Viron historia

Wikipedia

Artikkeli käsittelee Viron historiaa.

Sisällysluettelo 1 Esihistoria 2 Keskiaika ja uuden ajan alku 2.1 Saksalaisen ritarikunnan valtakausi 2.2 Uskonpuhdistus ja Saksalaisen ritarikunnan vallan kirpoaminen 2.3 Ruotsin vallan aika 3 Venäjän vallan aika 3.1 Aatelisvalta lujittuu 3.2 Yhteiskunnallisia uudistuksia 3.3 Kansallinen herääminen 4 Autonomia ja itsenäistyminen 4.1 Venäjän väliaikainen hallitus järjestää vaalit 4.2 Osa virolaisista tukee saksalaisia 4.3 Saksa ei halua itsenäisiä Baltian tasavaltoja 4.4 Brittien tuella Neuvosto-Venäjää vastaan 5 Viron tasavalta 5.1 Demokraattinen Viro 5.2 Konstantin Pätsin autoritaarinen hallinto 5.3 Neuvostoliiton uhka 6 Toinen maailmansota 6.1 Viron ja Neuvostoliiton liitto 6.2 Saksan miehitys 6.2.1 Viron päähallintopiiri 6.3 Saksan vetäytyminen 7 Neuvosto-Viro 8 Itsenäisyyden palautuminen 9 Lähteet 10 Lisätietoa aiheesta

[muokkaa] Esihistoria

Viimeisen jääkauden hellittäessä vetäytyi mannerjää pohjoiseen siten, että nykyisen Viron alue vapautui jääpeitteestä noin vuonna 10 000 eaa. Pian maanpinnan paljastumisen jälkeen alkoi myös ihmisasutus levitä etelästä tälle alueelle. Asutus on jatkunut tähän päivään asti. Varhaisimman asujaimiston kielestä ei ole yksimielisyyttä. Vuoden 5000 eaa. tienoilla Suomenlahden molemmille puolille levinneen ns. kampakeraamisen kulttuurin on usein arveltu olleen suomalais-ugrilainen, joskin muitakin näkemyksiä on.

Kivikautta seurasivat Virossakin pronssikausi (1500 - 500 eaa.) ja rautakausi (500 eaa. - 1200 jaa.), joilta on runsaasti arkeologisia löytöjä. Rautakaudelle ajoittuvat esimerkiksi "maalinnoiksi" kutsutut linnoitukset. Viron ja Suomen välillä vallitsivat jo tällöin vilkkaat yhteydet. Viro oli tähän aikaan tiheämmin asuttu kuin Suomi, ehkä myös kehittyneempi ja vauraampikin.

Muun muassa suomalaisten Arvi Korhosen ja Kustaa Vilkunan kehittelemän teorian mukaan viikinkiaikana varjagit hallitsivat Viron aluetta linnapiirijärjestelmän ja panttivankien oton kautta. Varjagit ottivat panttivangeiksi johtajien lähisukulaisia ja muita merkkihenkilöitä, jotka surmattiin ellei vaatimuksiin, erityisesti veron maksuun, suostuttu. Varjagit eivät miehittäneet aluetta, vaan saapuivat tasaisin väliajoin vaatimaan veroja väen kokoonnuttua uhrijuhlille. Varjagien luoma verojärjestelmä säilyi samantapaisena saksalaisvallan aikana.^[1]. Joissakin nykytutkimuksissa teoria on kyseenalaistettu, ja verojärjestelmää on pidetty virolaisen ylimystön luomuksena (mm. Valter Lang).

Viikinkiajan jälkeen skandinaavien vaikutus Virossa väheni ja Viron rannikoiden asukkaat alkoivat puolestaan itse tehdä ryöstöretkiä Itämerellä. 1000- ja 1100-luvut olivat sotaista aikaa virolaisten hyökkäillessä Venäjälle ja toisin päin. Viroon syntyi varhaiskaupunkeja, kuten Tallinna (silloin tunnettu nimellä Lindanise).^[2]

Ennen saksalaisvaltaa Virossa ja Baltiassa oli maakuntalaitos, mutta ei vielä valtioita, vaikka maakunnat liittoutuivatkin keskenään erityisesti kriisioloissa. Maakunnat jakautuivat lähinnä verotuksellisiin kihlakuntiin. Virolaisten alue jakautui kahdeksaan maakuntaan. Maakuntia johtivat maakuntien vanhimmat, joissain maakunnissa kokonainen vanhimpien neuvosto. Johtajuus näyttää periytyneen. Käräjät olivat tärkeä maakuntia koossapitävä tekijä ja sotalaitoksen rungon muodostivat maalinnat. Virolaisilla oli myös ratsuväkeä ja rannikon asukkailla laivastoa. Käräjille osallistuivat vapaat talonpojat, jotka omistivat maansa. Alimpana yhteiskunnassa olivat orjat, joita saatiin sotavangeista ja joiden hankkimiseksi tehtiin myös varta vasten ryöstöretkiä.^[3]

[muokkaa] Keskiaika ja uuden ajan alku

[muokkaa] Saksalaisen ritarikunnan valtakausi

1200-luvun alussa saksalaiset valloittivat liiviläisten ja lättiläisten alueet osana läntisen kristikunnan laajenemista ja saksalaista uudisasutusta, ja perustivat tukikohdakseen Riian kaupungin (1201). Baltian saksalaisten siirtokuntien suojaksi perustettiin Kalparitaristo, joka aloitti valloitussodan pakanallisia virolaisia vastaan vuonna 1208. Tanskan kuningaskin kokosi ristiretkiarmeijan ja pyrki valtaamaan Saarenmaan ja Pohjois-Viron. Virolaisvastarinnan johdossa oli yhdistyneiden maakuntien vanhin Sakalan Lembitu.^[4]

Verinen sota kesti lähes 20 vuotta, mutta lopulta Viro alistettiin ja jaettiin Kalparitariston, Riian kaupungin ja Riian piispan alueisiin. Vapaaksi jäänyt Saarenmaa alistettiin 1227 ja Tanskan vuonna 1219 hankkima Tallinnan aluekin siirtyi Tanskan heikennyttyä ritarikunnalle. Ritaristo ja kirkon edustaja Riian piispa ajautuivat kuitenkin pian riitaan hallintoalueista ja sisällissotaan. Kalparitaristo voitti sisällissodan, mutta joutui heikentyneenä sulautetuksi Saksalaiseen ritarikuntaan. Viron pohjoiset alueet palautettiin vuonna 1238 Tanskalle.^[5]

Saksalainen Viro jaettiin hiippakuntiin, joiden perusta oli aiempi maakuntalaitos. Hiippakunnan sekä hengellinen että maallinen johtaja oli piispa, poikkeuksena Tanskalle jäänyt alue. Yhteiskunnassa vallitsivat selvät säätyerot ja koska säädyt olivat yksinomaan saksankielisiä (niin että niihin ulkopuoleltakin tulleet saksalaistuivat), hallitsivat saksankieliset käytännössä vironkielistä väestöä. Alistussuhde jyrkkeni koko saksalaisvallan ajan. Ritarikunnan ja kirkon välistä ristiriitaa ylimmän vallan käyttäjästä Baltiassa ei saatu sovitettua, vaan kiista purkautui vuosien 1297-1330 sisällissodaksi, jonka päätteeksi ritarikunnan onnistui alistaa arkkipiispa. ^[6]

Tanska myi alueensa Saksalaiselle ritarikunnalle vuonna 1346, jolloin saksalaiset hallitsivat koko Viroa. 1400-luvun alkuun asti Virossa oli melko rauhallinen kausi, mutta saksalaisen ritarikunnan laajentumispyrkimykset johtivat sen sotaan Puola-Liettuan kanssa 1409. Ritarikunta kärsi pahan tappion Tannenbergin taistelussa, minkä jälkeen sen asema ja arvovalta alkoi heiketä.^[7]

1400-luvulla ruhtinaiden käyttämien vasallien, eli ratsumiehen varustamiseen velvoitettujen, määrä ja merkitys kasvoi. He alkoivat perustaa kartanoita ja saivat vähitellen talonpoikaisalustalaisensa täysin valtaansa. Vasallit olivat yleensä saksalaisia, alustalaiset virolaisia. Kartanon alustalaisille säädettiin perintöalamaisuus, eli talonpoika omisti periaatteessa tilansa, mutta hän tai hänen perillisensä ei saanut myydä tai luovuttaa tilaansa ilman kartanonherran lupaa. Yhdistettynä säännölliseksi tulleeseen päivittäistyövelvoitteeseen ja kartanonomistajan veronkanto-oikeuksiin, perintöalamaisuus teki talonpojista käytännössä maaorjia. Tämä kartanolaitos, jolla on merkittävä vaikutus Viron ja Latvian kulttuuriin, ei kuitenkaan kattanut heti koko Viroa, vaan kasvoi pikkuhiljaa ja sai hallitsevan aseman vasta 1700- tai 1800-luvuilla. ^[8]

Kaupunkien kautta käytävää kauppaa hallitsi Hansa, johon Baltian tärkeimmät kaupungit tasavertaisina kuuluivat. Tallina ja Tartto muodostuivat johtavaksi kaupungeiksi Novgorodin kanssa käytävässä kaupassa. Kun Novgorod joutui Moskovan ruhtinaskunnan valtaan ja sen hansakonttori suljettiin, idänkauppa keskittyi yhä enemmän Baltian kaupunkeihin, mikä vaurastutti aluetta.^[9]

[muokkaa] Uskonpuhdistus ja Saksalaisen ritarikunnan vallan kirpoaminen

Kaupungit olivat uskonpuhdistuksen keskuksia. Porvarit kannattivat uskonpuhdistusta, koska se vähentäisi papiston valtaa, kun taas papisto ja aatelisto vastustivat sitä. Tämä johti yhteydenottoihin ryhmien välillä, mutta uskonpuhdistus pantiin toimeen kaikissa Viron kaupungeissa vuoteen 1526 mennessä, ja vuonna 1554 luterilainen usko julistettiin maapäivillä lailliseksi katolisuuden rinnalle. Uskonpuhdistuksen jälkeen alettiin painaa vironkielistä uskonnollista kirjallisuutta ja opetustoiminta siirtyi kirkolta kaupunkeja hallinneille raadeille.^[10]

1500-luvulla Venäjä ja Skandinavian valtiot voimistuivat, kun taas Viroon ja Latviaan muodostui sotilaallinen tyhjiö ritarikunnan menetettyä kyvyn puolustaa aluetta tehokkaasti. Ritarikunta tukeutui Puola-Liettuaan Liivinmaalle vuonna 1558 hyökännyttä Venäjää vastaan, minkä seurauksena se joutui luovuttamaan Liivinmaan Puola-Liettualle. Vuonna 1561 Tallinna ja muita Viron pohjoisosia irtisanoutui ritarikunnasta ja liittyi Ruotsiin, mikä käytännössä päätti ritarikunnan vallan Baltiassa. Ruotsi ja Venäjä kävivät Virosta 25-vuotisen sodan, jonka päätteeksi Täyssinässä Venäjä tunnusti Ruotsin oikeuden Viron pohjoisosaan Käkisalmen lääniä vastaan. Pitkällisen sodan jälkeen Ruotsi sai Liivinmaan Puola-Liettualta vuonna 1629. Vuonna 1645 Saarenmaa liitettiin Tanskalta Ruotsille, jolloin Ruotsin hallussa oli käytännössä koko Liettuan pohjoispuolinen Baltia.^[11]

Taloudellisesti 1500-luvun ja 1600-luvun alun pitkä sotakausi heikensi Viroa. Ritarikunnan vallan kirpoaminen johti ei-saksalaisen väestöaineksen lisääntymiseen, esimerkiksi suuriin kaupunkeihin muutti paljon suomalaisia. Baltiansaksalaiset säilyivät silti yläluokkana vielä satoja vuosia.^[12]

[muokkaa] Ruotsin vallan aika

Ruotsin Baltian alue jaettiin kahdeksi provinssiksi: Viron herttuakunnaksi ja Liivinmaan käskynhaltijakunnaksi. Ne olivat hallinnollisesti täysin erilliset ja kehittyivät eri suuntiin. Viron ei tarvinnut luovuttaa Ruotsille joukkoja 30-vuotiseen sotaan, mutta se joutui kustantamaan sotatoimia, mikä yhdessä jo Liivinmaan valtauksen yhteydessä säädettyjen ylimääräisten verojen kanssa lisäsi talonpoikien taakkaa. ^[13]

Viron herttuakuntaa johti käskynhaltija, jonka titteli vaihtui kenraalikuvernööriksi vuonna 1673. Kenraalikuvernöörin valtaoikeudet olivat laajat, mutta hän tarvitsi aatelistoa koskeviin asetuksiin ritariston suostumuksen. Viron aatelisto säilyttikin entiset oikeutensa täysimääräisinä Ruotsin vallan ajan. Esimerkiksi vuoden 1655 neljännesreduktiota ei saatu Baltiassa toteutettua aateliston vastustukselta. Kenraalikuvernöörillä oli ylin tuomitsemisvalta, mutta alioikeudet olivat aatelisten hallussa. Kenraalikuvernöörin virkamieskunta oli enimmäkseen ruotsalaista ja suomalaista. ^[14]

Alussa heikko Ruotsin valta kuitenkin lujittui ajan myötä. 1600-luvun lopussa aateliston tiloja siirrettiin Ruotsin kruunulle Virossa suhteessa 2/5 ja Saarenmaalla suhteessa 3/10. Silti kartanolaitoksen valta säilyi huomattavana eikä feodaalinen järjestelmä ehtinyt ennen Suuren Pohjan sodan syttymistä uudistua. Feodalistisia piirteitä olivat, että kartanoilla oli myös tuomio- ja julkishallinnollista valtaa, ja että kartanoihin kuulumattomatkin talonpoikaistilat olivat niihin nähden alisteisessa asemassa. 1600-luvun alussa kartanonherrojen oikeudenkäyttövaltaa tosin siirrettiin maatuomioistuimille, jolloin kartanoille jäi enää nk. kotikurioikeus, joka oikeutti ne rankaisemaan alustalaisiaan työ- ja verovelvollisuuksien laiminlyönnistä. Kartanoilla oli Ruotsin vallan aikana velvollisuus kerätä myös valtiolliset verot ja jakaa alustalaisille kruunun määräämät tehtävät, kuten sotilaiden majoituksen ja teiden kunnossapidon.^[15]

Viron kaupunkien asema heikkeni Ruotsin vallan aikana. Ruotsin, Suomen ja Viron välinen kauppa käytiin lähinnä Tallinnan kautta. Tarton merkitys väheni syrjäisen sijainnin vuoksi. Ruotsi uudisti kirkkolaitoksen ja luterilaisuus vakiintui Ruotsin vallan aikana yhteiskunnan alimpiinkin kerroksiin muun muassa uuden kirkkolain edellytettyä pappien osaavan seurakuntalaisten kieltä. Suomalaisia pappeja oli Virossa paljon helpon kielen omaksumisensa vuoksi. Tartoon ja Tallinnaan perustettiin 1630-1631 kimnaaseja, joiden tarkoituksena oli hengellisen ja maallisen oppineiston kouluttaminen. Tarton kimnaasi muutettiin Tarton yliopistoksi vuonna 1632. Vironkielinen kirjallisuus kehittyi huomattavasti, eräitä tärkeimpiä teoksia olivat Georg Müllerin saarnakokoelma vuosilta 1600-1606 ja koko Raamatun käännös vuonna 1736, jonka syntyä oli hidastanut kielikiista eteläisen ja pohjoisen murteen välillä. ^[16]

Vuonna 1700 Ruotsin liittoutuneet naapurit aloittivat Ruotsia vastaan 21 vuotta kestäneen ja sen suurvalta-aseman luhistaneen sodan. Venäjä valloitti Viron vuonna 1710 ja Uudenkaupungin rauhassa 1721 Ruotsi luovutti alueen virallisesti.^[17]

[muokkaa] Venäjän vallan aika

[muokkaa] Aatelisvalta lujittuu

Baltia sai aluksi vahvan autonomian. Aatelistolle annettiin takuu saksan kielen ja luterilaisen uskonnon asemasta, tuomiovalta ja poliisi. Ruotsin tekemät aatelisten valtaa rajoittaneet säädökset kumottiin. Aateliston valta kohosikin Venäjän vallan aikana huippuunsa, ja talonpojat menettivät vanhatkin oikeutensa ja vajosivat täydelliseen maaorjuuteen, joka ilmeni muun muassa orjakauppana. ^[18]

Viron hallinnolliseksi alueeksi vakiintui Tallinnan kuvernementti, joka vastasi suunnilleen Ruotsin vallan aikaista Viron herttuakuntaa. Vuonna 1775 Liivinmaan käsittänyt Riian kuvernementti ja Tallinnan kuvernementti yhdistettiin kenraalikuvernöörikunnaksi. Kokonaisuuteen liitettiin Puolan ensimmäisen jaon 1795 jälkeen Kuurinmaa, minkä jälkeen Viro, Liivinmaa ja Kuurinmaa kuuluivat pienin poikkeuksin samaan hallintoalueeseen vuoteen 1876 asti. Venäjälle kuuluneet Liettuan alueet sen sijaan muodostivat erilliset Vilnan ja Kaunasin kuvernementtinsa. Vuonna 1876 kenraalikuvernöörikunta lakkautettiin ja Baltian kuvernementit liitettiin Venäjän sisäministerin alaisuuteen osana venäläistämispolitiikkaa. ^[19]

[muokkaa] Yhteiskunnallisia uudistuksia

1760-luvulta alkaen valistusajattelu aiheutti paineita talonpoikien aseman parantamiseen. 1800-luvun alkuvuosina talonpojille annettiin takaisin omistusoikeus irtaimistoonsa ja perinnöllinen nautintaoikeus maatilkkuihinsa. Maaorjuus kumottiin virallisesti 1816, jolloin talonpojat saivat muuttovapauden, oikeuden solmia sopimuksia ja oikeuden osallistua kunnan hallintoon. Vastineeksi kartanonherrat saivat vahvemmat omistusoikeudet talonpoikien maihin, mikä johti siihen, että talonpoikien oikeudet näennäisistä uusista vapauksista huolimatta todellisuudessa heikkenivät. Seurannutta aikakautta on Virossa kutsuttu työorjuuden ajaksi, sillä tilojen vuokra maksettiin työllä. Kartanonherroilla oli lisäksi edelleen kotikurioikeus. Talonpoikien asema paranikin merkittävästi vasta 1861, jolloin maaorjuus lakkautettiin koko Venäjällä. Vuoden 1866 uusi kunnallislaki ja vuoden 1868 työorjuuden kieltänyt laki vapauttivat talonpojat lopullisesti ja Viroon alkoi syntyä itsellinen talonpoikaisväestö. Talonpoikien vuokramaiden muuttuminen yksityismaiksi jatkui ensimmäiseen maailmansotaan saakka ja sillä oli merkittävä vaikutus kulttuuriin.^[20]

1800-luvulla Viro alkoi kaupungistua. Maaseutu ei kyennyt elättämään kaikkia ja maaorjuuden lakkauttaminen sai suuren määrän tilatonta väestöä muuttamaan kaupunkeihin. Kaupunkien kasvuun vaikutti myös talouden vapautuminen ja kaupan ja teollisuuden kasvu. Viroon syntyi 1800-luvun alkupuolella tekstiiliteollisuutta ja vuosisadan loppupuolella myös merkittäviä metalli-, sähkö- ja kemiantekniikan yrityksiä. Teollisuuden ongelmana oli kuitenkin ulkomaalainen omistuspohja ja heikko palkkaus ja työolot. Rautateiden rakentaminen 1860-luvulta alkaen loi kauppareittejä Keski-Venäjälle. Kauppaa kasvatti myös merenkulun lisääntyminen. ^[21]

[muokkaa] Kansallinen herääminen

Niin kutsuttu kansallinen herääminen alkoi Virossa 1800-luvun puolivälissä. Vasta tällöin äidinkieleltään virolaisia, keski- tai korkea-asteen koulutuksen saaneita alkoi olla mainittavasti. Virolaisilla ei ennen 1800-luvun puolta väliä ollut kansallisuusnimitystä itselleen, vaan he kutsuivat itseään maakansaksi (maarahvas). J. V. Jannsen esitteli vuonna 1857 nimityksen "eesti rahvas" (viron kansa), joka perustui Saksan Este/Estland-nimeen ja antiikin Aestii-termiin. ^[22]

Kansallisen heräämisen aikana etnisyys pyrittiin nostamaan tärkeäksi luokitteluperusteeksi sosiaaliryhmän ja uskonnon rinnalle. Muutos ajattelutavassa oli hidas ja saavutti laajat kansanjoukot vasta 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa. Kansalliset liikkeet järjestivät laulujuhlia 1860-luvulta ja vaikuttivat sanomalehtien ja seurojen kautta. Kansallisen liikkeen maltillinen linja, joka oli dominoiva 1870-luvulle saakka, ajoi vironkielisen väestön sivistystason ja aseman nostamista saksalaisen ylhäisön rinnalle. Myöhemmin tavoiteltiin saksalaisen eliitin aseman lakkauttamista kokonaan ja heitä syytettiin virolaisten sortamisesta. Tämä johti vaikeisiin riitoihin, jossa saksalaiset pyrkivät muun muassa oikeusteitse estämään kansallisen propagandan levityksen ja kansallisten liikkeiden järjestäytymisen. ^[23]

Vironkieliset hakivat liittolaista tsaarista, joka suhtautui 1880-luvulle saakka kansalliseen liikkeeseen melko myönteisesti, koska toivoi voivansa hyödyntää virolaisten ja latvialaisten kansallisuustaistelua baltiansaksalaisten etuoikeuksia vastaan. Venäjän asenne muuttui Aleksanteri III:n noustua valtaan 1881, jolloin imperiumin valtiollisen yhtenäistämisen lisäksi myös rajamaiden kulttuurinen lähentäminen Venäjään nähtiin aiempaa tärkeämpänä. Kansallismielisiä lehtiä lakkautettiin ja yhdistysten perustamista rajoitettiin. Kansallisuusliikkeen toiminta lamautui 1880-luvun jälkipuolella ja 1890-luvun alkupuolella. 1890-luvun lopulla kansallisuusaate nousi uudestaan, mutta valtiollista kuulumista Venäjään ei juuri asetettu kyseenalaiseksi ennen tsaarinvallan loppua. Baltiaan levinnyt vuoden 1905 vallankumous helpotti sensuuria hieman ja alkeiskoulutuksen venäläistäminen lopetettiin. Venäjän oli tarkoitus tiukentaa venäläistämistoimia huomattavasti, mutta ensimmäisen maailmansodan vuoksi suunnitelmia ehditty toteuttaa. ^[24]

Viron saksalaisten asema sekä viron kansallismielisten että Venäjän keskusvallan hylkimänä oli hankala. Yhtäältä baltiansaksalaisia vastustivat kansallismieliset, toisaalta 1900-luvun alusta alkaen voimakkaasti suosiotaan kasvattaneet sosialistit, jotka eivät hyväksyneet aateliston ja porvariston asemaa. Taistelussa virolaisia kansallismielisiä ja sosialisteja vastaan baltiansaksalaiset olivat tsaarin kanssa samalla puolella, mutta eivät toisaalta voineet hyväksyä omaan ryhmäänsä Venäjän keskuhallinnon taholta kohdistuneita vaatimuksia. Taloudellisten ja henkisten voimavarojensa avulla saksalaiset puolustivat erityisasemaansa melko menestyksekkäästi tsaarinvallan loppuun asti. Vaikea tilanne heijastui kuitenkin laajana muuttoliikkeenä Saksaan. ^[25]

Venäjän luhistuttua ensimmäisessä maailmansodassa ja bolševikkien vallankumouksen jälkeen Viro julistautui ensimmäisen kerran itsenäiseksi. Bolševikit pyrkivät estämään irtautumisen, mutta Saksa miehitti Viron heti sen julistauduttua itsenäiseksi.

[muokkaa] Autonomia ja itsenäistyminen

[muokkaa] Venäjän väliaikainen hallitus järjestää vaalit

Viron itsenäistyminen alkoi Venäjän keisarikunnan muiden itsenäistyvien osien tapaan Nikolai II:n vallasta luopumisesta. 30. maaliskuuta 1917 Venäjän väliaikainen hallitus päättää Viron väliaikaisesta itsehallinnosta. Autonomiaa alkaa käyttää Viron maapäivät kuvernementtikomissaari Jaan Poskan valvonnassa. Poska oli tuolloin Tallinnan kaupunginjohtaja.

Kesäkuun 1917 maapäivävaaleissa keskustaoikeistolaiset puolueet saivat vaalivoiton äänestysprosentin jäädessä alle 30%:iin vasemmiston vaadittua vaalien lykkäämistä pidemmän vaalikampanja-ajan saamiseksi, mistä Venäjän väliaikaista hallitusta edustanut kuvernementtikomissaari ja entinen Tallinnan kaupunginjohtaja Jaan Poska oli kieltäytynyt. Vasemmiston neuvostot vaativat Poskan eroa ja ilmoittivat siviilihallinnon siirtyvän kuvernementissa Tallinnan neuvoston toimeenpanevalle komitealle.

Maapäivien ja toimeenpanevien komiteoiden välit kärjistyvät Hajaannus ja kaksoisvalta kärjistyivät, kun Viron neuvostojen toimeenpaneva komitea hajotti 12. marraskuuta 1917 maapäivät sen jälkeen, kun se oli ilmoittanut 12. helmikuuta 1918 pidettävistä vaaleista, millä valittavien edustajien piti kokoontuman kolme päivää vaalien jälkeen, 15. helmikuuta 1918. Lisäksi Tallinnan neuvoston toimeenpaneva komitea ilmoittaa Viron kuvernementin siviiliasioiden siirtyneen Talinnan neuvoston toimeenpanevalle komitealle.

Porvarilliset maapäiväedustajat eivät alistuneet maapäivien hajottamiseen, vaan antoivat 15. marraskuuta 1917 julistuksen korkeimmasta vallasta. Toompeamäelle kokoontuneet työläiset estivät maapäiväedustajien kokouksen jatkamisen 25 minuuttia sen aloittamisesta. Maapäivät kuitenkin ehtivät hajotettuinakin jäsenten kokoontumisen aikana julistaa valtiovallan siirtyneen Viron maapäiville.

[muokkaa] Osa virolaisista tukee saksalaisia

Helmikuussa 1918 Brest-Litovskin rauhanneuvottelujen vitkaisuuteen kyllästyneet saksalaiset hyökkäsivät Latvian ja Viron kautta kohti Petrogradia (nykyisin Pietari (kaupunki)) kohti ja jotkut Venäjän väliaikaista hallitusta Venäjän armeijassa palvelevat virolaisupseerit ottivat yhteyttä ennen Tallinnan joutumista saksalaisten haltuun, että eivät joukkoineen taistele saksalaisia vastaan näiden edetessä. Näin saksalaisia vastustivat tehokkaimmin enää vain punakaartit. Saksalaisten kovimmat taistelut käytiin Tallinnan miehityksen jälkeen 28. helmikuuta 1918 Narvassa punakaartin kanssa.

Saksalainen miehitysjoukko yhdessä virolaisten kassa perusti punaisia varten vankileirejä Naissaareen, Pääskylään sekä muille paikkakunille. Vankeja oli noin 5 000 ja punaisista noin 400 kuoli saksalaismiehityksen alun puhdistuksissa.

[muokkaa] Saksa ei halua itsenäisiä Baltian tasavaltoja

Itsenäiseksi Viro oli julistettu 24. helmikuuta 1918. Konstantin Päts muodosti väliaikaisen hallituksen, mutta Saksa miehitti Tallinnan seuraavana päivänä ja vangitsi Pätsin. Brest-Litovskin rauhassa maaliskuussa 1918 bolševikkien oli pakko luovuttaa Viro Saksalle. Saksa ei tunnustanut Viron, Liettuan tai Latvian itsenäisyyttä, vaan piti Baltiaa miehitysvallan alaisuudessa muodollisestikin pyrkien muodostamaan niistä myöhemmin yhden Baltian herttuakuntaa tarkoittavan kokonaisuuden, joka olisi ankkuroitu personaaliunionilla Saksan keisarikuntaan saksalaissyntyisen valtionpäämiehen avulla. Viron itsenäisyysmiehet joutuvat piileksimään saksalaismiehityksen ajan ja osa heistä vangitaan.

Saksalaiset ampuivat 12. marraskuuta 1918 hallintoa vastustavia mielenosoittajia Tallinnassa. Lakkoliikkeet ja mielenosoitukset kärjistyivät Virossa. 15. marraskuuta 1918 Viron Petrogradiin paenneet punaiset perustivat Viron väliakaisen vallankumouskomitean, jonka tarkoituksena oli palauttaa neuvostojen valta Virossa.

Lopulta Saksan oli tunnustettava epäsuorasti Viron itsenäisyys luovuttamalla Riiassa 19. marraskuuta 1918 allekirjoitetulla sopimuksella vallan Virossa Viron väliakaisella hallitukselle. Tämä mahdollisti Viron väliaikaisen hallituksen toiminnan Neuvosto-Venäjää vastaan Virossa. Saksan ja ympärysvaltojen välisessä aseleposopimuksen 12. artiklan mukaan Saksa ei saanut vetää joukkojaan pois rintamalta ennen kuin ympärysvallat arvioivat tilanteen sopivaksi. Tällä pyrittiin estämään Neuvosto-Venäjän eteneminen länteen päin. Viron pääministeri Piip pyysi 19. marraskuuta Britanniaa lähettämään Viroon 6 000 sotilasta ja sotalaivoja heitä tukemaan kuukauden ajaksi, jotta Viro ehtii järjestämään oman armeijansa. Myös Suomen ulkoasiainministeri Rudolf Holsti oli pyytänyt aiemmin Britannian ulkoasiainministeriötä lähettämään joukkoja Viroon.

[muokkaa] Brittien tuella Neuvosto-Venäjää vastaan

Saksalaisten romahdettua sodan lopuksi Neuvosto-Venäjä mitätöi rauhansopimuksen ja puna-armeija hyökkäsi Baltiassa, Virossa Tallinnaa kohti. Neuvosto-Venäjän joukot valloittavat Narvan, minkä jälkeen 29. marraskuuta 1918 ne julistivat Narvan raatihuoneella Viron sosialistiseksi tasavallaksi, Viron työväenkommuuniksi, jonka toimeenpanevan komitean (hallituksen) puheenjohtajaksi valittiin Jaan Anvelt. Neuvosto-Venäjän hyökkäyksellä kohti Tallinnaa oli menestystä ja 10. joulukuuta 1918 mennessä puolet Viron alueesta oli punaisten hallussa.

Britannian ulkoasiainministeriö oli jo 11. marraskuuta 1918 Saksan aselepopäivänä tiedustellut laivastosta vastaavalta amiraliteetilta mahdollisuutta lähettää sota-aluksia Itämerelle. Kahta päivää myöhemmin ministeriöt totesivat, että oli mahdollista lähettää Baltiaan sotavarusteita, sen jälkeen kun Baltian maiden hallitukset olivat niitä kykeneviä vastaanottamaan. Amiraliteetti epäili laivojen lähettämistä Viroon, koska Itämerellä oli runsaasti miinoja ja meri alkoi jäätyä Tallinnan edustalla.

Englantilaiset painottivat, ettei alueelle voinut lähettää joukkoja, mutta sotalaivojen lähettäminen oli mahdollista. Britannian hallitus kuitenkin päätti 20. marraskuuta 1918 lähettää myös laivoja Itämerelle, minkä ensimmäinen merilordi Wemyss hyväksyi. Laivasto-osaston johtoon nimitettiin kontra-amiraali Edwyn Alexander-Sinclair, jonka tehtäväksi tuli siirtyä Tanskan salmista Kööpenhaminan ja Latvian Liepajan kautta Tallinnan satamaan sekä suojata miinalaivojen avulla Princess Margaretin ja Angoran tuomien aselastien purkua. Brittien tarkoitus ei ollut osallistua taisteluihin, vaan puolustusvastuu kuului virolaisille ja latvialaisille, kun olivat aselähetyksen vastaanottaneet. Strategisena reservinä Alexander-Sinclairilla oli Kööpenhaminaan siirtynyt brittiläinen taistelulaivalaivue, mistä saattoi saada tukea. Lisäksi laivasto-osasto sai tulenavausvaltuuden vihollisaluksena pitämäänsä alusta vastaan ilman, että sitä vastaan ammuttiin ensiksi.

Hyökkäystä seurasi yli vuoden mittainen Viron vapaussota brittilaivaston tukemana. Puna-armeija lyötiin takaisin. Vuonna 1920 solmittiin Tarton rauha ja Viro ja Neuvosto-Venäjä tunnustivat toisensa. Virolaisen kulttuurin ja talouden perusta luotiin seuraavina vuosikymmeninä. Maahan järjestettiin tehokas vironkielinen alkeisopetus, Tarton yliopisto muutettiin viron kieliseksi jo vuonna 1919. Maauudistuksessa kartanoiden maat jaettiin talonpojille. Vuonna 1921 Viro liittyi Kansainliittoon. Kommunistien kansannousu tukahdutettiin joulukuussa 1924.

[muokkaa] Viron tasavalta

[muokkaa] Demokraattinen Viro

Vuoden 1920 perustuslaki kuului demokratioiden parlamentaarisimpiin maailmassa, koska siinä oli lähes ääriparlamentaristinen korostus. Parlamentti valitsi valtionpäämiehen (riigivanem), joka johti hallitusta ja hoiti myös presidentin tehtävät. Taloudellisesti hyvänä aikana järjestelmä toimi tyydyttävästi, mutta talouslaman aikana 1929–1933 ajauduttiin sisäpoliittiseen kriisiin. Tyytymättömyys demokraattisen järjestelmän saamattomuuteen kanavoitui oikeistoradikaalien kannatukseksi, kuten monessa muussakin Euroopan maassa. Virossa oikeisto-oppositiota nousi edustamaan Viron vapaussoturien liitto, ns. vapsit.

[muokkaa] Konstantin Pätsin autoritaarinen hallinto

Suuri lama 1932–1933 johti radikalisoitumiseen ja parlamentarismi näytti olevan pystymätön ratkaisemaan ongelmia. Viron rintamamiesten eli vapsien liike voitti suuren vaalivoiton syksyllä 1933. Vapsien painostuksesta hyväksyttiin vuonna 1933 uusi perustuslaki, joka teki riigivanemista itsenäisen toimenpanovallan haltijan, jolla oli laajat valtaoikeudet.

Vapsien aloitteesta perustuslakia muutettiin siten, että presidentin valtaa lisättiin huomattavasti. Uusi perustuslaki astui voimaan 1934. Ylimenokauden hallituksen johtaja, keskustaan edustava Konstantin Päts huolestui kuitenkin vapsien yhä kasvavasta voimasta ja uusia valtionpäämiehen valtaoikeuksiaan hyväksikäyttäen julisti kenraali Johan Laidonerin kanssa ja armeijan tuella maan 23. maaliskuuta1934 poikkeustilaan ja lakkautti koko vapsien järjestön ja vangitutti liikkeen johdon.

Kansanedustuslaitos hajotettiin syksyllä 1934 ja kaikki puolueet lakkautettiin 1935. Diktaattorina hallinnut Konstantin Päts perusti ylhäältä johdetun puolueen isänmaanliitto (isamaalit). Joulukuussa 1935 vapsit suunnittelivat vallankaappausta suomalaisen sinimustat-järjestön tuella, mutta viranomaiset saivat siitä vihiä ja juonijat pidätettiin. Konstantin Päts hallitsi Viroa varsin yksinvaltaisesti vuoteen 1938, jolloin hänet nimitettiin uuden, vuonna 1937 säädetyn niin kutsutun Pätsin perustuslain mukaiseksi presidentiksi. Presidentinä ollessaan Päts palasi kohti parlamentaarisempaa hallintotapaa.

[muokkaa] Neuvostoliiton uhka

Suomen ja muiden Baltian maiden tavoin Viro solmi hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa 1932. Baltian maat solmivat puolustusliiton 12. syyskuuta 1934. Helmikuussa 1936 kansanäänestyksessä kannatettiin paluuta demokratiaan. Perustuslaillisuuteen palaaminen ei kuitenkaan tuonut juurikaan muutosta vallanpitoon ja Konstantin Päts jatkoi presidenttinä.Neuvostoliiton ja Britannian neuvotellessa sopimusta huhtikuussa 1939, Viro ja Latvia solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa.

[muokkaa] Toinen maailmansota

[muokkaa] Viron ja Neuvostoliiton liitto

Toisen maailmansodan alkaessa Viro liittoutui nopeasti Neuvostoliiton kanssa ja teki sen kanssa tukikohtasopimuksen 1939. Viroon tuli 25 000 sotilasta suljettuihin tukikohtiin. Suomen talvisodan aikana Viro oli Neuvostoliiton liittolainen ja pyrki täyttämään tarkasti liittosopimuksen ehdot.^[26]

Toukokuussa 1940 Neuvostoliitto painosti Viroa päästämään 90 000 neuvostosotilasta maahan ja elokuussa 1940 Virosta tuli yksi neuvostotasavalloista. Presidentti Konstantin Päts vangittiin ja kuljettiin Venäjälle, jossa hän menehtyi. Yli 10 000 virolaista kyyditettiin vankeuteen Siperiaan 13.–14. kesäkuuta 1941.

[muokkaa] Saksan miehitys

Kyyditykset keskeytyivät kolmeksi vuodeksi Saksan vallattua jälleen Baltian kesällä 1941.

[muokkaa] Viron päähallintopiiri

Saksalaismiehityksen aikana Virossa toimi saksalaisten alaisuudessa virolaisjohtoinen nukkehallinto. Sen johdossa oli vapaussoturien liikkeen (vapsien) johtohahmoihin kuulunut Hjalmar Mäe. Wannseen konferenssin pöytäkirjoissa 20. tammikuuta 1942 todettiin Viron olevan ”judenfrei” ainoana maana Euroopassa, kaikki Virossa asuneet juutalaiset (noin 950-1000 henkilöä) oli jo tuhottu tai karkotettu kokonaan 1941 aikana.

[muokkaa] Saksan vetäytyminen

Puna-armeija sai murrettua Leningradin saartorenkaan lopulta tammikuussa 1944 ja Saksan 19. armeija jouti perääntymään suunnilleen Viron nykyistä itärajaa kulkeneelle Panther-linjalle. Pääosin kansainvälisistä SS-joukoista mutta myös virolaisista vapaaehtoisista ja nostoväestä koostuneet puolustajat onnistuivat torjumaan hyökkäykset Narvaa vastaan helmi-maaliskuussa. Neuvostoliiton ilmavoimat tuhosivat kuitenkin Narvan. Tallinnaan suurpommituksissa 9.–10. maaliskuuta tuhoutui 53 % kaupungista ja yli 1400 ihmistä kuoli.

Puna-armeijan kesähyökkäys murskasi kuitenkin etelämpänä Saksan keskisen armeijaryhmän. 1. Baltian rintama saavutti heinäkuun lopussa Tugumin Riianlahden pohjukassa katkaisten yhteyden pohjoisen ja keskisen armeijaryhmän välillä. Saksalaiset onnistuivat murtamaan saarrostuksen elokuun 19. päivä alkaneella hyökkäyksellään. Samalla kuitenkin toisen Baltian rintaman elokuun 21. päivä alkanut hyökkäys pääsi etenemään nopeasti aina Tarttoon asti.

Kun Puna-armeija uudisti hyökkäyksensä Riikaa kohti syyskuun puolessavälissä, saksalaisten aika Virossa oli ohi. Hitler määräsi 15. syyskuuta pohjoisen armeijaryhmän perääntymään Virosta ja Latvian pohjoisosista Kuurinmaalle. Puna-armeija miehitti Tallinnan uudelleen 22. syyskuuta 1944.

[muokkaa] Neuvosto-Viro

Pääartikkeli: Viron sosialistinen neuvostotasavalta

Varsinaisesti neuvostojärjestelmä vakiinnutettiin toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvun lopulla. Kymmeniä tuhansia virolaisia karkotettiin Siperiaan ja maatilat muutettiin kollektiiveiksi. 1950-luvulla Viron kulttuurielämä alkoi vilkastua ja se sai uusia liikekumppaneita naapurimaista.

[muokkaa] Itsenäisyyden palautuminen

Marraskuussa 1988 Viron neuvostotasavallan korkein neuvosto julisti maan suvereeniksi. Toukokuussa 1990 osa vuoden 1938 perustuslaista palautettiin voimaan ja maan nimi muutettiin Viron tasavallaksi. Kansanäänestyksessä suurin osa kansasta kannatti itsenäisyyden palauttamista.

Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 20.8.1991, kun Neuvostoliitossa tapahtui epäonnistunut vallankaappausyritys. Suomen ei tarvinnut tunnustaa Viron uutta itsenäisyyttä monien muiden valtioiden tapaan, koska se ei ollut de jure koskaan tunnustanut Viron liittymistä Neuvostoliittoon, vaan se saattoi todeta itsenäisyyden edellisen tunnustuksen olevan voimassa.

Vuonna 1993 Viron hallitus määritteli 500 000 maan asukasta "ulkomaalaisiksi" ja määräsi heidät hakemaan oleskelupaa. Viimeiset Venäjän joukot vetäytyivät elokuuhun 1994 mennessä.

Viro on yksi niistä kymmenestä valtiosta, jotka liittyivät Euroopan unioniin 1.5.2004.

Viro solmi uuden rajasopimuksen 18.5.2005 ja ratifioi sen 20.6.. Sopimuksessa rajat noudattivat neuvostotasavallan rajoja, ilman Petserinmaata ja Narva-joen itärantaa. Mielipidetiedustelujen mukaan sopimusta vastusti 80% virolaisista. Venäjän Duuma ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta, koska Viro oli liittänyt sopimuksen ratifiointilain esipuheeseen maininnan neuvostomiehityksestä sekä viittauksen Tarton rauhansopimukseen.

Venäjä arveli näiden kahden viittauksen tarkoittavan käytännössä tulevaisuudessa sitä, että Viro voisi myöhemmin esittää kansainvälisoikeudellisesti olleensa pakkotilassa Neuvostoliiton aikaisten rajajärjestelyjen vuoksi, minkä vuoksi rajasopimus ei olisikaan yksiselitteisesti lopullisesti määritellyt Viron ja Venäjän federaation välistä rajaa.

Viron perustuslain määrittelyn mukaan Viron valtioalueen perusta on Viron tasavallan ja Venäjän sosialistisen federaation välinen Tarton rauha vuodelta 1920 eikä Viron valtion aluerajoja saa muuttaa ilman Riigikogun päätöstä. Näin ollen Eestin sosialistisen neuvostotasavallan Venäjän sosialistiselle federaatiolle toisen maailmansodan lopussa suorittama alueluovutus ei olisi Viron valtionsäännön mukaan pätevä. Näin ollen Viron tulkinnan mukaan Viro ei itsenäistynyt 1991, vaan sen 1940 elokuussa keskeytynyt itsenäisyys on jatkunut 1991 alkaen Neuvostoliiton purkauduttua.

[muokkaa] Lähteet

1. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 13
2. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 14
3. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 15-16
4. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 17-18
5. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 18
6. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 19-21
7. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 22
8. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 27-29
9. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 30
10. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 31
11. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 33-34
12. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 36
13. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 37
14. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 37-38
15. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 42-43
16. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 44-51
17. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 51-52
18. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 52-54
19. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 52-53
20. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 55-57
21. ↑ Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990, s. 58-59
22. ↑ Kari Alenius: Viron, Latvian ja Liettuan historia. 303 s. Atena, Jyväskylä, 2000, s 180-181
23. ↑ Kari Alenius: Viron, Latvian ja Liettuan historia. 303 s. Atena, Jyväskylä, 2000, s 181-182
24. ↑ Kari Alenius: Viron, Latvian ja Liettuan historia. 303 s. Atena, Jyväskylä, 2000, s 183-184
25. ↑ Kari Alenius: Viron, Latvian ja Liettuan historia. 303 s. Atena, Jyväskylä, 2000, s 185-187
26. ↑ Historioitsija Martti Turtolan mukaan, Tutkija: Viro antoi harkitusti periksi Neuvostoliitolle, YLE, 18.03.2008

[muokkaa] Lisätietoa aiheesta

• Alenius, Kari: Viron, Latvian ja Liettuan historia. Atena: Jyväskylä 2000.
• Kriiska, Aivar & Tvauri, Anders: Viron esihistoria. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1105. Helsinki 2007.
• Selirand, Jüri: Viron rautakausi. Studia archaeologica septentrionalia 1. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys: Rovaniemi 1989.
• Zetterberg, Seppo: Viron historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1108. Helsinki 2007.
• Zetterberg, Seppo (toim.): Viro - historia, kansa, kulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 610. Helsinki 1995.