Punaiset prikaatit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Punaisten prikaatien lippu.

Punaiset prikaatit eli Brigate Rosse (BR) on Italiassa toimiva marxilais-leniniläinen aseellinen järjestö.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisten prikaatien taustalla voidaan nähdä sekä 60-luvun lopun opiskelijaliikehdintä että Italian kommunistisen puolueen piirissä kytenyt tyytymättömyys puolueen reformistista politiikkaa kohtaan. Mielenosoittajien ja poliisin yhteenotot sekä uusfasististen ryhmien väkivallanteot loivat 1968–1969 Italiaan poliittisen jännityksen ilmapiirin, jossa vasemmistoryhmät epäilivät laajasti poliisin ja turvallisuuspoliisin elementtien toimivan yhteistyössä uusfasistien kanssa vasemmistoryhmiä vastaan. Punaiset prikaatit perustettiin 1969 vastaamaan "vallan militarisaatioon" "taistelun militaarisaatiolla".

Punaisten prikaatien mahdollisen edeltäjänä voi pitää myös Giangiacomo Feltrinellin "Partisaanitoiminnan ryhmää" (GAP), joka toimi vuosina 1969-1972 tehden omaisuuteen kohdistuvia iskuja mm. suuryhtiöitä ja USA:n konsulaatteja vastaan sekä lähetti piraattiradiota.

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset Punaisten prikaatien nimissä allekirjoitetut kommunikeat ilmestyivät syyskuussa [1971 liittyen tehtaissa toteutettuun sabotaasiin. Ensimmäiset kidnappaukset kohdistuivat tehtaiden esimiehiin vuosina 1972-1973, ja kidnapatut vapautettiin lyhyen vangitsemisen jälkeen. Punaiset prikaatit ilmoittivatkin olevansa nimenomaan tehdastyöläisten taisteluita tukeva järjestö, ja organisaation toiminta rajoittui Milanon ja Torinon teollisuuskeskuksiin.

Ensimmäiset Prikaatien toiminnan kuolonuhrit olivat 1974 kaksi uusfasistisen MSI-puolueen jäsentä. Samana vuonna BR kidnappasi Genovan pääsyyttäjän vaatien kahden jäsenensä vapauttamista. Ensimmäisen salamurhaiskun Punaiset Prikaatit toteutti kesäkuussa 1976 tappaen syyttäjä Francesco Cocon ja tämän kaksi henkivartijaa. Italian poliisi pidätti samana vuonna joukon järjestön aktiiveja ja tappoi yhden.

Aldo Moron murha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aldo Moro

Radikaalivasemmistolaisen, mutta pikemmin autonomimarxilaisen kuin marxilais-leniniläisen "Autonomia Operaia" -liikkeen noustessa Italiassa huippuunsa 1977 Punaiset prikaatit otti liikehdintään kriittisen näkökannan ja julisti perustavansa "Kommunististen taistelijoiden puolueen" (PCC). Samalla kuitenkin Prikaatien toiminta oli yhä enemmän irtaantunut alkuperäisistä lähtökohdistaan tehdastyöläisten parissa ja keskittyi paljolti syyttäjien ja poliisien painostamiseen järjestön aktiivien vapauttamiseksi.

Italian ex-pääministerin ja kristillisdemokraattisen puolueen johtohenkilön Aldo Moron kidnappaus ja murha 55 päivän vankeuden jälkeen vuonna 1978 oli Punaisten Prikaatien tunnetuin operaatio ja samalla käännekohta järjestön toiminnassa. Yleinen mielipide vasemmistonkin piirissä kääntyi voimakkaasti järjestöä vastaan, ja poliisi aloitti määrätietoisen kampanjan järjestön tuhoamiseksi.

Vuonna 1980 Patrizio Peci, eräs Punaisten prikaatien johtajista, "kääntyi" poliisin kuulusteluissa ja ilmiantoi monia järjestön jäseniä, turvapaikkoja ja salaisuuksia. Tammikuussa 1981 Punaisten prikaatien vangitut jäsenet järjestivät vankilakapinan, ja BR kidnappasi Giovanni D'Urson, turvavankiloista vastaavan tuomarin. Saman kesän aikana Prikaatit toteuttivat lukuisia murhia ja kidnappauksia, jotka todistivat järjestön olevan edelleen voimissaan.

Tammikuussa 1982 karabinieerit vapauttivat Prikaatien kidnappaaman yhdysvaltalaisen prikaatikenraali James Dozierin ja käännyttivät useita kidnappaukseen osallistuneita BR:n jäseniä ilmiantajiksi.

Punaisten Prikaatien heikennyttyä ja monien jäsenten käännyttyä ilmiantajiksi järjestö repesi 1984 kahteen ryhmään: "Kommunististen taistelijoiden puolue" (BR-PCC) ja "Kommunististen taistelijoiden liitto" (BR-UCC). Samana vuonna useat vangitut Punaisten prikaatien jäsenet hylkäsivät julkisesti aseellisen taistelun toimintamuotona.

Maaliskuussa 1987 BR-UCC murhasi kenraali Licio Giorgierin ja 16. huhtikuuta 1988 BR-PCC tappoi senaattori Roberto Ruffillin. Nämä jäivät kuitenkin Punaisten prikaatien viimeisiksi aktioiksi ryhmien toiminnan loppuessa joukkopidätyksiin.

Punaisten prikaatien henkiinherääminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisten prikaatien toiminnan arveltiin päättyneen 80-luvun lopulla, kunnes pääministeri Massimo D'Aleman avustaja Massimo D'Antona ammuttiin 1999 Punaisten prikaatien nimissä. 20. maaliskuuta 2002 Punaiset prikaatit ampuivat Marco Biagin, Silvio Berlusconin taloudellisen neuvonantajan. Biagin henkivartiointi oli lopetettu 11. syyskuuta 2001 jälkeen voimavarojen vapauttamiseksi kansainvälisen terrorin vastaiseen taisteluun Italian työministeri Roberto Maronin vetoomuksista huolimatta.

Maaliskuussa 2003 Italian poliisi ampui junassa käydyssä tulitaistelussa yhden etsintäkuulutetun Punaisten prikaatien jäsenen ja pidätti toisen. Tulitaistelussa sai surmansa yksi poliisi ja toinen haavoittui. Seitsemän Massimo D'Antonan murhasta ja Punaisten prikaatien jäsenyydestä epäiltyä pidätettiin lokakuussa 2003 ja kaksi helmikuussa 2004. Tämän jälkeen ryhmän toiminta näyttää päättyneen.

Bolognassa syyttäjät ovat vaatineet elinkautisia vankeusrangaistuksia Roberto Morandille, Nadia Desdemona Liocelle, Marco Mezzasalmalle ja Diana Blefari Melazzille ja 24 vuoden vankeusrangaistusta Simone Boccaccinille, jolla ei ollut yhtä merkittävää osaa Marco Biagin murhassa. Teknisen tutkinnan mukaan Massimo D'Antona ja Marco Biagi olisi ammuttu samalla aseella.

Internetissä Punaisten prikaatien julkaiseman 26-sivuisen julkilausuman mukaan Marco Biagi olisi teloitettu merkittävästä roolistaan työreformissa, joka vaikuttaa kuukausipalkkaa saavien työntekijöiden riiston säätelemiseen. Julkilausuman oli allekirjoittanut "Taistelevan kommunistipuolueen rakentamisen Punainen prikaati", minkä uskottiin 2002 olevan Punaisten prikaatien uusi sukupolvi.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]