PASOK

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Panhelleeninen sosialistinen liike (PASOK)
Panellinio Sosialistikó Kínima (ΠΑΣΟΚ)

PASOK logo 2012.svg

Perustettu 3. syyskuuta 1974
Johto Evangelos Venizelos pj.
Ideologia sosiaalidemokratia
Poliittinen kirjo keskusta-vasemmisto
Toimisto 22, Ippokratous-katu.
106 80 Ateena
Parlamentti
13 / 300
Euroopan parlamentti
2 / 21
Kansainväliset jäsenyydet Sosialistinen internationaali
Euroopan sosialidemokraattinen puolue
Kotisivu www.pasok.gr

Panhelleeninen sosialistinen liike eli PASOK (kreik. Πανελλήνιο Σοσιαλιστικό Κίνημα, Panellinio Sosialistiko Kinima, ΠΑ.ΣΟ.Κ.) on kreikkalainen sosiaalidemokraattinen ja keskusta-vasemmistolainen puolue. PASOK on ollut toinen Kreikan pääpuolueista oikeistolaisen Uuden demokratian ohella.[1]

PASOK on Euroopan sosiaalidemokraattisen puolueen ja Sosialistisen internationaalin jäsen.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

PASOK perustettiin 3. syyskuuta 1974 Kreikan sotilasjuntan kaaduttua ja demokratian palatessa maahan. Puolueen perustajana oli Andreas Papandreu, entisen pääministeri Georgios Papandreun poika. Juntan kaatumisen jälkeen seuranneissa marraskuun 1974 vaaleissa PASOK sai vain 13,5 % äänistä ja parlamentissa 15 paikkaa 300:sta jääden oikeistolaisen Konstantinos Karamanlisin Uuden demokratian (ND) ja Georgios Mavrosin antirojalistisen keskustapuolueen Enosi Kentrou-Nees Dynameisin taakse. Seuraavissa, marraskuussa 1977 järjestetyissä, vaaleissa PASOK tuplasi äänimääränsä ja sai 92 paikkaa parlamentissa.

1980-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokakuun 1981 vaaleissa PASOK sai 48 % äänistä ja 173 paikkaa parlamentissa. Se muodosti ensimmäisen sosialistihallituksen Kreikassa sitten vuoden 1924. Vaikka Papandreou oli kampanjoinut EEC:stä ja Natosta eroamisen puolesta, hän käänsi pian takkinsa tässä suhteessa.

PASOKin hallitus muutti vuoden 1985 perustuslakia poistaen suuren osan presidentin valtaoikeuksista ja antoi lisää pääministerille ja hallitukselle. Ei-kirkolliset avioliitot sallittiin. Kesäkuun 1985 vaaleissa PASOK sai 45 % äänistä ja 161 paikkaa, mikä antoi riittävän enemmistön seuraavalle kaudelle.

Vuoteen 1988 mennessä Papandreun terveys alkoi heiketä ja hallituksen kannatus laskea sen ministerien joutuessa osallisiksi useisiin korruptionskandaaleihin. PASOK hävisi odotetusti kesäkuun 1989 vaalit saaden 40 % äänistä, kun oikeistopuolue Uusi demokratia sai 45 %. Puolue oli kuitenkin muuttanut vaalilakia suhteellisemmaksi, joten 45 % ei riittänyt hallituksen muodostamiseen. Marraskuussa päädyttiin uusiin vaaleihin, joissa saatiin samanlainen tulos. Lyhyen suuren koalition ja huhtikuun 1990 vaalien jälkeen Uusi demokratia muodosti hallituksen itse saatuaan 152 edustajaa vastaan PASOKin 121.

1990-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oppositiossa PASOK kävi läpi kriisin kun Papandreua syytettiin Kreetan pankkiin liittyvissä talousepäselvyyksissä. Hänet vapautettiin, ja lokakuun 1993 vaaleissa PASOK palasi valtaan, mitä pidettiin luottamuksen osoituksena hänelle syytöksiä vastaan. Vuonna 1995 Papandreun terveys heikkeni ratkaisevasti ja puolue ajautui johtajuuskiistaan.

Tammikuussa 1996 Papandreu joutui eroamaan pääministerin paikalta oltuaan kolme kuukautta sairaalassa. Hän kuoli puolen vuoden kuluttua. Häntä seurasi PASOKin Eurooppa-mielisen siiven Kostas Simitis, joka voitti äänestyksen Papandreun luottomiestä Akis Tsohatzopoulosia vastaan. Simitis joutui ensimmäisenä pääministeripäivänään selvittämään Imian kriisiä Turkin kanssa.

Ensimmäisessä Papandreun kuoleman jälkeisessä puoluekokouksessa kesällä 1996 Simitis valittiin puolueen johtajaksi ja hän järjesti uudet vaalit mitatakseen luottamustaan. Syyskuun 1996 vaaleissa PASOK sai 41,5 % äänistä. Seuraavissa vaaleissa huhtikuussa 2000 puolue sai 43,8 % äänistä, 158 paikkaa ja Simitis jatkokauden.

2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

PASOKin vaalikioski vuoden 2007 parlamenttivaaleissa

PASOK oli kuitenkin menettämässä suosiotaan ja Simitis ilmoitti erostaan tammikuussa 2004. Häntä seurasi puoluejohtajana Georgios Andreas Papandreu, Andreas Papandreun poika. Puolue toivoi tämän kääntävän suosion alamäen, kun Uusi demokratia oli 7 %-yksikköä edellä vuoden alussa.

Vaikka Papandreou vähensi ND:n etumatkan kolmeen prosenttiyksikköön, jäi PASOK 7. maaliskuun 2004 vaaleissa toiseksi 40,55 %:llä äänistä ja 117 paikalla. Vuoden 2009 vaaleissa puolue sai enemmistön Kreikan parlamenttiin.[2]

Kreikkaan iskeneen talouskriisin myötä PASOK:n kannatus romahti, ja kesällä 2012 pidetyissä parlamenttivaaleissa PASOK putosi suurimman puolueen paikalta kolmanneksi. Vaalien voittajaksi nousivat Uusi demokratia ja äärivasemmistoa edustanut Syriza.[3]

Puoluejohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalitulokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi puoluejohtaja ääniä  % parlamenttipaikkoja asema
1974 Andreas Papandreu 666 413 13,6 %
12 / 300
oppositio
1977 Andreas Papandreu 1 300 025 25,3 %
93 / 300
oppositio
1981 Andreas Papandreu 2 726 309 48,1 %
172 / 300
hallitus
1985 Andreas Papandreu 2 916 735 45,8 %
161 / 300
hallitus
1989-I Andreas Papandreu 2 551 518 39,1 %
125 / 300
oppositio
1989-II Andreas Papandreu 2 724 334 40,7 %
128 / 300
koalitiossa ND-PASOK-vasemmisto- ja ekologinen liike
1990 Andreas Papandreu 2 543 042 38,6 %
123 / 300
oppositio
1993 Andreas Papandreu 3 234 777 46,9 %
170 / 300
hallitus
1996 Kostas Simitis 2 813 245 41,5%
162 / 300
hallitus
2000 Kostas Simitis 3 007 596 43,8 %
158 / 300
hallitus
2004 Georgios A. Papandreu 3 002 531 40,6 %
117 / 300
oppositio
2007 Georgios A. Papandreu 2 727 853 38,1 %
102 / 300
oppositio
2009 Georgios A. Papandreu 3 012 373 43,92 %
160 / 300
hallitus
2012-I Evangelos Venizelos 831 181 13,18 %
41 / 300
hallitusta ei saatu muodostettua
2012-II Evangelos Venizelos 755 249 12,28 %
33 / 300
hallitus
2015 Evangelos Venizelos 289 482 4,68 %
13 / 300
oppositio

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kanninen, Jaana: Kreikan puoluekartta uusiksi yle.fi. 23.1.2015. Yle Uutiset. Viitattu 3.5.2015.
  2. Kreikan sosialisteille roima vaalivoitto yle.fi. 4.10.2009. Yle Uutiset. Viitattu 3.5.2015.
  3. Raivio, Petri: Italian Montista tuli talouskriisin viimeisin uhri yle.fi. 26.2.2013. Yle Uutiset. Viitattu 3.5.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]