Norjan historia

Norjan historia yhtenä valtiona alkaa noin tuhat vuotta sitten, vaikka nykyisen Norjan alueella on ollut asutusta sitä ennenkin, paikoin jo jääkauden jälkeisestä ajasta alkaen. Vuonojen ja vuorten pilkkomassa maastossa yhdyskunnat ovat pysyneet toisistaan erillään, ja meri on ollut sekä yhdistävä että erottava tekijä.

Sisällysluettelo

1 Norjan kuningaskunta syntyy ja liittyy unioniin Tanskan kanssa
2 Eidsvollin kansalliskokous ja Ruotsi-Norja
3 Norjan itsenäistyminen
4 Toinen maailmansota
5 Öljytulot vaurastuttavat Norjaa
6 Lähteet
7 Katso myös

Norjan kuningaskunta syntyy ja liittyy unioniin Tanskan kanssa[muokkaa]

Norja vuonna 1761

Norjan kuningaskunta alkoi muodostua viikinkiajalla 800–1000-luvuilla. Norjan kuningassuku sammui vuonna 1387, ja maa päätyi unioniin Tanskan kanssa. Norja jäi Tanskan yhteyteen vuosisadoiksi vielä sen jälkeenkin, kun Kalmarin unioni 1500-luvulla purkautui Ruotsin erotessa siitä.

Eidsvollin kansalliskokous ja Ruotsi-Norja[muokkaa]

Tanskan päädyttyä Napoleonin puolelle suurvallat päättivät antaa Norjan Ruotsin kuninkaalle Kielin rauhassa tammikuussa 1814. Ruotsi puolestaan oli menettänyt Suomen 1809 Haminan rauhassa Venäjälle. Norja julistautui itsenäiseksi Eidsvollin kansalliskokouksessa 17. toukokuuta 1814, jolloin maalle vahvistettiin myös perustuslaki. Norjan kuninkaaksi valittiin Tanskan kruununprinssi Kristian Fredrik. Ruotsi kuitenkin pakotti Norjan personaaliunioniin maiden oltua kahden viikon ajan sotatilassa, mutta maa säilytti kokouksessa määritellyn perustuslakinsa.

Norjan itsenäistyminen[muokkaa]

Unioni hajosi 1905. Norja julistautui itsenäiseksi 7. kesäkuuta 1905, ja tilanne alkoi kehittyä uhkaavaksi maiden välillä, mutta Ruotsissa nousseen rauhanliikkeen vuoksi Ruotsi pidättäytyi Norjan vastaisista toimista ja tunnusti Norjan itsenäiseksi valtioksi 26. lokakuuta samana vuonna. Norjan kansallispäivä on kuitenkin edelleen 17. toukokuuta, vuoden 1814 tapahtumien muistoksi. Norjan hallitus pyysi Tanskan prinssi Carlia kuninkaaksi. Kansanäänestyksen jälkeen parlamentti hyväksyi hänet kuninkaaksi, ja hän otti nimen Haakon VII jatkaen täten Norjan keskiaikaisten kuninkaiden perinnettä (edellinen Haakon-niminen kuningas oli ollut vuosina 1340-1380 hallinnut Haakon VI Maununpoika).

Ensimmäisen maailmansodan aikana Norja oli Ruotsin tavoin puolueeton.

Toinen maailmansota[muokkaa]

Toisessa maailmansodassa natsi-Saksa valloitti Norjan vuonna 1940 (Operaatio Weserübung).^[1] Norjan vastarinta kesti kaksi kuukautta, minkä jälkeen kuningas ja hallitus jatkoivat toimintaansa pakolaishallituksena Yhdistyneessä kuningaskunnassa.

Saksa asetti miehittämänsä Norjan johtoon Nasjonal Samlingin johtajan, Vidkun Quislingin, nukkehallituksen sekä Norjaa valvovaksi valtakunnankomissaariksi Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen Essenin Gauleiterin, Josef Terbovenin.

Saksalaiset jäivät Norjaan Saksan länsiliittoutuneille antautumiseen, 8. toukokuuta 1945, asti. Pohjois-Norjaan edenneet neuvostojoukot jäivät kuukausiksi Saksan antautumisen jälkeen maahan.

Sodan jälkeen Norja sai Marshall-apua ja suuntautui länteen.

Öljytulot vaurastuttavat Norjaa[muokkaa]

Taloudellisesti Norja alkoi vaurastua merkittävästi 1970-luvulla, kun Pohjanmereltä alettiin pumpata öljyä. Norja kokosi verrattain nopeasti mittavan valtionyhtiösektorin valtiontalouden tueksi, ja maan elintaso alkoi nousta. Vuosien 1974 ja 1979 öljykriisit nostivat öljyn hintaa voimakkaasti tarjoten tulolähteen Norjan nousulle.

Ulkopolitiikassaan Norja on ollut maltillinen Nato-maa suhteessaan Neuvostoliittoon ja Venäjään pyrkien löytämään jälkimmäisen kanssa yhteisiä taloudellisia intressejä Kalottialueella. Maita kuitenkin hiertää ratkaisematon Jäämeren aluejako, jossa molemmilla mailla on poikkeava käsitys merialueen omistuksesta.

Norja luopui Saksasta ja osin Neuvostoliitosta saamiensa kokemusten kannustamana pohjoismaisesta puolueettomuudesta, liittyi NATO:n 1949 ja oli YK:n perustajajäsen. Norjalaiset ovat hylänneet Euroopan unionin ja sen edeltäjän EEC:n jäsenyyden kahdesti, vuosina 1972 ja 1994.

EU-jäsenyyden riskinä on nähty sisämarkkinoiden mahdollisesti edellyttämä energiasektorin vapauttaminen mahdollisesti muodostuville energian yhteismarkkinoille, mikä veisi halvan energian ja öljysektorin valtionomistuksen avulla suoritettavalta aluepolitiikalta taloudelliset edellytykset samoin kuin voimaperäisen kansallisen maatalouspolitiikan edellytykset.

EU:n ulkopuolelle jättäytymisen vastapainona Norja toimii aktiivisesti kansainvälisillä foorumeilla rauhanneuvottelijana ja YK:n rauhanturvaamistoiminnassa. Norjan antama kehitysapu suhteessa kansantuloon on maailman suurinta ja monenkeskisintä.