Italian historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Italia (yhdistyi 1861) on vaikuttanut syvästi Välimeren alueen ja koko Euroopan kulttuuriin. Magna Graecian kreikkalaisvallan jälkeen etruskit ja sitten Rooman valtakunta hallitsivat Italiaa vuosisatojen ajan. Italia oli keskiajalla ja renessanssissa tärkeä filosofian, tieteen ja taiteen keskus.

Nimen alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italia on muinainen nimi eteläisen Italian maalle ja väestölle. Sen alkuperä on tuntematon, mutta se saattaa tulla latinan sanasta vitulus (yksivuotias vasikka): ”vasikoiden maa”.[1] Kolikoita, joissa oli nimi Italia, painettiin Rooman kanssa kilpailleiden eteläisten heimojen keskuudessa viimeisellä vuosisadalla eaa. Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen Italiasta tuli Apenniinien niemimaan valtioiden ja niiden merentakaisten omistusten yhteisnimitys.[2]

Muinaiset kansat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhalla ajalla Italiassa asui useita eri kansoja. Monet niistä kuten latinalaiset, oskit ja volskit puhuivat toisilleen läheistä sukua olleita itaalisia kieliä. Lisäksi Etelä-Italiassa asui paljon kreikkalaisia, nykyisen Toscanan alueella etruskeja ja Pohjois-Italiassa kelttiläisiä kansoja.

Etruskit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etruskien linnoitettu kaupunki Roomaan johtavan tien varrella
Pääartikkeli: Etruskit

Etruskit hallitsivat suurta osaa Italiasta ennen Rooman valtakuntaa.[3] Etruskit eivät puhuneet indoeurooppalaista kieltä ja heidän alkuperänsä on hämärän peitossa. He sulautuivat lopullisesti roomalaisiin tasavaltakaudella. Kulttuuri, joka on selvästi etruskilaista, syntyi vuoden 800 eaa. jälkeen. Etruskien sivilisaation huippukohta oli Rooman perustamisen ja kuningaskuntakauden aikoina. Etruskit eivät muodostaneet yhtenäistä valtakuntaa vaan kreikkalaistyyppisiä kaupunkivaltioita. Rooman valtakunnan viimeiset kuninkaat olivat etruskeja ja etruskit vaikuttivat Rooman kulttuuriin vahvasti. Laajentuessaan Rooma yhdisti etruskikaupungit itseensä.

Rooman valtakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Rooman valtakunta

Nousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myytin mukaan Rooman perustivat 753 eaa. Romulus ja Remus ja sitä hallitsi seitsemän kuningasta.[4] Perimätiedon mukaan Rooman viimeinen kuningas, Tarquinius Superbus, karkotettiin vuonna 509 eaa. ja Rooman tasavalta perustettiin. Tasavaltaa hallitsivat kaksi vaaleilla valittua konsulia, ja etupäässä patriiseista koottu senaatti muodosti yhdessä kansalaiskokouksen kanssa eräänlaisen parlamentin.

Seuraavina vuosisatoina Rooma laajensi aluettaan voittaen naapurinsa yksi toisensa jälkeen. Sotien jälkeen roomalaiset eivät yleensä pyrkineet voitettujen täydelliseen alistamiseen, vaan pakottivat heidät alisteiseen liittolaissuhteeseen. Tämä politiikka oli eräs syy Rooman menestykseen. Monet heikot etruski- ja kreikkalaiskaupungit pyysivät Roomalta suojelua mieluummin kuin kohtasivat sen sodassa. Puunilaissotien ja Karthagon häviön jälkeen Rooma hallitsi suurinta osaa läntistä Välimerta ja sen vaikutus kasvoi nopeasti myös idässä. 100-luvun eaa. loppuun mennessä Rooma oli voittanut hellenistiset valtiot Makedonian ja Syyrian ja hallitsi koko Välimerta Egyptiä lukuun ottamatta.

Keisarikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rooman tasavallan instituutiot oli kehitetty kaupunkivaltiossa, eivätkä ne sopineet suuren imperiumin hallintaan. Lisäksi sekä Rooman sisällä että Rooman ja sen italialaisten liittolaisten välillä oli skismoja. Suuntaus suosi sotilaskomentajia, jotka alkoivat tavoitella yksinvaltaa. Ensimmäinen tällainen oli Sulla (k. 78 eaa.) Hänen jälkeensä tuli Julius Caesar, joka valloitettuaan Gallian (nykyisen Ranskan) voitti sisällissodassa Pompeiuksen ja tuli käytännössä yksinvaltiaaksi, mutta joutui tasavaltalaisten senaattorien murhaamaksi 44 eaa.. Hänen seuraajansa Octavianus voitti senaattoripuolueen, sai tittelin Augustus ja tuli valituksi imperaattoriksi. Vaikkakin hän muodollisesti sieti tasavallan lakeja, hallitsi hän käytännössä yksinvaltiaana ja Rooman keisarikunta oli syntynyt.[5] Tämä tuli selväksi hänen seuraajansa Tiberiuksen aikana.

Keisarikunnan perustaminen toi selviä etuja provinsseille, jotka saattoivat vedota keisariin paikallisviranomaisia vastaan korruptoituneiden senaattorien sijaan. Lisäksi Rooman kansalaisuutta laajennettiin hitaasti provinsseihin ja lainkäyttö muodostui vähemmän mielivaltaiseksi. Rooman valtakuntaa laajennettiin keisariajalla vielä jonkin verran; esimerkiksi Claudius liitti Britannian 47 jaa.. Ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla sattui joitain sisällissotia (esimerkiksi neljän keisarin vuonna 69) ja kapinoita (kuten Juudean kansannousun, joka päättyi Jerusalemin valtaukseen vuonna 70 ja aloitti juutalaisten diasporan).

Rappeutuminen ja häviö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtakunnan sisäinen tila heikkeni hitaasti, mikä näkyi kriiseinä kolmannella vuosisadalla, jolloin talousvaikeudet, barbaarien hyökkäykset ja sisällissodat johtivat lähes valtakunnan hajoamiseen. Sen pelastivat Diocletianus (284–305) ja Konstantinus (306–337), joka siirsi pääkaupungin Byzantiumiin vaihtaen sen nimen Konstantinopoliksi, ja pani näin alulle valtakunnan jaon läntiseen ja itäiseen osaan. Konstantinus lopetti myös kristinuskon vastustamisen. Kristinuskosta tuli valtionuskonto Theodosius I:n aikana vuonna 380. Suuret kansainvaellukset mursivat Länsi-Rooman puolustuksen, ja vandaalit ja gootit hävittivät valtakunnan lopullisesti 400-luvulla.

Keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gootit, Bysantti ja langobardit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ravennan mausoleumi, johon Teoderik Suuri on haudattu

Visigootit valloittivat Italian 400-luvulla ja Alarik ryösti Roomaa 410. Vuosisadan loppuun mennessä niemimaa oli suurimmaksi osaksi ostrogoottien hallinnassa, ja Odovakar erotti vuonna 476 Länsi-Rooman viimeisen keisarin, Romulus Augustuksen. Vuonna 493 Teoderik Suuri kukisti Odovakarin ja tuli ostrogoottien kuninkaaksi. Hänen valtakuntansa pääkaupunki oli Ravenna. Bysantti eli Itä-Rooma hyökkäsi Italiaan 500-luvun alkupuolella ja keisari Justinianus I:n kenraalit Belisarius ja Narses valloittivat ostrogoottien kuningaskunnan vuosien sodan jälkeen 552. Nämä goottisodat tuhosivat suurimman osan säilyneestä kaupunkikulttuurista. Bysantin armeijoiden poistuminen antoi toiselle germaaniheimolle, langobardeille, mahdollisuuden valloittaa suuren osa niemimaasta. Bysantin haltuun jäänyt Ravennan eksarkaatti keskittyi Ravennan ympärille.[6]

Katolisen kirkon nousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkko ja etenkin Rooman piispa, paavi, on ollut tärkeässä poliittisessa roolissa sitten Konstantinuksen, joka pyrki liittämään instituution keisarihallintoon. Länsi-Rooman hajoamisen jälkeisessä epävakaassa tilanteessa kirkko oli usein ainoa vakaa instituutio ja ainoa opin lähde. Jopa barbaarit olivat riippuvaisia kirkosta hallitessaan valloitusmaitaan. Lisäksi katolisilla luostarijärjestöillä, kuten benediktiineillä, oli suuri rooli sekä ajan talouselämässä että klassisen kulttuurin säilyttäjinä.

Langobardien maahantulon jälkeen paavit olivat nimellisesti itäisen keisarin alaisia, mutta saivat Konstantinopolista vain vähän tukea ja alkoivat rakentaa itsenäistä valtiota suojatakseen Roomaa langobardihyökkäyksiltä. 700-luvun lopulla paavit tavoittelivat itsenäisyyttä ja löysivät tien siihen liittoutumalla frankkien karolingidynastian kanssa: karolingit tarvitsivat legitimaation vallankaappaamiseen merovingeiltä, kun taas paavit tarvitsivat sotilaallista tukea langobardeja vastaan. Vuonna 751 langobardit valtasivat Ravennan, ja Bysantin läsnäolo keskisessä Italiassa päättyi (jotkut rannikkokaupungit ja alueet Etelä-Italiassa säilyivät Bysantilla 1000-luvulle saakka). Paavit kääntyivät frankkien puoleen, jotka vuonna 756 voittivat langobardit ja luovuttivat paaville vallan keskiseen Italiaan, perustaen siten Kirkkovaltion. Loput Italiasta oli kuitenkin langobardien tai Bysantin hallussa.

Pyhä roomalainen keisarikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Frankkien valtakunta Kaarle Suuren aikana.

Vuonna 774, paavin kutsun jälkeen, frankit kukistivat langobardit ja ottivat heidän valtakuntansa kruunun. Paavi kruunasi heidän johtajansa Kaarle Suuren 25. joulukuuta 800 Roomassa keisariksi. Tämä aiheutti Frankkien valtakunnan ja Bysantin välille kiistan oikeudesta Rooman nimeen. Vuonna 812 Bysantti myöntyi tunnustamaan roomalaisen keisarikunnan vastineeksi Italian omistustensa takaamisesta. Keisarin valta ei kuitenkaan kunnolla ylettynyt niemimaan eteläosiin, jonka kaksi langobardiherttuakuntaa Spoleto ja Benevento hyväksyivät Kaarle Suuren vallan vain nimellisesti. Beneventon valloittaminen olisi tarkoittanut paavin alueiden täyttä ympäröimistä keisarin alueilla, ja Kaarle Suuri luultavasti ajatteli, ettei se ollut suhteiden kannalta hyväksi. Kreikkalais-latinalaiset rannikkokaupungit, kuten Napoli Tyrrhenanmerellä ja Venetsia Adrianmerellä tulivat yhä riippumattomimmiksi Bysantista.

Kaarle Suuri sai paavin vallanlaajentamispyrkimykset tyrehdytettyä, ja hänen aikansa merkitsi tasapainoisuutta Italiassa, vaikka olikin ei-italialaisten intressien leimaama. Kuilu itäiseen ja läntisen kristikuntaan jatkoi kasvamistaan. Pyhä Leo III oli ensimmäinen paavi joka päiväsi bullansa Kaarle Suuren valtakauden eikä Bysantin keisarien mukaisesti. 800-luvun alkuun mennessä kolme vuosisataa aiemmin alkanut prosessi, jossa Italia erosi Bysantista ja kytkeytyi Länsi-Eurooppaan, oli tullut suurin piirtein valmiiksi. Sisilia, Calabria, Apulia ja eräät merenkulkukaupungit olivat tärkeimpiä poikkeuksia. Kaarle Suuren kuoleman (814) jälkeen keisarikunta hajosi heikkojen seuraajien aikana nopeasti. Keisarin karisman luoma tasapainotila särkyi. Kriisiä pahensivat ulkoiset tekijät, kuten saraseenien hyökkäykset ja merenkulkutasavaltojen voimistuminen.

Kaarle Suuren poika Ludvig Hurskas kuoli 840. Verdunin sopimus jakoi keisarikunnan 843. Ludvigin vanhin henkiin jäänyt poika Lothar I tuli keisariksi ja valtakunnan keskisen osan hallitsijaksi. Hänen kolme poikaansa vastaavasti jakoivat tämän valtakunnan keskenään, ja pohjoisesta Italiasta tuli Italian kuningaskunta Ludvig II:n alaisuudessa 839. Islaminuskoiset arabit valloittivat Sisilian 827, jota hallitsivat vuoteen 1053. Vuonna 846 arabit hyökkäsivät Roomaan ja ryöstivät Pyhän Pietarin basilikan vieden sieltä kaiken kullan ja hopean. Tämän johdosta Leo IV aloitti Vatikaanin muurin rakentamisen, joka valmistui 853. Vuonna 951 Italian ja Saksan kruunut yhdistettiin. Uuden valtakunnan hallitsija Otto I Suuri esitti, että unioni palauttaisi Kaarle Suuren valtakunnan ja sai keisarin tittelin 962. Näinä sekasorron aikoina myös paavi-instituution arvovalta oli vähentynyt (katso esimerkiksi pornokratia).

Keskiajan loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italia vuonna 1050

Barbaarien hyökkäykset ja goottilaissodat hävittivät suuren osan Italian kaupunkikulttuuria. Se ei kadonnut täysin, mutta oli paljon vaatimattomampaa kuin roomalaisaikana. Sodat, kadot ja sairaudet olivat myös romahduttaneet Italian väkiluvun. 700-800-luvuilla jotkut Amalfin ja Venetsian kaltaiset kaupungit alkoivat kukoistaa kaupan (silkki, suola) kautta, mutta kaupunkielämä pysyi vähäisenä. 1000-luku merkitsi keskiajan pimeimmän kauden loppua. Kauppa alkoi hitaasti elpyä, etenkin meren kautta, ja neljästä satamakaupungista, Amalfista, Pisasta, Genovasta ja Venetsiasta tuli mahtitekijöitä.[7]

Myös monet sisämaakaupungit, kuten Firenze ja Milano, kasvoivat ja tulivat käytännössä keskusvallasta itsenäisiksi kaupunkivaltioiksi, jotka laajensivat aluettaan feodaaliherrojen kustannuksella maaseudullekin. 1100-luvulla keisarikuntaan kuuluneet italialaiset kaupungit kapinoivat menestyksekkäästi Fredrik I Barbarossan hallinnon keskittämispyrkimystä vastaan. Paavi sai takaisin auktoriteettinsa ja aloitti pitkän kamppailun keisarikuntaa vastaan sekä kirkollisissa että maallisissa kysymyksissä, jonka ensimmäinen näytös oli investituurariita.

Samaan aikaan Italian eteläiset osat ja Sisilia joutuivat normannien valloittamiksi. Normannit valloittivat lopulta Bysantin ja arabien hallitsemat alueet. Bysantti ei kuitenkaan ollut kukistunut vielä, vaan hyökkäsi 1155 Italiaan keisari Manuel I Komnenosin alaisuudessa. Vuoteen 1158 mennessä Bysantin armeija oli joutunut vetäytymään Italiasta.

Renessanssi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italian renessanssi eli rinascimento aloitti renessanssin, etenkin kulttuurissa ja taiteissa ilmenneen uuden aikakauden Euroopassa, jota jatkui 1300-luvun lopulta noin vuoteen 1600. Renessanssi alkoi Toscanasta, Firenzen ja Sienan kaupungeista, ja sen huippukohta oli 1400-luvun loppupuolella. Se levisi etelään vaikuttaen erityisesti Roomaan, jonka renessanssipaavit rakensivat suurelta osin uudestaan. Italialainen renessanssi alkoi taantua 1400-luvun lopussa ulkovaltojen maahantunkeutumisen myötä, jonka jälkeen renessanssin painopiste siirtyi Keski-Eurooppaan.

Juuret[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sydänkeskiajalla Italian pohjoisosan kaupunkivaltiot olivat Euroopan vauraimpia, huomattavasti vauraampia kuin Italian eteläosa, mukaan lukien Rooma. Ristiretket olivat muodostaneet pysyvät kauppasuhteet Levanttiin, ja neljäs ristiretki oli pahoin vaurioittanut italialaiskaupunkien kauppakilpailijaa Bysanttia. Ylellisyystuotteet, kuten mausteet, väriaineet ja silkki, tuotiin Italiaan Genovan, Pisan ja Venetsian satamiin ja vietiin sieltä muualle Eurooppaan. Sisämaan kaupungit taas hyötyivät hyvästä viljelymaasta, kuten Pojoen laaksosta. Ranskasta, Saksasta ja Alankomaista puolestaan tuotiin maa- ja jokireittien kautta villaa, vehnää ja kallisarvoisia metalleja.

Egyptistä Baltiaan ulottunut kauppa loi ylijäämiä, jotka voitiin sijoittaa kaivostoimintaan, maanviljelyyn ja varhaisteollisuuteen. Pohjois-Italia ei ollut resursseiltaan muuta Eurooppaa rikkaampi, mutta kaupankäynnin pohjalle rakentunut korkea jalostusaste mahdollisti sen menestyksen. Esimerkiksi Firenze nousi alun perin yhdeksi Pohjois-Italian vauraimmista kaupungeista pääosin kankaiden tuotannolla. Villaa tuotiin Pohjois-Euroopasta ja Espanjasta, ja idästä tuotujen väriaineiden kanssa siitä tehtiin laadukkaita vaatteita.

1200-luvulla Italian kaupunkivaltiot kasvoivat voimakkaasti ja tulivat käytännössä itsenäisiksi keisarikunnasta. Tänä aikana kehittyivät myös pankki- ja rahatalousmenetelmät, joiden keskukseksi tuli Firenze ja sen valuutasta floriinista kansainvälisen kaupan valuutta. Syntyi uusi aristokraattiluokka, joka oli saavuttanut asemansa liiketoimintataidoillaan ja haastoi keskiajalla Eurooppaa hallinneen feodaalisen yläluokan. Suurimmassa osassa Pohjois-Italiaa kaupunkien suurporvarit olivatkin mahtavampia kuin maaseudun feodaaliherrat.

1300-luvun talousromahdus ja renessanssin alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1300-luvulla sattui sarja katastrofeja, jotka romahduttivat Euroopan talouden. Näihin kuului pienen jääkauden alku, joka heikensi maataloustuotantoa sekä satavuotinen sota Ranskan ja Englannin välillä, joka sekoitti talouden: esimerkiksi kaksi Firenzen suurinta pankkia Bardi ja Peruzzi kaatuivat Englannin Edvard III:n jätettyä 1,5 miljoonan floriinin velkansa hoitamatta vuonna 1345.[8] Idässä Osmanien valtakunnan muodostuminen katkaisi kauppareittejä. Kaikkein tuhoisin oli musta surma, joka tappoi kymmeniä prosentteja Euroopan väestöstä. Esimerkiksi Firenzen väkiluku romahti tämän takia 90 000:sta 50 000:n ja aiheutti sekasorron, johon kuului esimerkiksi tekstiilityöntekijöiden kapina 1378.

Jotkut 1300-luvun onnettomuudet edistivät renessanssia. Osmanien laajentuminen Bysantin kustannuksella aiheutti pakolaisvirtoja idästä, ja ne toivat mukanaan klassista kreikkalaista sivistystä. Musta surma tuhosi kolmanneksen Euroopan väestöstä, jolloin uusi pienempi populaatio oli pian aiempaa vauraampi. Väestöllä oli enemmän omaisuutta ylellisyystuotteisiin, mutta vähemmin niiden tuottajia, mikä paransi alempien luokkien asemaa. Mustan surman kauhut ja kirkon kyvyttömyys estää niitä heikensivät myös kirkon vaikutusvaltaa, mikä oli yksi renessanssin edellytyksistä. Tänä aikana elivät ensimmäiset renessanssihahmot, kuten Dante ja Francesco Petrarca, ja ensimmäiset merkit renessanssista näkyivät 1300-luvun alkupuolella. Bardi- ja Peruzzi-pankkien kaatuminen avasi tien Medici-suvun nousulle Firenzessä. Robert Sabatino Lopez on jopa esittänyt, että taloudellinen romahdus oli välttämätön syy renessanssille, sillä taloudellisesti suotuisina aikoina liikemiehet sijoittavat rahansa nopeasti, kun taas huonoina aikoina sijoituskohteita löytyy vähemmän, jolloin he kuluttavat varansa kulttuuriin ja taiteeseen.[9]

Sodat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etenkin renessanssin alkuvaihe oli lähes jatkuvaa kaupunkivaltioiden välistä sotaa, jota käytiin ympäri Eurooppaa tuoduilla palkkasotureilla. Kaupungit sotivat toisiaan vastaan, ja toisaalta paavi kamppaili vallasta keisarin kanssa. Voimakkaammat kaupunkivaltiot alistivat usein heikompansa ja liittivät ne itseensä, kuten Firenze Pisan 1406 ja Venetsia Padovan ja Veronan. Kaupungit olivat täysin riippuvaisia palkkasotureista, jotka pahimmassa tapauksessa saattoivat kääntyä isäntäänsä vastaan ja ottaa vallan kaupungissa. Merellä käytäviä sotia varten varustettiin laivastoja. Venetsiasta tuli ylivoimainen merimahti sen hävitettyä Genovan laivaston 1380. Maalla tärkeimmät sodat käytiin Firenzen ja Milanon välillä; nämä sodat on nähty tärkeäksi renessanssin syntymisessä.[10]

Medicien Firenze[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan suurimman pankin omistaneesta Medici-suvusta tuli Firenzen valtias 1430-luvulla, ensimmäisenä johtajanaan Cosimo de’ Medici. Firenze säilyi muodollisesti tasavaltana, mutta vallan välineet olivat tiukasti Medicien ja heidän liittolaistensa käsissä. Cosimo de' Medici oli erittäin suosittu kaupunkilaisten keskuudessa aikakauden rauhan ja kukoistuksen vuoksi. Hänen merkittävimpiin saavutuksiinsa kuului rauhan solmiminen Milanon Sforza-suvun kanssa, mikä lopetti vuosikymmeniä jatkuneet sodat. Cosimo oli myös taiteiden tukija, joskin jotkut ovat pitäneet hänen mainettaan tässä suhteessa liioiteltuna.

Vuonna 1469 valtaan nousi Cosimon pojanpoika Lorenzo de’ Medici, joka oli suvun ensimmäinen humanistisen koulutuksen varhaisvuosinaan saanut jäsen ja tärkein suvun taiteiden tukijoista. Lorenzon aikana Medicien valta vahvistettiin luomalla seitsemänkymmenen neuvosto, jota Lorenzo johti. Tasavaltalaiset instituutiot säilyivät, mutta menettivät vaikutusvaltansa. Liiketoiminnassa Lorenzo ei ollut yhtä menestyksekäs kuin edeltäjänsä, ja Medicien talousimperiumi alkoi hitaasti taantua. Lorenzon suhteet paaviin heikkenivät, mikä johti paavin Pazzi-suvun kanssa järjestämään Lorenzon murhayritykseen. Se epäonnistui, mutta johti sotaan paavin kanssa, jolla Medicien keskitettyä valtaa myöhemmin oikeutettiin.[11]

Renessanssin leviäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Renessanssin ihanteet levisivät Firenzestä ensin toscanalaisiin naapurikaupunkeihin Sienaan ja Luccaan. Toscanalaisesta kulttuurista tuli pian jäljittelyn kohde koko Pohjois-Italialle, ja toscanalaisesta italian murteesta hallitseva etenkin alueen kirjallisuudessa. Vuonna 1447 Francesco Sforza nousi valtaan Milanossa ja muutti nopeasti keskiaikaisen kaupungin taide- ja sivistyskeskukseksi. Venetsiasta, eräästä vauraimmista kaupungeista, tuli myös kulttuurikeskus etenkin arkkitehtuurissa.

Vuonna 1378 paavi palasi Roomaan, mutta entinen mahtava kaupunki pysyi enimmäkseen köyhänä ja raunioituneena renessanssin alkuvuodet. Paaviksi vuonna 1447 tullut Nikolaus V käynnisti suuren uudelleenrakennuksen. Paaviuden jouduttua Medicien ja Borgioiden kaltaisten pohjoisten mahtisukujen käsiin, renessanssin aatemaailma ja taide tuli hallitsevaksi Vatikaanissa. Paavi Sixtus IV jatkoi Nikolausin työtä, tunnetuimpana hankkeenaan Sikstuksen kappelin rakennuttaminen. Paaveista tuli yhä enemmän maallisia hallintomiehiä, ja ”soturipaavien” aikana Kirkkovaltion valtaa keskitettiin.

Renessanssin luonne muuttui 1400-luvun loppupuolella. Renessanssin ihanteet oli silloin täysin omaksuttu hallitsevassa luokassa ja aristokratiassa. Varhaisia renessanssitaiteilijoita pidettiin käsityöläisinä, joiden maine ja tunnustukset olivat vähäisiä. Myöhemmät renessanssitaiteilijat olivat vaikutusvaltaisia ja laskuttivat suuria palkkioita.

Italian renessanssin loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italia n. vuonna 1494

Monet katsovat renessanssin symboliseksi päätepisteeksi Girolamo Savonarolan valtaannousun Firenzessä 1497. Koruttoman munkin lyhyellä valtakaudella monet taideteokset tuhottiin ”turhuuksien rovioilla”. Savonarolan valta loppui lyhyeen ja Medici-suku palasi valtaan, mutta vastaavat moraaliset vastarintaliikkeet jatkuivat kirkon piirissä, ja 1500-luvun puolessa välissä renessanssitöitä kiellettiin vastauskonpuhdistuksen yhteydessä.

Vähintään yhtä tärkeä tekijä Italian renessanssin hiipumisessa kuin kirkon vastarintaliike, oli sarja ulkovaltojen hyökkäyksiä Italiaan, Italialaissodat, jotka jatkuivat vuosikymmeniä. Ne alkoivat 1494 Ranskan hyökkäyksellä, joka aiheutti laajaa hävitystä Pohjois-Italiassa ja päätti monen kaupunkivaltion itsenäisyyden. Tuhoisin isku oli 6. toukokuuta 1527, jolloin espanjalaiset ja saksalaiset joukot hävittivät Roomaa, mikä lopetti paavin roolin renessanssin suurimpana tukijana.

Kaaoksen ja ulkomaisten hallitsijoiden yhteyksien takia monet Italian suurimmista taiteilijoista päättivät lähteä maasta, kuuluisimpana esimerkkinä Leonardo da Vinci joka muutti Ranskaan 1516. Painopisteen siirtyminen pohjoiseen edusti laajempaa suuntausta. Välimeri ei ollut enää tärkein kauppareitti, vaan Vasco da Gama oli saavuttanut Intian 1498, ja tärkeimmät kauppareitit Orientista kulkivat Iberian, Ranskan ja Englannin atlanttisiin satamiin. Nämä alueet ohittivat pian Italian vauraudessa ja voimassa. Italian renessanssin hiivuttua monet sen vaikutteista kuitenkin siirtyivät pohjoiseen ja edistivät pohjoista renessanssia.

Renessanssi ei merkinnyt laajoja yhteiskunnallisia ja taloudellisia muutoksia, vaan kosketti enimmäkseen vain pientä osaa ihmisistä. Pohjois-Italian kaupungeissa ammattitaitoisten käsityöläisten luokka oli tosin paljon paremmassa asemassa kuin Euroopassa yleensä, mutta ammattitaidottomien työläisten asemaan renessanssi ei enää juuri vaikuttanut.

Vieras valta ja yhdistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italialaissotiin osallistuivat kaikki tärkeimmät Länsi-Euroopan maat vuosina 1494-1559: Ranska, Espanja, Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, Englanti, Skotlanti, Venetsian tasavalta, Kirkkovaltio ja useimmat Italian kaupunkivaltiot. Alun perin Napolin perimyskiistoista alkaneet sodat muodostuivat pian monimutkaisiksi valtataisteluiksi, joissa liittolaissuhteet vaihtelivat, ja joihin liittyi uskonpuhdistus. Paavin vaikutusvalta väheni sotilaallisten tappioiden ja uskonpuhdistuksen takia, ja hän liittoutui Kaarle V:n kanssa vastauskonpuhdistukseen. Sotien loppuun mennessä Habsburgien Espanjasta oli tullut Italian hallitsija ja Euroopan mahtivaltio Ranskan kustannuksella. Italian valtioista, jotka olivat keskiajalla ja renessanssiaikana olleet voimakkaita, tuli toisen luokan tekijöitä tai ne tuhoutuivat kokonaan.[12]

Yhdistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Risorgimento
Italian yhdistyminen 1815-1870. Kartan vuosiluvut ovat liittymisvuosia Sardinian kuningaskuntaan (Italian kuningaskuntaan 1861).

1700-luvun lopussa Italian poliittinen tilanne oli jokseenkin sama kuin 1500-luvulla, erotuksena se että Itävallasta oli tullut hallitseva ulkoinen valta Espanjan sijaan ja se että Savoijin herttuoista, jotka hallitsivat myös Luoteis-Piemontea, oli tullut Sardinian hallitsijoita. Tämä tilanne järkkyi 1796 Napoleonin tunkeuduttua Italiaan. Napoleonin luomat valtiot, kuten Cisalppinen tasavalta, olivat vain Ranskan satelliitteja, mutta ruokkivat nationalistista liikettä. Cisalppinen tasavalta muutettiin Italian tasavallaksi 1802, jonka presidenttinä oli Napoleon.

Wienin kongressi (1814) palautti asiat lähelle vuoden 1795 tilannetta. Italian koillisosat, muun muassa Venetsian seutu sekä myös Lombardia joutuivat Itävallalle, ja muu osa Italiaa jakautui kuuteen valtioon, jotka olivat Sardinian kuningaskunta, Molempain Sisiliain kuningaskunta, Kirkkovaltio, Toscana, Parma ja Modena. Molempain Sisiliain kuningaskunta käsitti koko Etelä-Italian, ja Sardinian kuningaskuntaan kuului Sardinian saaren lisäksi alueita myös Pohjois-Italian manterella. Valtiot halusivat säilyttää vallitsevan tilanteen ja vastustivat nationalistisia, liberaaleja ja tasavaltaisia liikkeitä. 1820-luvulla syntyi joitakin kapinoita, mutta Itävallan armeijan väliintulot tukahduttivat ne. 1830-luvulla sattui kapina, joka levisi Kirkkovaltioon ja nostatti kansanjoukot taantumuksellista paavia Gregorius XVI:tä vastaan. Itävalta kukisti kapinan, mutta joutui Ranskan painostuksesta vähentämään läsnäoloaan Italiassa ja vetämään joukkonsa Kirkkovaltiosta.

1840-luvulla yhdistymisaate, risorgimento, alkoi saada enemmän merkitystä muun muassa Giuseppe Mazzinin Nuori Italia -liikkeen kautta. Myös Sardinian monarkit, kuten Carlo Alberto ja etenkin Viktor Emanuel II, alkoivat lämmetä yhdistymisajatukselle. Kasvanut liikehdintä johti laajoihin kapinoihin käytännössä koko Italiassa Euroopan hulluna vuonna 1848. Sardinian Carlo Alberto julisti kapinoiden yhteydessä Itävaltaa vastaan sodan, jota on sanottu ensimmäiseksi itsenäisyyssodaksi. Itävalta löi sardinialaiset ja Carlo Alberto luopui kruunusta Viktor Emanuel II:n hyväksi. Kapinat kukistettiin myös Toscanassa, Milanossa ja Napolissa. Roomassa tilanne kärjistyi vuonna 1849 niin, että Paavi Pius IX joutui pakenemaan kaupungista, ja sinne julistettiin tasavalta. Rooman puolustusta järjesti Giuseppe Garibaldi. Lopulta Ranska ja Itävalta miehittivät Rooman, johon kapinat päättyivät.

Vuosien 1848–1849 tapahtumat kiristivät Italian tilannetta: Pius IX perui liberaalit uudistuksensa, ja Itävalta otti vallan tiukasti Lombardiassa, Venetsiassa ja käytännössä Toscanassa. Piemontea hallinnut Sardinian kuningaskunta säilyi jokseenkin itsenäisenä ja johti Italian yhdistymistä.

Krimin sota heikensi Itävallan kansainvälistä asemaa. Sardinian pääministeri Camillo Cavour ja Ranskan keisari Napoleon III tapasivat kesällä 1858 ja sopivat sodasta Itävaltaa vastaan – sopimusta edelsi italialaisen nationalistifanaatikon tekemä Napoleon III:n murhayritys. Sardinia ei lyhyessä toisessa itsenäisyyssodassa saavuttanut tavoitteitaan, mutta taitavalla diplomatialla Cavour sai vuonna 1860 sovittua Toscanan ja Emilian liittymisen Sardiniaan, jonka jälkeen Sardinia hallitsi suurta osaa Pohjois- ja Keski-Italiaa. Italiassa oli nyt neljä valtiota: Piemonte-Sardinia, Molempain Sisiliain kuningaskunta, Kirkkovaltio ja Itävallan hallitsema Venetsia.

Giuseppe Garibaldi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukokuussa 1860 sardinialaisten armeijasta eronnut vapaustaistelija Giuseppe Garibaldi tunkeutui Sisiliaan pienen vapaaehtoisjoukon kanssa ja valloitti Palermon lyötyään brittien tuella moninkertaisesti suuremmat Molempain Sisiliain kuningaskunnan armeijat. Episodi osoitti Sisiliain kuningaskunnan heikkouden ja teki Garibaldista kansallissankarin.

Kuuden viikon päästä Garibaldi valtasi Messinan ja siirtyi sen jälkeen Italiaan, jonka eteläosien valtaus sujui yhtä nopeasti kuin Sisilian. Voitettuaan Calabrian ja Napolin Garibaldi eteni kohti Roomaa, mutta Molempain Sisiliain kuningaskunnan joukkojen rippeet hidastivat hänen etenemistään. Sardinia päätti pitää tilanteen hallinnassaan ja valloitti Kirkkovaltion sen ydinosaa, lähinnä Rooman kaupunkia, lukuun ottamatta. Garibaldi luovutti Etelä-Italian Sardinian kuninkaalle Viktor Emanuel II:lle. Cavour vahvisti liittämiset kansanäänestyksellä, ja vaaleilla valittu ensimmäinen kansallinen parlamentti kokoontui 18. helmikuuta 1861 ja julisti Viktor Emanuelin Italian kuninkaaksi. Italian pääkaupungiksi tuli aluksi Torino, mutta se vaihdettiin Firenzeksi 1865.

Venetsia ja Rooma, jota Garibaldi tuloksetta yritti vielä vallata 1862 ja 1867, olivat jääneet Italian kuningaskunnan ulkopuolelle. Venetsia liittyi Italiaan 1866 ns. kolmannen itsenäisyyssodan yhteydessä, mutta paavi Pius IX ei halunnut olla missään tekemisissä uuden valtion kanssa. Paavin asema oli kuitenkin riippuvainen ranskalaisesta varuskunnasta, ja kun se Ranskan–Preussin sodan yhteydessä vedettiin pois, marssi Italian armeija Roomaan 20. syyskuuta 1870. Rooma liitettiin kansanäänestyksellä Italiaan, ja siitä tuli pääkaupunki. Paavi linnoittautui Vatikaaniin ja julistautui ”Vatikaanin vangiksi".

Kuningaskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Italian kuningaskunta

Vuoteen 1922 saakka Italia oli perustuslaillinen monarkia, jossa oli parlamentti. Perustuslaki periytyi suurelta osin Carlo Alberton vahvistamasta Sardinian kuningaskunnan perustuslaista vuodelta 1848. Kuninkaalla oli periaatteessa laajat valtuudet, joita hän ei kuitenkaan usein käyttänyt. Merkittävin muutos oli miesten yleinen äänioikeus vuonna 1912.

Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italia julistautui ensimmäisen maailmansodan alkaessa puolueettomaksi esittäen että Saksan ja Itävallan kanssa solmittu kolmiliitto oli vain puolustuksellinen, eikä pätenyt Itävalta-Unkarin aloittamaan sotaan. Molemmat liittoumat yrittivät saada Italian puolelleen, ja huhtikuussa 1915 maa liittyikin ympärysvaltoihin julistaen sodan Itävalta-Unkarille. Tavoitteena oli saada Itävallan kustannuksella aluelaajennuksia, kuten Trento, Trieste, Istria ja Dalmatia. Taistelut juuttuivat Itävallan ja Italian raja-alueelle suuria tappioita vaatineeksi asemasodaksi. Lokakuussa 1917 itävaltalaiset mursivat saksalaisjoukkojen avulla italialaisten linjat, mutta ympärysvaltojen tuella Italian onnistui pysäyttää hyökkäys Venetsian lähelle.

Fasistihallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Italia (1922–1945)

Ensimmäisen maailmansodan loputtua Italia sai suurimman osan haluamistaan alueista lukuun ottamatta Dalmatiaa, joka annettiin Jugoslavian kuningaskunnalle. Sota oli kuitenkin vaatinut lähes 700 000:n italialaissotilaan hengen, ja maan sisäinen tila oli kaoottinen. Työläiset järjestivät lakkoja vaatien oikeuksia ja parempia työoloja. Jotkut valtasivat tehtaita ja tuotantolaitoksia Venäjän vallankumouksen mallin mukaisesti. Benito Mussolinin johtama fasistipuolue syntyi lakkoja kovin ottein murtaneesta Mustapaidat-järjestöstä. Lokakuussa 1922 fasistit marssivat Roomaan. Kuningas kielsi armeijaa sekaantumasta, liittoutui Mussolinin kanssa ja antoi hänen muodostaa fasistijohtoisen hallituksen. Seuraavina vuosina Mussolini, jota tunnettiin ”Il Ducena” eli johtajana, kielsi muut poliittiset puolueet ja rajoitti kansalaisvapauksia.

Vuonna 1929 Mussolini allekirjoitti katolisen kirkon kanssa ns. lateraanisopimukset, jotka johtivat pikkuruisen Vatikaanivaltion muodostamiseen paavin alaisuuteen ja lopettivat vuodesta 1870 jatkuneen skisman paavin kanssa. Mussolini oli aluksi varsin hyvissä väleissä Britannian ja Ranskan kanssa, mutta Italian valloittaessa Etiopian vuosina 1935–1936, suhteet länsimaihin viilenivät. Tämän sekä ideologisten yhtäläisyyksien vuoksi Italia suuntautui Adolf Hitlerin natsi-Saksaan, ja muodosti Saksan kanssa Berliinin–Rooman akselin. Saksan liitettyä itseensä Tšekkoslovakian ilmoittamatta suunnitelmasta Italialle, katsoi Italia olevansa akselin vähempiarvoinen jäsen, ja Mussolini päätti liittää Italiaan Albanian. Albania miehitettiin 7. huhtikuuta 1939, sen kuninkaaksi tuli Italian kuningas Viktor Emanuel III ja sinne muodostettiin fasistihallitus. Italian ja Saksan liitto vahvistui terässopimuksella 22. toukokuuta 1939.

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Toinen maailmansota
Italian imperiumi 1940

Mussolini haaveili Välimeren alueen kattavasta Suur-Italiasta, mutta Italia pysytteli toisen maailmansodan syttyessä puolueettomana. Italia julisti sodan Ranskalle ja Isolle-Britannialle 10. kesäkuuta 1940 Ranskan tappion näyttäessä varmalta. Saksan miehitettyä Puolan, Tanskan, Norjan, Hollannin, Belgian, Luxemburgin ja Ranskan, Mussolini päätti miehittää Kreikan käyttämällä Albaniaa tukialueena. Tämä epäonnistui pahoin, sillä paitsi että kreikkalaiset torjuivat hyökkäyksen, he työnsivät rintaman syvälle Albaniaan. Peläten, että Balkanista tulisi Euroopan hallintansa akilleenkantapää, Saksa miehitti Kreikan ja Jugoslavian.

Neuvostoliiton valloituksen epäonnistuttua (1941–1942) ja Yhdysvaltain liityttyä sotaan (joulukuussa 1941) akselivaltojen tilanne heikkeni. Maaliskuussa 1943 brittiläiset ja yhdysvaltalaiset joukot voittivat lopullisesti italialaiset ja saksalaiset Pohjois-Afrikassa ja nousivat maihin Sisiliassa. Kuningas Viktor Emanuel III erotti ja pidätti Mussolinin ja nimitti marsalkka Pietro Badoglion pääministeriksi. Uusi hallitus jatkoi virallisesti sotaa, mutta aloitti salaiset rauhanneuvottelut. Hitler ei luottanut Badoglioon vaan lähetti joukkoja Italiaan. Badoglion hallitus solmi 8. syyskuuta 1943 aselevon liittoutuneiden kanssa, mutta ei julistanut sotaa Saksalle. Badoglio ja kuningasperhe siirtyivät liittoutuneiden hallitsemalle alueelle. Seuranneessa sekaannuksessa suurin osa Italian armeijasta hajosi ja Saksa otti haltuunsa Keski- ja Pohjois-Italian. Saksalaiset vapauttivat Mussolinin kommandoiskulla ja asettivat hänet pohjoiseen perustetun Italian sosiaalisen tasavallan nukkehallitsijaksi.

Liittoutuneiden hitaasti pakottaessa saksalaisia pohjoista kohti, virallinen hallitus julisti viimein sodan Saksalle. Samalla antifasistinen kansaliike vahvistui ja aiheutti ongelmia saksalaisille. Lopulta liittoutuneet olivat huhtikuussa 1945 työntäneet saksalaiset pois Italiasta. Italian sotamenestys toisessa maailmansodassa oli jotain yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta heikkoa. Fasistit olivat siis täydellisesti epäonnistuneet tärkeimpänä pitämässään tehtävässä, Italian muuttamisessa sotilasmahdiksi.

Tasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen Italia joutui luopumaan Afrikan alueistaan sekä Fiumesta ja Istriasta, mutta vapautui sotakorvauksista ja sai Marshall-apua. Vuonna 1946 pidettiin vaalit, joissa valittiin uutta perustuslakia säätävä parlamentti. Naisilla oli näissä vaaleissa ensi kertaa äänioikeus. Vaalien yhteydessä äänestettiin monarkian säilymisestä ja tasavaltavaihtoehto voitti. Kuningas Umberto II erosi vain kuukauden vallassaolon jälkeen. Parlamenttivaalit voitti Italian kristillisdemokraattinen puolue (DC), joka hallitsi Italiaa lähes seuraavat neljä vuosikymmentä. Myös kommunistipuolueen (PCI) asema oli sotien jälkeisinä vuosina varsin vahva. Uutta perustuslakia jouduttiin valmistelemaan lähes kaksi vuotta, ja lopulta siitä tuli kuningasta lukuun ottamatta varsin samanlainen kuin fasistivaltaa edeltäneestä perustuslaista. Italiasta tuli tasavalta, jonka presidentillä on lähinnä nimellinen valta. Italia on sekä Naton että Euroopan yhteisön perustajajäsen.[13]

Sotien jälkeisen Italian ongelmana oli köyhyys ja maatalousvaltaisuus, mutta 1950- ja 1960-luvulla pohjoisosa teollistui voimakkaasti, mistä on puhuttu jopa Italian talousihmeenä, mutta maan eteläosan kehitys oli hitaampaa.[14] Vuonna 1948 uusittujen lateraanisopimusten mukaan Italian aviolainsäädäntöä sääteli katolinen kirkko. 1970-luvulla kirkon valta tässä suhteessa murrettiin ja avioero sekä abortti laillistettiin. 1970-lukua leimasivat opiskelijamellakat ja terrorismi sekä äärioikealta että -vasemmalta. Monista äärivasemmistojärjestöistä tunnetuin oli Punaiset prikaatit, jonka tunnetuin teko lienee entisen pääministerin Aldo Moron kaappaus ja murha 1978. Vakavin yksittäinen terroriteko oli äärioikeistojärjestön Bolognan rautatieasemalle vuonna 1980 tekemä pommi-isku, jossa kuoli 84 ihmistä.

1990-luvun alun laaja Tangentopoli-lahjusskandaali hajotti DC-puolueen ja mullisti poliittisen kartan siinä määrin, että sen jälkeisestä ajasta on puhuttu ”toisena tasavaltana”. Italian hallitus pyrki laajalla kampanjalla nujertaman korruption (”puhtaat kädet” -kampanja) sekä mafian, jonka jäseniä pidätettiin ilmiantajien avulla yli 200 ja varoja takavarikoitiin noin miljardin dollarin arvosta vuonna 1992.[15]

Maaliskuun 1994 parlamenttivaaleissa ylivoimainen voittaja oli vaaliliitoksi perustettu Vapauden liitto (Polo della Libertá), jonka muodostivat mediamoguli Silvio Berlusconin perustama Eteenpäin Italia (Forza Italia, FI), kansalliskonservatiivinen Kansallisliitto (Alleanza Nazionale, AN) ja Pohjois-Italialle itsehallintoa vaatinut Pohjoisen liitto (Lega Nord, LN). Berlusconi muodosti oikeistolaisen koalitiohallituksen, johon edellä mainitut puolueet osallistuivat. Hallitus kaatui jo joulukuussa 1994 Berlusconiin kohdistuneiden lahjusepäilyjen takia.

Vuonna 1996 valtaan nousi Romano Prodin keskustavasemmistolainen liittouma, Prodin hallitus kesti loppuvuoteen 1998.

Vuoden 2001 vaaleissa Berlusconin johtama ”Vapauksien talo” (Casa delle Libertà) -koalitio selviytyi voittajaksi, ja Berlusconi sai muodostaa toisen hallituksensa. Forza Italia sai maan parlamentin ylähuoneesta, senaatista (Senato della Repubblica), 82 paikkaa 315:stä ja alahuoneesta, edustajainhuoneesta (Camera dei Deputati), 189 paikkaa 630:stä.

Suurin oppositiovoima oli 2000-luvun alussa keskustavasemmistolainen ”Oliivipuu” (Uniti nell’Ulivo) -koalitio, jonka suurin puolue on sosiaalidemokraattinen ”Vasemmistodemokraatit” (Democratici di Sinistra). Berlusconia vastaan käyty lahjusoikeudenkäynti keskeytettiin kesäkuussa 2003, kun parlamentti äänesti uudesta laista, joka takasi oikeudellisen koskemattomuuden poliitikoille ja tuomareille.

Berlusconin valtakausi jatkui huhtikuun 2006 vaaleihin, jotka Romano Prodin liittouma voitti niukasti. Prodin tusinasta puolueesta koostuva ensimmäinen hallitus kesti yhdeksän kuukautta ennen kaatumistaan äänestykseen maan joukkojen pitämisestä Afganistanissa. Prodi sai kuitenkin muodostaa uudenkin hallituksen. Keskustavasemmiston uusi puolueryhmityymä on vuodesta 2007 ollut demokraattinen puolue,[16] ja sen riveistä nousi alkuvuonna 2014 pääministeriksi Matteo Renzi.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Bill Casselman: Italy : Origin of the Name Viitattu 6.10.2007.
  2. Origin of Name Italy Your Guide to Italy.
  3. The Etruscans: Italy Before the Rise of the Romans
  4. Tarina Rooman synnystä Savonlinnan normaalikoulu:Antiikin Rooma. Viitattu 6.10.2007.
  5. Keisarikunta 27 eKr.—476 jKr. Savonlinnan normaalikoulu: Antiikin Rooma. Viitattu 6.10.2007.
  6. Byzantine Exarchate of Ravenna History Files.
  7. Venice and the Middle Ages Europe cities.
  8. Tommi Leminen: Firenzen pankkiirit. Historia, 2011, nro 9, s. 32-35. Storia kustannus. ISSN 1795-4215.
  9. Robert Sabatino Lopez: Hard times and investment in culture, s. 1-16. Metropolitan Museum of Art, 1953.
  10. Jacob Burckhardt: Italian renessanssin sivistys, s. 75-77. A. A. Koskenjaakko. Porvoo: WSOY, 1999.
  11. Lorenzo Era Medici. PBS.
  12. Valerio Lintner: Matkaopas historiaan: Italia. suom. Tarja Haikara. Kuopio: Kustannusosakeyhtiö Puijo Kieli =, 1995 (1989).
  13. Timeline Italy BBC News
  14. Italy Public Broadcasting Service (PBS). Viitattu 11.1.2012. (englanniksi)
  15. Italy Arrests 75 in Mafia Roundup 1992. NY Times. Viitattu 11.1.2012.
  16. Wolfram Nordsieck: Parties and elections in Italy Parties and Elections in Europe. 2013. Europarlamentti. Viitattu 24.2.2014.
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Italian historia.