Viron historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Viron historia tarkoittaa Viron tasavaltaan nykyisin kuuluvan alueen historiaa. Viro sai ihmisasutuksen yli 10 000 vuotta sitten. 1200-luvulla Viron alue alistettiin Saksalaisen ritarikunnan valtaan. Saksalaisen ritarikunnan hajottua 1500-luvulla Viron alue päätyi suurta tuhoa tuottaneiden sotien jälkeen ensin Ruotsin ja sitten Venäjän keisarikunnan valtaan. Viro itsenäistyi vuonna 1918, mutta se liitettiin Neuvostoliiton osaksi vuonna 1940. Maa itsenäistyi uudestaan Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991.

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kivikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron varhaisin tunnettu ihmisen asuinpaikka löydettiin Lounais-Virosta läheltä Sindiä Pullin kylästä vuonna 1967. Se on peräisin ajalta 9 000–8 000 eaa. Pullin asuttamisen ja saviastioiden tulon välistä aikaa 9 000–4 900 eaa. kutsutaan mesoliittiajaksi. Tuolloin alueella vallitsi Kundan kulttuuri, joka on nimetty Kundan Lammasmäestä löydetyn asuinpaikan mukaan. Varhaisimpien asukkaiden jäljiltä viron kieleen lienee jäänyt ympäristöön liittyviä sanoja, kuten mets, mägi ja soo. Ravintoa saatiin lähinnä metsästyksellä.[1] Hylkeenpyytäjät levittivät asutusta mantereelta saarille. Saarenmaa asutettiin noin 5 800 eaa. ja Hiidenmaa pian sen jälkeen[2]. Keramiikan tulon myötä 4 900 eaa. alkoi neoliittinen kausi. Tällöin alueella vallitsi Narvan kulttuuri, joka korvautui kampakeraamisella kulttuurilla 4 150–3 200 eaa.[3] Kampakeraamisella ajalla kehittyi myös maanviljelys, josta ensimmäiset merkit ovat ajankohdalta 4 000 eaa. Maanviljely ja karjanhoito tehostuivat kuitenkin vasta nuorakeraamisen kulttuurin myötä 3 200 eaa.[4]

Pronssi- ja rautakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pronssikausi alkoi 1 100 eaa. Tuolta ajalta ovat peräisin varhaisimmat säilyneet pellot.[5]Pronssiesineitä saatiin Skandinaviasta. Esi­roomalaisella rauta­kaudella 500 eaa. Viroon alkoi tulla rautaesineitä. Rautaa alettiin valmistaa Virossa ajanlaskun alun jälkeen. Maanviljely laajeni entisestään.[6] Baltian kielellis-kulttuurillinen kahtiajako muodostui keskirautakaudella 450–800 jaa. Pohjoisessa olivat suomalais-ugrilaiset ja etelässä balttilaiset kansat.[7] 1000-luvun paikkeilla asutus tiheni ja kokonaan uusia alueita otettiin viljelykäyttöön[8]. Tuolloin alettiin rakentaa myös pysyvästi asutettuja muinaislinnoja. Niitä rakensi ilmeisesti vaurain kansanosa, mikä kertoo yhteiskunnallisen kehityksen etenemisestä. Viikingit eivät perustaneet Viroon siirtomaita, mutta he kävivät alueella ryöstö- ja kaupparetkillä.[9]

Keskiaikaa kohti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1030 Kiovan ruhtinas Jaroslav Viisas teki sotaretken nykyiseen Tarttoon ja perusti paikalle Jurjeviksi kutsutun tukikohdan.[10] Slaavit tekivät vielä 1100-luvulla sota- ja verotusretkiä Viroon ja toisaalta virolaiset heidän alueilleen. Slaavilaisruhtinaiden ei onnistunut vallata alueita, ja 1200-luvulle tultaessa Viro oli heistä riippumaton. Virolaiset tekivät sotaretkiä meriteitse muun muassa Ruotsiin ja Tanskaan.[11] 1200-luvulle tultaessa osa virolaisalueista oli kehittynyt maakuntatasolle, toisten ollessa vielä kihlakuntatasolla.[12]

Viro (Esthland; sininen).

Keskiaika ja uuden ajan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisen ritarikunnan valtakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liivinmaa vuonna 1260

1200-luvun alussa saksalaiset valloittivat liiviläisten ja lättiläisten alueet osana läntisen kristikunnan laajenemista ja saksalaista uudisasutusta, ja perustivat tukikohdakseen Riian kaupungin (1201). Baltian saksalaisten siirtokuntien suojaksi perustettiin Kalparitaristo, joka aloitti valloitussodan pakanallisia virolaisia vastaan vuonna 1208. Tanskan kuningaskin kokosi ristiretkiarmeijan ja pyrki valtaamaan Saarenmaan ja Pohjois-Viron. Virolaisvastarinnan johdossa oli yhdistyneiden maakuntien vanhin Sakalan Lembitu.[13]

Verinen sota kesti lähes 20 vuotta, mutta lopulta Viro alistettiin ja jaettiin Kalparitariston, Riian kaupungin ja Riian piispan alueisiin. Vapaaksi jäänyt Saarenmaa alistettiin 1227 ja Tanskan vuonna 1219 hankkima Tallinnan aluekin siirtyi Tanskan heikennyttyä ritarikunnalle. Ritaristo ja kirkon edustaja Riian piispa ajautuivat kuitenkin pian riitaan hallintoalueista ja sisällissotaan. Kalparitaristo voitti sodan, mutta joutui heikentyneenä sulautetuksi Saksalaiseen ritarikuntaan. Viron pohjoiset alueet palautettiin vuonna 1238 Tanskalle.[14]

Saksalainen Viro jaettiin hiippakuntiin, joiden perusta oli aiempi maakuntalaitos. Hiippakunnan sekä hengellinen että maallinen johtaja oli piispa, poikkeuksena Tanskalle jäänyt alue. Yhteiskunnassa vallitsivat selvät säätyerot ja koska säädyt olivat yksinomaan saksankielisiä (niin että niihin ulkopuoleltakin tulleet saksalaistuivat), hallitsivat saksankieliset käytännössä vironkielistä väestöä. Alistussuhde jyrkkeni koko saksalaisvallan ajan. Ritarikunnan ja kirkon välistä ristiriitaa ylimmän vallan käyttäjästä Baltiassa ei saatu sovitettua, vaan kiista purkautui vuosien 1297–1330 sisällissodaksi, jonka päätteeksi ritarikunnan onnistui alistaa arkkipiispa. [15]

Tanska myi alueensa Saksalaiselle ritarikunnalle vuonna 1346, jolloin saksalaiset hallitsivat koko Viroa. 1400-luvun alkuun asti Virossa oli melko rauhallinen kausi, mutta Saksalaisen ritarikunnan laajentumispyrkimykset johtivat sen sotaan Puola-Liettuan kanssa 1409. Ritarikunta kärsi raskaan tappion Tannenbergin taistelussa, minkä jälkeen sen asema ja arvovalta alkoivat heiketä.[16]

1400-luvulla ruhtinaiden käyttämien vasallien, eli ratsumiehen varustamiseen velvoitettujen, määrä ja merkitys kasvoivat. Nämä alkoivat perustaa kartanoita ja saivat vähitellen talonpoikaisalustalaisensa täysin valtaansa. Vasallit olivat yleensä saksalaisia, alustalaiset virolaisia. Kartanon alustalaisille säädettiin perintöalamaisuus, eli talonpoika omisti periaatteessa tilansa, mutta hän tai hänen perillisensä ei saanut myydä tai luovuttaa sitä ilman kartanonherran lupaa. Yhdistettynä säännölliseksi tulleeseen päivittäistyövelvoitteeseen ja kartanonomistajan veronkanto-oikeuksiin, perintöalamaisuus teki talonpojista käytännössä maaorjia. Tämä kartanolaitos, jolla on merkittävä vaikutus Viron ja Latvian kulttuuriin, ei kuitenkaan kattanut heti koko Viroa, vaan kasvoi pikkuhiljaa ja sai hallitsevan aseman vasta 1700- tai 1800-luvuilla. [17]

Kaupunkien kautta käytävää kauppaa hallitsi Hansaliitto, johon Baltian tärkeimmät kaupungit tasavertaisina kuuluivat. Tallinna ja Tartto muodostuivat johtavaksi kaupungeiksi Novgorodin kanssa käytävässä kaupassa. Kun Novgorod joutui Moskovan ruhtinaskunnan valtaan ja sen hansakonttori suljettiin, idänkauppa keskittyi yhä enemmän Baltian kaupunkeihin, mikä vaurastutti aluetta.[18]

Uskonpuhdistus ja Saksalaisen ritarikunnan vallan kirpoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupungit olivat uskonpuhdistuksen keskuksia. Porvaristo kannatti uskonpuhdistusta, koska se vähensi papiston valtaa, kun taas papisto ja aatelisto vastustivat sitä. Tämä johti yhteydenottoihin säätyjen välillä, mutta uskonpuhdistus pantiin toimeen kaikissa Viron kaupungeissa vuoteen 1526 mennessä, ja vuonna 1554 luterilainen usko julistettiin maapäivillä lailliseksi katolisuuden rinnalle. Uskonpuhdistuksen jälkeen alettiin painaa vironkielistä uskonnollista kirjallisuutta ja opetustoiminta siirtyi kirkolta kaupunkeja hallinneille raadeille.[19]

1500-luvulla Venäjä ja Skandinavian valtiot voimistuivat, kun taas Viroon ja Latviaan muodostui sotilaallinen tyhjiö ritarikunnan menetettyä kyvyn puolustaa aluetta tehokkaasti. Ritarikunta tukeutui Puola-Liettuaan Liivinmaalle vuonna 1558 hyökännyttä Venäjää vastaan, minkä seurauksena se joutui luovuttamaan Liivinmaan Puola-Liettualle. Vuonna 1561 Tallinna ja muita Viron pohjoisosia irtisanoutui ritarikunnasta ja liittyi Ruotsiin, mikä käytännössä päätti ritarikunnan vallan Baltiassa. Ruotsi ja Venäjä kävivät Virosta 25-vuotisen sodan, jonka päätteeksi Täyssinässä Venäjä tunnusti Ruotsin oikeuden Viron pohjoisosaan Käkisalmen lääniä vastaan. Pitkällisen sodan jälkeen Ruotsi sai Liivinmaan Puola-Liettualta vuonna 1629. Vuonna 1645 Saarenmaa siirtyi Tanskalta Ruotsin alaisuuteen, jolloin Ruotsin hallussa oli käytännössä koko Liettuan pohjoispuolinen Baltia.[20]

Taloudellisesti 1500-luvun ja 1600-luvun alun pitkä sotakausi heikensi Viroa. Ritarikunnan vallan kirpoaminen johti ei-saksalaisen väestöaineksen lisääntymiseen, esimerkiksi suuriin kaupunkeihin muutti paljon suomalaisia. Baltiansaksalaiset säilyivät silti yläluokkana vielä satoja vuosia.[21]

Ruotsin vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarton yliopisto perustettiin Ruotsin vallan aikana vuonna 1632.

Ruotsin Baltian alue jaettiin kahdeksi provinssiksi: Viron herttuakunnaksi ja Liivinmaan käskynhaltijakunnaksi. Ne olivat hallinnollisesti täysin erilliset ja kehittyivät eri suuntiin. Viron ei tarvinnut luovuttaa Ruotsille joukkoja kolmikymmenvuotiseen sotaan, mutta se joutui kustantamaan sotatoimia. Yhdessä jo Liivinmaan valtauksen yhteydessä säädettyjen ylimääräisten verojen kanssa se lisäsi talonpoikien taakkaa.[22]

Viron herttuakuntaa johti käskynhaltija, vuodesta 1673 alkaen kenraalikuvernööri. Tämän valtaoikeudet olivat laajat, mutta hän tarvitsi aatelistoa koskeviin asetuksiin ritariston suostumuksen. Viron aatelisto säilyttikin entiset oikeutensa täysimääräisinä Ruotsin vallan ajan. Esimerkiksi vuoden 1655 neljännesreduktiota ei saatu Baltiassa toteutettua aateliston vastustuksen vuoksi. Ylin tuomiovalta oli kenraalikuvernöörillä, mutta alioikeudet olivat aateliston hallussa. Kenraalikuvernöörin virkamieskunta oli enimmäkseen ruotsalaista ja suomalaista.[23]

Ruotsin aluksi heikko valta lujittui ajan myötä. 1600-luvun lopussa aateliston tiloja siirrettiin Ruotsin kruunulle Virossa suhteessa 2/5 ja Saarenmaalla suhteessa 3/10. Silti kartanolaitoksen valta säilyi huomattavana eikä feodaalinen järjestelmä ehtinyt ennen suuren Pohjan sodan syttymistä uudistua. Feodalistisia piirteitä olivat, että kartanoilla oli myös tuomio- ja julkishallinnollista valtaa, ja että kartanoihin kuulumattomatkin talonpoikaistilat olivat niihin nähden alisteisessa asemassa. 1600-luvun alussa kartanonherrojen oikeudenkäyttövaltaa tosin siirrettiin maatuomioistuimille, jolloin kartanoille jäi enää niin kutsuttu kotikurioikeus, joka oikeutti ne rankaisemaan alustalaisiaan työ- ja verovelvollisuuksien laiminlyönnistä. Kartanoilla oli Ruotsin vallan aikana velvollisuus kerätä myös valtiolliset verot ja jakaa alustalaisille kruunun määräämät tehtävät, kuten sotilaiden majoituksen ja teiden kunnossapidon.[24]

Viron kaupunkien asema heikkeni Ruotsin vallan aikana. Ruotsin, Suomen ja Viron välinen kauppa käytiin lähinnä Tallinnan kautta. Tarton merkitys väheni syrjäisen sijainnin vuoksi. Ruotsi uudisti kirkkolaitoksen ja luterilaisuus vakiintui Ruotsin vallan aikana yhteiskunnan alimpiinkin kerroksiin muun muassa uuden kirkkolain edellytettyä pappien osaavan seurakuntalaisten kieltä. Suomalaisia pappeja oli Virossa paljon helpon kielen omaksumisensa vuoksi. Tartoon ja Tallinnaan perustettiin 16301631 kimnaaseja, joiden tarkoituksena oli hengellisen ja maallisen oppineiston kouluttaminen. Tarton kimnaasi muutettiin Tarton yliopistoksi vuonna 1632. Vironkielinen kirjallisuus kehittyi huomattavasti, eräinä tärkeimpinä teoksina Georg Müllerin saarnakokoelma vuosilta 16001606 ja koko Raamatun käännös vuonna 1736, jonka syntyä oli hidastanut kielikiista eteläisen ja pohjoisen murteen välillä.[25]

Vuonna 1700 Ruotsin liittoutuneet naapurit aloittivat Ruotsia vastaan 21 vuotta kestäneen ja sen suurvalta-aseman luhistaneen sodan. Venäjä valloitti Viron vuonna 1710 ja Uudenkaupungin rauhassa 1721 Ruotsi luovutti alueen virallisesti.[26] [27]

Venäjän vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aatelisvalta lujittuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baltia sai aluksi vahvan autonomian. Aatelistolle annettiin takuu saksan kielen ja luterilaisen uskonnon asemasta, tuomiovalta ja poliisi. Ruotsin tekemät aatelisten valtaa rajoittaneet säädökset kumottiin. Aateliston mahti kohosikin Venäjän vallan aikana huippuunsa, ja talonpojat menettivät vanhatkin oikeutensa ja vajosivat täydelliseen maaorjuuteen, joka ilmeni muun muassa orjakauppana. [28]

Viron hallinnolliseksi alueeksi vakiintui Tallinnan kuvernementti, joka vastasi suunnilleen Ruotsin vallan aikaista Viron herttuakuntaa. Vuonna 1775 Liivinmaan käsittänyt Riian kuvernementti ja Tallinnan kuvernementti yhdistettiin kenraalikuvernöörikunnaksi. Kokonaisuuteen liitettiin Puolan ensimmäisen jaon 1795 jälkeen Kuurinmaa, minkä jälkeen Viro, Liivinmaa ja Kuurinmaa kuuluivat pienin poikkeuksin samaan hallintoalueeseen vuoteen 1876 asti. Venäjälle kuuluneet Liettuan alueet sen sijaan muodostivat erilliset Vilnan ja Kaunasin kuvernementtinsa. Vuonna 1876 kenraalikuvernöörikunta lakkautettiin ja Baltian kuvernementit liitettiin Venäjän sisäministerin alaisuuteen osana venäläistämispolitiikkaa.[29]

Yhteiskunnallisia uudistuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1760-luvulta alkaen valistusajattelu aiheutti paineita talonpoikien aseman parantamiseen. 1800-luvun alkuvuosina talonpojille annettiin takaisin omistusoikeus irtaimistoonsa ja perinnöllinen nautintaoikeus maatilkkuihinsa. Maaorjuus kumottiin virallisesti 1816, jolloin talonpojat saivat muuttovapauden, oikeuden solmia sopimuksia ja oikeuden osallistua kunnan hallintoon. Vastineeksi kartanonherrat saivat vahvemmat omistusoikeudet talonpoikien maihin, mikä johti siihen, että talonpoikien oikeudet näennäisistä uusista vapauksista huolimatta todellisuudessa heikkenivät. Seurannutta aikakautta on Virossa kutsuttu työorjuuden ajaksi, sillä tilojen vuokra maksettiin työllä. Kartanonherroilla oli lisäksi edelleen kotikurioikeus. Talonpoikien asema paranikin merkittävästi vasta 1861, jolloin maaorjuus lakkautettiin koko Venäjällä. Vuoden 1866 uusi kunnallislaki ja vuoden 1868 työorjuuden kieltänyt laki vapauttivat talonpojat lopullisesti ja Viroon alkoi syntyä itsellinen talonpoikaisväestö. Talonpoikien vuokramaiden muuttuminen yksityismaiksi jatkui ensimmäiseen maailmansotaan saakka ja sillä oli merkittävä vaikutus kulttuuriin.[30]

1800-luvulla Viro alkoi kaupungistua. Maaseutu ei kyennyt elättämään kaikkia ja maaorjuuden lakkauttaminen sai suuren määrän tilatonta väestöä muuttamaan kaupunkeihin. Kaupunkien kasvuun vaikuttivat myös talouden vapautuminen ja kaupan ja teollisuuden kasvu. Viroon syntyi 1800-luvun alkupuolella tekstiiliteollisuutta ja vuosisadan loppupuolella myös merkittäviä metalli-, sähkö- ja kemiantekniikan yrityksiä. Teollisuuden ongelmana olivat kuitenkin ulkomaalainen omistuspohja ja heikko palkkaus ja työolot. Rautateiden rakentaminen 1860-luvulta alkaen loi kauppareittejä Keski-Venäjälle. Kauppaa kasvatti myös merenkulun lisääntyminen.[31]

Kansallinen herääminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niin kutsuttu kansallinen herääminen alkoi Virossa 1800-luvun puolivälissä. Vasta tällöin äidinkieleltään virolaisia, keski- tai korkea-asteen koulutuksen saaneita alkoi olla mainittavasti. Virolaisilla ei ennen 1800-luvun puolta väliä ollut kansallisuusnimitystä itselleen, vaan he kutsuivat itseään maakansaksi (maarahvas). J. V. Jannsen esitteli vuonna 1857 nimityksen ”eesti rahvas” (viron kansa), joka perustui Saksan Este/Estland-nimeen ja antiikin aestii-termiin.[32]

Kansallisen heräämisen aikana etnisyys pyrittiin nostamaan tärkeäksi luokitteluperusteeksi sosiaaliryhmän ja uskonnon rinnalle. Muutos ajattelutavassa oli hidas ja saavutti laajat kansanjoukot vasta 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Kansalliset liikkeet järjestivät laulujuhlia 1860-luvulta ja vaikuttivat sanomalehtien ja seurojen kautta. Kansallisen liikkeen maltillinen linja, joka oli dominoiva 1870-luvulle saakka, ajoi vironkielisen väestön sivistystason ja aseman nostamista saksalaisen yläluokan rinnalle. Myöhemmin tavoiteltiin saksalaisen eliitin erityisoikeuksien lakkauttamista kokonaan ja eliittiä syytettiin virolaisten sortamisesta. Tämä johti vaikeisiin riitoihin, jossa Viron saksalaiset pyrkivät muun muassa oikeusteitse estämään kansallisen propagandan levityksen ja kansallisten liikkeiden järjestäytymisen.[33]

Vironkieliset hakivat liittolaista tsaarista, joka suhtautui 1880-luvulle saakka kansalliseen liikkeeseen melko myönteisesti, koska toivoi voivansa hyödyntää virolaisten ja latvialaisten kansallisuustaistelua baltiansaksalaisten etuoikeuksia vastaan. Venäjän asenne muuttui Aleksanteri III:n noustua valtaan 1881, jolloin imperiumin valtiollisen yhtenäistämisen lisäksi myös rajamaiden kulttuurinen lähentäminen Venäjään nähtiin aiempaa tärkeämpänä. Kansallismielisiä lehtiä lakkautettiin ja yhdistysten perustamista rajoitettiin. Kansallisuusliikkeen toiminta lamautui 1880-luvun jälkipuolella ja 1890-luvun alkupuolella. 1890-luvun lopulla kansallisuusaate nousi uudestaan, mutta valtiollista kuulumista Venäjään ei Virossa juuri asetettu kyseenalaiseksi ennen tsaarinvallan loppua. Baltiaan levinnyt vuoden 1905 vallankumous helpotti sensuuria hieman ja muun muassa alkeiskoulutuksen venäläistäminen lopetettiin. Venäjän oli tosin tarkoitus tiukentaa venäläistämistoimia huomattavasti, mutta ensimmäisen maailmansodan vuoksi suunnitelmia ei ehditty toteuttaa.[34]

Viron saksalaisten asema sekä Viron kansallismielisten että Venäjän keskusvallan hylkimänä oli hankala. Yhtäältä baltiansaksalaisia vastustivat kansallismieliset, toisaalta 1900-luvun alusta alkaen voimakkaasti suosiotaan kasvattaneet sosialistit, jotka eivät hyväksyneet aateliston ja porvariston asemaa. Taistelussa virolaisia kansallismielisiä ja sosialisteja vastaan baltiansaksalaiset olivat tsaarin kanssa samalla puolella, mutta eivät toisaalta voineet hyväksyä omaan ryhmäänsä Venäjän keskuhallinnon taholta kohdistuneita vaatimuksia. Taloudellisten ja henkisten voimavarojensa avulla saksalaiset puolustivat erityisasemaansa melko menestyksekkäästi tsaarinvallan loppuun asti. Vaikea tilanne heijastui kuitenkin laajana muuttoliikkeenä Saksaan. [35]

Venäjän luhistuttua ensimmäisessä maailmansodassa ja bolševikkien vallankumouksen jälkeen Viro julistautui ensimmäisen kerran itsenäiseksi. Bolševikit pyrkivät estämään irtautumisen, mutta Saksa miehitti Viron heti sen julistauduttua itsenäiseksi.

Autonomia ja itsenäistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän väliaikainen hallitus järjestää vaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron itsenäisyyspäivän viettoa Tallinnassa 24. helmikuuta 1919 vuosi itsenäisyysjulistuksen jälkeen

Viron itsenäistyminen alkoi Venäjän keisarikunnan muiden itsenäistyvien osien tapaan Nikolai II:n vallasta luopumisesta. 30. maaliskuuta 1917 Venäjän väliaikainen hallitus ensimmäistä kertaa yhdisti virolaiset samaan hallinnolliseen yksikköön, kun se liitti Liivinmaan pohjoisosat Eestinmaahan. Näin muodostunut Viron autonominen kuvernementti sai itsehallinnon. Autonomiaa alkaa käyttää Viron maapäivät kuvernementtikomissaari Jaan Poskan valvonnassa. Poska oli tuolloin Tallinnan kaupunginjohtaja.

Kesäkuun 1917 maapäivävaaleissa keskustaoikeistolaiset puolueet saivat vaalivoiton äänestysprosentin jäädessä alle 30 prosenttiin vasemmiston vaadittua vaalien lykkäämistä pidemmän vaalikampanja-ajan saamiseksi, mistä Venäjän väliaikaista hallitusta edustanut kuvernementtikomissaari ja entinen Tallinnan kaupunginjohtaja Jaan Poska oli kieltäytynyt. Vasemmiston neuvostot vaativat Poskan eroa ja ilmoittivat siviilihallinnon siirtyvän kuvernementissa Tallinnan neuvoston toimeenpanevalle komitealle.

Maapäivien ja toimeenpanevien komiteoiden välit kärjistyvät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hajaannus ja kaksoisvalta kärjistyivät, kun Viron neuvostojen toimeenpaneva komitea hajotti 12. marraskuuta 1917 maapäivät sen jälkeen, kun se oli ilmoittanut 12. helmikuuta 1918 pidettävistä vaaleista, millä valittavien edustajien piti kokoontuman kolme päivää vaalien jälkeen, 15. helmikuuta 1918. Lisäksi Tallinnan neuvoston toimeenpaneva komitea ilmoittaa Viron kuvernementin siviiliasioiden siirtyneen Talinnan neuvoston toimeenpanevalle komitealle.

Porvarilliset maapäiväedustajat eivät alistuneet maapäivien hajottamiseen, vaan antoivat 15. marraskuuta 1917 julistuksen korkeimmasta vallasta. Toompeamäelle kokoontuneet työläiset estivät maapäiväedustajien kokouksen jatkamisen 25 minuuttia sen aloittamisesta. Maapäivät kuitenkin ehtivät hajotettuinakin jäsenten kokoontumisen aikana julistaa valtiovallan siirtyneen Viron maapäiville.

Pakottaakseen Venäjän väliaikaisen hallituksen tekemään rauhan ja turvatakseen Saksan keisarikunnan edut Baltiassa saksalaiset valtasivat Riian 1. syyskuuta 1917. Saksalaisjoukkoja nousi maihin Saarenmaalle 11. lokakuuta 1917. Saarenmaa, Hiidenmaa ja Muhu joutuivat saksalaisten haltuun 21. lokakuuta 1917 mennessä. Venäjällä bolševikit tekivät lokakuun vallankumouksen 7. marraskuuta 1917.

Saksa ei halua itsenäisiä Baltian tasavaltoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brest-Litovskissa Saksan ja bolševikkien välillä käytyjen rauhanneuvottelujen katkettua saksalaiset ja itävaltalaiset päättivät pakottaa Neuvosto-Venäjän rauhaan. Saksalaiset joukot nousivat maihin Viron mantereelle ja lähtivät etenemään kohti Tallinnaa 19. helmikuuta 1918. Jotkut Venäjän väliaikaista hallitusta Venäjän armeijassa palvelevat virolaisupseerit ottivat yhteyttä ennen Tallinnan joutumista saksalaisten haltuun, että eivät joukkoineen taistele saksalaisia vastaan näiden edetessä. Näin saksalaisia vastustivat tehokkaasti enää vain punakaartit. Saksalaiset joutuivat käymään kovimmat taistelunsa Tallinnan miehityksen jälkeen Narvassa punakaartin kanssa 28. helmikuuta 1918. Saksalainen miehitysjoukko perusti yhdessä virolaisten kanssa punaisia varten vankileirejä Naissaareen, Pääskylään sekä muille paikkakunille. Vankeja oli noin 5 000. Noin 400 punaista kuoli saksalaismiehityksen alun puhdistuksissa. Saksalaiset olivat miehittäneet koko Viron alueen 5. maaliskuuta 1918 Narvajoelle asti.

Juuri ennen saksalaisten tuloa Tallinnaan Viron väliaikainen hallitus julisti Viron itsenäiseksi 24. helmikuuta 1918. Konstantin Päts muodosti väliaikaisen hallituksen, mutta saksalaiset joukot miehittivät Tallinnan seuraavana päivänä. Tallinna, Tartto ja Narva asetettiin suoraan Saksan sotilashallinnon alaisuuteen. Saksa ei tunnustanut sen enempää Viron, Liettuan kuin Latviankaan itsenäisyyttä, vaan piti Baltiaa miehitysvallan alaisuudessa pyrkien muodostamaan niistä myöhemmin yhden Baltian herttuakuntana tunnetun kokonaisuuden, joka olisi ankkuroitu Saksan keisarikuntaan saksalaissyntyisen valtionpäämiehen avulla. Viron itsenäisyysmiehet joutuivat piileksimään saksalaismiehityksen ajan ja osa heistä vangittiin.

Brest-Litovskin rauhassa maaliskuussa 1918 bolševikkien oli pakko luovuttaa Viro Saksalle. Saksan sotilashallinto lakkautti miltei kaikki maassa ilmestyneet sanomalehdet. Vain saksalaisille myötämielisen Rewaler Tagesblattin (Tallinna Päeväleht) sallittiin jatkaa ilmestymistään. Keisarillisen Saksan armeijan suojassa Baltian saksalaiset aloittivat kiivaan poliittisen toiminnan saadakseen Liivinmaan ja Viron liitetyksi Saksan keisarikuntaan. Tätä varten kokoontui huhtikuussa 1918 Riiassa Baltian saksalaisten maapäivät, (saks. Landesversammlung) jotka valitsivat keskuudestaan maaneuvoston (saks. Landesrat) edustajat, jotka ehdottivat Baltian herttuakunnan muodostamista koko Baltian alueelle.

Ehdotusta ei saatu koskaan toteutettua, sillä Liettua oli julistautunut jo itsenäiseksi, Saksan kanssa personaaliunionissa sekä tulli- ja sotilasliitossa olevaksi perustuslailliseksi kuningaskunnaksi. Näin ollen Liivinmaa ja Viro pysyivät Saksan sotilashallinnon suorassa alaisuudessa aina Saksan tappioon ensimmäisessä maailmansodassa saakka. Saksalaiset sotilasviranomaiset yrittivät vaikeuttaa itsenäisyysmielisten virolaisten toimintaa. Väliaikaisen hallituksen pääministeri Konstantin Päts vangittiin kesäkuussa 1918, sisäministeri J. Ramont ja perustuslakikomitean puheenjohtaja K. Konik elokuussa 1918. Maatalousministeri Juri Vilms vangittiin myös elokuussa 1918 satamassa Helsingissä.

Saksalaiset ampuivat 12. marraskuuta 1918 hallintoa vastustavia mielenosoittajia Tallinnassa. Lakkoliikkeet ja mielenosoitukset kärjistyivät Virossa. 15. marraskuuta 1918 Viron Petrogradiin paenneet punaiset perustivat Viron väliakaisen vallankumouskomitean, jonka tarkoituksena oli palauttaa neuvostojen valta Virossa.

Lopulta Saksan oli tunnustettava epäsuorasti Viron itsenäisyys luovuttamalla Riiassa 19. marraskuuta 1918 allekirjoitetulla sopimuksella vallan Virossa Viron väliakaisella hallitukselle. Tämä mahdollisti Viron väliaikaisen hallituksen toiminnan Neuvosto-Venäjää vastaan Virossa. Saksan ja ympärysvaltojen välisessä aseleposopimuksen 12. artiklan mukaan Saksa ei saanut vetää joukkojaan pois rintamalta ennen kuin ympärysvallat arvioivat tilanteen sopivaksi. Tällä pyrittiin estämään Neuvosto-Venäjän eteneminen länteen päin. Viron pääministeri Piip pyysi 19. marraskuuta Britanniaa lähettämään Viroon 6 000 sotilasta ja sotalaivoja heitä tukemaan kuukauden ajaksi, jotta Viro ehtii järjestämään oman armeijansa. Myös Suomen ulkoasiainministeri Rudolf Holsti oli pyytänyt aiemmin Britannian ulkoasiainministeriötä lähettämään joukkoja Viroon.

Brittien tuella Neuvosto-Venäjää vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisten romahdettua sodan lopuksi Neuvosto-Venäjä mitätöi rauhansopimuksen ja puna-armeija hyökkäsi Baltiassa, Virossa Tallinnaa kohti. Neuvosto-Venäjän joukot valloittavat Narvan, minkä jälkeen 29. marraskuuta 1918 ne julistivat Narvan raatihuoneella Viron sosialistiseksi tasavallaksi, Viron työväenkommuuniksi, jonka toimeenpanevan komitean (hallituksen) puheenjohtajaksi valittiin Jaan Anvelt. Neuvosto-Venäjän hyökkäyksellä kohti Tallinnaa oli menestystä ja 10. joulukuuta 1918 mennessä puolet Viron alueesta oli punaisten hallussa.

Britannian ulkoasiainministeriö oli jo 11. marraskuuta 1918 Saksan aselepopäivänä tiedustellut laivastosta vastaavalta amiraliteetilta mahdollisuutta lähettää sota-aluksia Itämerelle. Kahta päivää myöhemmin ministeriöt totesivat, että oli mahdollista lähettää Baltiaan sotavarusteita, sen jälkeen kun Baltian maiden hallitukset olivat niitä kykeneviä vastaanottamaan. Amiraliteetti epäili laivojen lähettämistä Viroon, koska Itämerellä oli runsaasti miinoja ja meri alkoi jäätyä Tallinnan edustalla.

Englantilaiset painottivat, ettei alueelle voinut lähettää joukkoja, mutta sotamateriaalin lähettäminen oli mahdollista. Britannian hallitus kuitenkin päätti 20. marraskuuta 1918 lähettää myös laivoja Itämerelle, minkä ensimmäinen merilordi Wemyss hyväksyi. Laivasto-osaston johtoon nimitettiin kontra-amiraali Edwyn Alexander-Sinclair, jonka tehtäväksi tuli siirtyä Tanskan salmista Kööpenhaminan ja Latvian Liepajan kautta Tallinnan satamaan sekä suojata miinalaivojen avulla Princess Margaretin ja Angoran tuomien aselastien purkua. Brittien tarkoitus ei ollut osallistua taisteluihin, vaan puolustusvastuu kuului virolaisille ja latvialaisille, kun olivat aselähetyksen vastaanottaneet. Strategisena reservinä Alexander-Sinclairilla oli Kööpenhaminaan siirtynyt brittiläinen taistelulaivalaivue, mistä saattoi saada tukea. Lisäksi laivasto-osasto sai tulenavausvaltuuden vihollisaluksena pitämäänsä alusta vastaan ilman, että sitä vastaan ammuttiin ensiksi.

Hyökkäystä seurasi yli vuoden mittainen Viron vapaussota brittilaivaston tukemana. Puna-armeija lyötiin takaisin. Vuonna 1920 solmittiin Tarton rauha, jossa Viro ja Neuvosto-Venäjä tunnustivat toisensa.

Viron tasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Demokraattinen Viro[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maahan järjestettiin tehokas vironkielinen alkeisopetus. Tarton yliopisto muutettiin vironkieliseksi jo vuonna 1919. Maauudistuksessa kartanoiden maat jaettiin talonpojille. Vuonna 1921 Viro liittyi Kansainliittoon. Kommunistien kansannousu tukahdutettiin joulukuussa 1924.

Vuoden 1920 perustuslaki kuului demokratioiden parlamentaarisimpiin maailmassa, koska siinä oli lähes ääriparlamentaristinen korostus. Parlamentti valitsi valtionpäämiehen (riigivanem), joka johti hallitusta ja hoiti myös presidentin tehtävät. Taloudellisesti hyvänä aikana järjestelmä toimi tyydyttävästi, mutta talouslaman aikana 19291933 ajauduttiin sisäpoliittiseen kriisiin. Tyytymättömyys demokraattisen järjestelmän saamattomuuteen kanavoitui oikeistoradikaalien kannatukseksi, kuten monessa muussakin Euroopan maassa. Virossa oikeisto-oppositiota nousi edustamaan Viron vapaussoturien liitto, ns. vapsit.

Konstantin Pätsin autoritaarinen hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luvun lama johti radikalisoitumiseen ja parlamentarismi näytti olevan pystymätön ratkaisemaan ongelmia. Viron rintamamiesten eli vapsien liike voitti suuren vaalivoiton syksyllä 1933. Vapsien painostuksesta hyväksyttiin vuonna 1933 uusi perustuslaki, joka teki riigivanemista itsenäisen toimenpanovallan haltijan, jolla oli laajat valtaoikeudet.

Vapsien aloitteesta perustuslakia muutettiin siten, että presidentin valtaa lisättiin huomattavasti. Uusi perustuslaki astui voimaan 1934. Ylimenokauden hallituksen johtaja, keskustaan edustava Konstantin Päts huolestui kuitenkin vapsien yhä kasvavasta voimasta ja uusia valtionpäämiehen valtaoikeuksiaan hyväksikäyttäen julisti kenraali Johan Laidonerin kanssa ja armeijan tuella maan 23. maaliskuuta 1934 poikkeustilaan ja lakkautti koko vapsien järjestön ja vangitutti liikkeen johdon.

Kansanedustuslaitos hajotettiin syksyllä 1934 ja kaikki puolueet lakkautettiin 1935. Diktaattorina hallinnut Konstantin Päts perusti ylhäältä johdetun puolueen isänmaanliitto (isamaalit). Joulukuussa 1935 vapsit suunnittelivat vallankaappausta suomalaisen sinimustat-järjestön tuella, mutta viranomaiset saivat siitä vihiä ja juonijat pidätettiin. Konstantin Päts hallitsi Viroa varsin yksinvaltaisesti vuoteen 1938, jolloin hänet nimitettiin uuden, vuonna 1937 säädetyn niin kutsutun Pätsin perustuslain mukaiseksi presidentiksi. Presidentinä ollessaan Päts palasi kohti parlamentaarisempaa hallintotapaa.

Neuvostoliiton uhka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muiden Baltian maiden sekä Suomen tavoin Viro solmi hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa 1932. Baltian maat solmivat puolustusliiton 12. syyskuuta 1934. Helmikuussa 1936 kansanäänestyksessä kannatettiin paluuta demokratiaan. Perustuslaillisuuteen palaaminen ei kuitenkaan juuri tuonut muutoksia vallanpitoon ja Konstantin Päts jatkoi presidenttinä. Neuvostoliiton ja Yhdistyneen kuningaskunnan neuvotellessa sopimusta huhtikuussa 1939, Viro ja Latvia solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen Saksan kanssa.

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron ja Neuvostoliiton liitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan alkaessa Viro liittoutui nopeasti Neuvostoliiton kanssa ja teki sen kanssa tukikohtasopimuksen 1939. Viroon tuli 25 000 sotilasta suljettuihin tukikohtiin. Suomen talvisodan aikana Viro oli Neuvostoliiton liittolainen ja pyrki täyttämään tarkasti liittosopimuksen ehdot.[36]

Neuvostoliiton miehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuussa 1940 Neuvostoliitto painosti Viroa päästämään 90 000 neuvostosotilasta maahan ja elokuussa 1940 Virosta tehtiin yksi neuvostotasavalloista. Presidentti Konstantin Päts vangittiin ja kuljettiin Venäjälle, jossa hän menehtyi. Yli 10 000 virolaista kyyditettiin vankeuteen Siperiaan 13.–14. kesäkuuta 1941.

Saksan miehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kyyditykset keskeytyivät kolmeksi vuodeksi natsi-Saksan vallattua Baltian kesällä 1941.

Viron päähallintopiiri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Viron päähallintopiiri

Saksalaismiehityksen aikana Virossa toimi saksalaisten alaisuudessa virolaisjohtoinen nukkehallinto. Sen johdossa oli vapaussoturien liikkeen (vapsien) johtohahmoihin kuulunut Hjalmar Mäe. Wannseen konferenssin pöytäkirjoissa 20. tammikuuta 1942 todettiin Viron olevan ”judenfrei” ainoana maana Euroopassa, kaikki Virossa asuneet juutalaiset (noin 950–1 000 henkilöä) oli jo tuhottu tai karkotettu kokonaan 1941 aikana.

Saksan vetäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-armeija sai murrettua Leningradin saartorenkaan lopulta tammikuussa 1944 ja Saksan 19. armeija jouti perääntymään suunnilleen Viron nykyistä itärajaa kulkeneelle Panther-linjalle. Pääosin kansainvälisistä SS-joukoista mutta myös virolaisista vapaaehtoisista ja nostoväestä koostuneet puolustajat onnistuivat torjumaan hyökkäykset Narvaa vastaan helmi–maaliskuussa. Neuvostoliiton ilmavoimat tuhosivat kuitenkin Narvan. Tallinnaan suurpommituksissa 9.–10. maaliskuuta tuhoutui 53 prosenttia kaupungista ja yli 1 400 ihmistä kuoli.

Puna-armeijan kesähyökkäys murskasi kuitenkin etelämpänä Saksan Keskustan armeijaryhmäN. 1. Baltian rintama saavutti heinäkuun lopussa Tugumin Riianlahden pohjukassa katkaisten yhteyden pohjoisen ja keskisen armeijaryhmän välillä. Saksalaiset onnistuivat murtamaan saarrostuksen elokuun 19. päivä alkaneella hyökkäyksellään. Samalla kuitenkin toisen Baltian rintaman elokuun 21. päivä alkanut hyökkäys pääsi etenemään nopeasti aina Tarttoon asti.

Kun Puna-armeija uudisti hyökkäyksensä Riikaa kohti syyskuun puolessavälissä, saksalaisten aika Virossa oli ohi. Adolf Hitler määräsi 15. syyskuuta pohjoisen armeijaryhmän perääntymään Virosta ja Latvian pohjoisosista Kuurinmaalle. Puna-armeija miehitti Tallinnan uudelleen 22. syyskuuta 1944.

Viron sosialistinen neuvostotasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron neuvostotasavallan lippu

Varsinaisesti neuvostojärjestelmä vakiinnutettiin toisen maailmansodan jälkeen 1940-luvun lopulla. Kymmeniä tuhansia virolaisia karkotettiin Siperiaan, ja maatilat muutettiin kollektiiveiksi. 1950-luvulla Viron kulttuurielämä alkoi vilkastua. Viron sosialistinen neuvostotasavalta oli melko suljettu 1960-luvun loppupuoliskolle asti. Vähitellen virolaiset alkoivat katsella maan pohjoisosissa myös Suomen televisiota. Ideologisen taistelun tehostamiseksi Viron kommunistisen puolueen pääsihteeriksi nimitettiin 1978 Karl Vaino.

Vuoden 1980 Moskovan olympialaisten eräitä tapahtumia, kuten purjehdus, järjestettiin Tallinnassa.[37]

1980-luvulla Moskovan keskushallinto pyrki venäläistämään neuvostotasavaltaa voimakkaasti. 1980-luvun lopulle tultaessa virolaisten osuus maan väestöstä oli romahtanut 1930-luvun lähes 90 prosentista noin 60 prosenttiin. Vuonna 1988 Mihail Gorbatšovin pääsihteerikaudella vaihtui myös Viron kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri. Uusi pääsihteeri oli kansallismielinen Vaino Väljas.

Viron tasavallan uusi itsenäisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron rajamuutokset vuosina 1939–2001

Marraskuussa 1988 Viron neuvostotasavallan korkein neuvosto julisti maan suvereeniksi. Toukokuussa 1990 osa vuoden 1938 perustuslaista palautettiin voimaan ja maan nimi muutettiin Viron tasavallaksi. Kansanäänestyksessä suurin osa kansasta kannatti itsenäisyyden palauttamista. Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi 20. elokuuta 1991, kun Neuvostoliitossa tapahtui epäonnistunut vallankaappausyritys. Suomen ei tarvinnut tunnustaa Viron uutta itsenäisyyttä monien muiden valtioiden tapaan, koska se ei ollut de jure koskaan tunnustanut Viron liittymistä Neuvostoliittoon, vaan se saattoi todeta itsenäisyyden edellisen tunnustuksen olevan voimassa.

Vuonna 1993 Viron hallitus määritteli 500 000 maan asukasta ”ulkomaalaisiksi” ja määräsi heidät hakemaan oleskelupaa. Viimeiset Venäjän joukot vetäytyivät elokuuhun 1994 mennessä. Viro on yksi niistä kymmenestä valtiosta, jotka liittyivät Euroopan unioniin 1. toukokuuta 2004.

Viro solmi uuden rajasopimuksen 18. toukokuuta 2005 ja ratifioi sen 20. kesäkuuta. Sopimuksessa rajat noudattivat neuvostotasavallan rajoja, ilman Petserimaata ja Narva-joen itärantaa. Mielipidetiedustelujen mukaan sopimusta vastusti 80 prosenttia virolaisista. Venäjän duuma ei kuitenkaan ratifioinut sopimusta, koska Viro oli liittänyt sopimuksen ratifiointilain esipuheeseen maininnan neuvostomiehityksestä sekä viittauksen Tarton rauhansopimukseen. Venäjä arveli näiden kahden viittauksen tarkoittavan käytännössä tulevaisuudessa sitä, että Viro voisi myöhemmin esittää kansainvälisoikeudellisesti olleensa pakkotilassa Neuvostoliiton aikaisten rajajärjestelyjen vuoksi, minkä vuoksi rajasopimus ei olisikaan yksiselitteisesti lopullisesti määritellyt Viron ja Venäjän federaation välistä rajaa. Viron perustuslain määrittelyn mukaan Viron valtioalueen perusta on Viron tasavallan ja Venäjän sosialistisen federaation välinen Tarton rauha vuodelta 1920 eikä Viron valtion aluerajoja saa muuttaa ilman Riigikogun päätöstä. Näin ollen Viron sosialistisen neuvostotasavallan Venäjän sosialistiselle federaatiolle toisen maailmansodan lopussa suorittama alueluovutus ei olisi Viron valtionsäännön mukaan pätevä. Näin ollen Viron tulkinnan mukaan Viro ei itsenäistynyt 1991, vaan sen 1940 elokuussa keskeytynyt itsenäisyys on jatkunut 1991 alkaen Neuvostoliiton hajottua.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa: Baltian historian yleispiirteet. Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8. Tampere: Tampereen yliopisto, 1990.
  • Kari Alenius: Viron, Latvian ja Liettuan historia. Jyväskylä: Atena, 2000.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Zetterberg 2007, s. 23
  2. Zetterberg 2007, s. 24
  3. Zetterberg 2007, s. 25
  4. Zetterberg 2007, s. 27
  5. Zetterberg 2007, s. 28
  6. Zetterberg 2007, s. 30
  7. Zetterberg 2007, s. 32
  8. Zetterberg 2007, s. 33
  9. Zetterberg 2007, s. 35
  10. Zetterberg 2007, s. 39
  11. Zetterberg 2007, s. 40
  12. Zetterberg 2007, s. 47
  13. Baltian historian yleispiirteet, s. 17-18
  14. Baltian historian yleispiirteet, s. 18
  15. Baltian historian yleispiirteet, s. 19-21
  16. Baltian historian yleispiirteet, s. 22
  17. Baltian historian yleispiirteet, s. 27-29
  18. Baltian historian yleispiirteet, s. 30
  19. Baltian historian yleispiirteet, s. 31
  20. Baltian historian yleispiirteet, s. 33-34
  21. Baltian historian yleispiirteet, s. 36
  22. Baltian historian yleispiirteet, s. 37
  23. Baltian historian yleispiirteet, s. 37-38
  24. Baltian historian yleispiirteet, s. 42-43
  25. Baltian historian yleispiirteet, s. 44-51
  26. Baltian historian yleispiirteet, s. 51-52
  27. Klavina-Kontkanen, Agnese: Viro: Maaprofiili 2.9.2009. Finpro. Viitattu 9.12.2009.
  28. Baltian historian yleispiirteet, s. 52-54
  29. Baltian historian yleispiirteet, s. 52-53
  30. Baltian historian yleispiirteet, s. 55-57
  31. Baltian historian yleispiirteet, s. 58-59
  32. Alenius 2000, s. 180-181
  33. Alenius 2000, s. 181-182
  34. Alenius 2000, s. 183-184
  35. Alenius 2000, s. 185-187
  36. Historioitsija Martti Turtolan mukaan, Tutkija: Viro antoi harkitusti periksi Neuvostoliitolle, YLE 18.03.2008
  37. Yleisradio: Moskovan olympialaiset 1980 YLE Elävä Arkisto. Viitattu 31.7.2008.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleisesityksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alenius, Kari: Viron, Latvian ja Liettuan historia. Jyväskylä: Atena, 2000. ISBN 951-796-216-9.
  • Zetterberg, Seppo: Viro: Historia, kansa, kulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 610. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1995. ISBN 951-717-806-9.
  • Zetterberg, Seppo: Viron historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1118. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-520-5.

Muita teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Graf, Mati & Roiko-Jokela, Heikki: Vaarallinen Suomi: Suomi Eestin kommunistisen puolueen ja Neuvosto-Viron KGB:n silmin. Jyväskylä: Minerva, 2004. ISBN 952-5478-09-2.
  • Isohella, Anne-Riitta: Suomen-pojat: Virolainen jääkäritarina. 2. uusittu painos. Helsingissä: Ajatus, 2005. ISBN 951-20-6789-7.
  • Kriiska, Aivar & Tvauri, Andres: Viron esihistoria. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1105. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-879-4.
  • Mattila, Jukka I. & Kemppi, Jarkko: Viron vapaussota 1918–1920. Sotilasperinteen seuran julkaisusarja nro 13. Helsinki: Nimox, 2006. ISBN 952-5485-02-1.
  • Paju, Imbi: Torjutut muistot. Vironkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Kaisu Lahikainen. Helsinki: Like, 2006. ISBN 952-471-768-9.
  • Rinne, Harri: Laulava vallankumous: Viron rocksukupolven ihme. Helsinki: Johnny Kniga, 2007. ISBN 978-951-0-33391-4.
  • Selirand, Jüri: Viron rautakausi: Viron nuoremman rautakauden aineiston pohjalta. Toimittanut Pentti Koivunen. Studia archaeologica septentrionalia 1. Julkaisija Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys. Perustuu Oulun yliopistossa pidettyyn luentosarjaan, jonka on kääntänyt Valter Tuhkanen. Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 1989. ISBN 951-96174-0-X.
  • Turtola, Martti: Kenraali Johan Laidoner ja Viron tasavallan tuho 1939–1940. Helsingissä: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-22737-3.
  • Erkki Tuomioja: Jaan Tõnisson ja Viron itsenäisyys, Tammi 2010 ISBN 978-951-31-5731-9
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Viron historia.