Turkin historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Turkin historia alkaa 100 000 vuoden ikäisistä arkeologisista löydöistä. Maata ovat hallinneet vuoron perään monet eri kansat. Turkin historia on osa laajempaa Välimeren alueen menneisyyttä. Antiikin Kreikan ja Rooman valtakunnan historia on suurelta osin myös Turkin historiaa.

Esihistoriallinen aika 100 000–2 000 eaa.[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Neoliittinen Anatolia

Anatoliasta on löydetty hyvin vanhaa paikoillaan ollutta metsästäjä-keräilijöiden asutusta ajalta noin 9000 eaa., jolloin rakennettiin vanhin tunnettu kivitemppeli – pyöreä kivipilarien kannattama rakennelma.lähde?

Niin sanotulta PPNB-ajalta on löydetty Nevali Corista poltetuja savipatsaita. Tämä enteli saviastioiden keksimistä.lähde?

Pitkään neoliittiselta kaudella asutusta Çayönüsta (Cayönü Tepesi) 7200–6600 eaa. on löydetty merkkejä varhaisesta sian kesyttämisestä ja monia varhaisia viljakasveja on jäljitetty Cayonun läheistyyteen.

Tähän Taurusvuorten juurella ja Tigriin latvoilla[1] sijaitsevaan paikkaan näyttää liittyvän myös varhaiset poltetut saviastiat eli keramiikka ja kupari.

Suurimman osan nykyisestä Turkista muodostava Anatolian niemimaa (joka tunnetaan myös nimellä Vähä-Aasia) on yksi maailman vanhimmista jatkuvasti asutetuista alueista, sillä se sijaitsee Aasian ja Euroopan risteyskohdassa. Kaakkois- ja Etelä-Turkissa oli kivikaudella varhaiseen maanviljelyn ja karjanhoidon keksimiseen ja leviämiseen liittyviä niin sanottuja neoliittisia kyliä, joista Çatal Hüyük (keraaminen neoliittinen) oli huomattavan suuri. Muita arkeologien löytämiä varhaisia maanviljelykyliä olivat Çayönü (esikeraaminen neoliittinen A–keraaminen neoliittinen), Nevali Cori (esikeraaminen neoliittinen B), Hacilar (keraaminen neoliittinen), Göbekli Tepe (esikeraaminen neoliittinen A) ja Mersin, jotka kuulunevat maailman vanhimpien ihmisasutuskeskusten joukkoon. Asutus Troijassa alkoi neoliittikaudella ja jatkui rautakaudelle. Kirjoitetun historian aikana anatolialaiset ovat puhuneet indoeurooppalaisia, seemiläisiä, eteläkaukasialaisia ja turkkilaisia kieliä sekä lisäksi useita alkuperältään tuntemattomia kieliä. Indoeurooppalaisten heetin ja luuvin kielten vanhuuden perusteella jotkut tutkijat ovat esittäneet Anatoliaa indoeurooppalaisen kielikunnan hypoteettiseksi alkukodiksi[2].

Dalyan, antiikin haudoilla

Antiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alueen ensimmäisen merkittävän valtakunnan muodostivat heettiläiset, 1700–1200-luvuilla ennen ajanlaskun alkua. Myöhemmin hallitsivat fryygialaiset, indoeurooppalainen kansa, kunnes kimmerialaiset tuhosivat heidän valtakuntansa 600-luvulla eaa.[3] Fryygiaa seuraavista valtiosta voimakkaimpia olivat Lyydia, Kaaria ja Lyykia. Lyydialaiset ja lyykialaiset puhuivat indoeurooppalaisia kieliä, mutta molempiin kieliin oli sulautunut ei-indoeurooppalaisia elementtejä ennen heettiläis- ja helleenikausia.

Anatolian länsirannikolla asui antiikin aikana joonialaisia. Rannikkoalue nimettiin myöhemmin Jooniaksi. Alueen huomattavimpia kreikkalaisia kaupunkeja olivat Miletos ja Efesos. Persialainen akemenidien valtakunta valloitti koko alueen 500- ja 400-luvuilla eaa. ja se joutui myöhemmin Aleksanteri Suuren haltuun vuonna 334 eaa.[4] Anatolia jaettiin tämän jälkeen useisiin pieniin hellenistisiin kuningaskuntiin, joihin kuuluivat Bithynia, Kappadokia, Pergamon ja Pontos. Kuningaskunnat joutuivat Rooman haltuun vuoteen 50 eaa. mennessä.[5] Vuonna 330 Rooman keisari Konstantinus Suuri valitsi Byzantionin Rooman valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi ja nimesi sen uudelleen Konstantinopoliksi (nykyisin İstanbul). Länsi-Rooman sortumisen jälkeen kaupungista tuli Itä-Rooman eli Bysantin valtakunnan keskus.[6]

Turkkilaiset ja osmanien valtakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Osmanien valtakunta
Osmanien valtakunta valtansa huipulla (noin vuonna 1680)

Seldžukkien dynastia oli Oğuz-turkkilaisten Kınık-heimon haara, joka 800-luvulla eli islamilaisen maailman reunalla, Kaspianmeren ja Araljärven pohjoispuolella Oğuz-liiton Yabghun suurkaanikunnassa.[7] 900-luvulta alkaen seldžukit muuttivat kotialueeltaan Anatolian itäosiin.

Sulttaani Ahmedin moskeija on yksi merkittävimmistä osmanien valtakunnan jälkeensä jättämistä arkkitehtuurin mestariteoksista.

Kun turkkilaiset olivat voittaneet Bysantin valtakunnan Manzikertin taistelussa vuonna 1071 he alkoivat hylätä paimentolaisjuuriaan, saivat pysyvämmän roolin Anatoliassa ja synnyttivät Seldžukkien valtakunnan.[8] Valtakunta ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä vuoteen 1243 mennessä mongolit olivat voittaneet seldžukkiarmeijat, ja hiljalleen valtakunnan mahti hiipui. Seldžukkien vanavedessä Osman I:n hallitsema pieni turkkilainen ruhtinaskunta kehittyi osmanien valtakunnaksi ja täytti romahtaneiden seldžukkien ja bysanttilaisten jättämän tyhjiön.[9] Jo 1300-luvulla osmannien valtakuntaan kuului suurin osa sekä Anatoliasta että Balkanin niemimaasta. Bysantti pysyi kuitenkin itsenäisenä pienvaltiona vuoteen 1453 saakka, jolloin osmannit valloittivat loputkin siitä ja tekivät sen pääkaupungista, Konstantinopolista, oman pääkaupunkinsa, jonka nimeksi tuli Istanbul.

Osmanien valtakunta oli 623-vuotisen historiansa aikana vuorovaikutuksessa niin itäiseen kuin läntiseenkin maailmaan. 1500- ja 1600-luvuilla se kuului maailman voimakkaampiin poliittisiin entiteetteihin, ja joutui usein törmäyskurssille Itä-Euroopan valtioiden kanssa hankkiessaan tasaisesti lisää alueita Balkanilta ja Puola-Liettuan eteläosista.[10]

Valtakunta kuitenkin heikkeni 1800-luvulla, ja sen alue pieneni. Ensin siitä itsenäistyi Kreikka, myöhemmin Romania, Bulgaria ja Serbia, ja lisäksi se menetti Pohjois-Afrikassa sijainneet alueensa eurooppalaisille siirtomaavalloille. Myös Venäjä kävi monta sotaa Turkkia vastaan ja tavoitteli Konstantinopolinkin valloitusta. Turkkia nimitettiinkin Euroopan sairaaksi mieheksi. Vuosina 1912-1913 käydyissä Balkanin sodissa Turkki menetti suurimman osan jäljellä olleistakin Euroopan-puoleisista alueista Kreikalle, Bulgarialle ja Serbialle, ja samalla myös Albania itsenäistyi. Vuosia kestäneen taantumisen jälkeen osmanien valtakunta liittyi ensimmäiseen maailmansotaan osmanien-Saksan liiton kautta vuonna 1914 – sotaan, jonka se lopulta hävisi. Sodan jälkeen voitokkaat ympärysvallat alkoivat jakaa osmanien valtakuntaa Sèvres'n sopimuksen kautta.[9] Vuosina 1915–1917 Osmanien valtakunnan hallitus tappoi ja pakkosiirsi satoja tuhansia–yli miljoona armenialaista armenialaisten kansanmurhassa[11][12][13] sekä lukuisia assyrialaisia assyrialaisten kansanmurhassa.[14]

Tasavallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ympärysvaltojen miehitykset İstanbulissa ja İzmirissä ensimmäisen maailmansodan jälkiselvittelyjen aikana vaikuttivat Turkin kansallisliikkeen syntyyn.[10] Mustafa Kemal Paššan, Gallipolin taistelussa kunnostautuneen sotilaskomentajan, johdolla käytiin Turkin itsenäisyyssota, jonka tarkoituksena oli Sèvresin sopimuksen ehtojen kumoaminen.[15] 18. syyskuuta 1922 mennessä miehitysarmeijat oli karkotettu, ja maahan syntyi uusi turkkilainen valtio. 1. marraskuuta 1922 vastaperustettu parlamentti lakkautti muodollisesti sultanaatin ja lopetti samalla osmanien valtakunnan 623 vuoden mittaisen valtakauden. Lausannen sopimus vuonna 1923 johti vastamuodostetun Turkin tasavallan suvereenisuuden tunnustamiseen osmanien valtakunnan seuraajavaltiona. Tasavalta julistettiin virallisesti syntyneeksi 29. lokakuuta 1923 uudessa pääkaupungissa Ankarassa.[10]

Lausannen rauhansopimus palautti Turkille Smyrnan (nyk. Izmirin) seudun sekä Itä-Traakian, jotka Sèvresin rauhassa olivat joutuneet Kreikalle. Näillä seuduilla vanhastaan asunut kreikkalaisväestö joutui suurimmaksi osaksi poistumaan maasta.

Mustafa Kemal Atatürk, Turkin tasavallan perustaja ja ensimmäinen presidentti.

Kun Kemal Pašša oli noussut tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi, hän aloitti useita radikaaleja uudistuksia perustaakseen uuden maallisen Turkin sen osmanimenneisyyden jäänteistä.[10] Sukunimilain mukaisesti Turkin parlamentti antoi Mustafa Kemalille vuonna 1934 kunnianimen "Atatürk" (Turkkilaisten isä).[15] Atatürkin jäädessä lapsettomaksi ei nimellä ole täten ollut toista kantajaa.

Turkki liittyi toiseen maailmansotaan liittoutuneiden puolelle sodan loppuvaiheissa seremoniallisena eleenä. Maasta tuli Yhdistyneiden kansakuntien jäsen vuonna 1945.[16] Vuonna 1947 Yhdysvallat julisti ottavansa käyttöönsä Trumanin opin, kun Neuvostoliitto oli vaatinut sotilastukikohtia Turkin salmista ja kreikkalaiset olivat joutuneet vaikeuksiin yrittäessään kukistaa kommunisteja sisällissodassa. Opissa tuotiin julki Yhdysvaltojen aikeet taata Turkin ja Kreikan turvallisuus, ja tuloksena oli suurimittainen sotilaallinen ja taloudellinen tuki.[17]

Kun Turkki oli osallistunut Yhdistyneiden kansakuntien joukkojen kanssa Korean sotaan, maa liittyi vuonna 1952 NATO:on. Maasta tuli Välimerellä suojamuuri Neuvostoliittoa vastaan. Kyproksen saaren vuosikymmenen kestäneiden väkivaltaisuuksien ja niitä seuranneen, Kreikan tukeman, vallankaappauksen jälkeen Turkki aloitti sotilasoperaation, jonka seurauksena saarelle syntyi separatistinen, vain Turkin tunnustama Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta.[18]

Monipuoluejärjestelmä ja sotilasvallankaappauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksipuoluejärjestelmän aikakauden päätyttyä vuonna 1945 maahan syntyi monipuoluejärjestelmä, joka kuitenkin kärsi seuraavien vuosikymmenten aikana jännitteistä. Oikeisto- ja vasemmistoryhmien välisistä kahnauksista johtunut poliittinen epävakaus 1960–1980-luvuilla synnytti useita vallankaappauksia vuosina 1960, 1971, 1980 ja lisäksi "postmodernin vallankaappauksen" vuonna 1997.[19] Turkin talouden 1980-luvulla alkanut vapautuminen muutti maan näkymiä; seuraavia vuosikymmeniä leimasivat peräkkäiset voimakkaan talouskasvun kaudet ja kriisit.[20]

Vuonna 1987 Turkki haki EU:n jäsenyyttä.[21]

Vuonna 1999 maanjäristys Izmitissä surmasi 17 000 henkeä.[21]

2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2003 noin 60 ihmistä kuoli pommi-iskuissa Istanbulissa.[22][21]

2005 aloitettiin neuvottelut Euroopan unionin kanssa.[21]

Presidentti Ahmet Necdet Sezerin virkakausi päättyi 2007, jolloin maalle oli tarkoitus valita uusi presidentti. Hallitseva AKP-puolue asetti ehdolle ulkoministeri Abdullah Gülin, joka ei ensimmäisellä kierroksella saanut tarvittavaa enemmistöä. Gülin ehdokkuus sai opposition marssimaan ulos parlamentista. Häntä vastaan ja sekulaarisen Turkin puolesta järjestettiin miljoonan marssijan joukkomielenosoitus. Turkin asevoimien pääesikunnan päällikkö kenraali Yaşar Büyükanıt ilmaisi 27. huhtikuuta toiveensa, että presidentin pitäisi olla koko sydämestään uskollinen tasavallan periaatteille. Ensimmäisessä presidenttiäänestyksessä paikalla oli 361 edustajaa, joista 357 kannatti Gülia. Korkein oikeus kuitenkin tuomitsi äänestyksen, koska lain mukaan paikalla pitää olla 367 edustajaa. Poliittisen kriisin ratkaisemiseksi parlamentti päätti yksimielisesti järjestää vaalit 22. heinäkuuta, neljä kuukautta etuajassa.[23][24] Parlamentti yritti myös perustuslainmuutoksella muuttaa presidentin suoralla kansanvaalilla valittavaksi, mutta presidentti Sezer esti veto-oikeudellaan muutoksen, jota piti tarpeettomana ja parlamentarismin vastaisena[25]. Seuranneissa parlamenttivaaleissa hallitseva AKP sai lähes 47 prosenttia äänistä, 13 prosenttiyksikköä enemmän kuin edellisissä, ja määräenemmistön.[26]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://ancientneareast.tripod.com/Cayonu_Tepesi.html
  2. Balter, Michael: Search for the Indo-Europeans: Were Kurgan horsemen or Anatolian farmers responsible for creating and spreading the world's most far-flung language family?. Science, 2004-02-27, nro 303, s. 1323.
  3. The Metropolitan Museum of Art, New York: Anatolia and the Caucasus (Asia Minor), 2000 – 1000 B.C. in Timeline of Art History. New York: The Metropolitan Museum of Art. Viitattu 7. tammikuuta 2007.
  4. Hooker, Richard: Ancient Greece: The Persian Wars Washington State University, WA, United States. Viitattu 7. tammikuuta 2007.
  5. The Metropolitan Museum of Art, New York: Anatolia and the Caucasus (Asia Minor), 1000 B.C. - 1 A.D. in Timeline of Art History. October 2000. New York: The Metropolitan Museum of Art. Viitattu 2006-12-21.
  6. Daniel C. Waugh: Constantinople/Istanbul University of Washington, Seattle, WA. Viitattu 7. tammikuuta 2007.
  7. Andre, Wink: Al Hind: The Making of the Indo Islamic World, Vol. 1, Early Medieval India and the Expansion of Islam, 7th-11th Centuries. Brill Academic Publishers, 1990. ISBN 90-04-09249-8.
  8. Cyril, Mango: The Oxford History of Byzantium. Oxford University Press, USA, 2002. ISBN 0-19-814098-3.
  9. a b Patrick, Kinross: The Ottoman Centuries: The Rise and Fall of the Turkish Empire. Morrow, 1977. ISBN 0-688-03093-9.
  10. a b c d Stanford, Jay Shaw & Kural Shaw, Ezel: History of the Ottoman Empire and Modern Turkey. Cambridge University Press, 1977. ISBN 0-521-29163-1.
  11. Q&A Armenian 'genocide' British Broadcasting Corporation. Viitattu 27. tammikuuta 2007.
  12. IAGS: Kirje Turkin pääministerille Genocide Watch. Viitattu 25. toukokuuta 2007.
  13. ArmenianGenocide.org Viitattu 25. toukokuuta 2007.
  14. University of Toronto Press: "Native Christians Massacred": The Ottoman Genocide of the Assyrians during World War I Viitattu 25. toukokuuta 2007.
  15. a b Mango, Andrew: Ataturk. Overlook, 2000. ISBN 1-58567-011-1.
  16. United Nations: Growth in United Nations membership (1945-2005) United Nations. Viitattu 7. tammikuuta 2007.
  17. James A. Huston: Outposts and Allies: U.S. Army Logistics in the Cold War, 1945-1953 Susquehanna University Press.
  18. Timeline: Cyprus British Broadcasting Corporation. Viitattu 9. tammikuuta 2007.
  19. Hale, William Mathew: Turkish Politics and the Military. Routledge (UK), 1994. ISBN 0-415-02455-2.
  20. Tevfik F. Nas: Economics and Politics of Turkish Liberalization. Lehigh University Press, 1992. ISBN 0-934223-19-X.
  21. a b c d Timeline Turkey BBC News
  22. Turkin poliisi pidätti kymmeniä terroriepäiltyjä YLE Uutiset. 15.10.2009. Viitattu 13.10.2011.
  23. Turkish court blocks Islamist's bid for presidency Independent. Viitattu 05.05.2007.
  24. One million Turks protest over 'plans for Islamic state' Independent. Viitattu 05.05.2007.
  25. Turkin presidentti esti perustuslain muutoksen YLE. Viitattu 25.05.2007.
  26. Islamic Pragmatists Triumph in Turkey Spiegel. Viitattu 23.07.2007.