus Och våra bäckars språng. Den mörka skogens dystra sus, Vår stjärnenatt, vårt sommarlju. Allt, allt, vad här som syn, som sång Vårt hjärta rört en gång.
4.	Täss auroin, miekoin, miettehin isämme sotivat, kun päivä piili pilvihin tai loisti onnen paistehin, täss Suomen kansan vaikeimmat he vaivat kokivat.	Här striddes våra fäders strid Med tanke, svärd och plog. Här, här, i klar som mulen tid. Med lycka hård, med lycka blid. Det finska folkets hjärta slog. Här bars vad det fördrog.
5.	Tään kansan taistelut ken voi ne kertoella, ken? Kun sota laaksoissamme soi, ja halla näläntuskan toi, ken mittasi sen hurmehen ja kärsimykset sen?	Vem täljde väl de striders tal. Som detta folk bestod. Då kriget röt från dal till dal. Då frosten kom med hungers kval. Vem mätte allt dess spillda blod Och allt dess tålamod?
6.	Täss on sen veri virrannut hyväksi meidänkin, täss iloaan on nauttinut ja murheitansa huokaillut se kansa, jolle muinaisin kuormamme pantihin.	Och det var här det blodet flöt, Ja, här för oss det var, Och det var här sin fröjd det njöt, Och det var här sin suck det göt. Det folk som våra bördor bar Långt före våra dar.
7.	Tääll' olo meill on verraton ja kaikki suotuisaa, vaikk onni mikä tulkohon, maa isänmaa se meillä on. Mi maailmass on armaampaa ja mikä kalliimpaa?	Här är oss ljuvt, här är oss gott, Här är oss allt beskärt; Hur ödet kastar än vår lott. Ett land, ett fosterland vi fått, Vad finns på jorden mera värt Att hållas dyrt och kärt?
8.	Ja tässä, täss' on tämä maa, sen näkee silmämme. me kättä voimme ojentaa ja vettä rantaa osoittaa ja sanoa: kas tuoss' on se, maa armas isäimme.	Och här och här är detta land. Vårt öga ser det här, Vi kunna sträcka ut vår hand Och visa glatt på sjö och strand Och säga: se det landet där. Vårt fosterland det är.
9.	Jos loistoon meitä saatettais vaikk' kultapilvihin, mis itkien ei huoattais, vaan tärkein riemun sielu sais, ois tähän köyhään kotihin halumme kuitenkin.	Och fördes vi att bo i glans Bland guldmoln i det blå, Och blev vårt liv en stjärnedans. Där tår ej göts, där suck ej fanns. Till detta arma land ändå Vår längtan skulle stå.
10.	Totuuden, runon kotimaa maa tuhatjärvinen miss' elämämme suojan saa, sa muistojen, sa toivon maa, ain ollos, onnees tyytyen, vapaa ja iloinen.	O land, du tusen sjöars land, Där sång och trohet byggt, Där livets hav oss gett en strand, Vår forntids land, vår framtids land. Var för din fattigdom ej skyggt. Var fritt, var glatt, var tryggt.
11.	Sun kukoistukses kuorestaan kerrankin puhkeaa, viel lempemme saa nousemaan sun toivos, riemus loistossaan, ja kerran, laulus synnyinmaa korkeemman kaiun saa.	Din blomning, sluten än i knopp, Skall mogna ur sitt tvång; Se, ur vår kärlek skall gå opp Ditt ljus, din glans, din fröjd, ditt hopp. Och högre klinga skall en gång Vår fosterländska sång.

Katso myös

• Lippulaulu

Kirjallisuutta

• Kolbe, Laura & Valjus, Risto & Wrede, Johan (toim.): Soi sana kultainen: Maamme-laulun viisitoista vuosikymmentä. Helsinki: Yliopistopaino, 1998. ISBN 951-570-393-X.

Aiheesta muualla

• Matti Klinge: Floranpäivä 1848 – Päivä jolloin Suomi syntyi.