Turkin historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Turkin historia alkaa 100 000 vuoden ikäisistä arkeologisista löydöistä. Maata ovat hallinneet vuoron perään monet eri kansat. Turkin historia on osa laajempaa Välimeren alueen menneisyyttä. Antiikin Kreikan ja Rooman valtakunnan historia on suurelta osin myös Turkin historiaa.

Esihistoriallinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Anatolian esihistoria

Varhaisimmat todisteet ihmisasutuksesta Anatolian alueella ovat peräisin paleoliittiselta kaudelta, noin 500 000-12 000 eaa. Tältä ajalta on löydetty kivisiä kirveitä ja muita työkaluja, sekä luolamaalauksia. Nämä käyvät yhä huomattavammaksi myöhäisemmällä paleoliittisella kaudella 40 000-12 000 eaa. ja mesoliittisella kaudella 12 000-6 500 eaa. Kausien väliset ajanjaksot alueella mukailevat ilmaston lämpenemistä ja jään vetäytymistä korkeille vuoristoalueille.[1]

Mesoliittisella kaudella alueen asukkaat ottivat käyttöönsä jousen ja koira otettiin kotieläimeksi. Suurin muutos ihmisen kulttuurin edistymisessä tapahtui neoliittisen vallankumouksen myötä, kun ryhdyttiin viljelemään maata. Tämän myötä siirryttiin pysyvään asutukseen, vaeltelevan paimentolaiselämän sijaan. Mesopotamiasta on löydetty todisteita siitä, että maanviljelys on tullut vallitsevaksi vuoden 7 000 eaa. tienoilla.[1] On kuitenkin huomattava, että neoliittiseksi vallankumoukseksi kutsuttu prosessi kesti tuhansia vuosia.[2] Kehitys johti tarpeeseen rakentaa asumuksia alueelle, jossa maata saattoi viljellä ja ihminen muutti pois luolistaan.[1]

Malli Çatal Hüyükin neoliittisen kauden asutuksesta.

Anatolian kukoistavata neoliittisesta kulttuurista on runsaasti arkeologisia todisteita 6 000-luvulta eaa.[3] Merkittävä tämän ajanjakson asuinalue on Çatal Hüyük, Konyan tasangolla. Alue on ollut järvi noin 16 000 eaa. ja veden vähittäinen vetäytyminen jätti jälkeensä hedelmällisen tasangon, joka saattoi elättää niin suuren väestön, että alueelle syntyi ensimmäinen tunnettu kaupunki. Çatalhüyükin asukkaat hyödynsivät alueen obsidiaanivaroja, mistä saatettiin valmistaa työkaluja ennen kuin metallin työstö keksittiin. Obsidiaania käytettiin myös maksuvälineenä.[4] Kuparia saatiin idempää, missä Çayönün neoliittisella asuinalueella ainetta hyödynnettiin jo 7 000 eaa.[4]

Pronssikauden katsotaan kestäneen alueella noin 3 200-2 200 eaa. Tällöin oli jo useita pieniä linnoitettuja kaupunkeja. Anatolian asukkaiden hyvinvointi kasvoi, kun maanviljelytaito kehittyi, metallinvalutaito kehittyi, ja metalleista alettiin käydä kauppaa. Metallikauppa suuntautui Mesopotamiaan, missä ei ollut omia metallivaroja.[4] Kuparikauden aikana Anatoliaan asettui assyrialaisten kauppiaiden siirtokuntia, jotka toimittivat metallia Mesopotamian valtakuntiin. Heidän tilikirjansa ja kirjeenvaihto ovat vanhimpia Anatoliasta löydettyjä kirjallisia asiakirjoja.[3] Heidän jäljiltään on säilynyt nuolenpääkirjoituksella kirjoitettuja asiakirjatauluja tärkeimmissä kauppakeskuksissa. Yksi merkittävimmistä kauppapaikoista sijaitsi Kanešissa, joka oli kaupankäynnin keskus 2300-luvulla eaa. Assyrian kauppa oli merkittävä osa Anatolian 2000-luvun eaa. taloutta. Alueelta vietiin metalleja, kuten kultaa, hopeaa ja rautaa. Assyriasta taas tuotiin Anatoliaan tekstiilejä ja luultavasti tinaa.[5]

Kanešin vauraus viittaisi siihen, että se oli alueen pääkaupunki. Merkittävä paikka oli myös Hattuša, hattien pääkaupunki. Hatteja pidetään Anatolian alkuperäisväestönä, koska väestöstä ennen heitä ei tiedetä. He eivät tunteneet kirjoitustaitoa, ja kaikki tieto heistä on peräisin assyrialaisista kirjoituksista.[5]

Antiikin Anatolia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Anatolian historia

Klassinen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2000-luvulla eaa. indoeurooppalaisia kieliä puhuneiden heettiläisten muuttoaalto pyyhkäisi yli Anatolian. Yleisimmän käsityksen mukaan he saapuivat Kaukasukselta noin vuonna 2000 eaa.[3][6] Heettiläiset nousivat hallitsevaksi yhteiskuntauokaksi alkuperäisen hattilaisväestön keskuudessa. Heettiläisten nousu ei ilmeisesti tapahtunut väkivalloin,[6] ja he lainasivat alkuperäiseltä hattilaisväestöltä jopa nimensä.[3] Myöhempinä vuosisatoina heettiläiset laajensivat valtaansa myös sotatoimin ja heidän vaikutusvaltansa ulottui laajimmillaan Anatolian sisäosista pohjoiseen Syyriaan.[3][6] Heettiläisten valtakunta saavutti poliittisen ja kulttuurillisen huippunsa 1400-1300-luvulla eaa. Heettiläisten valta päättyi noin vuonna 1200 eaa. Tänä aikana merikansojen liikehdintä alkoi syöstä Anatoliaa pimeään aikaan. Lopullisesti heettiläisvalta kukistui pääkaupunki Hattušan paloon, fryygialaisten poltettua kaupungin.[3]

Toisella vuosituhannella eaa. läntisessä Anatoliassa sijaitsi Hisarlıkin kukkulalla kaupunki, jonka on katsottu olleen Troija. Alue oli vauras, ja on mahdollista että sen asukkaat puhuivat kreikkaa. Kreikkalaiset eivät olleet heettiläisille erityisen tärkeitä, joten Anatolian länsiosan asukkaat suuntasivat katseensa länteen, jolloin heettiläiset elivät näiltä turvassa Anatolian keskiylängöllä. Ei tiedetä kävivätkö heettiläiset kauppaa lännen suuntaan.[7] Troija on keskeisessä asemassa kreikkalaisessa kirjallisuudessa, sillä kreikkalaisista eepoksista varhaisin, Ilias, käsittelee kreikkalaisten sotaa Troijaa vastaan. Troijan tiedetään olleen vauras kaupunki, ja se hallitsi pääsyä Dardanellien salmeen. Tämä taas törmäsi Mykenen etuihin käydä kauppaa Mustanmeren alueella. Tätä on pidetty syynä Troijan sotaan, mutta kreikkalaisen antiikin kirjallisuuden selitykset sodan syistä ovat eepoksellisempia.[8][9] Ei tiedetä, kuinka paljon antiikin kreikan taruissa on perää, mutta arkeologiset todisteet viiittaavat Troijan hävitykseen noin vuonna 1250 eaa. On todennäköistä, että kansantarut ovat nostaneet Troijan sodan suurempaan merkitykseen, kuin todelliset tapahtumat antaisivat aihetta.[9]

Troijan ja Hattušan ja lukuisten muiden kaupunkien tuho oli Anatolian ja Egeanmeren alueella kollektiivinen katastrofi, joka tapahtui samaan aikaan kun Assyrian valtakunta laajeni aggressiivisesti Mesopotamiassa, doorilaiset hyökkäsivät Kreikkaan ja merikansat alkoivat hallita Egeanmerta ja itäistä Välimerta.[3]

Ensimmäiset jotka onnistuivat kasvattamaan Anatoliassa valtaansa, olivat fryygialaiset, jotka olivat tuhonneet Hattušan.[3] Fryygialaisten valtakeskus oli Gordionin kaupunki, lähellä nykyistä Ankaraa.[3][9] Fryygian kuninkaiden uskotaan hallinneen suurinta osaa Anatolian länsi- ja keskiosista 800-luvulla eaa. Valtakunta kuitenkin hiipui pian ja se kukistui 700-luvulla eaa. Tällöin kimmeriläiset vaelsivat skyyttien aiheuttaman paineen vuoksi Kaukasuksen yli Anatoliaan.[3] Kimmeriläiset tuhosivat Gordionin vuonna 714 eaa. Fryygian kuninkaan Midaksen, johon on liitetty useita taruja, kerrotaan legendan mukaan tehneen itsemurhan.[10]

Fryygialaisten valta-aseman Anatoliassa perivät lyydialaiset.[11] Lyydian pääkaupunki oli Sardes. Lyydialaiset olivat vaurasta kansaa, johon myötävaikutti heidän asuinalueensa kultavarat.[3] He olivat ensimmäisiä, jotka löivät kulta- ja hopearahoja. Suuren vaurauden aikakautena tunnetaan erityisesti kuningas Kroisoksen hallintokausi 500-luvulla eaa.[12]

Läntistä Anatoliaa asuttivat tänä aikana joonialaiset. Joonian rannikolla sijaitsi merkittäviä kaupunkivaltioita, joita hallitsivat puoli-itsenäiset tyrannit.Joonialaiset kaupungit nousivat kulttuurillisesti korkealle tasolle ja niiden perintö tieteelle ja filosofialle on merkittävä. Merkittävä kulttuurinen keskus oli Miletos. Jooniasta ovat lähtöisin merkittävät filosofit Thales, Anaksimenes, Anaksigoras ja Herakleitos.[13]

Persian valtakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

500-luvulla eaa Persian hallitsija Kyyros Suuri syöksi vallasta Meedian kuninkaan Astyageen, tehden näin itsestään Persian ja Meedian yhdistyneen valtakunnan ensimmäisen Akhaimenidien hallitsijasuvun hallitsijan. Tämän jälkeen Kyyros kukisti myös Lyydian ja jatkoi sotatoimia Joonian kreikkalaiskaupunkeja vastaan. Joonialaiset kaupungit alistuivat nopeasti persialaisvaltaan, näiltä puuttui täydellisesti poliittinen yhtenäisyys, jota olisi tarvittu vastavoimaksi persialaisille. Anatoliassa persialaisvaltaan joutuivat myös Lyykia ja Kaaria. Persia piti kaupunkeja hallinnassaan nimittämällä niihin tyranneja.[14]

Kyyros kuoli vuonna 529 eaa. Hänen seuraajansa Kambyses keskittyi valloituksiin Egyptissä. Tämän seuraajaksi taas nousi vuonna 521 eaa. Dareios Suuri. Hän jakoi valtavan valtakunnan satraappikuntiin, jotka olivat vastuussa määrätyn veron suorittamisesta. Persialaisvalta piti Anatoliaa poliittisesti kurissa, mutta persialainen kulttuuri ei koskaan juurtunut alueelle.[14] Kreikkalaisten vastarinta persialaisvaltaa vastaan puhkesi Joonian kapinassa vuonna 499 eaa. Kapina sai alkunsa Miletokselta, ja se sai tukea Ateenan ja Spartan kreikkalaisilta. Kapinaan liittyivät myös Hellespontoksen ja Kyproksen kreikkalaiset. Dareioksen persialaisjoukot tukahduttivat kapinan,Miletos hävitettiin ja Didyman temppeli poltettiin, kaupungin miesväestö surmattiin ja naiset ja lapset vietiin orjiksi.[15] Miletoksen tuho päätti Persian Joonian valloituksen, mutta se toi persialaiset ensimmäistä kertaa kosketuksiin Ateenan kanssa. Joonian kapinan seurauksena persialaiset suuntasivat valloitushalunsa manner-Kreikkaan, katsoen että Ateenaa oli rangaistava osallisuudesta kapinaan. Joonian kapinasta saivat alkunsa persialaissodat. Anatolian alue säilyi suhteellisen syrjässä Kreikan kaupunkivaltioiden ja Persian välisten sotien päänäyttämöiltä.[15][16] Nykypäivän tiedot persialaissodista ja ylipäätään tietomme tämän aikakauden elämäntavoista, historiasta ja kansanperinteistä, ovat peräisin Herodotoksen historiateoksesta.[17] Persialaissotien lopputuloksena kreikkalaiset torjuivat persialaisten muodostaman uhan.[18]

Persialaissotien jälkeen Ateena kasvatti valtaansa Anatoliassa, sitoen rannikon kreikkalaiskaupungit vaikutuspiiriinsä. Ateena nousi Deloksen liittona tunnetun valtioliiton johtoon voimakkaan merivoimansa ansiosta. Valtioliitto kehittyi vuoteen 454 eaa. tultaessa Ateenan johtamaksi imperiumiksi. Ateena hallitsi kaikkia Anatolian länsirannikon rannikkokaupunkeja ja suurinta osaa Egeanmeren saarista. Ateenan laajentuminen nosti vihaa Spartassa, mikä oli välillisesti syynä peloponnesolaissotiin. Sotiin liittyivät kaikki kreikkalaiset valtiot, mikä mahdollisti taas Persian sekaantumisen alueen valtataisteluun.[19]

Aleksanteri Suuri ja hänen perintönsä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Peloponnesolaissotien seurauksena Persia kasvatti jälleen valtaansa Anatolian kreikkalaiskaupungeissa. Tilanne säilyi rauhallisena noin puoli vuosisataa, aina Aleksanteri Suuren vuonna 336 tekemiin valloituksiin saakka.[20] Makedonian valtaistuimelle noustuaan Aleksanteri kokosi noin 50 000 miehen vahvuisen armeijan hyökätäkseen Aasiaan.[21] Aleksanterin armeija ylitti Hellespontoksen vuonna 334 eaa. ja kohtasi Persian armeijan Granikosjoella. Voittoisan taistelun jälkeen Aleksanterin joukot jatkoivat etenemistään Joonian rannikolla. Sardis ja Miletos alistuivat nopeasti Aleksanterin valtaan. Halikarnassos vallattiin Halikarnassoksen piirityksen jälkeen ja vain puolessa vuodessa Aleksanteri oli tunnustettu kaikkien Anatolian länsirannikon kaupunkien hallitsijaksi.[22]

Aleksanterin armeija vyöryi kaupunkeja valloittaen Anatolian läpi, matkallaan kohti Persiaa. Aleksanterilla ei juuri ollut vaikeuksia matkatessaan Paflagonian läpi, sillä alueen heimot olivat melko järjestäytymättömiä. Myös Kappadokiassa heimot antoivat uskollisuudenvakuutuksen Aleksanterille.[22] Seuraava suuri taistelu käytiin Issoksessa, missä Anatolian etelärannikko kääntyy jyrkästi etelään. Dareios III oli kerännyt tänne suuren armeijansa vuonna 333 eaa. Persialaisten armeija oli huomattavasti makedonialaisarmeijaa suurempi, mutta taistelu kääntyi edulliseksi Aleksanterin joukoille ja Dareioksen joukot vetäytyivät. Issoksen taistelun jälkeen Aleksanterin sotaretki jatkui Syyrian ja Persian suuntaan. Aleksanteri Suuri kuoli sotaretkellään Babyloniassa vuonna 323 eaa.[23]

Aleksanteri Suuri muutti merkittävästi maailmanhistoriaa. Kreikankielinen kasti hallitsi suurta aluetta Kreikan rannikolta Keski-Aasiaa.[24] Anatolian alueella päättyi Aleksanterin valloitusten myötä persialaisen ylivallan aikakausi. Persialaisen vallan kauden vaikutus nykyisen Turkin alueen historiaan jäi hyvin vähäiseksi, alueen taiteessa ja kulttuurissa ei juuri ole merkkejä persialaisvaikutteista. Persian vallan aikana alueen vauraus valui Persepoliin ja Susan valtakeskuksiin, reuna-alueiden kärsiessä jatkuvasta sodankäynnistä.[25] Kruununperimystä ei Aleksanterin jälkeen ollut mitenkään järjestetty. Aleksanteri Suuren perustama valtakunta pirstoutui hänen kuoltuaan, hänen kenraaliensa keskinäisen sotimisen seurauksena.[24]

Lyykialaisia antiikin ajan hautoja Dalyanin lähellä.

Vuonna 306 eaa. Anatolian Antigonos ja Traakian Lysimakhos julistautuivat alueidensa kuninkaiksi. Seuraavana vuonna heidän esimerkkiään seurasivat Egyptin Ptolemaios ja Persian Seleukos seurasivat heidän esimerkkiään.[24] Valtataistelu johti Fryygiassa käytyyn Ipsoksen taisteluun vuonna 301 eaa, missä Antigonos sai surmansa ja Lysimakhos peri häneltä kuningaskunnan, joka käsitti Anatolian keskiset ja pohjoiset osat.[26] Lysimakhos hallitsi aluetta 20 vuoden ajan, kunnes vuonna 281 eaa. Korupedionin taistelun jälkeen suurin osa Anatoliasta siirtyi Seleukoksen hallintaan. Seleukoksen kuoleman jälkeen monet Seleukidien valtakunnan alueet alkoivat liueta valtakeskuksen Seleukeian otteesta, kuten Kaaria, Lyykia ja Pergamon.[27]

Pergamonia hallinneen attalididynastian aikana Pergamon nousi Anatolian johtavaksi kulttuurikeskukseksi, mistä merkittävimmät nykypäivään säilyneet jäänteet ovat Pergamonin kirjaston rauniot. Muut kreikkalaiskaupungit halveksivat Pergamonia, sillä se liittoutui Rooman kanssa torjuakseen Seleukidien muodostaman uhan.[28][3]

Rooman valtakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

200-luvun puolivälistä eaa. lähtien Anatolian hallitsijat joutuivat ottamaan huomioon Rooman valtakunnan kasvavan mahdin Välimerellä. Rooma kukisti makedonialaisjoukot Pydnan taistelussa 168 eaa., minkä jälkeen roomalaisvalta oli jo Anatolian tuntumassa.[29] Rooman ylivallan Välimerellä tunnusti Pergamonia hallinneet ja Rooman kanssa liittoutuneet attalidit. Pergamonin viimeinen hallitsija Attalos III testamenttasi kuningaskuntansa roomalaisille, joille se siirtyi hänen kuoltuaan 133 eaa.[28][29] Rooma järjesti tämän laajan alueen Aasian provinssiksi.[30] Tämä laajeneminen toi Rooman konfliktiin idempänä olevien Pontoksen ja Armenian kuningaskuntien kanssa.[29]

Celsuksen kirjasto Efesoksessa, rakennettiin roomalaiskauden aikana.

Pontos, oli Mustanmeren rannalta sisämaahan päin sijainnut, persian vallan aikana perustettu kuningaskunta. Pontoksen kuningas Mithridates V oli avustanut Roomaa Karthagoa vastaan käydyssä sodassa 149-146 eaa., jolloin Pontos sai valtaansa Galatian ja Kappadokian alueet. Hänen seuraajansa Mithridates VI joutui kuitenkin konfliktiin roomalaisten kanssa, kun hän yritti liittää valtioonsa Bithynian naapurikuningaskunnan, jolloin Mithridateen sodat saivat alkunsa. Kolmen sodan jälkeen roomalaisvaltaan päätyivät sekä Pontoksen että Bithynian hallitsemat alueet.[31]

Kauempana idässä sijainnut, vuoristoinen Armenian kuningaskunta, oli Anatolian alueista viimeisin, joka alistui Rooman valtaan. Ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Armeniaa hallinnut Tigranes Suuri oli liittoutunut Mithridates VI:n kanssa ja hyökännyt Kappadokiaan 93 eaa., mutta roomalainen sotapäällikkö Sulla torjui hyökkäyksen. Tämän jälkeen Tigranes käänsi katseensa itään ja hyökkäsi Parthian kuningasta Mithridates II:ta vastaan, ja onnistui liittämään Armenian hallitsemiin alueisiin alueen, joka ulottui Syyriasta ja Palestiinasta pohjoiseen Mesopotamiaan. Uudeksi pääkaupungiksi hän perusti Tigranocertan, joka sijaitsee lähellä nykyistä Diyarbakıra. Vuonna 69 eaa. Lucullus hyökkäsi Tigranocertaan ja kolme vuotta myöhemmin Pompeius saattoi sotaretken päätökseen. Tigranes asetettiin vasallin asemaan, mutta Armenian alueesta muodostui melko epäluotettava Rooman liittolainen. Alue säilytti iranilaisen suuntauksen uskonnossaan ja kulttuurissaan, ja siitä muodostui puskurivaltio Rooman ja Parthian väliin. Armenia joutui toistuvasti mukaan Rooman ja Parthian välisiin sotiin 100-luvulla.[32]

Nemrutvuorella sijaitsevia patsaita, jotka pystytti Kommagenen hallitsija Antiokhos I.

Eufratin yläjuoksulla, Anatolian keskiosassa sijaitsi Kommagenen kuningaskunta, joka irtaantui Seleukidien vallasta vuonna 162 eaa. Valtakunta oli puolittain iranilainen, ja se oli uskonnollisesti zarathustralainen. Sen kuuluisin kuningas oli Antiokhos I, joka rakennutti valtavat jumalpatsaat Nemrutvuorelle.[33] Patsaat ovat nykyisin Unescon maailmanperintökohde.[34] Kommagene joutui Rooman valtakunnan alaisuuteen vuonna 64 eaa.[33] Vuoteen 43 jaa. mennessä, oli koko Anatolia liitetty Rooman keisarin vallan alle.[30]

Kun Rooman tasavaltalainen hallinto vaihtui vuonna 31 eaa. Augustuksen kurinalaisempaan keisarivaltaan, hyötyivät Anatolian kaupungit muutoksesta suuresti.[35] Anatolialaiset Rooman provinssit nauttivat usean sukupolven ajan rauhasta ja vauraudesta.[35][30] Kaupunkeja hallinnovat paikallisneuvostot, jotka lähettivät edustajia maakuntakokouksiin, jotka taas neuvoivat roomalaisia kuvernöörejä. Asukkaat olivat Rooman valtakunnan kansalaisia, jotka olivat yhteisen oikeusjärjestelmän alaisia ja heillä oli yhteinen roomalainen identiteetti.[30] Tällä ajanjaksolla kulttuuri kukoisti monella alalla. Alueen kaupungeissa näkyi roomalainen arkkitehtuuri ja infrastruktuuria kehitettiin rakentamalla akvedukteja ja katuvalaistusta. Kulttuurin alalla teatteritaiteessa, kirjallisuudessa ja runoudessa ja elettiin kulta-aikaa.[35]

Ensimmäisellä vuosisadalla jaa. kristinusko vakiintui Anatoliaan. Merkittävänä tekijänä tässä oli Paavali Tarsoslaisen laajat käännytysmatkat kaupunkien juutalaisyhteisöissä.[36][30] Kristinuskon leviäminen Anatoliassa johti niiden seitsemän seurakunnan syntymiseen, joihin Johanneksen ilmestyskirja viittaa. Nämä seurakunnat joutuivat ristiriitaan Rooman hallinnon kanssa, mikä taas johti kristittyjen vainoihin.[36] Ensimmäinen kristitty kuningas Vähä-Aasiassa oli Osroenen kuningas Abgarus VIII, joka hallitsi 176-213.[37] Kristinusko oli mahdollisesti valta-asemassa Anatoliassa jo ennen, kuin se sai virallisen suvaitsevaisuuden Milanon ediktin nojalla vuonna 313.[30] Vuonna 324 Rooman keisari Konstantinus kääntyi kristinuskoon ja vuonna 325 Nikean kirkolliskokous julisti sen Rooman imperiumin viralliseksi uskonnoksi. Vuonna 350 Konstantinus perusti uuden pääkaupungin Byzantionin paikalle. Kaupunki nimettiin Konstantinopoliksi ja Bysantin valtakunta sai alkunsa.[37]

Bysantin valtakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Bysantin valtakunta

Vuonna 330 Rooman keisari Konstantinus Suuri valitsi Byzantionin Rooman valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi ja nimesi sen uudelleen Konstantinopoliksi (nykyisin İstanbul). Länsi-Rooman sortumisen jälkeen kaupungista tuli Itä-Rooman eli Bysantin valtakunnan keskus.[38]

Turkkilaiset ja Osmanien valtakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Osmanien valtakunta
Osmanien valtakunta suurimmillaan noin vuonna 1680.
Sulttaani Ahmedin moskeija Istanbulissa on osmanivaltakunnan arkkitehtuurin mestariteoksia.

Turkkilaiset seldžukit alkoivat 900-luvulta alkaen vaeltaa Kaspianmeren ja Araljärven pohjoispuolelta Vähä-Aasiaan ja Anatolian itäosiin.[39] Voitettuaan Bysantin Manzikertin taistelussa vuonna 1071 he perustivat Seldžukkien valtakunnan.[40] 1200-luvulla mongolien hyökkäys tuhosivat sen vuosisadan loppuun mennessä.

Osmanien valtakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heimopäällikkö Osman I:n pieni turkkilainen päällikkökunta Konstantinopolin kupeessa alkoi laajentaa valtapiiriään onnistuneiden sotien avulla.[41] 1300-luvulla Osmanien valtakuntaan kuului jo suurin osa Anatoliasta ja Balkanin niemimaasta. Osmanit valloittivat Bysantin pääkaupungin Konstantinopolin vuonna 1453 ja tekivät siitä pääkaupunkinsa nimeltä Istanbul.

Osmanien valtakunta kesti 623 vuotta. Se oli voimakkaimmillaan 1500- ja 1600-luvuilla, jolloin se oli maailman suurimpia imperiumeja. Se joutui törmäyskurssille Euroopan valtioiden ja Venäjän kanssa hankkiessaan lisää alueita Balkanilta ja Puola-Liettuan eteläosista.[42] Valtakunta alkoi heikentyä seuraavilla vuosisadoilla. Ensin itsenäistyi Kreikka, myöhemmin Romania, Bulgaria ja Serbia, ja osmanit menettivät Pohjois-Afrikassa sijainneet alueensa eurooppalaisille siirtomaavalloille. Myös Venäjä kävi monta sotaa Turkkia vastaan ja tavoitteli Konstantinopolin valloitusta. Turkkia kutsuttiin Euroopan sairaaksi mieheksi.

Turkin tasavallan synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuorturkkilaiset tekivät vallankumouksen 24. heinäkuuta 1908. He erottivat sulttaani Abd-ul-Hamid II:n seuraavana vuonna 27. huhtikuuta 1909. Uudeksi sulttaaniksi nousi Mehmed V. Vuosina 1911–1912 käydyssä Italian–Turkin sodassa Turkki menetti Libyan Italialle.[43] Vuosina 1912–1913 käydyissä Balkanin sodissa Turkki menetti suurimman osan jäljellä olleista Euroopan-puoleisista alueistaan Kreikalle, Bulgarialle ja Serbialle, ja samalla myös Albania itsenäistyi. Vuosia kestäneen taantumisen jälkeen valtakunta liittyi ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1914 solmittuaan 2. elokuuta 1914[44] Osmanien valtakunnan ja Saksan keisarikunnan liittosopimuksen – sotaan, jonka se lopulta hävisi. Sodan jälkeen voitokkaat ympärysvallat alkoivat jakaa Osmanien valtakuntaa Sèvresin sopimuksen mukaisesti.[41] Vuosina 1915–1917 Osmanien valtakunnan hallitus tappoi ja pakkosiirsi satoja tuhansia–yli miljoona armenialaista armenialaisten kansanmurhassa[45][46][47] sekä lukuisia assyrialaisia assyrialaisten kansanmurhassa.[48] Turkki irtautui maailmansodasta solmimalla ympärysvaltojen kanssa Mudroksen aselevon 31. lokakuuta 1918. Se merkitsi Turkin antautumista.[49]

Tasavallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antautuminen maailmansodassa lokakuussa 1918 ja Sèvresin sopimus elokuussa 1920 merkitsivät ympärysvaltojen miehitystä Istanbulissa ja İzmirissä. Miehitys antoi nuorturkkilaiselle liikkeelle lisää voimaa ja kannatusta turkkilaisten keskuudessa.[42] Mustafa Kemal Paššan, Gallipolin taistelussa kunnostautuneen sotilaskomentajan, johdolla käytiin Turkin itsenäisyyssota, jonka tarkoituksena oli Sèvresin sopimuksen ehtojen kumoaminen.[50] 18. syyskuuta 1922 mennessä miehitysarmeijat oli karkotettu, ja maahan syntyi uusi turkkilainen valtio. Vastaperustettu parlamentti lakkautti 1. marraskuuta 1922 muodollisesti sultanaatin ja lopetti samalla Osmanien valtakunnan 623 vuoden mittaisen valtakauden. Lausannen sopimus vuonna 1923 johti vastamuodostetun Turkin tasavallan suvereenisuuden tunnustamiseen osmanien valtakunnan seuraajavaltiona. Tasavalta julistettiin virallisesti syntyneeksi 29. lokakuuta 1923 uudessa pääkaupungissa Ankarassa.[42]

Kreikka pyrki hyötymään Turkin sekavasta tilanteesta. Versaillesissa käydyissä ensimmäisen maailmansodan rauhanneuvotteluissa kreikkalaisilla oli suuria aluevaatimuksia, varsinkin niistä Turkin alueista, joiden väestö oli kreikkalaista. Se saikin Sèvresin rauhassa Smyrnan (nyk. İzmirin) seudun, Egeanmeren saaria ja Itä-Traakian. Turkki menetti myös maan arabiankielisiä itäosia, jotka annettiin Britannian ja Ranskan mandaattialueiksi[51].

Kreikassa riemuittiin, että on syntynyt ”uusi Kreikka kahdelle mantereelle ja viiden meren rannoille”. Alueensa laajentamiseksi Kreikka aloitti hyökkäyksen Turkkia vastaan Smyrnassa. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti Turkin itsenäisyyssodan sytyttyä toukokuussa 1919, sillä se menestyi taisteluissa Kreikkaa paremmin. Kolme vuotta myöhemmin Kreikka evakuoi armeijansa Smyrnasta, ja Turkki aloitti syyskuussa 1922 kaupungin ryöstämisen ja kristityn väestön surmaamisen, joka vaati 30 000 ihmisen hengen. Lausannen rauhansopimus 1923 palautti Turkille ne alueet, jotka Sèvresin rauhassa olivat joutuneet Kreikalle. Näillä seuduilla vanhastaan asunut kreikkalaisväestö joutui suurimmaksi osaksi Kreikan ja Turkin väestönvaihdossa: Kreikasta Turkkiin siirtyi 400 000 muslimia ja Vähästä-Aasiasta Kreikkaan lähes 1,1 miljoonaa kristittyä.[51] Kymmenen vuoden sotimisen jäljiltä Turkki oli raunioina. Lisäksi se menetti kristittyjen maastamuuton vuoksi koulutetuimman ja varakkaimman osan väestöstään.[52]

Mustafa Kemal Atatürk, Turkin tasavallan perustaja ja ensimmäinen presidentti.

Kun Kemal Pašša oli noussut tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi, hän aloitti useita radikaaleja uudistuksia perustaakseen uuden maallisen Turkin sen osmanimenneisyyden jäänteistä.[42] Koko maailman muslimeja johtaneen kalifin virka lakkautettiin, islamilaisesta šaria-lainsäädännöstä luovuttiin, dervissien eli islamilaisten veljeskuntien kokoontumispaikat suljettiin, fetsin eli perinteisen päähineen käyttö kiellettiin ja ihmisiä rohkaistiin muutenkin pukeutumaan länsimaisittain. Lisäksi pyhäpäivä siirrettiin perjantaista sunnuntaihin, gregoriaaninen kalenteri otettiin käyttöön, siviililainsäädäntö uudistettiin Sveitsin mallin mukaiseksi ja rikoslainsäädäntö Italian mallin mukaiseksi, aakkoset vaihdettiin arabialaisista latinalaisiksi, perustuslaista poistettiin viittaus islamiin, koululaitos uudistettiin, sukunimet otettiin käyttöön ja naisille annettiin äänioikeus. Samalla Turkkiin luotiin autoritäärinen hallintorakenne ja valta keskitettiin Tasavaltalaiselle kansanpuolueelle. Demokratia parlamentteineen ja vaaleineen jäi muodolliseksi. Uudistukset vaikuttivat aluksi vain kaupungeissa elämän jatkuessa maaseudulla entiseen tapaan. Tavallinen kansa ei pitänyt uudistuksista.[52]

Sukunimilain mukaisesti Turkin parlamentti antoi Mustafa Kemalille vuonna 1934 kunnianimen "Atatürk" (Turkkilaisten isä).[50] Atatürkin jäädessä lapsettomaksi ei nimellä ole täten ollut toista kantajaa.

Vuonna 1937 radiotoiminta valtiollistettiin. BBC oli aloittanut radiolähetykset Turkissa vuonna 1922, ja yksityiset turkkilaiset radiolähetykset oli aloitettu viisi vuotta myöhemmin.[53]

Ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turkki liittyi toiseen maailmansotaan liittoutuneiden puolelle sodan loppuvaiheissa seremoniallisena eleenä. Maasta tuli Yhdistyneiden kansakuntien jäsen vuonna 1945.[54] Vuonna 1947 Yhdysvallat julisti ottavansa käyttöönsä Trumanin opin, kun Neuvostoliitto oli vaatinut sotilastukikohtia Turkin salmista ja kreikkalaiset olivat joutuneet vaikeuksiin yrittäessään kukistaa kommunisteja sisällissodassa. Opissa tuotiin julki Yhdysvaltojen aikeet taata Turkin ja Kreikan turvallisuus, ja tuloksena oli suurimittainen sotilaallinen ja taloudellinen tuki.[55] Vuonna 1949 Turkki liittyi Euroopan neuvostoon.[52]

Kun Turkki oli osallistunut Yhdistyneiden kansakuntien joukkojen kanssa Korean sotaan, maa liittyi vuonna 1952 Natoon. Maasta tuli Välimerellä suojamuuri Neuvostoliittoa vastaan. Läheinen liittoutuminen Yhdysvaltojen kanssa aiheutti kuitenkin protestointia turkkilaisten keskuudessa. Vuonna 1959 Turkki haki EEC:n jäsenyyttä. Seuraavana vuonna siitä tuli OECD:n jäsen. Kuuban ohjuskriisin ratkaisuneuvotteluissa 1962–1963 Yhdysvallat lupasi Neuvostoliitolle, että se poistaa Turkista Jupiter-ohjuksensa. Turkille luvattiin, että tilalle tulee sukellusveneisiin sijoitettuja Polaris-ohjuksia. Turkki paheksui silti sitä, että supervallat sopivat asian kuulematta Turkkia.[56][52]

Kypros oli 1960-luvulla pitkällisten poliittisten väkivaltaisuuksien kourissa. Saaren kreikkalaiset ja turkkilaiset ajautuivat vuonna 1963 sisällissotaan, ja Turkki alkoi pyrkiä Kyproksen kahtiajakamiseen. Kreikan sotilasjuntta tuki Kyproksella vuoden 1974 vallankaappausyritystä. Tällöin Turkki katsoi tilanteen vaativan sotilasoperaatiota, jonka seurauksena saarelle syntyi vuonna 1975 separatistinen, vain Turkin tunnustama Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta, joka julistautui vuonna 1983 itsenäiseksi valtioksi.[57]

Vuonna 1987 Turkki haki EY:n jäsenyyttä.[58][59] EU ja Turkki solmivat vuonna 1995 tulliliiton, joka astui voimaan seuraavana vuonna. Turkin parlamentti päätti tulliliiton voimaantulosta 13.12.1995. Samana päivänä se päätti demokraattisten uudistusten ohjelmasta. Turkin ulkoministeriö vastusti sitä, että Euroopan parlamentti ratifioi tulliliiton.[60] Vuonna 1999 Turkki hyväksyttiin EU:n jäsenehdokkaaksi Helsingin huippukokouksessa.[58]

Monipuoluejärjestelmä ja sotilasvallankaappauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksipuoluejärjestelmän aikakauden päätyttyä vuonna 1945 maahan syntyi monipuoluejärjestelmä, joka kuitenkin kärsi seuraavien vuosikymmenten aikana jännitteistä.[61] 13. toukokuuta 1950 järjestetyissä parlamenttivaaleissa oppositiopuolue demokraattinen puolue sai vaalivoiton ja lähes 85 % parlamentin paikoista. Reilua viikkoa myöhemmin 22. toukokuuta puolueen johtaja Celal Bayar valittiin presidentiksi.[62]

Oikeisto- ja vasemmistoryhmien välisistä kahnauksista johtunut poliittinen epävakaus 1960–1980-luvuilla synnytti useita vallankaappauksia vuosina 1960, 1971, 1980. Lisäksi islamistinen pääministeri Necmettin Erbakan pakotettiin eroamaan "postmodernissa vallankaappauksessa" vuonna 1997.[61] Turkin talouden 1980-luvulla alkanut vapautuminen muutti maan näkymiä; seuraavia vuosikymmeniä leimasivat peräkkäiset voimakkaan talouskasvun kaudet ja kriisit.[63]

Turkin kaakkoinen rajaseutu on vuosikymmenien ajan ollut levoton, koska alueen kurdiväestö on vaatinut itsehallintoa tai itsenäistä Kurdistania. Jyrkimmin asiaa on ajanut Kurdistanin työväenpuolue, joka on luokiteltu terroristijärjestöksi.[64] Sen johtaja Abdullah Öcalan on ollut vangittuna vuodesta 1999.

Vuonna 1999 maanjäristys Izmitissä surmasi 17 000 henkeä.[59]

Turkin politiikan näkyvimpiä vaikuttajia olivat sosiaalidemokraatti Bulent Ecevit, joka toimi viisi kertaa Turkin pääministerinä neljän vuosikymmenen aikana vuosien 1974-2002 välillä[65] sekä Ecevitin poliittinen kiistakumppani, konservatiivi Suleyman Demirel, joka vaikutti Turkin politiikassa viidellä vuosikymmenellä ollen seitsemän kertaa maan pääministeri vuosien 1964-1993 välillä sekä presidentti vuosina 1993-2000.[66]

Vuonna 2001 islamilainen Hyvepuolue kiellettiin ja islamilainen poliittinen liike jakautui.[58]

Recep Tayyip Erdoğanin hallintokausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Recep Tayyip Erdoğan, Turkin presidentti vuodesta 2014 ja pääministeri vuosina 2003-2014.

Talousvaikeudet johtivat uusiin vaaleihin vuonna 2002. Niissä nousi valtaan kansalliskonservatiivinen, islamilainen mutta EU-jäsenyyttä kannattava Oikeus- ja kehityspuolue AKP.

Kesäkuussa 2003 aloitettiin Unicefin ja Turkin valtion yhteistyöhankkeena Tytön kouluun -kampanja, jonka tarkoituksena oli saada koulutielle kaikki peruskouluikäiset tytöt, jotka eivät käyneet koulua tai olivat jättäneet koulunkäynnin kesken.[67]

Vuonna 2003 noin 60 ihmistä kuoli pommi-iskuissa Istanbulissa.[68][59] Nämä Al-Qaidan tekemät iskut kohdistuivat juutalaisiin.

Turkki aloitti 2005 neuvottelut Euroopan unionin kanssa Turkin liittymisestä unioniin.[59] EU ja Kypros vaativat Turkkia avaamaan satamansa kyproslaisille aluksille. Turkki puolestaan vaati Pohjois-Kyproksen turkkilaisen tasavallan kauppasaarron purkamista. Kyproksen kysymys oli esillä syksyllä 2006, mutta kiistaan ei löydetty ratkaisua. EU:n jäseneksi hyväksytty Kyproksen tasavalta pystyy veto-oikeudellaan estämään Turkin jäsenyyden.[69]

Toimittajat ilman rajoja -järjestön vuoden 2006 lehdistönvapausindeksissä Turkki sijoittui sijalle 98. Suurin lehdistönvapautta rajoittava tekijä oli vuoden 1982 perustuslaki, joka rajoitti yksilön oikeuksia ja antoi viranomaisille laajat toimintavaltuudet. Vuonna 2007 Turkissa toimi kolmisenkymmentä valtakunnallista sanomalehteä ja satoja aikakaus- ja paikallislehtiä. Valtakunnallisten päivälehtien yhteenlaskettu levikki oli noin 4 miljoonaa. Vähäisestä levikistä huolimatta lehdistöllä oli suuri yhteiskunnallinen merkitys. Suosituimpien päivälehtien kolumnistit olivat tärkeitä mielipidevaikuttajia. Yksityisiä televisioasemia oli vuonna 2007 16 ja valtiollisia 5.[53]

Presidentti Ahmet Necdet Sezerin virkakausi päättyi 2007, jolloin maalle oli tarkoitus valita uusi presidentti. Hallitseva AKP-puolue asetti ehdolle ulkoministeri Abdullah Gülin, joka ei ensimmäisellä kierroksella saanut tarvittavaa enemmistöä. Gülin ehdokkuus sai opposition marssimaan ulos parlamentista. Häntä vastaan ja sekulaarisen Turkin puolesta järjestettiin miljoonan marssijan joukkomielenosoitus. Turkin asevoimien pääesikunnan päällikkö kenraali Yaşar Büyükanıt ilmaisi 27. huhtikuuta toiveensa, että presidentin pitäisi olla koko sydämestään uskollinen tasavallan periaatteille. Ensimmäisessä presidenttiäänestyksessä paikalla oli 361 edustajaa, joista 357 kannatti Gülia. Korkein oikeus kuitenkin tuomitsi äänestyksen, koska lain mukaan paikalla pitää olla 367 edustajaa. Poliittisen kriisin ratkaisemiseksi parlamentti päätti yksimielisesti järjestää vaalit 22. heinäkuuta, neljä kuukautta etuajassa.[70][71] Parlamentti yritti myös perustuslainmuutoksella muuttaa presidentin suoralla kansanvaalilla valittavaksi, mutta presidentti Sezer esti veto-oikeudellaan muutoksen, jota piti tarpeettomana ja parlamentarismin vastaisena[72]. Seuranneissa parlamenttivaaleissa hallitseva AKP sai lähes 47 prosenttia äänistä, 13 prosenttiyksikköä enemmän kuin edellisissä, ja määräenemmistön.[73]

Turkki pyrki tukemaan Euroopaan muslimeja ja sen suhteet Israeliin huononivat. Maa tuki sunnikapinallisia Syyrian sisällissodassa. Se myös pyrki toimimaan Syyrian kurdeja vastaan.

Turkkia vuodesta 2002 tosiasiallisesti johtanut ja pääministerinä vuodesta 2003 toiminut AKP:n johtaja Recep Tayyip Erdoğan valittiin elokuussa 2014 presidentiksi maan ensimmäisissä suorissa presidentinvaaleissa.[74][75] Erdoğanin aikana AKP hyväksytti vuonna 2017 kansanäänestyksellä uuden perustuslain, joka muutti maan presidenttijohtoiseksi[76]. Osa uuden perustuslain vastustajista oli yrittänyt heinäkuussa vuonna 2016 vallankaappausta ja tämä vallankaappausyritys antoi presidentille syyn toteuttaa hallinnossa suuria puhdistuksia erottamalla johtopaikoilta hallintonsa kriitikkoja.[77].

Opposition mukaan Erdoğan lisäsi valtaansa sananvapauden ja kansalaisyhteiskunnan kustannuksella.[78]

EU vastusti Erdoğanin itsevaltaisina pitämiään pyrkimyksiä.[79] Erdoğan pyrki luomaan hyvät välit Trumpiin ja Putiniinkin, mutta samalla Turkki etääntyi Euroopasta[80].

Huhtikuussa 2018 presidentti Erdoğan ilmoitti, että maan presidentin- ja parlamenttivaalit järjestetään ennenaikaisesti kesäkuussa 2018. Edellisenä vuonna kansanäänestyksessä niukasti hyväksytty presidentin valtaa lisäävä perustuslain uudistus astuisi myös voimaan ennenaikaisesti vaalien jälkeen.[81] Kesäkuun 2018 parlamenttivaaleihien oppositio muodosti yhteisen vaaliliiton haastaakseen presidentti Recep Tayyip Erdoğanin. jonka vastustaminen oli oppositiota yli ideologisten jakolinjojen yhdistävä asia. Opposition vaaliliitossa olivat Turkin suurin oppositiopuolue, sekulaari ja tasavaltalainen CHP, islamilais-vanhoillinen Saadet ja kansallismielinen IYI-puolue. Sitä tuki myös pieni keskustaoikeistolainen DP. Kurdipuolue HDP ei kuulunut oppositon vaaliliittoon. HDP pääsi ensi kertaa parlamenttiin vuonna 2015, jolloin se onnistui keräämään ääniä paitsi kurdeilta, myös vähemmistöjä ja feminismiä korostavalla politiikallaan. Toisella puolella oli presidentti Erdoğanin AKP ja sen liittolainen äärioikeistolainen MHP. Äänikynnys parlamenttiin oli 10 prosenttia.[82]Turkin presidentinvaaleissa kesäkuussa 2018 presidentti Recep Tayyip Erdoğan voitti ja voimaan astui perustuslain uudistus, joka lisäsi huomattavasti presidentin valtaa. Samassa yhteydessä pidetyissä parlamenttivaaleissa hallitseva puolue, Erdoğanin AKP sai liittolaisineen parlamenttiin enemmistön.[83]

Turkin joukot tunkeutuivat Syyrian kurdialueelle vuonna 2019[84]. Syynä tähän oli se, että Turkki sanoi Syyrian kurdien tukevan Turkin kurdikapinallisia. Talous kasvoi Erdoğanin aikana alussa nopeasti[85]. Kasvu hiipui vuosina 2018-2019[86]. Vuonna 2019 opposition edustaja voitti Istanbulin pormasterinvaaleissa. Hallituspuolue piti voittoa väärennettynä, ja vaati uusintavaalit. Nämä järjestettiin, ja opposition Ekrem Imamoğlu voitti vaaleissa vielä enemmän. Tämän kaosittiin enteilevän mahdollista AKP:n heikentymistä koko maassa[87].

Vuosia jatkuneen Syyrian sisällissodan seurauksena Turkkiin on paennut yli kaksi miljoonaa syyrialaispakolaista.[88] Syyrian sisällissodassa Turkki on tukenut presidentti Bashar al-Assadin hallintoa vastaan taistelevia kapinallisia ja Venäjä on tukenut al-Assadin hallintoa. Marraskuussa 2015 Turkki ampui alas venäläisen hävittäjäkoneen ja maiden välit kiristyivät äärimmilleen.[89] Kesästä 2016 lähtien välit taas lämpenivät tämän maiden keskinäiset suhteet jäädyttäneen tapahtuman jäädessä taka-alallee. Maiden välien taas lämmettyä Turkki tilasi heinäkuussa 2019 Venäjältä pitkän matkan paikallisten ilmaohjusten torjuntajärjestelmän, mikä puolestaan kiristi Turkin suhteita Nato-liittolaiseen Yhdysvaltoihin.[90] Maaliskuussa 2020 Venäjä ja Turkki sopivat tulitauosta Syyrian Idlibissä. Syyrian hallituksen joukot olivat edenneet Venäjän ilmapommitusten tuella Turkin tukemien Syyrian kapinallisten viimeisellä vahvalla alueella Idlibissä koko alkuvuoden 2020. Turkki ja Syyria kävivät hetken alueella avointa sotaa, kun Turkki kosti kolonnaansa vastaan tehdyn tuhoisan iskun, jossa kuoli virallisten tietojen mukaan 34 turkkilaista sotilasta. Tulitauon lisäksi sovittiin myös, että Idlibin lävitse kulkevalle M4-moottoritielle tulee yhteensä 12 kilometriä leveä suojavyöhyke. Venäjän ja Turkin joukot alkavat sopimuksen mukaan valvoa osaa moottoritiestä yhdessä.[91]

Aikajana Turkin historiasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Stoneman, Richard: Traveller’s History - Turkki. Suomentanut Haikara, Tarja; Aho, Reetta. UNIPress, 2015. ISBN 978-951-579-487-1.
  • Andre, Wink: Al Hind: The Making of the Indo Islamic World, Vol. 1, Early Medieval India and the Expansion of Islam, 7th-11th Centuries. Brill Academic Publishers, 1990. ISBN 90-04-09249-8.
  • Cyril, Mango: The Oxford History of Byzantium. Oxford University Press, USA, 2002. ISBN 0-19-814098-3.
  • Patrick, Kinross: The Ottoman Centuries: The Rise and Fall of the Turkish Empire. Morrow, 1977. ISBN 0-688-03093-9.
  • Stanford, Jay Shaw & Kural Shaw, Ezel: History of the Ottoman Empire and Modern Turkey. Cambridge University Press, 1977. ISBN 0-521-29163-1.
  • Mango, Andrew: Ataturk. Overlook, 2000. ISBN 1-58567-011-1.
  • Erik Jan Zürcher: Turkey: A Modern History, s. 288. I. B. Tauris & Co, 2004. ISBN 0857730541.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Stoneman, s. 15-17
  2. The emergence of Mesopotamian civilization Encyclopædia Britannica. Viitattu 23.10.2023. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j k l Ancient Anatolia U.S. Library of Congress. Viitattu 23.10.2023. (englanniksi)
  4. a b c Stoneman, s. 17-18
  5. a b Stoneman, s. 21-22
  6. a b c Stoneman, s. 23-25
  7. Stoneman, s. 25-27
  8. Stoneman, s. 32-33
  9. a b c Stoneman, s. 33-35
  10. Stoneman, s. 43-45
  11. Stoneman, s. 45-46
  12. Stoneman, s. 46-49
  13. Stoneman, s. 49-52
  14. a b Stoneman, s. 52-55
  15. a b Stoneman, s. 55-56
  16. Stoneman, s. 57-58
  17. Stoneman, s. 60-61
  18. Stoneman, s. 61-64
  19. Stoneman, s. 64-65
  20. Stoneman, s. 70-74
  21. Stoneman, s. 75-76
  22. a b Stoneman, s. 76-79
  23. Stoneman, s. 79-82
  24. a b c Stoneman, s. 82-84
  25. Stoneman, s. 74
  26. Stoneman, s. 84-86
  27. Stoneman, s. 86-87
  28. a b Stoneman, s. 90-93
  29. a b c Stoneman, s. 95-99
  30. a b c d e f Rome and the Byzantine Empire U.S. Library of Congress. Viitattu 23.10.2023. (englanniksi)
  31. Stoneman, s. 99-100
  32. Stoneman, s. 100-103
  33. a b Stoneman, s. 103-104
  34. Nemrut Dağ Unesco. Viitattu 23.10.2023. (englanniksi)
  35. a b c Stoneman, s. 104-108
  36. a b Stoneman, s. 108-112
  37. a b Stoneman, s. 112-114
  38. Daniel C. Waugh: Constantinople/Istanbul 2004. University of Washington. Viitattu 7.1.2007.
  39. Andre, Wink: Al Hind: The Making of the Indo Islamic World, Vol. 1, Early Medieval India and the Expansion of Islam, 7th-11th Centuries. Brill Academic Publishers, 1990. ISBN 90-04-09249-8. lähde tarkemmin?
  40. Cyril, Mango: The Oxford History of Byzantium. Oxford University Press, USA, 2002. ISBN 0-19-814098-3. lähde tarkemmin?
  41. a b Patrick, Kinross: The Ottoman Centuries: The Rise and Fall of the Turkish Empire. Morrow, 1977. ISBN 0-688-03093-9. lähde tarkemmin?
  42. a b c d Stanford, Jay Shaw & Kural Shaw, Ezel: History of the Ottoman Empire and Modern Turkey. Cambridge University Press, 1977. ISBN 0-521-29163-1. lähde tarkemmin?
  43. Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 73. Helsinki: Otava, 1950.
  44. Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 74. Helsinki: Otava, 1950.
  45. Q&A Armenian 'genocide' BBC. Viitattu 27.1.2007.
  46. Kirje Turkin pääministerille (vanhentunut linkki) Genocide Watch. Arkistoitu 4.6.2007. Viitattu 25.5.2007.
  47. ArmenianGenocide.org armenian-genocide.org. Viitattu 25.5.2007.
  48. Native Christians Massacred. The Ottoman Genocide of the Assyrians during World War I University of Toronto Press. Viitattu 25.5.2007.
  49. Erik Jan Zürcher: Turkey: A Modern History, s. 124–125. I. B. Tauris & Co, 2004. ISBN 0857730541.
  50. a b Mango, Andrew: Ataturk. Overlook, 2000. ISBN 1-58567-011-1. lähde tarkemmin?
  51. a b Torbacke, Jarl: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 16: Ensimmäinen maailmansota, s. 242–243. Suomentanut Eskelinen, Heikki. Otava, 2004. ISBN 951-1-09277-4.
  52. a b c d Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 26-27. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
  53. a b Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 88-89. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
  54. Growth in United Nations membership (1945-2005) United Nations. Viitattu 7.1.2007.
  55. James A. Huston: Outposts and Allies: U.S. Army Logistics in the Cold War, 1945-1953 Susquehanna University Press.
  56. Erik Jan Zürcher: Turkey: A Modern History, s. 288. I. B. Tauris & Co, 2004. ISBN 0857730541.
  57. Timeline: Cyprus British Broadcasting Corporation. Viitattu 9.1.2007.
  58. a b c Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 18-19. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
  59. a b c d Timeline Turkey BBC News
  60. Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 81, 210. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
  61. a b Hale, William Mathew: Turkish Politics and the Military. Routledge (UK), 1994. ISBN 0-415-02455-2. lähde tarkemmin?
  62. Simonen, Salama: Mitä Missä Milloin 1951, s. 20. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  63. Tevfik F. Nas: Economics and Politics of Turkish Liberalization. Lehigh University Press, 1992. ISBN 0-934223-19-X. lähde tarkemmin?
  64. Turks Charge Kurd With Inciting Hatred 24.2.2007. Washington Post. Viitattu 20.11.2016. (englanniksi)
  65. Turkish ex-PM Bulent Ecevit dies news.bbc.co.uk. 5.11.2006. Viitattu 23.3.2020. (englanniksi)
  66. Turkish ex-President Demirel dies BBC News. 17.6.2015. Viitattu 23.3.2020. (englanniksi)
  67. Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 344. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
  68. Turkin poliisi pidätti kymmeniä terroriepäiltyjä Yle Uutiset. 15.10.2009. Viitattu 13.10.2011.
  69. Leinonen, Anu ym.: Turkki Euroopan rajalla?, s. 390. Gaudeamus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.
  70. Turkish court blocks Islamist's bid for presidency Independent. Arkistoitu 5.6.2007. Viitattu 5.5.2007.
  71. One million Turks protest over 'plans for Islamic state' Independent. Arkistoitu 2.5.2007. Viitattu 5.5.2007.
  72. Turkin presidentti esti perustuslain muutoksen Yle. Viitattu 25.5.2007.
  73. Islamic Pragmatists Triumph in Turkey Spiegel. Viitattu 23.7.2007.
  74. "Erdoğan on Turkille suuri onni" – presidentinvaalit ratkennevat ensimmäisellä kierroksella Yle Uutiset. Viitattu 23.3.2020.
  75. Umut Uras: Erdogan wins Turkey's presidential election www.aljazeera.com. Viitattu 23.3.2020.
  76. Turkin kohtalon päivä – itsevaltainen presidentti vai perinteinen demokratia? Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  77. Köyhän lähiön pojasta presidentiksi – Turkin Erdoğan on voittanut monta ottelua, miten hänen käy nyt? Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  78. Erdoğan tiukentaa otettaan entisestään – armeija saattaa siirtyä hallituksen alaisuuteen, vävy talousministeriksi Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  79. Uhkailua ja poliisivalvontaa – Oppositio kampanjoi Turkissa paineen alla Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  80. Turkki etääntyy yhä Euroopasta ts.fi. 26.6.2018. Arkistoitu 6.2.2020. Viitattu 6.2.2020.
  81. Analyysi: Turkin hallinto haluaa pikavaalit ennen talouskuplan puhkeamista Yle Uutiset. Viitattu 23.3.2020.
  82. Turkki äänestää jännittävissä vaaleissa – Sinetöidäänkö Erdoğanin yksinvalta vai järjestääkö oppositio yllätyksen? Yle Uutiset. Viitattu 23.3.2020.
  83. Erdoğan varmistui Turkin vaalien voittajaksi – "Emme polvistu muiden kuin jumalan edessä" Yle Uutiset. Viitattu 23.3.2020.
  84. Miksi Turkki hyökkää Syyriaan, ja mitä siitä seuraa? Tässä 100 ja 400 sanan mittaiset vastaukset Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  85. Turkki syyttää liiran syöksystä pahansuopia ulkovaltoja – edes markkinat eivät saa Erdoğania katsomaan peiliin Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  86. Calle Koskela: Turkin talous sinnittelee kriisin partaalla verkkouutiset.fi. 18.5.2019. Viitattu 6.2.2020.
  87. Iso takaisku Turkin valtapuolueelle – Opposition ehdokas voitti Istanbulin pormestarinvaalit Yle Uutiset. Viitattu 6.2.2020.
  88. Situation Syria Regional Refugee Response data2.unhcr.org. Viitattu 23.3.2020.
  89. Nato-maa Turkki ampui alas venäläisen hävittäjän Syyrian rajalla – Putin: ”Selkäänpuukotus terroristien apureilta” Helsingin Sanomat. 24.11.2015. Viitattu 23.3.2020.
  90. Natoon kuuluva Turkki teki asekaupat Venäjän kanssa – saattaa johtaa Yhdysvaltojen pakotteisiin www.iltalehti.fi. Viitattu 23.3.2020.
  91. Turkki | Venäjä ja Turkki sopivat tulitauosta Syyriassa Helsingin Sanomat. 5.3.2020. Viitattu 23.3.2020.
  92. Anu Leinonen: Turkki Euroopan rajalla?, s. 14. Gaudemaus, 2007. ISBN 978-952-495-034-3.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]