Ruotsin kieli

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
ruotsi
Oma nimi svenska
Tiedot
Alue Ruotsin lippu Ruotsi
Suomen lippu Suomi
Virallinen kieli

Ruotsin lippu Ruotsi
Suomen lippu Suomi

Euroopan unionin lippu Euroopan unioni
Puhujia 10 miljoonaa
Sija sadan suurimman joukossa, n. 90.
Kirjaimisto latinalainen
Kielenhuolto Kotimaisten kielten keskus (Suomi)
Språkrådet (Ruotsi)
Kielitieteellinen luokitus
Kielikunta indoeurooppalaiset kielet
Kieliryhmä germaaniset kielet
pohjoisgermaaniset kielet
skandinaaviset kielet
Kielikoodit
ISO 639-1 sv
ISO 639-2 swe
ISO 639-3 swe

Ruotsin kieli eli ruotsi on suurin indoeurooppalaisten kielten germaanisen haaran skandinaaviseen eli pohjoisgermaaniseen ryhmään kuuluvista kielistä. Sillä on noin 8,3 miljoonaa äidinkielistä puhujaa eri maissa, joista noin 7,9 miljoonaa Ruotsissa.[1] Se on Ruotsin kansalliskieli ja toinen Suomen kansalliskielistä. Suomessa sitä puhuu äidinkielenään 5,4 prosenttia[2] väestöstä (ks. suomenruotsi). Ruotsinkielisten osuus Suomen väestöstä on 1900-luvulla huomattavasti laskenut; vielä 1880-luvulla se oli 18 %. Ruotsin kielilain (Språklag 2009:600[3]) mukaan ruotsi on maan pääkieli, ja sitä käytetään tuomioistuimissa ja julkishallinnossa. Ruotsi on myös yksi Euroopan unionin virallisista kielistä.

Ruotsin läheisimmät sukulaiskielet ovat muut pohjoisgermaaniset eli skandinaaviset kielet tanska, norja, islanti ja fääri. Yhdessä tanskan sekä kirjanorjan eli bokmålin kanssa ruotsi muodostaa skandinaavisten kielten itäisen ryhmän. Ruotsille – ja yleensä skandinaavisille kielille – ovat ominaisia sananloppuiset määräiset artikkelit (epämääräinen: ett ord; määräinen: ordet). Kieliopillisia sukuja on kirjakielessä kaksi: neutri (ruots. neutrum) sekä ei-neutri (ruots. utrum), "yhteinen suku", joksi ovat sulautuneet maskuliini ja feminiini. Neutrin epämääräinen artikkeli on ett, ei-neutrin en, ja vastaavasti neutrin määräiset (loppuartikkelilliset) muodot loppuvat t:hen ja ei-neutrin n:ään. Koska kielissä, joissa on erikseen maskuliini ja feminiini, ovat miehiä tarkoittavat sanat yleensä maskuliineja ja naisia tarkoittavat sanat feminiinejä, on ruotsin kielen yksinkertaistuminen johtanut siihen, että lähes kaikki ihmisiä tarkoittavat sanat kuuluvat yhteen sukuun (poikkeuksia esim. ett barn, ett syskon). Riikinruotsia eli Ruotsissa puhuttavaa ruotsia puhuttaessa painollisella tavulla on laskeva tai nouseva korko (esimerkiksi áxel 'olkapää', àxel 'akseli'). Suomenruotsin painotus on monotonisempi, lähes samanlainen kuin suomen kielen. Pohjois-Ruotsissa puhuttavilla ruotsin murteilla on jonkin verran samoja ominaisuuksia kuin suomenruotsilla.

Ruotsin ensimmäiset kirjalliset muistomerkit ovat riimukiviä keski- ja myöhäisrautakaudelta, jolloin skandinaaviset kielet olivat vielä saman kielen murteita. Lopullisesti ruotsin ja tanskan kielet erosivat toisistaan vasta uskonpuhdistusten ja erillisten raamatunkäännösten myötä. Vielä nykyäänkin ruotsin, norjan ja tanskan puhujat ymmärtävät toisiaan melko vaikeuksitta ja niiden välinen rajanveto on vaikeaa – Skånessa eteläisimmässä Ruotsissa käytettävä kielenmuoto lasketaan Tanskan murremaantieteessä edelleen tanskan variantiksi.

Aakkoset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsia kirjoitetaan latinalaisin aakkosin. Aikaisemmin v:n ja w:n ero ei vaikuttanut ruotsin aakkosjärjestykseen, kuten ei yleensäkään pohjoismaisten kielten eikä suomen kielen, mutta vuoden 2006 painoksessa Svenska Akademiens ordlista alkoi erotella v- ja w-kirjaimet. Ruotsin kielen aakkoset ovat:

  • pienaakkoset: a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z å ä ö
  • suuraakkoset: A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z Å Ä Ö

Näistä Q, W ja Z ovat harvinaisia ja esiintyvät vain lainasanoissa ja erisnimissä. C esiintyy omakielisissä sanoissa vain ck-yhdistelmässä, joka äännetään etenkin suomenruotsissa suomen kk:n tavoin. Lainasanoissa se esiintyy yleisesti myös e:n, i:n ja y:n edellä s-äänteen merkkinä.

Kielioppia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kieliopillisia sukuja on kaksi: neutrisuku, jonka epämääräinen artikkeli on ett ja yhdistynyt suku, jonka epämääräinen artikkeli on en. Määräinen artikkeli on ruotsissa substantiivin pääte (yksikössä -n, -en ja -t, et; monikossa -na, -en), jonka lisäksi määritteenä olevan adjektiivin edellä käytetään erillistä artikkelia (den, det, monikossa de: det stora huset).

Ruotsin substantiivit jakaantuvat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta seuraaviin taivutusryhmiin (muodot lueteltu järjestyksessä; epämääräinen yksikkö eli perusmuoto, määräinen yksikkö, epämääräinen monikko ja määräinen monikko; päätteet kirjoitettu isoin kirjaimin):

  • konsonanttiloppuiset ETT-sanat (neutrit), taivutus: ETT hus, husET, hus, husEN
  • vokaaliloppuiset ETT-sanat (neutrit), taivutus: ETT äpple, äppleT, äppleN, äppleNA
  • A-loppuiset EN-sanat (ei-neutrit), taivutus: EN blommA, blommAN, blommOR, blommORNA
  • E-loppuiset EN-sanat (ei-neutrit), taivutus: EN pojkE, pojkEN, pojkAR, pojkARNA
  • konsonanttiloppuiset EN-sanat (ei-neutrit), taivutus: EN hund, hundEN, hundAR, hundARNA
  • loppupainotteiset EN-sanat (ei-neutrit), taivutus: EN banan, bananEN, bananER, bananERNA

Sijoja on nominatiivin lisäksi nykyruotsissa enää vain genetiivi, joka substantiiveilla muodostetaan lisäämällä sanan loppuun s-pääte.

Useimmilla adjektiiveilla on kolme muotoa: en-muoto, ett-muoto ja a-muoto. Viimeksi mainittua käytetään monikossa sekä määräisessä muodossa yksikössäkin. Esimerkiksi en skön blomma (kaunis kukka), ett skönt hus (kaunis talo), sköna blommor (kauniita kukkia, kauniit kukat). Lisäksi on vertailumuodot, esimerkiksi skönare (=kauniimpi) ja skönast(e) (=kauniimpi).

Persoonapronominit ovat jag (minä), du (sinä), han (hän, käytetään vain pojista ja miehistä), hon (hän, käytetään vain tytöistä ja naisista), vi (me), ni (te) ja de (he). Vastaavat objektimuodot samassa järjestyksessä ovat mig (uudempi kirjoitusasu mej), dig (uudempi kirjoitusasu dej), honom, henne, oss, er ja dem. Vastaavat genetiivimuodot samassa järjestyksessä ovat min (ett-muoto mitt, a-muoto mina [ensimmäisen ja toisen persoonan pronominit taipuvat ruotsissa adjektiivien tapaan]), din (ditt, dina), hans, hennes, vår (vårt, våra), er (ert, era) ja deras.

Verbien taivutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verbien aikamuotoja ovat preesens, imperfekti, perfekti ja pluskvamperfekti. Kaksi viimeksi mainittua ovat liittomuotoja, jotka muodostetaan ha-apuverbin sekä pääverbin supiinin avulla. Persoonapäätteitä ei ole, vaan verbi on samassa muodossa kaikissa persoonissa (vanhemmassa kielessä verbeillä tosin esiintyy erityinen monikkomuoto, mutta sitä ei enää juuri käytetä). Verbit jakautuvat seuraaviin taivutustyyppeihin:

  • 1. konjugaatio: infinitiivin pääte -a, preesensin -ar, imperfektin -ade ja supiinin -at, esimerkiksi tala - talar - talade - talat.
  • 2. konjugaatio: infinitiivin pääte -a, preesensin -er, imperfektin -de tai te ja supiinin -t, esimerkiksi läsa - läser - läste - läst.
  • 3. konjugaatio: infinitiivissä ei päätettä, preesensin pääte -r, imperfektin -dde ja supiinin -tt, esimerkiksi bo - bor - bodde - bott.
  • 4. konjugaatio eli vahvat verbit: infinitiivin pääte -a, preesensin -er, imperfektissä ei päätettä vaan se muodostetaan vaihtamalla vartalon vokaali toiseksi, tavallisimmin i a:ksi, supiinin pääte -it, jota paitsi myös siinä vaihdetaan usein vartalon vokaali, tavallisimmin i u:ksi, esimerkiksi springa - springer - sprang - sprungit.

Verbien passiivi muodostetaan lisäämällä aktiivimuotoon s-pääte, jota paitsi preesensin -r jätetään pois.

Sanajärjestys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin sanajärjestys on melko tarkkaan määrätty. Perussanajärjestys on subjekti-predikaatti-objekti. Jos jokin adverbiaali sijoitetaan lauseen alkuun, tulee subjekti päälauseessa kuitenkin vasta predikaatin jälkeen. Sivulauseen sanajärjestys on niin sanottu konsukiepre: konjunktio, subjekti, kieltosana, predikaatti, objekti.

Ruotsin kielen kehitystä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äldre Västgötalagen: vanhimpia esimerkkejä latinalaisin kirjaimin kirjoitetusta ruotsista.

800-luvulla muinaisnorja alkoi erota Norjassa ja Islannissa puhuttavaksi vanhaksi länsinorjaksi ja Ruotsissa ja Tanskassa puhuttavaksi vanhaksi itänorjaksi. Tanskan ja Ruotsin murteet alkoivat eriytyä 1100-luvulla ja niistä kehittyivät muinaisruotsin ja muinaistanskan kielet 1200-luvulla. Kaikkiin kieliin vaikutti voimakkaasti keskialasaksa keskiajan aikana.

Ruotsissa puhuttua tuolloista muinaisnorjaa kutsutaan riimuruotsiksi (runsvenska) erotukseksi Tanskan riimutanskasta (rundanska), vaikka ne olivat vielä sama murre 1100-luvulle, lukuun ottamatta Tanskan vokaalimuunnosta. Myös Gotlannissa puhuttiin omaa murrettaan (gutniska). "Riimu"-nimitys tulee siitä, että suurin osa tekstistä on kirjoitettu riimukirjaimin. Urnordiskan riimuaakkoset, vanhempi fuþark (tai futhark) oli tuolloin jo kehittynyt nuoremmaksi fuþarkiksi, jossa oli vain 16 kirjainta. Kirjainten määrän vähyyden vuoksi joillain riimuilla ilmaistiin useita foneemeja, esimerkiksi u:ta tarkoittavalla riimulla myös vokaaleja o, ø ja y, ja i-riimulla myös e:tä.

1100-luvun vaihteesta ja eteenpäin Tanskan murre alkoi eriytyä Ruotsin murteesta. Kehityksen tulokset levisivät rajoitetusti Tanskasta ja syntyi useita murrerajoja lähtien Själlannista Norlantiin, Pohjanmaalle ja Kaakkois-Suomeen.

Varhainen muutos, joka erotti riimutanskan muista itämuinaisnorjan murteista, oli diftongin æi muutos é:ksi, kuten sanassa stæinn → sténn. Riimuissa tämä näkyi kirjoitetun muodon muuttumisensa stain → stin. Myös au muuttui pitkäksi avoimeksi ø:ksi, kuten sanassa dauðr → døðr ja kirjoitettu muoto tauþr → tuþr. øy-diftongi muuttui pitkäksi suljetuksi ø:ksi, kuten muinaisnorjan sanassa 'saari'. Nämä muutokset tapahtuivat pääasiassa myös riimuruotsissa, paitsi Mälarinlaakson pohjoispuolisissa ja itäpuolisissa murteissa, joissa diftongeja edelleen esiintyy eristyneillä alueilla.

Vanha ruotsi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhimmat Ruotsista löydetyt tekstit ovat riimukirjoituksia. Esimerkiksi Rökin riimukivi Itä-Götanmaalla sisältää noin vuoden 800 tienoille ajoittuvan pitkän mytologisen tekstin. Suurin osa säilyneistä riimukirjaimilla kirjoitetun "riimuruotsin" näytteistä ajoittuu 1000-luvulle. Latinalaisin aakkosin kirjoitetusta keskiaikaisesta ruotsin kielestä vuodesta 1225 lähtien käytetään nimeä fornsvenska. Yksi tämän ajan dokumenteista tärkeimpiä on latinalaisilla aakkosille kirjoitettu lakikokoelma Västgötalagen, josta on säilynyt osia vuodelta 1250. Kieleen vaikuttivat tänä etenkin katolisen kirkon vankka vakiintuminen ja luostarit, jotka toivat mukanaan kreikan ja latinan lainasanoja. Hansaliiton nousu 1200- ja 1300-luvuilla vahvisti alasaksin vaikutusta edelleen. Hansakaupan myötä Ruotsiin saapui runsaasti saksan puhujia, jotka toivat mukaan äidinkielensä sanastoa. Sodankäyntiä, kauppaa ja hallintoa koskevien lainasanojen lisäksi kieleen tuli kieliopillisia päätteitä ja jopa konjunktioita. Lähes kaikki merenkulkusanasto lainattiin hollannista.

Varhaisessa keskiaikaisessa ruotsissa oli monimutkaisempi sijarakenne, eivätkä maskuliini ja feminiini olleet vielä yhtyneet toisiinsa. Substantiivit, adjektiivit, pronominit ja osa numeraaleista sai nykyisten nominatiivin ja genetiivin lisäksi datiivin ja akkusatiivimuodon. Kieliopillinen suku muistutti nykysaksan vastaavaa, siinä oli maskuliini, feminiini ja neutri. Suurin osa maskuliinisista ja feminiineistä yhdistyi myöhemmin yhdeksi ryhmäksi. Verbeillä oli subjunktiivi ja imperatiivi, ja niitä taivutettiin persoonissa. 1500-luvulle mennessä sijat ja suku olivat puhutussa kielessä ja maallisessa kirjallisuudessa supistuneet nykyruotsin kahteen sijaan ja kahteen sukuun. Vanhat taivutukset säilyivät korkealentoisessa proosassa 1700-luvulle ja joissain murteissa 1800-luvulle saakka.

Sukujärjestelmän yksinkertaistuminen aiheutti myös sen, että pronomineja han (=hän [miehestä]) ja hon (=hän [naisesta]) lakattiin käyttämästä muista kuin ihmisistä ja ne korvasi kaikista ei-neutriin kuuluvista sanoista käytettävä pronomini den (=se; aikaisemmin kaikista feminiiniin kuuluvista sanoista käytettiin hon-pronominia ja maskuliiniin kuuluvista sanoista han-pronominia, mutta nyt, kun maskuliini ja feminiini ovat sulautuneet yhdeksi suvuksi ja sana voidaan mieltää maskuliiniseksi tai feminiiniseksi vain sukupuolen perusteella, han viittaa vain miespuolisiin ihmisiin ja hon vain naispuolisiin ihmisiin).

Kirjoituksessa siirryttiin kirjoittamaan ae → æ, joka joskus kirjoitettiin a', vaikka tämä vaihteli alueittain ja kirjoittajan mukaan. Aa:sta tuli aa ja oe:sta oe. Näistä kehittyivät myöhemmin kirjaimet ä, å ja ö. Å-kirjain syntyi, kun monissa sanoissa a alettiin ääntää o:na ja sen merkiksi a:n päälle alettiin merkitä o.

Uusi ruotsi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusi ruotsi (nysvenska) kehittyi kirjapainotaidon ja uskonpuhdistuksen myötä. Saatuaan vallan kuningas Kustaa Vaasa määräsi Raamatun kääntämisestä ruotsiksi. Uusi testamentti julkaistiin 1526 ja koko Raamattu 1541. Tämä ns. Gustav Vasas bibel oli niin menestyksekäs ja vaikutusvaltainen, että se säilyi korjailujen myötä käytössä vuoteen 1917.lähde? Kääntäjät olivat Laurentius Andreæ ja veljekset Laurentius ja Olaus Petri.

Kustaa Vaasan Raamattu oli kompromissi vanhan ja uuden kielen välillä. Vaikka se ei seurannutkaan puhekieltä, se ei käyttänyt myöskään arkaaista kieltä. Ruotsin kielen ortografiassa se oli merkittävä askel. Se otti käyttöön kirjaimet å, ä ja ö ja siinä kirjoitettiin ck kk:n sijaan eron tekemiseksi Tanskan Raamatun kanssa, mahdollisesti maiden välisten vihamielisyyksien vuoksikenen mukaan?. Kaikki kääntäjät olivat Keski-Ruotsista, minkä nähdään antaneen kieleen keskiruotsalaisen leiman.

Vaikka Raamatun oikeinkirjoitus oli vahva esikuva asemassa ortografisia käytäntöjä, oikeinkirjoitus itse asiassa muuttui vielä hajanaisemmaksi vuosisadan loppuun mennessä. Vasta 1600-luvulla alettiin keskustella oikeinkirjoituksesta ensimmäisten kielioppien laatimisen myötä. Oikeinkirjoitustaistelu jatkui 1800-luvun alkuun asti ja vasta sen jälkipuolella vakiintui hyväksytyksi standardiksi.

Isojen kirjainten käyttö ei ollut vakiintunut ja se riippui kirjoittajasta. Jotkut seurasivat saksan kielen käytäntöä, jossa kaikki substantiivit kirjoitetaan isolla alkukirjaimella. Toiset käyttivät isoja kirjaimia harvemmin. Uuden ruotsin aikana tapahtui muutamia tärkeitä muutoksia, kuten monien konsonanttiklusterien muuttuminen hankausäänteiksi /ʃ/. Myöhemmin /ɧ/. /g/ ja /k/ pehmenivät /j/:ksi ja /ɕ/:ksi ennen etuvokaaleja. /ɣ/ muuttui /g/:ksi.

Nykyruotsi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyruotsi (nusvenska) on 1900-luvun alusta puhuttua ruotsia. Teollistuminen ja kaupungistuminen oli hyvässä vauhdissa 1800-luvun loppuvuosikymmeninä ja uudet kirjailivat jättivät jälkensä Ruotsin kirjallisuuteen. Monilla kirjailijoilla, poliitikoilla ja julkisuuden henkilöillä oli suuri vaikutus kansalliseen kieleen. Näitä merkittävin oli August Strindberg (1849–1912).

Vasta 1900-luvulla yhteinen ja vakioitu kieli tuli kaikkien ruotsalaisten käyttöön. Oikeinkirjoitus oli viimein standardoitu ja lähes yhdenmukainen vuoden 1906 uudistuksen myötä. Silloin kirjoitusasusta poistettiin eräitä ääntymättömiä kirjaimia kuten f sen tapaisissa sanoissa kuin huvud, ennen hufvud, joka asu kuitenkin edelleen esiintyy muun muassa Hufvudstadsbladetin nimessä. Lukuun ottamatta verbien monikkomuotoja (kuten: vi gingo, me menimme, nyk. vi gick) ja kirjoitetun kielen pieniä syntaksieroja kieli oli sama kuin nykyään puhuttava ruotsin kieli. Verbien monikkomuodot, jotka säännöllisillä verbeillä olivat lopuksi aina infinitiivin kaltaisia, olivat hävinneet puhekielestä joitakin syrjäisiä murteita lukuun ottamatta jo 1800-luvun loppuun mennessä, ja kirjakielessäkin ne olivat jo vähitellen jäämässä pois käytöstä, kunnes ne 1950-luvulla poistettiin virallisista suosituksistakin.

Merkittävä muutos kielessä tapahtui 1960-luvulla, ns. du-reformen. Ennen oikea tapa puhutella korkeammassa asemassa olevaa oli titteli ja sukunimi. Puhuttelujen herr, fru tai fröken käyttö oli hyväksyttyä vain tuntematonta ammattia, akateemista oppiarvoa tai sotilasarvoa käyttävän henkilön kanssa keskustelua avattaessa. Kuuntelijaan oli myös viitattava kolmannessa persoonassa, kuten saksassa. 1900-luvun alussa tehtiin yritys korvata tittelien käyttö puhuttelulla ni, kuten suomen (Te) ja ranskan (Vous) teitittelyssä. Teitittelystä tuli kuitenkin vähemmän suorasukainen puhuttelu alemmassa asemassa olevaa henkilöä puhutellessa. 1950- ja 1960-luvun liberalisoitumisen ja radikalisoitumisen myötä entiset luokkaerot kuitenkin vähensivät merkitystään ja sinuttelusta tuli käytäntö jopa virallisissa yhteyksissä. Vaikka uudistusta ei ajanut mikään virallinen taho, se levisi käyttöön uusien asenteiden myötä muutamassa vuodessa 1960-luvun lopusta 1970-luvun alkuun.

Maantieteellinen jakautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin kielen puhuma-alueet.

Ruotsi on Ruotsin kansallinen kieli ja noin kahdeksan miljoonan Ruotsissa syntyneen ruotsalaisen ja miljoonan maahanmuuttajan ensimmäinen kieli. Suomessa ruotsia puhuu äidinkielenään 5,39 % väestöstä eli 291 219 henkeä. Suomenruotsalainen vähemmistö sijoittuu rannikoille sekä Etelä- ja Länsi-Suomen saaristoihin. Näillä alueilla ruotsi on usein hallitseva kieli. Ahvenanmaalla ja kolmessa Pohjanmaan kunnassa, Korsnäsissä, Närpiössä ja Luodossa, se on ainoa virallinen kieli. Monissa muissa se on enemmistökieli ja vielä useammissa virallinen vähemmistökieli.

Yhdysvalloissa (2004 väestönlaskennan mukaan) on 67 000 yli viisivuotiasta ruotsinpuhujaa,lähde? tosin heidän kielitaidostaan ei ole tietoa. Pieniä määriä ruotsinpuhujia asuu muissakin maissa, kuten Argentiinassa ja Brasiliassa, jossa he ovat säilyttäneet kielensä ja nimensä.

Virossa asui vironruotsalaisia etenkin Hiidenmaan, Saaremaan ja Vormsin saarilla Itämeren rannikolla. Ruotsin menetettyä Viron Venäjälle 1700-luvun alussa tuhatkunta ruotsinpuhujaa marssitettiin Ukrainaan, jossa he perustivat Gammalsvenskbyn Krimin pohjoispuolelle. Muutama vanhus puhuu kylässä vieläkin ruotsia ja noudattaa ruotsalaista kalenteria, vaikka murre onkin kuolemassa sukupuuttoon.

Virossa pientä vähemmistöä kohdeltiin hyvin sotien välisen ajan, mutta suurin osa puhujista pakeni Ruotsiin Viron tultua liitetyksi Neuvostoliittoon.

Virallinen asema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsi on Ruotsissa "pääkieli" ja sen käyttöä suositellaan paikallis- ja valtionhallinnossa, vaikka laki ei tätä määrää. Lakiesitys ruotsin nimittämiseksi viralliseksi kieleksi kaatui parlamentissa äänin 145–147 kokonaisen lakipaketin jäädessä hyväksymättä. Suomessa ruotsi on toinen kansalliskieli ja Ahvenanmaalla ainoa virkakieli. Ruotsi on myös Euroopan unionin virallinen kieli.

Kielenhuolto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin kielellä ei ole virallista kielenhuoltajaa. Ruotsin Språkrådet on puolivirallinen ja Ruotsin hallituksen rahoittama, mutta sillä ei ole valtaa tehdä pakottavia suosituksia. Monesta Språkrådetin muodostavasta organisaatiosta Ruotsin akatemia (Svenska Akademien) on varmasti nimekkäin. Akatemia julkaisee sanakirjoja Svenska Akademiens Ordlista (SAOL, nykyinen on 13. painos) ja Svenska Akademiens ordbok. Språkrådet on julkaissut neljännesvuosittaista lehteä Språkvård vuodesta 1965.

Suomessa Kotimaisten kielten keskus on virallinen kielenhuoltaja. Sen tavoitteisiin kuuluu pitää kieli ymmärrettävänä Ruotsin ruotsin kanssa. Kotus on julkaissut Finlandssvensk ordbokin, joka on sanakirja suomenruotsin ja Ruotsin ruotsin eroista.

Fonologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsissa on suhteellisen suuri määrä vokaaleja: yhdeksän, joista muodostuu 17 foneemia useimmissa murteissa (lyhyt /e/ ja /ɛ/ ovat päällekkäiset). Kahdeksastatoista konsonanttifoneemista /ɧ/ ja /r/ vaihtelevat huomattavasti sosiaalisen tilanteen mukaan ja eri keskusteluyhteyksissä.

Ruotsin merkittävä piirre on prosodia, jossa on merkittäviä eroja eri murteissa. Prosodiaa nimitetään usein melodiaksi, mutta tämä termi ei ole kielitieteellinen, ja sitä käytetään usein kuvaavana mutta epämääräisenä terminä tästä ruotsin ja norjan piirteestä. Äidinkielenään ruotsia puhuvat mukauttavat usein äänteensä uuteen ympäristöön mutta säilyttävät oman murteensa prosodian. Usein se on myös ensimmäinen vaihdettava, ehkä koska se on eniten ymmärtämistä häiritsevä elementti tai sitten helpoin muuttaa.

Ruotsin vokaalit

Vokaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin vokaalit muodostavat minimipareja ja etuvokaalit ääntyvät pyöreinä ja pyöristymättöminä. Painoton /ɛ/ lausutaan useimmissa murteissa švaana ja vokaalin aleneminen on yleistä ennen /r/:ää ja retrofleksisia assimilaatioita kuten [ʈ], [ɳ].

Murteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsilla on monia murteita, jotka eroavat toisistaan paljon ääntämisen ja jopa kieliopin suhteen: joissakin murteissa verbeillä näkyy monikkomuotoja tai nomineilla sijamuotoja. Tosin kirja- ja yleiskielessäkin verbien monikkomuotoja käytettiin 1900-luvulle asti, vaikka ne olivat kaupunkipuhekielestä ja useimmista murteista jo silloin lähes kuolleet ja vieläkin niitä esiintyy murteiden lisäksi muun muassa uskonnollisessa kielessä (esimerkiksi vara (suomeksi olla) -verbin preesensmuoto on nykyisin yleensä myös monikossa yksikön muoto är ("on"), mutta poikkeustapauksissa esiintyy myös monikkomuoto äro). Monet murteet ovatkin muunmurteisille ruotsalaisille mahdottomia ymmärtää, mutta nykyisin lähes kaikki ruotsalaiset osaavat yleiskieltä. Murteita voi esiintyä niinkin pienillä alueilla, että eri pitäjillä saattaa olla omia murteita. Murteet kuitenkin jaetaan yleisesti kuuteen pääryhmään, joilla on selviä yhtäläisyyksiä ääntämisessä ja kieliopissa. Alla joka ryhmästä on annettu joitakin esimerkkejä; murteiden lukumäärä lienee yhteensä useita satoja. Ruotsissa murreryhmien nimissä esiintyy sana mål, joka tarkoittaa puhetyyliä.

Murrenäytteiden esiintyminen kartalla.
  • Norrländska målNorlanti, Ruotsin pohjoisosa
1. Ylikainuu, Norrbotten; nuori nainen
2. Burträsk, Västerbotten; vanha nainen
3. Aspås, Jämtland; nuori nainen
4. Färila, Hälsingland; vanha mies
5. Älvdalen, Taalainmaa; vanha nainen
6. Gräsö, Uplanti; vanha mies
7. Sorunda, Södermanland; nuori mies
8. Köla, Värmlanti nuori nainen
9. Viby, Närke; vanha mies
10. Sproge, Gotlanti; nuori nainen
11. Närpiö, Pohjanmaa; nuori nainen
12. Dragsfjärd, Varsinais-Suomi; vanha mies
13. Porvoo, Uusimaa; nuori mies
14. Orust, Bohuslän; vanha mies
15. Floby, Länsi-Götanmaa; vanha nainen
16. Rimforsa, Itä-Götanmaa; vanha nainen
17. Årstad-Hedberg, Halland; nuori mies
18. Stenberga, Småland; nuori nainen
19. Jämshög, Blekinge; vanha nainen
20. Bara, Skåne; vanha mies

Suomen ruotsinkielisten puhuma ruotsi eroaa Ruotsissa puhuttavasta varsinkin ääntämykseltään mutta myös sanastossa on eroja. Erot eivät johdu vain suomen kielen vaikutuksesta, vaan myös siitä, että suomenruotsissa on säilynyt sanoja ja ääntämyspiirteitä, jotka ovat Ruotsissa kadonneet tai harvinaistuneet. Pohjois-Ruotsissa puhuttava ruotsi muistuttaa suomalaisvaikutuksen vuoksi jonkin verran suomenruotsia. Samantapaisia ilmiöitä esiintyi myös vironruotsissa, joka luettiin yhdessä suomenruotsin kanssa itäruotsalaisten murteiden ryhmään. Vironruotsi on kuitenkin melkein kadonnut, sillä lähes kaikki vironruotsalaiset siirtyivät Ruotsiin Neuvostoliiton liitettyä Viron itseensä.

Lainasanoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin lainasanoja suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • skruv – ruuvi
  • stol – tuoli
  • krut – ruuti
  • bank – pankki
  • post – posti
  • boll – pallo
  • motor – moottori
  • kort – kortti
  • tjugo – tiu (vrt. vanhan kirjaruotsin tiugh)
  • vakt – vahti (jakt - jahti, makt - mahti)
  • murteellisia sanoja: lekti, hantuuki, nästuuki, vylli, rekkooli, resnekka, papperstokka, kööki, ookata...

Professori Kaisa Häkkisen mukaan ruotsalaisia lainasanoja on suomen kielessä ainakin 4 000. Suomalaisia lainasanoja taas on ruotsin kielessä vain n. 10.[4]

Usein varsinkin vanhemmat erikoisterminologiat saattavat koostua melkein kokonaisuudessaan lainasanoista. Kaiketi englannin kielen yleistymisen myötä on uudempien erikoisalojen sanasto enenevässä määrin kuitenkin englanti-vaikutteista. Esimerkin ruotsin kielen voimakkaista vaikutteista antaa (harraste)veneilyssä, erityisesti purjehduksessa, käytössä oleva terminologia (josta on tosin eräitä sanoja varten annettu suosituksia suomenkielisiksi vastineiksi).

  • kompass – kompassi
  • läkare - lääkäri
  • roder – ruori
  • ankare – ankkuri
  • kajuta – kajuutta
  • rigg - riki
  • durk – turkki (eli laivan tai veneen "lattia")
  • schackel – sakkeli
  • styrbord – tyyrpuuri (laivan oikea puoli, se puoli laivaa jolta laivaa ohjataan, styra = ohjata)
  • babord – paapuuri (laivan vasen puoli)
  • lä – lee, suositus: "suojanpuoli",
  • lovart – luuvartti, suositus: "tuulenpuoli" eli se puoli jolta tuuli tulee
  • båtshake – puoshaka
  • fall – falli, suositus: "nostin"
  • skot – skuutti
  • stag – staagi (staaki), suositus: harus, eli mastoa pituussuunnassa tukevat köydet
  • vant – vantit suositus: sivuharus, eli mastoa sivusuunnissa tukevat köydet
  • fock – fokka (eräs yleinen keulapurjelaji)
  • kryss – kryssi, suositus: luoviminen

Suomalaisperäisiä sanoja ruotsissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • pojke < suom. poika
  • känga 'varsikenkä' < kenkä
  • pjäxa < pieksu
  • kola (murt.) < kuolla
  • rappakalja 'hölynpöly, pöty' < rapakalja
  • lapp 'lappalainen' < Lappi

Lähde: Svenska Akademiens ordbok[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ethnologue: Swedish (englanniksi) Viitattu 31.12.2012.
  2. Tilastokeskus: Suomen väestö 2007
  3. Språklag
  4. Kaisa Häkkinen: Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY 2004.
  5. Svenska Akademiens ordbok

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikipedia
Ruotsinkielinen Wikipedia, vapaa tietosanakirja