Kreikan historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kreikan historia
Smuseum 011hellenistic greek tomb door.jpg
Kreikan esi- ja varhaishistoria
Helladinen kulttuuri
Kykladinen kulttuuri
Minolainen kulttuuri
Mykeneläinen kulttuuri
Kreikan pimeät vuosisadat
Antiikin Kreikka
Arkaainen kausi
Klassinen kausi
Hellenistinen kausi
Roomalainen kausi
Kreikka keskiajalla
Bysantin valtakunta
Osmanien Kreikka
Moderni Kreikka
Kreikan vapaussota
Kreikan kuningaskunta
Toinen maailmansota
Kreikan sisällissota
Kreikan sotilasjuntta
Sotilasjuntan jälkeen
Historiaa aihepiireittäin
Kreikan uskonnon historia
Kreikan taloushistoria
Kreikan sotahistoria
n  k  m

Kreikan historia voi käsitellä kreikkalaisten menneisyyttä, kreikkalaisen kulttuurin vaikutuksen alla olleita historiallisia alueita tai nykyisen Kreikan valtion alueen menneisyyttä.

Jo 600-luvulla eaa. kreikkalaiset pitivät hallussaan osia nykyisestä Turkista, Kyproksesta, Italiasta ja Libyasta. Aleksanteri Suuren valloitukset 300-luvulla eaa. toivat Kreikan alle myös Anatolian, Egyptin, Syyrian ja Mesopotamian. Kuten Bysantin valtakunnan alueet, nämä olivat osana kreikkalaista maailmaa useiden vuosisatojen ajan. 1400-luvulla lähes kaikki kreikkalaiset joutuivat kuitenkin Ottomaanien valtakunnan alaisuuteen.

Nämä artikkelit kattavat siis sekä Kreikan valtion historian että kreikkalaisten historian. Vasta 1800- ja 1900-luvuilla Kreikan valtion perustamisen ja itsenäistymisen myötä nämä kaksi historiaa yhdistyvät yhden tietyn alueen historiaksi.

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pronssikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikan pronssikaudella kukoisti kolme kulttuuria: minolainen kulttuuri Kreetan saarella, helladinen kulttuuri mantereella ja kykladinen kulttuuri Kykladien saaristossa. Pronssikausi sijoittuu suunnilleen ajanjaksolle 2 800 eaa – 1 200 eaa. Myöhäishelladista kulttuuria kutsutaan myös nimellä mykeneläinen kulttuuri.

Pimeät vuosisadat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mykeneläisen kulttuurin tuhouduttua 1100-luvulla eaa. alkoi ns. pimeä aikakausi Kreikan historiassa. Tuolta ajalta ei ole jäänyt kirjoitettua historiaa. Maahan muuttaneet doorilaiset omaksuivat mykeneläisiltä kreikan kielen, kirjoituksen ja kulttuurin. Pimeällä aikakaudella kreikkalainen sodankäynti kehittyi huomattavasti. Kreikkalaiset alkoivat käyttää sotavaunuja ja armeijan painopiste siirtyi jalkaväen sotilaisiin eli hopliitteihin.[1]

Antiikin Kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Antiikin Kreikka

Arkaainen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kreikan arkaainen kausi

Arkaanisen kauden katsotaan alkaneen 700-luvulla eaa. jolloin syntyivät kaupunkivaltiot. Aikakausi päättyi persialaissotien alkuun.

Klassinen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kreikan klassinen kausi

Klassisen kauden katsotaan alkavan Marathonin taistelusta vuonna 490 eaa. Klassista kautta leimasivat persialaissodat ja peloponnesolaissota. Klassinen kausi päättyi kun Makedonian valtakunta valloitti Kreikan.

Hellenistinen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Makedonian kuninkaaksi nousi vuonna 337 eaa. Aleksanteri Suuri, joka valloitti lyhyessä ajassa koko Persian ja jatkoi valloituksia aina Intiaan saakka. Valloitusten myötä syntyi hellenistinen maailma, jossa sekoittuivat itämainen ja kreikkalainen kulttuuri, ja kreikan kieli oli vallitsevana. Aleksanterin kuoltua hellenistinen maailma pirstoutui pieniksi valtioiksi.

Roomalaisaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Roomalainen Kreikka

Rooman valtakunta valloitti Makedonian vuonna 197 eaa., ja lopullisesti koko Kreikan vuonna 27 eaa., minkä jälkeen Kreikka oli yksi Rooman provinsseista nimellä Akhaia.

Keskiaikainen Kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Rooman valtakunta vuonna 395 jakautui kahtia, Kreikka tuli kuulumaan Itä-Rooman eli Bysantin valtakuntaan. Valtakunnan kielenä oli kreikka, mutta se piti itseään Rooman valtakunnan perillisenä ja asukkaitaan roomalaisina.[2] Valtakunnan pääkaupunkina oli Konstantinopoli (nyk. Istanbul). Kreikka oli lähinnä takamaan asemassa, ja Ateenakin menetti asemansa sivistyskeskuksena ja muuttui vähäiseksi pikkukaupungiksi.[3] Tämä valtakunta kesti noin tuhat vuotta, mutta 1300- ja 1400-luvuilla sen alueet joutuivat vähitellen Osmanien valloittamiksi. Joitakin Kreikan alueita valloitti kuitenkin myös Venetsian tasavalta, joka hallitsi muun muassa Korfua useiden vuosisatojen ajan.[4] Kreikan alueen hallinnasta sodittiin toistuvasti varsinkin 1500-luvulla, ja suurin meritaistelu Osmanien ja Venetsian välillä käytiin Lepantossa vuonna 1571.[5]

Moderni Kreikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikan aluemuutokset 1832–1947.
Pääartikkeli: Nyky-Kreikan historia

1700-luvulla kreikkalaiset saivat Osmanien valtakunnassa huomattavan vaikutusvallan. Istanbulissa he muodostivat patriarkaatin alaisen autonomisen yhteisön, johon kuului noin kolmasosa kaupungin asukkaista. Monet heistä olivat varakkaita kauppiaita, mutta heitä toimi myös korkeissa viroissa.[6]. Heidän kuitenkin sallittiin asua ainoastaan Fanarin kaupunginosassa Kultaisen sarven rannalla kaupunginmuurin läheisyydessä, minkä vuoksi heistä käytetään nimitystä fanariootit.[7]

Muutamat historioitsijat ovat arvelleet, että fanariootit olivat vähällä syrjäyttää osmanit vallasta koko valtakunnassa.[8][9] Toisaalta uusien nationalististen aatteiden leviäminen lännestä Kreikkaan, toisaalta Venäjän valtapyrkimykset johtivat kuitenkin siihen, että he hylkäsivät tällaiset valtaan­pääsy­haaveet ja alkoivat sen sijaan tavoitella itsenäisen Kreikan valtion perustamista.[10] Ongelmana oli kuitenkin se, että kreikkalaiset ja turkkilaiset asuivat laajalti samoilla alueilla, minkä vuoksi kaikki kreikkalaisten asuma-alueet käsittävä kansallisvaltio olisi voitu saada aikaan vain, jos Osmanien valtakunta olisi tuhoutunut.[11]. Vain harvat alueet kuten Peloponnesos olivat puhtaasti kreikkalaisia. Kreikan itsenäisyysliikkeen keskuudessa vallitsikin erimielisyyksiä siitä, minkä alueiden itsenäiseen Kreikkaan olisi kuuluttava.[11]

Vuonna 1814 perustettiin Etairia Philike -niminen seura valmistamaan kapinaa turkkilaisia vastaan.[12] Kreikkalaiset nousivat viimein vuonna 1821 kapinaan, jossa tuhannet saivat surmansa. Perimätiedon mukaan piispa Germanos nosti 25. maaliskuuta 1821 Lavrassa salkoon valkoisella ristillä varustetun sinisen lipun, joka oli kapinan merkki.[13][14] Eurooppalaiset valtiot, etunenässä Iso-Britannia, Ranska ja Venäjä, alkoivat tukea kreikkalaisia osittain tavoitteenaan osmanien heikentäminen. Kreikan vapaussodan merkittävimpiä taisteluja oli Navarinon taistelu, jossa osmanien laivasto lyötiin. Kahdeksan vuotta kestänyt sota loppui vuonna 1829 kreikkalaisten ja eurooppalaisten voittoon ja Kreikan itsenäistymiseen.[15]

Itsenäistyttyään Kreikan valtiolle kuului vain Peloponnesos ja osa Keski-Kreikkaa. Kreikkalaisten keskuudessa eli kuitenkin sitkeästi vuoteen 1922 saakka Suuri unelma (kreik. Μεγάλη Ιδέα, Megali idea) paljon laajemmasta Kreikan valtakunnasta, johon nykyisen Kreikan lisäksi olisivat kuuluneet myös Vähän-Aasian länsirannikon kreikkalaisalueet.[16]

Itsenäistynyt Kreikka oli aluksi tasavalta, mutta se julistettiin kuningaskunnaksi vuonna 1832, ja ensimmäiseksi kuninkaaksi tuli Baijerin prinssi Otto I. Tyytymättömyys hallitsijaan johti vuonna 1862 Otto I:n syrjäyttämiseen, ja hänen tilalleen valittiin tanskalainen prinssi Vilhelm, joka otti hallitsijanimen Yrjö I.[13] Kreikka laajeni rauhanomaisesti 1800-luvulla kahdesti: vuonna 1864 Englanti luovutti Joonian saaret ja Turkki luovutti Berliinin sopimuksella Thessalian Venäjän–Turkin sodassa kärsimänsä tappion jälkeen 1881.

Kreikka pyrki liittämään Kreetan itseensä vuonna 1897 Kreikan–Turkin sodassa, mutta hävisi sodan. Turkin heikentyessä Balkanin nuoret valtiot näkivät tilaisuuden vallata Turkin Euroopan puoleiset alueet, ja aloittivat ensimmäisen Balkanin sodan vuonna 1912. Ensimmäisen ja toisen Balkanin sodan jälkeen 1913 Kreikkaan liitettiin Etelä-Makedonia, Egeanmeren saaret ja jo aiemmin itsenäiseksi julistautunut Kreeta.[17] Balkanin sodissa Kreikan alue lähes kaksinkertaistui, mutta silti maassa vallitsi laaja tyytymättömyys sen vuoksi, että suuren unelman toteutuminen oli jäänyt puolitiehen.[18] Yrjö I salamurhattiin sodan jälkeen vuonna 1913, ja hänen seuraajakseen nousi Konstantin I.

Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venizelos tarkastamassa kreikkalaisia joukkoja rintamalla vuonna 1917

Ensimmäisen maailmansodan aikana Kreikka oli tavattoman vaikeassa asemassa. Pääministeri Eleutherios Venizelos vaati Kreikkaa yhtymään sotaan keskusvaltoja vastaan, mitä kuningas vastusti.[19] Konstantin I erotti Venizelosin Gallipolin taistelun jälkeen, mutta hän perusti oman liittoutuneiden tukeman kansallishallituksen Salonikiin.lähde? Serbian armeija vetäytyi Balkanilta Kreikan puolelle jo sodan alkuvaiheilla. Englantilaiset ja ranskalaiset nousivat maihin Salonikissa vuonna 1917 ja ympärysvallat pakottivat Kreikan julistamaan sodan Keskusvalloille. Konstantin I poistui maasta ja hänen poikansa Aleksanteri nousi kuninkaaksi.[20]

Keväällä 1917 Kreikan joukkojen hyökkäys oli suuritappioinen ja eteneminen jäi vähäiseksi, mutta toukokuussa 1918 hyökkäys Bulgariaa vastaan onnistui. 14. syyskuuta 1918 englantilaiset ja kreikkalaiset joukot hyökkäsivät yhdessä Bulgarian armeijaa vastaan. Joukot etenivät ylös Aksios-joen laaksoa ja kohtasivat bulgarialaiset lähellä Diorani-järveä, lähellä silloista Kreikan ja Jugoslavian rajaa. Ankarissa taisteluissa onnistuttiin etenemään vain vähän bulgarialaisten vahvaa puolustusta vastaan, mutta taistelun loppuessa bulgarialaiset hylkäsivät asemansa ja pakenivat epäjärjestyksessä.lähde?

Lokakuussa englantilaiset ja kreikkalaiset joukot määrättiin etenemään kohti Turkkia. Kreikka toivoi valtaavansa Konstantinopolin, ja siksi tieto Turkin allekirjoittamasta aseleposopimuksesta oli suuri pettymys.[21]

Tasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmansodan jälkeisessä Sevres'in rauhansopimuksessa vuonna 1920 Kreikka sai laajoja alueita Traakiasta ja Vähä-Aasiasta.[22] Smyrnan eli nykyisen Izmirin ympäristöineen päätettiin liittää Kreikkaan aluksi viideksi vuodeksi, minkä jälkeen alueen kohtalosta olisi järjestetty kansanäänestys[23] Sèvresin sopimus sai Turkissa kuitenkin osakseen ankaraa vastustusta, ja siellä valtaan noussut Mustafa Kemal ei sitä missään tapauksessa hyväksynyt.[24] Kreikka ja Turkki joutuivatkin pian uudestaan sotaan keskenään.

Venizelos hävisi yllättäen vaaleissa marraskuussa 1920, ja samoihin aikoihin kuningas Aleksanteri kuoli.[25] Pian tämän jälkeen kuningas Konstantin I kutsuttiin takaisin. Vuonna 1920 syttyi sota Turkkia vastaan, jota turkkilaiset kutsuvat Turkin itsenäisyys­sodaksi. Vähä-Aasiassa Kreikka teki suurhyökkäyksen kohti Ankaraa, mutta kärsi vuonna 1922 musertavan tappion, minkä johdosta Konstantin I:n täytyi uudelleen luopua vallasta.[26] Sodassa molemmat osapuolet syyllistyivät joukkomurhiin.[27] Lausannen rauhassa vuonna 1923 Kreikka sai muutoin nykyiset rajansa, paitsi että Rodos ja eräät muut saaret kuuluivat tuolloin Italialle.

Lausannen rauhansopimus edellytti myös laaja­mittaisia pakollisia väestön­siirtoja. Yli miljoona kreikkalaista joutui muuttamaan Vähä-Aasiasta Kreikkaan, ja samalla myös noin 400 000 turkkilaista joutui muuttamaan Kreikasta Turkkiin.[28]

Kreikassa pitkään jatkunut tasavaltalaisten ja kuningasmielisten välinen kamppailu päättyi vuonna 1924, jolloin Konstantin I:n seuraaja Yrjö II pakotettiin maanpakoon ja Kreikka julistettiin tasavallaksi. Maan sisäiset levottomuuden kuitenkin pakottivat näennäisen kuningasvallan palauttamiseen vuonna 1935. Todellista valtaa piti pääministeri ja kenraali Ioannis Metaxas.[27]

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisia laskuvarjojääkäreitä Kreetalla.

Toisen maailmansodan alkuvaiheessa Kreikka yritti pysyä puolueettomana. Vuonna 1940 Mussolinin johtama Italia antoi kuitenkin Kreikalle uhka­vaatimuksen syytettyään tätä raja­loukkauksesta Albanian rajalla.[29]. Italia julisti sodan Kreikalle lokakuussa 1940 ja aloitti hyökkäyksen, joka kuitenkin torjuttiin takaisin syvälle Albanian sisäosiin Ison-Britannian tuella. Natsi-Saksa liittyi Balkanin sotaan ja hyökkäsi Kreikkaan 8. huhtikuuta 1941 miehittäen lyhyessä ajassa koko maan.[30][31] Kuningas pakeni maasta hyökkäyksen jälkeen 23. huhtikuuta 1941. Hänet kutsuttiin uudelleen valtaan sodan jälkeen 27. syyskuuta 1946.[32]

Saksalaiset kärsivät kovia tappioita Kreetan taistelussa, jossa saari valloitettiin ankarassa kahden viikon taistelussa.

Koko sodan ajan kommunistipartisaanit kävivät menestyksekästä sissisotaa saksalaisia vastaan. Saksalaiset vetäytyivät lokakuussa 1944 ja maahan saapui Britannian sotilaita. Kommunistit nousivat lyhyeen kapinaan myös brittijoukkoja vastaan, mutta osapuolten välille solmittiin aselepo 1945. Brittien tukema tasavaltalaishallitus hallitsi käytännössä vain Kreikan kaupunkeja, maaseudun ollessa kommunistien hallinnassa.[19]

Vuoden 1945 jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Miehityksen aikana kommunistit keräsivät voimakkaan kannatusjoukon, ja sodan jälkeen maa ajautui sisällissotaan kommunistien ja monarkistien välillä. Vuonna 1946 maahan valittiin kuningasmielinen hallitus vasemmiston boikotoidessa vaaleja. Hallitus kutsui maanpaossa olleen Yrjö II:n takaisin Kreikkaan. Kommunistit aloittivat kapinan, tavoitteenaan tehdä Kreikasta sosialistinen valtio. Trumanin opin mukaisesti Yhdysvallat tuki monarkisteja. Sisällissota kesti vuoteen 1949, jolloin kommunistit antautuivat.[33] Vuonna 1947 Italian kanssa tehdyssä rauhansopimuksessa Kreikka sai takaisin Dodekanesian. Maa liittyi Natoon vuonna 1952.[34]

Yrjö II kuoli vuonna 1947, ja häntä seurasi valtaistuimelle hänen veljensä Paul I. Sisällissotaa seurasi poliittinen epävakaus ja kommunismin pelko. Vuoteen 1952 menneessä 20 oikeistolaista hallitusta oli kaatunut. Ensimmäisen vakaan hallituksen kokosi Aleksandros Papagos, ja häntä seurasi pääministerinä Konstantinos Karamanlis.[34] Kuningas Paul I kuoli vuonna 1964, ja hänen poikansa Konstantin II astui valtaan.

Vuonna 1963 Kreikan hallituksen muodosti ensimmäistä kertaa vasemmistolainen keskustaliitto, joka pääministeri Georgios Papandreun johdolla noudatti sosiaalista politiikkaa. Vuonna 1967 kuitenkin Georgios Papadopouloksen johdolla oikeistolaiset upseerit tekivät vallankaappauksen ja perustivat maahan sotilasjuntan. Konstantin II yritti tehdä vastavallankaappauksen saman vuoden joulukuussa, mutta se epäonnistui. Sotilasjuntta ylläpiti diktatuuria terrorin avulla, ja pidätykset ja pakkosiirrot olivat normaaleja.[34] Monet muuttivat maasta, ja mm. Georgios Papandreun poika Andreas Papandreu johti hallituksen vastaisia toimia Pariisista käsin.

1. kesäkuuta 1973 juntta julisti Kreikan tasavallaksi ja monarkian päättyneeksi. Kenraali Demetrios Ioannidis toteutti samana vuonna verettömän vallankaappauksen, jonka jälkeen presidentiksi julistettiin Phaidon Gizikis. Hallitus tuki vuoden 1974 Kyproksen epäonnistunutta vallankaappausta, joka johti sotilasjuntan kaatumiseen. Gizikis luovutti vallan Konstantinos Karamanlisille, josta tuli pääministeri[34]. Hän järjesti kansanäänestyksen monarkiasta, mikä vahvisti sen lopettamisen.

Kreikka palasi parlamentaarisen demokratiaan ja liittyi EEC:hen 1981. Karamanliksen ND-puolue kärsi samana vuonna vaalitappion, ja sosiaalidemokraattinen PASOK sai enemmistön Kreikan parlamentissa. 1981–1989 pääministerinä toimi PASOKin Andreas Papandreu. Hänen säästöpolitiikkansa johti levottomuuksiin, ja lopulta hän erosi korruptiosyytteiden takia. Seuraavat vaalit ND voitti niukasti Konstantinos Mitsotakisin johdolla, ja Karamanlis valittiin presidentiksi.[34]

Ammattiliitot aloittivat yleislakon vuonna 1992 vastalauseena yhteiskunnan epäkohdille, ja PASOK voitti vuoden 1993 vaalit. Papandreusta tuli taas pääministeri, mutta hän erosi vuonna 1996 terveydellisiin syihin vedoten.[34] Konstantinos Simitis otti Papandreun paikan, ja hänen johdollaan PASOK voitti 1996 ja 2000 vaalit. ND voitti viimeisimmät, vuoden 2004, vaalit ja pääministeriksi valittiin ensimmäinen toisen maailmansodan jälkeen syntynyt pääministeri Kostas Karamanlis.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Timothy Boatswain, Colin Nicolson: Matkaopas historiaan, Kreikka, s. 130. Suom. Kaisa Koskinen, Sirkka Virnes. Oy UNIPress AB, 2003. ISBN 951-579-150-2.
  • Berndl, Hattsten, Knebel, Udelhoven: Maailmanhistoria. Parragon, 2007. ISBN 978-1-4054-8283-7.
  • Charlotte Evans, suom. Tarja Virtanen: Värikäs maailmanhistoria. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20190-1.
  • Kiljunen, Kimmo: Valtiot ja liput. Otava, 2004. ISBN 951-1-18177-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Evans, s. 72
  2. Boatswain & Nicolson, s. 130.
  3. Boatswain & Nicolson, s. 132.
  4. Boatswain & Nicolson, s. 151-154
  5. Boatswain & Nicolson, s. 158-161
  6. Boatswain & Nicolson, s. 176-177
  7. Arnold J. ToynbeeHistoria uudessa valossa, s. 158. Suom. Kai Kaila. WSOY, 1960.
  8. Toynbee, s. 159
  9. Boatswain & Nicolson, s. 177
  10. Boatswain & Nicolson, s. 178
  11. a b Boatswain & Nicolson 2003: 181.
  12. Boatswain & Nicolson, s. 182
  13. a b Kiljunen, s. 91
  14. Boatswain & Nicolson, s. 187
  15. Evans, s. 552
  16. Boatswain & Nicolson, s. 211
  17. Kiljunen, s. 91-92
  18. Boatswain & Nicolson, s. 230
  19. a b Berndl, Hattsten, Knebel, Udelhoven, s. 484
  20. Berndl, Hattsten, Knebel, Udelhoven, s. 441, 484
  21. Boatswain & Nicolson, s. 241
  22. Berndl, Hattsten, Knebel, Udelhoven, s. 445
  23. Boatswain & Nicolson, s. 244
  24. Boatswain & Nicolson, s. 247
  25. Boatswain & Nicolson, s. 248
  26. Boatswain & Nicolson, s. 250
  27. a b Kiljunen, s.92
  28. Boatswain & Nicolson, s. 252-253
  29. Boatswain & Nicolson, s. 262
  30. Berndl, Hattsten, Knebel, Udelhoven, s. 511
  31. Boatswain & Nicolson, s. 264-267
  32. Boatswain & Nicolson, s. 281
  33. Evans, s. 705
  34. a b c d e f Berndl, Hattsten, Knebel, Udelhoven, s. 582-583