Ukrainan historia

Tämä artikkeli käsittelee Ukrainan historiaa.

Sisällysluettelo

1 Antiikin aika
2 Itäslaavit perustavat Kiovan Venäjän
3 Mongolit voittavat petsenegit ja valloittavat Kiovan
4 Ukraina muodostuu kasakkayhteisöistä ja liittoutuu Venäjän kanssa
5 Suuri Pohjan sota ja Mazepan kapina
6 Kulttuuritietoisuus ja kansallisaate
7 Itsenäisestä kansantasavallasta Neuvostoliittoa perustavaksi neuvostotasavallaksi
8 Kollektivisointi ja nälänhätä
9 Alueita Puolalta ja Romanialta
10 Toinen maailmansota Ukrainassa
11 Pysähtyneisyys ja perestroika
12 Itsenäisyys
13 Vuoden 2004 presidentinvaalien jälkeen
14 Janukovitš presidentiksi
15 Lähteet

Antiikin aika [muokkaa]

Noin vuoden 700 eaa. tienoilla nykyisen Ukrainan alueella asuneet kimmerialaiset joutuivat pakenemaan Vähään-Aasiaan skyyttalaisten vuoksi. 600-luvulta eaa. lähtien Mustanmeren rannikoille syntyi kreikkalaisia siirtokuntia, jotka kävivät vilkasta kauppaa skyyttien kanssa ja toimittivat suuria määriä viljaa emämaahansa.

Noin vuoden 200 eaa. tienoilla sarmaatit valtasivat Ukrainan.

Ajanlaskun alkuaikoina gootit levittäytyivät vuoteen 100 mennessä Veikselin suulta pohjoisesta Mustallemerelle kaakkoon. 200-luvulla gootit jakautuivat ostro- ja visigooteiksi. Ostrogoottien valtakunta ulottui 300-luvun puolivälissä Itämereltä Mustallemerelle.

Itäslaavit perustavat Kiovan Venäjän [muokkaa]

Ennen 400-lukua kuitenkin idästä hyökänneet hunnit tuhosivat ostrogoottien valtakunnan. Näiden vetäydyttyä vuosisadan puolenvälin jälkeen heidän jättämäänsä tyhjiöön tulivat Veikselin ja Dneprin väliltä itäslaavit asuttaen Ukrainan länsi- ja keskiosat. Kiovan perustivat itäslaavit 500-luvulla, jolloin Ukrainaan ja Pannoniaan siirtyi Keski-Aasiasta myös avaareja. 600-luvulla alueelle saapuivat turkkilais-tataarilaiset kasaarit ja bolgaarit. 700-luvulla alueelle tulivat unkarilaiset, jotka turkinsukuiset petsenegit ajoivat takaisin länteen, aluksi Moldaviaan ja sitten Pannoniaan 800-luvulla, jolloin Kiovasta alkoi muodostua valtio ja lopulta suuriruhtinaskunta 880. Kiovan Venäjästä on muodostunut vuosisatojen kuluessa nykyukrainalaisten lisäksi venäläiset ja valkovenäläiset. Ortodoksia tuli Ukrainaan 900-luvun lopulla Konstantinopolista.

Kiovan Venäjä, Ukraina, ulottui 1000-luvulla Itämereltä Mustallemerelle. Kiova taisteli 700-luvulla alueelle tulleita petsenegejä ja myöhemmin idästä tulleita kumaaneja vastaan. Kumaanit onnistuivat luomaan valtakunnan, joka ulottui Karpaateilta Araljärvelle.

Mongolit voittavat petsenegit ja valloittavat Kiovan [muokkaa]

1200-luvun alussa mongolit hävittivät petsenegien valtakunnan ja valloittivat Kiovan 1240. Puola alkoi muodostua suurvallaksi Puolan ja Liettuan personaaliunionista 1300-luvun puolivälissä. Puola-Liettua valloitti Länsi-Ukrainan, Galitsian-Volynian ruhtinaskunnan ja lopulta suuren osan muusta Ukrainasta. Etelä-Ukraina ja Krim jäivät kuitenkin vielä mongolien Kultaiselle ordalle Krimin kaanikuntaan, mistä tataarit jatkoivat hyökkäyksiään.

Puola-Liettuan valta tuotti paikalle katolisen puolalaisen aatelin, minkä vaikutuksesta muodostui jumalanpalvelusmenoiltaan ortodoksinen, mutta Rooman paavia päämiehenään pitävä, Moskovan arkkipiispasta riippumaton uniaattikirkko. Puola-Liettuan vaikutuksesta alkaa maaorjuus lisääntyä.

Ukraina muodostuu kasakkayhteisöistä ja liittoutuu Venäjän kanssa [muokkaa]

Ukrainan kasakat.

Mongolivallan väistyttyä alkoi Keski- ja Etelä-Ukrainaan muodostua riippumattomia venäläis-tataarilaisia kasakkayhteisöjä, jotka taistelivat tataareja ja turkinsukuisia kansoja vastaan etelässä. Lopulta 1648 kasakoiden johtaja, hetmani Bohdan H’melnytskyi (puol. Bogdan Chmielnicki), aloitti kapinan ja vapaustaistelun puolalaisia vastaan, mutta joutui lopulta tukeutumaan ulkopoliittisesti Venäjän tsaariin ja pyytämään tältä tukea solmimalla liiton 1654 Venäjän tsaarin Aleksein kanssa. Sopimuksen tuloksena kasakat tunnustivat Venäjän yliherruuden Ukrainaan ja saavat sotilaallista tukea Venäjältä, mikä johti Venäjän ja Puolan väliseen sotaan. Sota päättyi Andrusovon rauhaan 1667, jossa Puolan oli luovutettava Venäjän hallintaan Dneprin itäpuolinen Ukraina (ven. levoberežnaja 'vasen ranta') sekä Kiova. Rajan itäpuolella olevat kasakkayhteisöt jäivät tsaarin, kun taas länsipuolella olevat Puolan kuninkaan alamaisiksi.

Suuri Pohjan sota ja Mazepan kapina [muokkaa]

Ruotsin viholliset aloittivat suuren Pohjan sodan 1700. Tapahtumien seurauksena ruotsalaiset hyökkäsivät myös Ukrainaan, missä Kaarle XII armeijaan liittyi myös hetmanni Ivan Mazepa. Hanke romuttui Pultavan taistelun tappioon 1709, jossa venäläiset Pietari Suuren joukot voittivat. Venäjä muutti liittosuhteen vähitellen suoremmaksi hallinnoksi. Pietari järjesti Ukrainan hallinnon uudelleen ja Katariina II Suuri lakkautti lopulta hetmanin aseman kokonaan. Puolalaisen aatelin aloittama maaorjuutus levisi vähitellen Katariina II Suuren aikana koko Ukrainaan.

Puolan heikkous alkaa korostua 1700-luvulla Venäjän ja Preussin vahvistuessa. Puolan ensimmäisessä jaossa 1772 Itävalta sai 1300-luvun puolivälissä Puolan haltuun joutuineen Ukrainan läntisimmän osan, Itä-Galitsian ja Bukovinan. Puolan toisen, 1793 tapahtuneen, jaon ja kolmannen, 1795 tapahtuneen jaon seurauksena Venäjä sai Puolaan vielä kuuluneet Länsi-Ukrainan alueet, Podolian ja Volynian.

Puolalaisen aatelin aloittama ja Katariina II Suuren laajentama sekä vahvistama maaorjuus lakkasi Venäjällä vasta Aleksanteri II:n vapautuksella 1861.

Kulttuuritietoisuus ja kansallisaate [muokkaa]

Ukrainan kulttuuritietoisuus alkoi elää kansallisaatteiden mukana 1840-luvulla, mutta Nikolai I:n hallitus pyrkii kitkemään sitä. Tukahduttaminen kärjistyi Aleksanteri II:n aikana 1876, jolloin ukrainan käyttö kirjakielenä kiellettiin. Ukrainan kansallisrunoilijaksi nousee Taras Grigorjevitš Tševšenko.

Talonpoikaistyytymättömyytenä jatkunut liikehdintä levisi tehtaisiin teollistumisen myötä ja sai yhä järjestäytyneempiä muotoja.

Japanin sodan tappion sytyttämään Nikolai II:n hallintoa vastaan tähdätyn vuoden 1905 liikehdinnän aikan Ukrainaan muodostui kansanvaltainen puolue. Pääministeri Pjotr Stolypinin vakauttamis- ja tukahduttamistoimien seurauksena perustettiin myös Ukrainan itsenäisyysliitto, joka pyrkii tekemään ohjelmansa tunnetuksi ulkomailla.

Sisäpoliittinen muutos tapahtui Sergei Witten tullessa pääministeriksi. Witte aloitti 1905 reformit päättämättömän Nikolai II:n epäröidessä. Stolypin oli vakauttaja, joka aloitti maauudistuksen, Stolypinin reformi I:n ja tuli murhatuksi pommilla Kiovan baletissa 1911 sosialistivallankumouksellisen toimesta.

Ukrainan autonomiavaatimukset saavat uutta tuulta 1917 Nikolai II:n ja hänen seuraajakseen valitsemansa veljensä luovuttua vallasta Venäjän väliaikaisen hallituksen hyväksi, mutta väliaikaisen hallituksen tekemät myönnytykset jäävät niin laihoiksi, että itsenäisyysajatus jää elämään. Venäjän sota Saksaa, Itävalta-Unkaria ja Bulgariaa jatkui myös Ukrainan osalta.

Uusi mahdollisuus muodostui marraskuussa 1917 bolševikkien lokakuussa (juliaanisen kalenterin mukaan) suorittaman vallankaappauksen jälkeen, jolloin Ukraina julistettiin riippumattomaksi kansantasavallaksi joulukuussa 1917.

Tätä eivät kuitenkaan Saksan kanssa aselevon joulukuussa 1917 tehneet kansankomissaarit hyväksyneet, vaan halusivat Kerenskin väliaikaisen hallituksen tapaan pitää Venäjän "yhtenäisenä ja jakamattomana". Ukrainan kansallis-sosiaalidemokraattiselle hallitukselle perustettiin teollistuneeseen Harkovaan yleisvenäläisten kommunistien, bolševikkien, toimesta Ukrainan neuvostotasavallan hallitus.

Kiova oli sivistyneistön ja juutalaisten kaupunki (15%). Harkova taas oli proletariaatin "Manse". Koska saksalaiset olivat joulukuusta asti odottaneet, että kansankomissaarit olisivat solmineet rauhan Saksan kanssa kovin esitetyin vaatimuksin, mutta bolševikit olivat lykänneet asiaa ylläpitämällä aselepoa, yritti Saksa helmikuussa 1918 sotilaallista ratkaisua hyökkäämällä Baltian ja Pihkovan kautta kohti Petrogradia. Osana tätä kampanjaa Saksa, Itävalta-Unkari ja Bulgaria solmivat Ukrainan kanssa rauhan ja tunnustivat sen itsenäisyyden.

Neuvosto-Venäjän ulkoasiainkansankomissaari ja puna-armeijan komentaja Lev Trotski joutui maaliskuussa 1918 neuvottelemaan Venäjälle epäedullisen rauhansopimuksen Brest-Litovskissa, missä Venäjä tunnusti Ukrainan itsenäisyyden. Brest-Litovskin rauhansopimuksella kansankomissaareista tuli epäsuorasti keisarillisen Saksan liittolaisia, ja Britannia aloitti sotatoimet kansankomissaareja vastaan lähettämällä laivasto-osaston Arkangeliin pyrkien estämään saksalaisten etenemisen ja toisaalta tukemaan Venäjän valkoisia kenraaleja, joka aloittivat taistelun kansankomissaareja vastaan. Kansankomissaarit tunnustivat Ukrainan itsenäisyyden Venäjästä, mutta maa joutui Saksan suojelualueeksi sotilaallisesta tilanteesta johtuen.

Itsenäisestä kansantasavallasta Neuvostoliittoa perustavaksi neuvostotasavallaksi [muokkaa]

Ukrainan kansantasavallan hallitusta johti Simon Petljura, joka pyrkii osana kansallista politiikkaa maareformiin. Tämä ei kuitenkaan sopinut suurmaanomistajille, jotka etsivät saksalaisista tukea estääkseen kansallisen politiikan vasemmistolaisuuden, mikä oli Ukrainan hallituksen keino taistella Harkovaan perustettua Ukrainan neuvostotasavallan hallitusta, bolševikkeja, vastaan.

Maareformi liittyi itsenäisyyteen. Suurmaanomistajat hakivat tukea – niin Venäjältä kuin Saksalta. Saksalle ei Ukrainan hallitusmuodolla ollut merkitystä, koska se haluaa liittää Ukrainan sotataloutensa osaksi ja lievittää elintarvikepulaa Saksassa. Varmistaakseen viljan saannin se oli kuitenkin valmis tukemaan vallankaappausta jo huhtikuussa 1918, millä Simon Petljuran kansantasavaltainen hallitus vaihdettiin Pavel Skorodpatskin saksalaismieliseen hallitukseen.

Vallankaappaus ei kuitenkaan nauttinut laajojen kansallismielispiirien luottamusta ja Skorodpatskin hallituksesta tuli liian kapeapohjainen onnistuakseen. Talonpojat eivät luovuttaneet viljaa, jota Saksa tarvitsisi elintarvikehuoltonsa parantamiseksi. Saksalla ei taas ollut teollisuustuotteita, millä maksaa viljasta. Näin Skorodpatskin hallitus saattoi tukeutua ainoastaan sotilaalliseen voimaan, mitä saksalaiset eivät salli perustettavan Ukrainan kansallisina joukko-osastoina pitääkseen Ukrainan jatkossakin itsenäiseksi julistettuna, mutta Saksan suojelusta riippuvaisena.

Simon Petljuran hallitus palasi valtaan Saksan keisarin luovuttua kruunustaan 9. marraskuuta 1918 ja Saksan antauduttua ympärysvalloille 11. marraskuuta 1918, minkä vuoksi Saksan Itä-Eurooppaan sijoitetut joukot menettivät sotilaallisen merkityksensä Ukrainan tilanteen kannalta. Ranska ja Britannia vaativat, että saksalaiset joukot kotiutetaan. Simon Petljura perusti Ukrainan kansantasavallan joulukuussa 1918 uudelleen, toisen kerran samana vuonna.

Marraskuussa 1918 Saksan antauduttua, olivat Itävalta-Unkariin kuuluneet ukrainalaiset, ruteenit, perustaneet länsiukrainalaisen kansantasavallan, jonka tavoitteena oli käsittää Unkarin, Itä-Galitsian ja Bukovinan ukrainalaiset alueet.

Saksalaisten alkanut kotiutuminen vahvisti Ukrainassa Venäjän väliaikaisen hallituksen puolesta toimivia, ympärysvaltojen kanssa liitossa olevia kenraali Denikinin asemaa. Ranska oli jopa lähettänyt hänen tuekseen 1918 lopussa ranskalaisia sotilaita vahvistukseksi Ukrainan rannikolle, heidät kuitenkin vedettiin pois huhtikuussa 1919, kun viimeisetkin saksalaiset sotilaat olivat poistuneet.

Alkuvuodesta 1919 ympärysvaltojen saartotoimet saivat neuvostovallan ahtaalle, mikä heikensi Petljuran hallituksen asemaa Krimiltä hyökkäävää Denikiniä vastaan. 1919 Petljuran hallitus liittoutui Puolan kanssa, joka pyrkii vahvistamaan asemaansa idässä. Vuoden 1920 toukokuuhun mennessä Ukraina ja Puola olivat onnistuneet yhdessä valtaamaan takaisin Ukrainan Kiovaa myöten, mutta Mihail Tuhatševskin joukkojen vastahyökkäys pakotti puolalaiset perääntymään. Tuhatshevski johtamat joukot onnistuvat torjumaan myös Anton Denikinin joukkojen hyökkäyksen etelästä, ja hänen seuraajansa, Pjotr Wrangel joutui evakuoimaan Etelä-Venäjän armeijan viimeiset joukot Krimin niemimaalta 1920. Puolan ja Neuvosto-Venäjän välinen raja vahvistettiin Riian rauhassa 1921 ja Ukrainan neuvostotasavallan bolševikit pääsivät vakiinnuttamaan viimein valtansa. Joulukuussa 1922 Ukrainan sosialistisesta neuvostotasavallasta tuli Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton, Neuvostoliiton perustajajäsen, kun Neuvosto-Venäjästä muodostettiin liittovaltio vuoden 1922 perustuslailla, ns. Leninin perustuslailla. Neuvostoagentit surmasivat Simon Petljuran Pariisissa 1926. Ukrainan neuvostotasavallan pääkaupunkina jatkoi Harkova vuoteen 1934, jolloin Kiovasta tuli jälleen Ukrainan pääkaupunki.

Kollektivisointi ja nälänhätä [muokkaa]

Ukrainaa on sanottu Venäjän tai Neuvostoliiton leipäkoriksi. Näin ollen oli ilmeistä, että kansallishenkisyys, joka oli aiheuttanut vaikean ja lyhyen itsenäisyyden aikana ideologisen ongelman niin suhteessa neuvostovaltaan, saksalaisten suojelukseen kuin myös Lvovin ja Kerenskin väliaikaiseen hallitukseen ja lopulta myös sen politiikkaa jatkamaan pyrkineiden ympärysvaltojen sekä Venäjän vastavallankumouksellisten politiikkaan, oli Ukraina merkittävä osa Neuvostoliiton kannalta myös 1928 alkanutta suunnitelmataloutta, mikä teki maatalouden kollektivisoinnista tärkeän neuvostohallituksen kannalta.

Ukrainan pakkokollektivisoimiseksi lähetti Neuvostoliiton kommunistinen puolue muualta komissaareja valvomaan toimitusta ja Ukrainaan järjestettiin neuvostohallituksen määräämin pakkoluovutuksin Holodomoriksi kutsuttu nälänhätä, minkä vuoksi jopa kolmen miljoonan ihmisen arvellaan kuolleen 1930-1932. Ukrainan kommunistisen puolueen pääsihteerinä oli tuolloin Nikita Hruštšov. Ylijäämävilja kaupattiin maailmanmarkkinoilla siten, että viljan hinta laski. Tämä ja Ukrainan lyhyt itsenäisyys pohjustivat ukrainalaisten nationalistien yhteistoimintaa Saksan kanssa 1941-1944 toisen maailmansodan aikana.

Alueita Puolalta ja Romanialta [muokkaa]

Saksa ja Neuvostoliitto solmivat 23.8.1939 hyökkäämättömyyssopimuksen, mikä ratkaisi sen, ettei Neuvostoliitto osallistunut Ranskan, Britannian ja Puolan rinnalla Saksan vastaisiin toimiin toisen maailmansodan alussa syyskuussa 1939, vaan päinvastoin osallistui Puolan jakamiseen Saksan kanssa miehittämällä Puolan länsiosat vedoten alueella olevan ukrainalaisen ja valkovenäläisen väestön suojeluntarpeeseen. Puolalle kuulunut itäosa, Itä-Galitsia, liitettiin Ukrainan neuvostotasavaltaan. 1940 Neuvostoliitto painosti Romanian luovuttamaan Pohjois-Bukovinan ja Bessarabian, joista Pohjois-Bukovina liitettiin Ukrainan neuvostotasavaltaan, kun taas lähinnä myös romanialaisen väestön asuttamasta Bessarabiasta muodostettiin Moldavian neuvostotasavalta, mikä on Neuvostoliiton purkauduttua itsenäistynyt Moldovaksi.

Toinen maailmansota Ukrainassa [muokkaa]

Puolassa 1934 vangittu Ukrainan itsenäisyystaistelua jatkanut Stepan Bandera vapautettiin 1939, kun saksalaiset olivat miehittäneet Puolan. 1941 kun saksalaiset olivat vallanneet Ukrainan (Itä-Galitsian) julisti Bandera Lvovissa Ukrainan tasavallan uudelleen perustetuksi. Saksa sitoi Ukrainan tiukasti itseensä sallimatta sille Slovakian tai Kroatian kaltaista itsenäisyyttä määrittelemällä sen valtakunnanprotektoraatiksi. Bandera ja muut kansallismieliset sekä neuvostovastaiset ukrainalaiset vangittiin. Bandera kuitenkin vapautettiin 1944. Stepan Banderan surmasivat neuvostoagentit 1959 Münchenissä.

Toisen maailmansodan tuloksena Ukrainan neuvostotasavallan ja Puolan raja kulki pääosin Curzonin linjaa pitkin, jolloin Ukrainaan liitettiin pääosa Volhyniasta ja Itä-Galitsiaa, myös Lvov. Myös osia Tšekkoslovakiasta, ns. Karpaatti-Ukraina, liitettiin Ukrainaan.

Viimeisen aluelisäyksen Ukraina sai Venäjän federaatiolta 1954, kun Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšovin aloitteesta Ukrainaan liitettiin myös Krimin niemimaa, mistä tuli myöhemmin itsenäistyneen Ukrainan ja Venäjän välinen kiista Mustanmeren laivastotukikohtaa ja Sevastopolia koskien.

Pysähtyneisyys ja perestroika [muokkaa]

Neuvostotaloudessa Stalinin jälkeen kokeiltiin monia tapoja säätää komentotaloutta tehokkaammaksi. Talousstalinismille oli tyypillistä ministeriökohtainen sektoriohjaus, josta oli seurauksena se, että arvoketjut eri teollisuuslaitoksia omistavien ministeriöiden tuotantoketjuissa muodostuivat toisistaan poikkeaviksi. Sama puolivalmiste saattoi maksaa tuotantokustannuksiltaan samalla alueellakin tuotettuna yhden ministeriön tuotantolaitoksessa tuotettuna kolme kertaa enemmän kuin toisen ministeriön.

Tätä varten pyrittiin luomaan toimialapohjaisen sektorihallinnon korvikkeeksi aluetaloudellista suunnittelua, sovnarhosit, joita kokeiltiin Hruštšovin kauden puolivälissä. Brežnevin alkukausi oli teollisen kasvun, koneenrakennuksen ja terästeollisuuden kasvun aikaa, joka kuitenkin alkoi hiipua 1970-luvulle tultaessa huolimatta siitä, että teknillisen ammattikoulun opettajana toiminut Brežnev yritti tehostaa tuottavuutta myös opetusta parantamalla ja kurinalaistamalla.

Brežnevin vuosia (1964–1970) ei Suomessa tunneta talousmielessä. 1970-luvun lopulla 1980-luvun alussa, pysähtyneisyyden vuosina, Ukrainassa ei ollut merkittävää taloudellista kasvua neuvostotasavaltojen piirissä ja Neuvostoliitto panosti voimakkaasti pohjoisten alueiden öljy- ja kaasuteollisuuteen, mikä takasikin ensimmäisen (1974) ja toisen öljykriisin (1979) vuoksi Neuvostoliitolle mittavia valuuttatuloja energian viennistä ja mahdollisti jopa läntisten kulutustavaroiden ostamisen jossain määrin myös suoraan tavallisille kuluttajille.

Alkaneessa puoluejohtoisessa kritiikissa 1980-luvun alussa myös Ukrainaa pidettiin vanhoillisena ja pysähtyneenä neuvostotasavaltana. Sieltä siirtyikin paljon väkeä pohjoiseen.

Perestroika alkoi julkisuudella, glasnostilla (glasnost ei tarkoita kansanvaltaista avoimuutta, vaan hallinnon julkistamista), mutta vähitellen kiteytyi vaatimukseksi nopeuttaa (verbi uskorit; nopeuttaminen; uskorenie) suunnitelmatalouden toimintoja. Nopeuttaminen johti eritahtisuuteen talousyksiköissä, mikä lopulta johti suunnitelmatalouden keskitetyn jakelujärjestelmän korvautumiseen sääntelemättömillä ja epätasapainoisilla markkinoilla.

Koska perestroika ei tuottanut pysähtyneisyydestä epäillyille alueille glasnostin eikä uskorenien keinoin taloudellista menestystä, alkoi kritiikki inflaatioista nostattaa kansallismielisiä liikkeitä. Ukrainaan perustettiin tasavallan neuvostojohtoa kritisoiva ja perestroikaa avoimesti kannattava kansallismielinen liike "Ruh" (käsi; kansan käsi), mikä lopulta vaati puoluejohtaja Sherbitskin eroa. Ruh menestyi paikallisvaaleissa maaliskuussa ja heinäkuussa Ukraina julistautui suvereeniksi.

Itsenäisyys [muokkaa]

Elokuussa 1991 Gennadi Janajevin kansallisen pelastuksen komitea yritti kaapata vallan Gorbatšovilta ja palauttaa Neuvostoliiton, minkä aikana Ukrainan korkeimman neuvoston puhemies Leonid Kravtšuk vastusti Jeltsinin tapaan avoimesti kaappausyritystä. Joulukuun alussa 1991 järjestettiin Ukrainassa kansanäänestys itsenäisyydestä, missä 80 % kannatti Ukrainan itsenäistymistä Neuvostoliitosta.

Kravtšuk voitti presidentinvaaleissa Ruhin asettaman vastaehdokkaan ja tuli Ukrainan presidentiksi. Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän johtajat perustivat Itsenäisten valtioiden yhteisön ja Neuvostoliitto lakkautettiin.

Venäjä ja Ukraina ajautuivat riitaan 1992 Krimillä sijaitsevan Neuvostoliitolle kuuluneen Mustanmeren laivaston hallinnasta. Toukokuussa 1992 Krim antoi itsenäisyysjulistuksen Ukrainasta, mikä kuitenkin peruttiin Venäjän ja Ukrainan parlamenttien vastustuksesta. Tämä kuitenkin johti neuvotteluihin Venäjän ja Ukrainan kesken autonomiasta Krimille, minkä johdosta Krimin asema nousi alueesta (oblast) autonomiseksi tasavallaksi. Runsas miljoona Krimin vajaasta kahdesta miljoonasta asukkaasta on venäläisiä.

Laivaston ja Krimin lisäksi toinen kiistakysymys koski Neuvostoliiton Ukrainan alueelle jääneitä ydinaseita. Venäjän ja Yhdysvaltain tavoitteena oli estää ydinsulkusopimuksen hengen mukaisesti uusien ydinasevaltioiden muodostumista Itsenäisten valtioiden yhteisössä tai niiden leviäminen kolmansiin maihin esimerkiksi asekaupan avulla. Ukraina luovutti toukokuussa 1992 taktiset ydinaseet Neuvostoliiton kansainvälisoikeudelliselle seuraajavaltiolle, Venäjälle, mutta piti strategiset ydinaseet itsellään. 1992 Ukrainasta tuli ETYK:n (nyk. ETYK) jäsen.

Vitold Fokinin hallitus joutui lokakuussa 1992 eroamaan ja uudeksi pääministeriksi tuli Leonid Kutšma. Taloudellinen tilanne sai hiilikaivostyöläiset lakkoilemaan ja Kutshma vaati maan julistamista hätätilaan, mistä Kravtšuk presidenttinä kieltäytyi. Kutšma joutui eroamaan pääministerin tehtävästä syyskuussa 1993. Tilanteen vakauttamiseksi nimitti Kravtšuk kaivosjohtaja Jefim Zviaglinskin pääministeriksi.

Heinäkuussa 1993 Ukrainan parlamentti julisti strategiset ydinaseet omiksi, mutta suostui jo marraskuussa allekirjoittamaan strategisten aseiden rajoittamissopimuksen, START-1:n ja 1994 ydinsulkusopimuksen, minkä perusteella se luopui myös sille jääneistä strategisista ydinaseista aloittaen länsi-integraation.

Vuonna 1994 pidetyissä ensimmäisissä täysin vapaissa parlamenttivaaleissa 338 täytetystä 450:stä parlamenttipaikasta sai Ruh enää vain 20 paikkaa ja entiset kommunistit 80 paikkaa. Sitoutumattomien edustajien määrä puolestaan nousi 170 paikkaan.

Tammikuussa 1994 voitti venäläismielinen Juri Meskov Krimin autonomisen tasavallan presidentinvaalit, minkä vuoksi Ukrainan parlamentti kumosi Krimin parlamentin 1992 säätämän perustuslain ja lakkautti Krimin presidentin viran.

Ukrainan pääministeriksi tuli Vitali Masol. Presidentinhallinnoksi muuttuneesta parlamentarismista seurasi, että Kutšma voitti Kratšukin presidentinvaaleissa ja Masolin oli erottava pääministerin tehtävästä. Pääministeriksi tuli entinen varapääministeri, Jevgeni Martshuk. 1994 Ukraina liittyi NATO:n rauhankumppaneihin.

Huhtikuussa 1995 presidentti Kutšma anoi asetuksen, minkä mukaan Krimi on presidentin hallinnossa, kunnes Krimin parlamentti esittää uutta perustuslakia Ukrainan parlamentin kumoaman tilalle. Kesäkuussa Venäjän presidentti Jeltsin ja Kutšma sopivat siitä, että Venäjä saa pitää Krimillä sijaitsevaa Sevastopolia Mustanmeren laivaston tukikohtanaan.

Martshuk joutui eroamaan toukokuussa 1996 ja pääministeriksi tuli Pavel Lazarenko, joka erosi vuoden kuluttua heinäkuussa 1997. Pääministeriksi nousi varapääministeri Vasul Durdynets ja sitten Valeri Putovojtenko. Venäjä ja Ukraina pääsivät yhteisymmärrykseen vuodesta 1992 kestänestä kiistasta Neuvostoliiton Mustanmeren laivaston alusten jakamisesta Ukrainan ja Venäjän kesken. Tammikuussa 1998 allekirjoitettiin Ukrainan ja Venäjän kesken sopimus, millä vahvistettiin Ukrainan rajojen loukkaamattomuus eli käytännössä Krimin kuuluminen Ukrainalle, vaikka Krimin siirtämistä Ukrainalle 1954 oli pidetty Neuvostoliiton silloisen perustuslain vastaisesti suoritettuna toimena.

Maaliskuussa 1998 olivat kommunistit vahvistaneet asemaansa jo siten, että presidentinvaaleissa Kutšman päähaastajana oli Petro Simonenko, minkä tosin Kutšma voitti. Huhtikuussa 2000 Kutšma järjesti kansanäänestyksen, missä enemmistö kannatti presidentin valtuuksien lisäämistä entisestään. Oppositio järjesti maaliskuussa 2001 suurmielenosoituksen yksinvaltaiseksi koettua presidenttiä vastaan ja 2002 Uudistusmielinen "Meidän Ukrainamme" -vaaliliitosta tuli suurin parlamenttiryhmä, vaikkakin parlamentin enemmistö tukee edelleen presidenttiä tukevaa vaaliliittoa "Yhtenäisen Ukrainan puolesta" sitoutumattomien tuella.

Vuonna 2002 epäiltiin Ukrainan valtiollisen asevientiyhtiön vieneen välikäsien kautta tutkateknologiaa Irakiin ja että presidentti olisi asiasta tietoinen. Yhtiön johtaja kuoli onnettomuudessa.

Vuoden 2004 presidentinvaalien jälkeen [muokkaa]

Pääartikkeli: Ukrainan presidentinvaalit 2004

Vuonna 2004 Ukrainassa järjestettiin presidentinvaalit, joissa istuva presidentti, Leonid Kutšma, ei enää ollut ehdokkaana. 31. lokakuuta järjestetyillä vaalien ensimmäisellä kierroksella kumpikaan pääehdokkaista, ei Länsi-Ukrainan tukema länsimielinen Viktor Juštšenko eikä maan teollistuneen itäosan venäjänkielisten seutujen ja Venäjän tukema Viktor Janukovytš onnistunut keräämään yli puolta annetuista äänistä. Vaalien toinen kierros kahden ensimmäisellä kierroksella eniten ääniä saaneen ehdokkaan välillä käytiin 21. marraskuuta 2004. Vaalien järjestelyissä ilmenneiden epäselvyyksien aiheuttamien joukkoprotestien vuoksi, joita ryhdyttiin kutsumaan oranssiksi vallankumoukseksi, Ukrainan korkein oikeus päätyi vaalien toisen kierroksen uusimiseen. Vaalien toinen kierros uusittiin 26. joulukuuta 2004 ja niiden voittajaksi tuli opposition ehdokas Juštšenko saaden yli 52 prosenttia äänistä.

Ukrainan pääministeriksi nimitettiin vaalien jälkeen Juštšenkon näkyvä liittolainen Julija Tymošenko. Perustuslakia muutettiin 10.1.2006 lähtien entistä enemmän parlamentaariseen suuntaan, jossa presidentin valtaoikeuksia vähennettiin ja pääministerin lisättiin. Oranssit voimat ajautuivat kuitenkin pian keskinäisiin riitoihin ja Tymošenkon hallitus erotettiin korkeimman hallinnon lahjusepäilyjen vuoksi syyskuussa 2005. Tymošenkon yhtä lyhytaikaiseksi seuraajaksi tuli Juri Jehanurov, joka sai parlamentilta epäluottamuslauseen 10. tammikuuta 2006, mutta jatkoi virkaatekevänä pääministerinä uuden hallituksen muodostamiseen asti. Maaliskuun parlamenttivaaleissa Janukovitš johti Alueiden puolueen vaalivoittoon ja suurimmaksi puolueeksi. Maaliskuun vaalien jälkeen jouduttiin kuukausien pattitilanteeseen, jossa toimivaa hallitusta ei saatu muodostettua.

Oranssien Meidän Ukrainamme ja Julija Tymošenkon ryhmittymän yhteishallitus Ukrainan sosialistipuolueen kanssa hajosi sosialistien valittua oman miehensä Oleksandr Morozin Radan puhemieheksi ja loikattua Alueiden puolueen puolelle "antikriisikoalitiohallituksen" muodostamiseksi. Juštšenko kieltäytyi nimittämästä kilpakumppaniaan pääministeriksi, kunnes uusi vaalien järjestämisen mahdollistava aikaraja tuli vastaan. Tällöin Alueiden puolue liittolaisineen uhkasi presidentin viraltapanolla. Myös edeltävää pääministeriä Juri Jehanurovia, joka erotettiin tammikuussa, ja joka johti siitä lähtien toimitusministeriötä, pyrittiin nostamaan takaisin asemaansa peruuttamalla tammikuun erottaminen.

Huolimatta siitä että oli julkisesti kieltäytynyt yhteistyöstä Janukovitšin kanssa, Juštšenko nimitti viimein hänet pääministeriksi ja muodostamaan "kansallisen yhtenäisyyden koalitiohallituksen" Meidän Ukrainamme kanssa 3. elokuuta 2006. Parlamentti hyväksyi Janukovitšin pääministeriksi äänin 271–9 opposition boikotoidessa äänestystä. Kolmen puolueen hallituskoalitio sai 239 paikkaa 450-jäseniseen Radaan.

1. joulukuuta 2006 Verkhovna Rada erotti presidentin nimittämän ulkoministeri Borys Tarasjukin asemastaan.^[1] Presidentti Juštšenko ei hyväksynyt tätä ja väitti ministerin erottamisen olevan presidentin vastuulla. Hallitus esti Tarasjukia osallistumasta kokouksiinsa, jonka jälkeen Tarasjuk haastoi alueiden puolueen edustajat oikeuteen huliganismista. Ševtšenkon piirinoikeus kumosi Verkhovna Radan päätöksen, mutta parlamentin mukaan alioikeuden päätös ei voi muuttaa sen päätöksiä.^[2]

Janukovitšin hallitus laajensi vähitellen kannatuspohjaansa myöntämällä hallituspaikkoja opposition tukijoilla, jotka näin siirtyivät hallituksen taakse. Erityisesti Juštšenkoa huolestutti hänen entisen tukijansa Anatoli Kinahin nimitys valtiovarainministeriksi, mikä sai 23. maaliskuuta 2007 kymmenen opposition edustajaa loikkaamaan hallituksen tukijoiksi ja Juštšenkon peruuttamaan Moskovan-vierailunsa. Janukovitš ja puhemies Moroz lupasivat koalition kasvavan kesään mennessä kahteen kolmasosaan tai 300 edustajan suuruiseksi, joka mahdollistaisi presidentin veto-oikeuden kumoamisen tai perustuslain lisäykset.

Juštšenko antoi 2. huhtikuuta asetuksen Verkhovna Radan hajottamisesta, jota hallitus ja parlamentin enemmistö pitivät perustuslain vastaisena ja jatkoivat työskentelyään. Ukrainan perustuslain mukaan parlamentin saa hajottaa vain kolmesta syystä, jotka liittyvät sen kykenemättömyyteen kokoontua tai muodostaa hallitusta. Juštšenkon mukaan hajotuksen peruste on se, että parlamentti on toiminut yli kuukauden ilman enemmistökoalitiota, joka on edustajien loikkausten myötä muuttunut laittomaksi. Vastustajien mukaan enemmistökoalitio on laillinen, koska sen muodostivat parlamenttiryhmät, eivätkä loikkaukset voi tilaan jälkikäteen vaikuttaa. Perustuslaillinen oikeus tutki tapausta, mutta Juštšenko peruutti ensimmäisen päätöksensä ja korvasi sen myöhemmin uudella. 24. toukokuuta Juštšenko erotti Ukrainan valtakunnansyyttäjän syyttäen tätä perustuslain rikkomisesta. Presidentti ilmoitti myös ottavansa hallintaansa Janukovitšia tukevan sisäministeri Vasyl Tsuškon Berkut-joukkojen sotilaat (vastaavat Venäjän OMONia), jotka lain mukaan ovat sisäministeriön alaisuudessa.^[3] Sisäministeri Tsuško kärsi seuraavana päivänä sydänkohtauksen.^[4]

Uusien vaalien pitoajankohdaksi sovittiin 30. syyskuuta 2007. Vaaleissa Janukovitšin Alueiden puolue sai jälleen eniten ääniä ja paikkoja (175-11), vaikka menettikin hieman, Tymošenkon blokki lisäsi paikkamääränsä (156+27) ja presidentti Juštšenko tukipuolue Meidän Ukrainamme jatkoi alamäkeään (72-9). Ns. oransseilla puolueilla oli niukka paikkaenemmistö (228/450), joka riittäisi hallituksen muodostamiseen, mutta osa Meidän Ukrainamme edustajista kieltäytyi allekirjoittamasta yhteistyösopimusta Tymošenkon blokin kanssa.^[5]^[6]

Pitkällisen viivytyksen jälkeen Tymošenko nousi uudelleen pääministeriksi 18. joulukuuta 2007 Juštšenkon ja Tymošenkon tukijoiden muodostaman koalition hallitukseen.^[7]

Juštšenkon ja Tymošenkon välit heikkenivät taas, kun Tymošenko kieltäytyi tukemasta Georgiaa Venäjän ja Georgian elokuun 2008 konfliktin aikana. Presidentinhallinnon edustaja Andriy Kyslynskyi syytti Tymošenkoa "maanpetturuudesta ja korruptiosta." Presidentti Juštšenko tukipuolue Meidän Ukrainamme jätti hallituksen 4. syyskuuta 2008, kun Tymošenkon blokki liittoutui Alueiden puolueiden ja kommunistien kanssa ajamaan läpi lait, joka vähensivät presidentinvaltaa ja helpottivat hänen erottamistaan. Hallituksen kaatumisen jälkeen uudet vaalit oli määrä järjestää 14. joulukuuta, mutta niitä siirrettiin eteenpäin Ukrainaankin iskeneen kansainvälisen talouskriisin vuoksi.

Ukraina ajautui vakavaan talouskriisiin syksyllä 2008 kansainvälisen talouskriisin yhteydessä. Lokakuussa 2008 kolmen viikon aikana pankeista nostettiin 32 miljardia hryvniaa ja maan valuutan arvo romahti 23 prosenttia.^[8] Kansainvälinen valuuttarahasto myönsi maalle 16,5 miljardia US-dollaria lainaa.^[9]

Hallituskriisi näytti helpottavan 9. joulukuuta 2008, kun Rada valitsi Volodymyr Lytvynin uudeksi puhemieheksi.^[10]