Nikolai II

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Nikolai II
Nicholas II, Tsar.jpg
Venäjän keisari
18941917
Edeltäjä Aleksanteri III
Seuraaja
Tiedot
Syntynyt 18. toukokuuta 1868
Pietari, Venäjän keisarikunta
Kuollut 17. heinäkuuta 1918 (50 vuotta)
Jekaterinburg, Neuvosto-Venäjä
Puoliso Aleksandra Fjodorovna
Uskonto ortodoksi
Allekirjoitus Nicholas II Signature.svg

Nikolai II (ven. Николай II Романов, 18. toukokuuta (J: 6. toukokuuta) 1868 Pietari17. heinäkuuta 1918 Jekaterinburg) oli Venäjän keisari, Puolanmaan kuningas ja Suomen suuriruhtinas vuosina 1894–1917. Hän oli viimeinen hallitsija, keisari, Romanovien yli kolmesataa vuotta hallinneessa dynastiassa, joka kaatui helmikuun vallankumouksessa 1917. Ennen valtaistuimelle nousuaan Nikolai oli perintöruhtinaana muun muassa Keisarillisen Aleksanterin yliopiston kansleri 1881–1894. Suomessa hänet tunnetaan helmikuun manifestin allekirjoittajana ja venäläistämistoimenpiteiden aloittajana. Nikolai II:n isä ja edeltäjä oli Aleksanteri III.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kruununperillisenä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai syntyi keisari Aleksanteri III:n ja keisarinna Maria Fjodorovnan (syntyjään Tanskan prinsessa Dagmar) perheeseen 1868. Hänet, kuten myös hänen sisaruksensa, kasvatettiin kovassa kurissa ja nuhteessa. Nikolai oppi tottelemaan asiassa kuin asiassa isäänsä, joka hänen vartuttuaan määräsi hänet osallistumaan erilaisten valiokuntien toimintaan. Nikolai piti kuitenkin politiikkaan liittyviä asioita kuivina ja mielenkiinnottomina ja juhli mieluummin upseeritovereidensa kanssa ravintoloissa ja nuorten naisten kanssa Pietarin edustalla olevilla saarilla. Ensimmäistä kertaa perintöruhtinas uhmasi isänsä tahtoa alkaessaan seurustella Keisarillisen baletin nuoren tanssijattaren Mathilde Krzesinskan kanssa.

Nuoret erotettiin kuitenkin pian toisistaan, kun perintöruhtinas Nikolai ja hänen pikkuveljensä suuriruhtinas Georgi lähetettiin lokakuussa 1890 pitkälle maailmanympärysmatkalle. Matka ei päättynyt hyvin, Georgi sairasti tuberkuloosia, ja vanhemmat päättivät keskeyttää Georgin matkan ja lähettää pojan Kaukasiaan toipumaan. Myös Nikolain matka sai ikävän päätöksen Japanissa, kun eräs japanilainen poliisimies hyökkäsi kruununperijän kimppuun miekalla heidän vieraillessaan keväällä 1891 Otsun kaupungissa. Kreikan prinssi Georgios pelasti uhkaavan tilanteen onnistuessaan pudottamaan miekan hyökkääjän kädestä kävelykepillään.

Nikolai ja Alix[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai ja hänen äitinsä Maria Fjodorovna 1870.

Pietariin palattuaan Nikolai jatkoi jälleen suhdettaan Mathilde Krzesinskaan isänsä vastustuksesta huolimatta. Nikolain elämän suuri rakkaus ei kuitenkaan ollut Mathilde, vaan nuori saksalainen Hessen-Darmstadtin prinsessa Alix, Nikolain sedän Sergei Aleksandrovitšin vaimon suuriruhtinatar Elisabetin nuorempi sisar. Vuonna 1894 Nikolai kertoi avoimesti Mathildelle rakkaudestaan Alixiin ja kertoi toivovansa häntä morsiamekseen. Tsarevitšin ja tanssijattaren suhde päättyi samana vuonna, ja Mathilde meni myöhemmin naimisiin Nikolain serkun, suuriruhtinas Andrei Vladimirovitšin kanssa.

Keisariparin pitkään jatkuneen vastustuksen jälkeen Nikolai sai viimein luvan kosia rakastettuaan, kun keisarin terveydentila äkkiä heikkeni. Keväällä 1894 pari kihlautui ja lokakuussa prinsessa Alix saapui keisariperheen luokse Livadiaan, Krimille. Viimeisillä voimillaan keisari siunasi nuoren parin, jonka jälkeen hän pian kuoli omassa vuoteessaan. Näin nuoresta perintöruhtinaasta tuli koko Venäjänmaan keisari.

Venäjän keisari Nikolai II, kruunajaiset,
Valentin Serov

Prinsessa Alix kastettiin ortodoksiseen uskoon, ja hänestä tuli ”oikeauskoinen suuriruhtinatar Aleksandra Fjodorovna”. Häät pidettiin pian keisarin hautajaisten jälkeen, ennen paastonajan alkua, ja suruajasta johtuen ne olivat huomiota herättämättömät ja hiljaiset. Tosin hautajaisia seuranneiden iäkkäiden naisten sanotaan pudistelleen päätään ja sanoneen keisarinnasta:

»Ruumisarkun takana hän tuli luoksemme…»

[1]

Nikolai II ja keisarinna Aleksandra kruunattiin virallisesti 26. toukokuuta 1896 Uspenskin katedraalissa Moskovassa. Juhlallisuudet olivat valtavat, ja kautta Venäjän saapui ihmisiä seuraamaan uuden keisarin kruunaamista. Kruunajaisissa luutnantti Mannerheim oli yksi neljästä keisaria saattaneesta upseerista. Kruunajaispäivällisille osallistui yli 7 000 vierasta.

Nikolai II ilmoitti jo hallituskautensa aluksi, että hän tulisi käyttämään venäläisempänä pitämäänsä tsaarin eikä lännestä tuotua keisarin arvonimeä.[1]

Tsarevitš Aleksei ja Rasputin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisarinna ja tyttäret. Keisarinna Aleksandra edessä, muut vasemmalta oikealle: Olga, Tatjana, Anastasia ja Maria Romanova.

Nikolain ja Aleksandran perheeseen syntyi viisi lasta: Olga (s. 1895), Tatjana (1897), Maria (1899), Anastasia (1901) ja viimein vuonna 1904 kruununperijä, tsarevitš Aleksei. Aleksei syntyi sairaana. Hän sairasti hemofiliaa, samaa perinnöllistä tautia kuin muun muassa Espanjan kuningashuoneen prinssit. Aleksein syntymästä lähtien epätoivoiset vanhemmat tekivät kaikkensa löytääkseen parannuskeinon. Tästä syystä keisariperheen lähipiiriin pääsi myös siperialainen talonpoika, ”pyhä mies” Grigori Rasputin. Keisarinna Aleksandra uskoi lujasti Rasputinin kykenevän parantamaan hänen poikansa, ja läheinen suhde kansan riettaana ja sivistymättömänä moukkana pitämään mieheen entisestään kasvatti kansan ja keisariperheen välillä vallitsevaa vihaa ja epäluuloisuutta.

Keisarina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai II viiden ruplan kultarahassa (1899).

Nikolain hallitusvuodet muodostuivat vaikeiksi alusta alkaen. Moskovassa 26. toukokuuta 1896 pidettyjen kruunajaisten kunniaksi järjestetyssä kansanjuhlassa Hodinkan kentällä tapahtui vakava onnettomuus, kun tuhatpäinen yleisö joutui paniikkiin ja talloi kuoliaaksi satoja juhlavieraita. Nikolai osallistui silti tanssiaisiin ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Nikolain hallinnon ensimmäiseen kymmeneen vuoteen osui Venäjän yhteiskunnallinen ja taloudellinen murros, siirtyminen agraariyhteiskunnasta teollistuneeseen, jonka siemenet oli jo kylvetty hänen isänsä hallituskaudella. Talouskasvu oli tarkastelujaksolla 1880–1910 keskimäärin yli yhdeksän prosenttia vuodessa. Lainsäädännön jälkeenjääneisyys, maanomistussuhteiden ratkaisemattomuus maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen (1861) ja talouskasvun keskittyminen vauraille suurkaupunkialueille aiheuttivat ristiriitoja kasvavan työväenluokan keskuudessa, jota sosialistivallankumoukselliset ja kommunistit käyttivät kasvualustanaan.

Nikolain hallinto joutui kriisiin Venäjän–Japanin sodan (1904–1905) tappion aiheuttamien levottomuuksien myötä. Suurena käännekohtana voidaan pitää verisunnuntain nimellä tunnettua välikohtausta 22. tammikuuta 1905, jossa satoja rauhallisia mielenosoittajia sai surmansa Talvipalatsin vartiosotilaiden luodeista. Liikehdintä johti lopulta vuoden 1905 vallankumoukseen. Kun näistä oli hädin tuskin toivuttu, Venäjää ja Nikolaita kohtasi uusi koettelemus, ensimmäinen maailmansota, jonka myllerryksissä vanha Eurooppa ja sen monarkiat tulivat tiensä päähän.

Keisariperhe veneretkellä Suomen saaristossa 1909.

Nikolai oli keisarina heikko, perheenisänä ja puolisona parempi kuin jättimäisen, levottoman valtakunnan hallitsijana. Hän oli kyvyiltään keskinkertainen ja luonteeltaan päättämätön, mutta samalla vaatimaton ja säästeliäs. Hän oli isänsä tavoin hyvin vanhoillinen ja pyrki venäläistämään kaikkea siihen asti länsimaistettua pitäen parempana käyttää arvonimeä tsaari, koska se oli hänen mielestään virallista keisari-nimitystä (imperator) venäläisempi.

Nikolai salli vaimonsa ohjailla itseään hallitusasioissa, kuten henkilövalinnoissa. Sen vuoksi uudistukset kaatuivat usein yhteen ja samaan asiaan: mikä tahansa uudistus olisi ollut heidän lastensa etujen vastainen. Eritoten kruununperijä Aleksei oli tässä suhteessa tärkeä, eikä hänen tulevia etujaan saanut vaarantaa.

Aleksandraa taas ohjaili eräässä vaiheessa Rasputin, jonka ansiosta keisarin lähipiiri täyttyi itsevaltiutta tukevilla mielistelijöillä. Nikolain elinpiiri erosi palatsin ulkopuolisesta maailmasta, eikä hänellä ollut käsitystä Venäjän todellisesta ahdingosta. Nikolai pyrki politiikassaan jatkamaan isänsä Aleksanteri III:n linjoilla, mutta huomattavasti heikommalla menestyksellä.

Venäjä oli ensimmäisen maailmansodan lähestyessä yhä lähempänä suistumista vallankumoukseen työläisten vaatiessa lisää oikeuksia ylimystöltä. Nikolai oli kasvatettu uskomaan omaan asemaansa Jumalan valitsemana hallitsijana, ja siksi kansan vaatima kansanedustuslaitos tuntui hänestä Jumalan luottamuksen pettämiseltä.

Sisäpolitiikassa hän tukeutui pitkälti isänsä Aleksanteri III:n konservatismiin. Suomessa hänet opittiin tuntemaan venäläistämistoimenpiteistään (helmikuun manifesti), joka johti ensimmäiseen sortokauteen. Vuoden 1905 vallankumouksen seurauksena Nikolain oli myönnyttävä uudistuksiin. Lokakuun manifestissa, jonka kirjoitti Nikolain kyvykäs pääministeri Sergei Witte, Venäjälle perustettiin kansanedustuslaitos eli duuma, ja kansalaisoikeuksia laajennettiin (sananvapaus, uskonnonvapaus, kokoontumisvapaus). Nikolaille jäi kuitenkin veto-oikeus duuman säätämiin lakeihin ja oikeus hajottaa parlamentti, jota oikeutta hän käyttikin kahdesti, 1906 ja 1907. Asteittain muutkin uudistukset peruttiin, ja Nikolain hallinto luisui jälleen taantumuksen tielle. Witteä seuranneet pääministerit, joiden valintaan olivat vaikuttamassa keisarinna Aleksandra ja perheystävä Rasputin, olivat joko kyvyttömiä (Goremykin) tai joustamattomia (Stolypin).

Nikolai vieraili Helsingissä 10. maaliskuuta 1915.[2]

Vallasta luopuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Näinä ratkaisevina päivinä Venäjän kohtalon tiellä velvollisuutemme on tehdä kaikkemme kansan parhaaksi kootaksemme voimamme ja yhdistääksemme rivimme nopean voiton saavuttamiseksi. Tästä syystä me, Nikolai II, yhteisymmärryksessä valtakunnan duuman kanssa, katsomme parhaaksi luopua Venäjän valtaistuimesta ja luovuttaa ylin valta. Haluttomana eroamaan pojastamme luovutamme perintöoikeuden suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitšille, ja annamme hänelle siunauksemme hänen noustessaan Venäjän valtakunnan valtaistuimelle.[3]»

Ensimmäisen maailmansodan miestappiot ja talouden alamäki, työläisten lakkoilu ja poliittinen agitointi ja mellakointi johtivat lopulta siihen, että duuma julisti ottaneensa hallitusvastuun 12. maaliskuuta 1917 (helmikuun vallankumous). Kaupungin varuskunnan joukko-osastojen ja kasakoiden siirryttyä duuman puolelle Nikolaille ei jäänyt vaihtoehtoja. Hän sai duuman puheenjohtajalta Mihail Rodziankolta ja yleisesikunnan päälliköltä Mihail Aleksejevilta sähkeen Pihkovaan ollessaan 15. maaliskuuta 1917 palaamassa junalla Pietariin rintaman tarkastusmatkalta, jossa häntä vaadittiin luopumaan vallasta poikansa hyväksi. Tajuttuaan tilanteen vakavuuden hän ymmärsi vallasta luopumisen olevan paras ratkaisu hänen rakastamansa Venäjän ja keisari-instituution säilymisen kannalta, mutta haluttomana eroamaan pojastaan, joka sairasti verenvuototautia, Nikolai hetken mietittyään päättikin siirtää vallan veljelleen suuriruhtinas Mihail Aleksandrovitšille. Mihail kuitenkin kieltäytyi ottamasta kruunua vastaan, koska duuman edustajat eivät taanneet hänen turvallisuuttaan, jos hän nousisi valtaistuimelle. Valta siirtyi väliaikaiselle hallitukselle.

Vankeus ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kruunusta luopumisen jälkeen.

Vallasta luopumisen jälkeen Venäjän väliaikainen hallitus otti tehtäväkseen keisariperheen suojelun. Ensin heitä pidettiin vankeina kotonaan Aleksanterin palatsissa Tsarskoje Selossa[4], mutta myöhemmin vartiojoukkojen karattua vallankumouksellisten puolelle pääministeri Aleksandr Kerenski päätti siirtää perheen turvaan Tobolskiin Siperiaan.

Tobolskissa he saivat elää vielä suhteellisen normaalia elämää, mutta väliaikaisen hallituksen kaaduttua ja bolševikkien kaapattua vallan lokakuun vallankumouksessa otteet heitä kohtaan kovenivat. Ensin keisari, keisarinna ja heidän tyttärensä Maria siirrettiin Ipatjevin taloon Jekaterinburgiin Uralille.[4] Aleksei oli edelleen verenvuotokohtauksen jälkeen huonossa kunnossa, ja hänen kolme sisartaan ja osa palveluskunnasta jäivät edelleen hoitamaan häntä Tobolskiin. Aleksein toivuttua myös heidät siirrettiin Jekaterinburgiin. Jekaterinburgissa keisariperhe alistettiin vankien asemaan. Heidän huoneidensa ikkunat oli maalattu valkoisiksi ulosnäkemisen estämiseksi, eivätkä he enää päässeet kirkkoon tai saaneet vastaanottaa vierailijoita.

Ajan kuluessa vartijat kuitenkin muuttuivat myötämielisemmiksi vankejaan kohtaan, jolloin bolševikkihallinto päätti lähettää tilalle uudet vartijat. Nämä vartijat kuuluivat pahamaineiseen tšekaan. Kuusi heistä oli bulgarialaisia ja unkarilaisia sotavankeja, joita käytettiin likaisimpiin töihin. Robert K. Massien mukaan keisariperhe tiesi kohtalonsa näiden miesten saavuttua. Vartijoiden jäisen asiallinen käytös kertoi varsin selvästi sen tosiasian, että he olivat pyöveleitä.

Nikolai II:n ja hänen perheensä teloittamisen syynä on pidetty Venäjän sisällissodan poikkeuksellisia olosuhteita. Entisen keisarin ei tahdottu pääsevän vapaaksi ja päätyvän bolševikkeja vastaan taistelevan valkoisen armeijan eläväksi symboliksi. Teloituksen ajankohdan määräsi sodankäynnin luoma tilanne. Siperiassa toimiva 45 000 miehen tsekkiläislegioona, jonka vahvistuksena oli valkoisen armeijan venäläisiä sotilaita ja upseereita, oli edennyt etelässä Jekaterinburgin kaupungin rajoille asti. Punaisen sotavoiman komentajan mukaan kaupunkia pystyttäisiin puolustamaan noin kolmen päivän ajan. Tämän vuoksi bolševikkipuolueen keskuskomitea määräsi Nikolai II:n ja hänen perheensä teloitettaviksi.[5] Perinteisen käsityksen mukaan keisarillinen perhe teloitettiin bolševikkipuolueen keskuskomitealta Moskovasta tulleen teloituspäätöksen johdosta.[6][7][8] Sitovia asiakirjatodisteita ei kuitenkaan ole löydetty siitä, että teloituskäsky olisi tullut Vladimir Leniniltä tai keskuskomitean puheenjohtajalta Jakov Sverdlovilta.[9]

Vangeille ilmoitettiin, että Moskovasta haluttiin valokuva todisteeksi heidän hyvinvoinnistaan. Heidät kerättiin yhteen, mutta kuvaajan sijasta paikalle saapui aseistautuneita vartijoita.[10] Yöllä 16.–17. heinäkuuta 1918 pian puolenyön jälkeen miehet teloittivat koko keisariperheen ja heitä vankeuteen vapaaehtoisesti seuranneet kamarineito Anna Demidovan, perheen lääkärin tohtori Botkinin, kokki Haritonovin ja palvelija Truppin. Teloitus suoritettiin Ipatjevin talon kellarissa. Teloitusryhmää johti Jakov Jurovski.[11]

Teloituspaikalla ollut Ipatjevin talo purettiin 1977, koska neuvostojohtajat pelkäsivät, että paikasta tulee keisarivaltaa kannattavien muistelupaikka. Paikalle alettiin vuonna 2000 rakentaa kirkkoa, joka sai nimen Kirkko veren päällä. Se on Venäjän suurimpia kirkkoja, ja kirkossa oleva ikoni on kalleimpia. Kirkko on kaksikerroksinen, alempi on keisariperheen esirukouskirkko.[12]

Kysymys teloitusmääräyksen antajasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romanovien perheeseen ja sukuun kohdistuvat Leninin tavoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leninin poliittisena tavoitteena oli alusta pitäen hävittää koko Romanovien suku.[13][14][15]

Lenin tuhosi Romanovit, Leninin johtamat bolsevikit surmasivat Nikolai II:n lähimmät Venäjällä asuneet sukulaiset.[16][17]

  • 12-13.7.1918 Ammuttiin Permissä sijaitsevassa metsässä suuriruhtinatar Mihail Aleksandrovitš, sihteerinsä Nicholas Johnsonin kanssa.[18][19]
  • 18.7.1918 Alapajevskists Sinjatšitšan suunnassa olevaan kaivoskuiluun heitettiin suuriruhtinatar Jelizaveta Fedorovna, suuriruhtinas Sergei Mihailovitš, Ioann Konstantinovitš, Konstantin Konstantinovitš, Igor Konstantinovitš, Vladimir Pavlovitš Palei.[20][21]
  • 28. tammikuuta 1919 Pietari-Paavalin linnoituksessa ammuttiin Pavel Aleksandrovitš Romanov, Dimitri Konstantinovitš Romanov, Georgi Mihailovitš Romanov ja Nikolai Mihailovitš Romanov.[22]
  • Helmikuussa 1918 Taškentissa suuriruhtinas Nikolai Konstantinovitš.[23]

Venäjän bolsevikkien julkisuuteen antamat tiedot keisarin perheen kohtalosta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moskova ilmoitti ainoastaan, että Nikolai oli teloitettu ja että perhe oli evakuoitu luotettavaan paikkaan.[24] Sen jälkeen Moskova kiisti vielä kahdeksan vuotta tietävänsä mitään perheen olinpaikasta.[25]

Bolsevikit eivät tahtoneet myöntää olevansa vastuussa Nikolai II:n ja hänen perheensä murhasta. Kerrottiin, että vain Nikolai II oli teloitettu, mutta vaiettiin muun perheen kohtalosta. Myöhemmin ilmoitettiin perheen olevan turvassa.[26][27]

Vuonna 1919 syytettiin murhasta 28 sosiaalivallankumouksellista, jotka tuomittiin murhasta oikeudessa, ja syytetyistä viisi teloitettiin.[28][29]

Vuonna 1921 julkaistiin Jekaterinburgissa Uralin Työläisten vallankumouslehdessä P. M. Bykovin kertomus keisarin viimeisistä päivistä. Artikkelissa kerrottiin, ettei Uralin neuvosto kokoontunut heinäkuussa, joten Volkogonovin mukaan päätös keisarin surmaamisesta tuli Moskovasta.[30]

Nikolai II:n ja hänen perheensä teloitukseen osallistuneet Jakov Jurovski ja G. P. Nikulin veivät raporttinsa ja teloitettujen hallusta kerätyt korut ja muut arvoesineet Moskovaan Leninille ja Sverdloville 16.7.1918 tai 17.7.1918.[31][32]

Lev Troskin muistelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lev Trotski kirjoitti maanpaossa ollessaan päiväkirjaansa vuonna 1935 Jakov Sverdlovin aikanaan tunnustaneen, että hän oli yhdessä Leninin kanssa antanut käskyn keisarin ja perheen surmaamisesta.[33][34][35]

Teloitusmääräyksen johdosta lähetetyt sähkeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jurovskin muistiinpanoista: "16. heinäkuuta 1918 saapui Permistä koodikielellä kirjoitettu sähke, jossa annettiin käsky Romanovien tuhoamisesta. Kello kuusi illalla Filipp Golośtšokin määräsi panemaan käskyn täytäntöön".[36]Volkogonov toteaa Jakov Sverdlovin kertomuksen perusteella, että käsky tuli Moskovasta Permin kautta.[37] Radzinski on todennut kirjassaan omana henkilökohtaisena näkemyksenään määräyksen lähettäjäksi Reinhold Bērzinšin, jolle Moskova olisi antanut tehtäväksi teloituskoneiston käynnistämisen.[38]

Uralin neuvosto pyysi Moskovasta luvan Nikolai II:n ja hänen perheensä teloittamiseen. Uralin neuvosto lähetti Jekaterinburgista 16. heinäkuuta 1918 sähkeen numero 14228. Jakov Sverdloville, Leninille ja Grigori Zinovjeville osoitetussa sähkeessä ilmoitetaan aikaisemmin sovitusta keisarin perheen surmaamisesta ja pyydetään pikaista yhteydenottoa, mikäli suunnitelman toteuttamiselle on tullut esteitä.[39][40] Edellä on esitetty Nikolai II elämänkerran kirjoittaneen Edvard Radzinskin tulkinta sähkeestä numero 14228.

Sähke tuli Moskovaaan 16. heinäkuuta klo 21.22. Sen sanamuoto kuuluu: ”Moskova, Kreml, Sverdlov, jäljennös Leninille. Jekaterinburgista tiedotetaan suoran linjan välityksellä seuraavaa: Ilmoittakaa Moskovaan, ettei Filippovin kanssa sovittu tuomio sotilaallisen tilanteen vuoksi siedä lykkäämistä ja ettemme voi odottaa. Mikäli olette eri mieltä, ilmoittakaa siitä viipymättä, suoraan. Golośtšokin, Safarov. Ottakaa tämän johdosta itse yhteys Jekaterinburgiin. Zinovjev”.[41]

Kremlin vartiossa palvellut Aleksei Akimov, joka oli toiminut Leninin ja Jakov Sverdlovin henkivartijana, kertoi 19. marraskuuta 1968 käydyissä keskusteluissa laadituissa yksityiskohtaisissa muistiinpanoissa kuibyševiläisen Progress-tehtaan historian liittyvän aineiston kerääjä A. Smysljajevinille seuraavaa: "Kun Uralin kuvernementin komitea teki päätöksen Nikolain perheen teloittamisesta, kansankomissaarien neuvosto ja toimeenpaneva keskuskomitea laativat sähkeen, jossa päätös vahvistettiin. Jakov Sverdlov pyysi minua viemään sähkeen lennättimeen, joka siihen aikaan sijaitsi Mjasnitskajankadulla, ja lisäsi, että minun pitäisi sitä lähettäessäni olla hyvin varovainen".[42] Akimovin käskettiin tuoda Leninille myös sähkeen jäljennös ja nauha.[43]

Aleksei Akimovista ja kuuluisasta sähkeestä oli kerrottu myös 11.8.1957 Stroitelnaja gazeta -nimisessä lehdessä lehtiartikkelissa, joka oli otsikoitu ”Leninin neuvoa noudattaen”. Aleksei Akimov oli vienyt Leninin tärkeän sähkeen lennättimeen. Lehtiartikkelissa ei kerrottu sähkeen päivämäärää eikä sen sisältöä, mainittiin vain sen tapahtuneen kesällä 1918. Lenin oli halunnut sähkeen alkuperäiskappaleen ja lisäksi määrännyt, että myös lennätinnauha oli tuotava takaisin. Akimov joutui uhkaamaan revolverilla lennätinvirkailijaa ennen kuin tämä luovutti nauhan.[44]

Filipp Golośtšok[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska Uralin neuvosto ei tahtonut ottaa vastuuta Nikolai II:sen ja hänen perheensä surmaamisesta, he lähettivät Uralin alueen sotilaskomissaari Filipp Golośtšokin Moskovaan. Golośtšoki kävi Moskovassa 1918 kahdesti Nikolai II:n vuoksi.[45][46] Golośtšok sai Moskovassa kuulla, että yhtenä vaihtoehtona pidettiin Troskin ajatusta, että heinäkuun lopulla pitää Nikolai II:a vastaan järjestää julkinen oikeudenkäynti, jossa Troski toimisi syyttäjänä. Sisällissodan sen hetkiset käänteet, erityisesti tsekkilegioonan nopea eteneminen Omskiin, pakottivat bolsevikit luopumaan näytösoikeudenkäynnistä. Siksi Nikolai II:n ja hänen perheensä teloittamista pidettiin välttämättömänä.

Filipp Golośtšok palasi Moskovasta 12. heinäkuuta ja ilmoitti Uralin neuvostolle, että puolueen johtajat olivat todenneet, ettei Romanoveilla ollut hallituksen silmissä enää mitään virkaa ja että hallitus jätti Uralin neuvoston päätettäväksi tavan ja ajankohdan, jolloin Romanovit teloitetaan. Tämän kuultuaan Uralin neuvosto tahtoi teloittaa Nikolai II:n ja hänen perheensä mahdollisimman pian.[47][48]

Keisarin perheen surmaamisen jälkeen lähetetyt sähkeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jekaterinburgin lennätinkonttorista löytynyt 17. heinäkuuta 1918 lähetetty sähke kertoi Uralin neuvoston ilmoittaneen Moskovaan keisarin perheen surmaamisesta: ”Moskova, Kreml, Sovnarkomin sihteeri Gorbunov, pyydämme varmentamaan. Ilmoittakaa Sverdloville, että koko perhettä on kohdannut sama kohtalo kuin perheenpäätä. Virallisesti perhe saa surmansa evakuoinnin aikana.”[49]

Uralskaja rabotsi -lehden toimittaja V. Vorobjov kertoo 17.7.1917: ”Henkeä pidätellen loikkasimme laitteesta työntyvän nauhan luokse lukemaan Sverdlovin vastausta: ’Ilmoitan vielä tänään päätöksestänne toimeenpanevan keskuskomitean puhemiehistölle. Ei ole epäilystäkään, ettei sitä hyväksyttäisi. Teloitusta koskevan tiedonannon on tultava keskusvallalta, joten pidättäytykää julkaisemasta siihen saakka, kunnes olette vastaanottaneet sen.’”[50]

Lainaus Moskovassa pidetyn kansankomissaarien neuvoston kokouksen pöytäkirjasta 18.7.1917: "Kuultiin ilmoitus Nikolai Romanovin teloittamisesta (Jekaterinburgista saapunut sähke). Päätettiin asian käsittelyn jälkeen hyväksyä seuraava päätöslauselma. Toimeenpaneva keskuskomitea toteaa puhemiehistön nimissä alueneuvoston päätöksen oikeaksi. Annettiin tovereiden Sverdlov, Sosnovski ja Avanesov tehtäväksi laatia asianmukaiset tiedonannot lehdistölle jne."[51]

Uudempia tutkimuksia Leninin ja Sverlovin osallisuudesta keisarin perheen kuolemaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Max Jakobsonin henkilökohtaisen käsityksen mukaan Neuvostoliiton sotahistorian laitoksen johtaja kenraali Dmitri Volkogonov (1928–1995) on kirjoittamassaan Leninin elämäkerrassa todistanut sitovasti sen, että keisari Nikolai II ja hänen perheensä murhattiin Leninin ja hänen lähimpien miestensä Moskovassa tekemän päätöksen johdosta.[52][53]

Venäjän federaation korkein tuomioistuin totesi vuonna 2008 Nikolai II:n ja hänen perheensä joutuneen poliittisen vainon uhriksi.[54]

Venäjällä järjestettiin 2000-luvulla virallinen tutkinta, jossa pyrittiin selvittämään, olivatko Lenin ja Sverdlov syyllisiä teloituskäskyn antamiseen.[9] Tutkintaan osallistuneet historiantutkijat eivät kuitenkaan kyenneet löytämään luotettavaa todistetta siitä, että Lenin tai Sverdlov olisivat olleet määräyksen takana. Tutkinta lopetettiin vuoden 2011 alussa.[9] [55] [56]

Uudelleenhautaus ja pyhäksi julistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruumiit vietiin pois kuorma-autolla[57] ja heitettiin tyhjään kaivoskuiluun.[4] Kaivosta ei saatu räjäyttämällä sortumaan, ja siksi alastomat ruumiit nostettiin seuraavana yönä ylös ja haudattiin vielä saman yön aikana metsätiehen kohtaan, johon auto upposi ”Sikojen niityllä”. Pjotr Jermakov oli saanut määräyksen kätkeä ruumiit niin, ettei kukaan löytäisi niitä koskaan. Jermakov suoritti annetun tehtävän lähes täydellisesti, sillä ruumiit löydettiin vasta 1978.[4][58] Ruumiit kaivettiin ylös heinäkuussa 1991 ja tunnistettiin DNA-kokeilla kahta vuotta myöhemmin. Täsmälleen 80 vuotta kuolemansa jälkeen, 17. heinäkuuta 1998, keisariperheen jäännökset, kruununperijä Alekseita ja tytär Mariaa lukuun ottamatta, haudattiin valtiollisin kunnianosoituksin Pietarin-Paavalin linnoituksen kirkkoon Pietarissa.[59][60] Presidentti Boris Jeltsin piti hautajaisissa hyvin sovinnollisen, joskin selkeästi venäläiskansallisen puheen.[61]

Kruununperijä Aleksein ja Marian (tai Anastasian) kateissa olleita jäännöksiä löydettiin elokuussa 2007 noin 70 metrin päästä siitä haudasta, johon muut perheenjäsenet oli haudattu.[62] Jäännösten kuuluminen keisariperheen jäsenille varmennettiin kolmella erilaisella DNA-testillä.[63][64][65] Venäjältä Yhdysvaltoihin lähetetyt luunpalat tutki tohtori Michael D. Coble, joka selvittää työkseen Afganistanissa ja Irakissa kaatuneiden yhdysvaltalaissotilaiden henkilöllisyyksiä DNA:n avulla. Itävaltaan lähetetyt luunpalat tutki molekyylibiologi Walther Parson.

Venäjän pakolaiskirkko on julistanut aikoja sitten keisarin perheen pyhiksi. Venäjän ortodoksisen kirkon synodin päätöksellä keisari Nikolai II ja hänen perheensä kanonisoitiin elokuussa 2000 pyhiksi.[66] Ortodoksinen kirkko ei kuitenkaan tunnusta 1991 löydettyjen ruumiiden kuuluvan keisariperheelle eikä heidän palvelijoilleen.[67][68] Japanilainen Tatsuo Nagani oli 2004 sitä mieltä, etteivät 1991 löydetyt luut kuulu Romanoveille eikä heidän palvelusväelleen. Tämäselvennä perustui DNA-tutkimuksiin.[69] Professori, oikeushammaslääkäri Helena Ranta on tutkinut Nikolain kalloksi oletetun kallon hampaat. Ranta oletti 1995, että kysymyksessä ei ole Nikolain kallo. Ranta vaati kallosta tehtäväksi DNA-testin, mutta venäläiset eivät siihen suostuneet.[70]

Venäjän keisarillisia regalioita. Vasemmalla alkuperäinen kruunauskruunu, turkisreunustettu Monomahin kruunu.

Marttyyriperheestä on olemassa kahden tyyppisiä ikoneita. Toisessa heidät on puettu keskiaikaisiin asuihin, toisessa 1900-luvun alussa käyttämiinsä pukuihin. Keskiaikaistyylisessä ikonissa Nikolailla on turkisreunustettu Monomahin kruunu ja ensimmäisten Romanovien aikaiset kruunajaisvaatteet. Tosiasiassa hän ei koskaan käyttänyt tätä keisarien kruunua, jonka käyttö oli lopetettu jo Pietari Suuren aikana. Robert K. Massien mukaan Nikolai olisi halunnut ottaa sen uudelleen käyttöön, mutta hoviprotokolla ei sallinut sitä.

Karlovcin synodi, jonka hallussa ovat Nikolai Sokolovin tutkimuskomission materiaali ja löydökset, kuten korut, napit, vaatteiden kappaleet ja kunniamerkit, keisarinnan irronnut sormi ja Anastasian lemmikkispanielin Jimmyn kaulapanta,[1] kanonisoi keisariperheen jäsenet jo vuonna 1960.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jakobson, Max: Väkivallan vuodet. 20. vuosisadan tilinpäätös I. Keuruu: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1.
  • Klas-Göran Karlsson: Vaino ja vaikeneminen. Helsinki: Otava, 2005. ISBN 952-471-427-2.
  • Lähteenmäki, Maria & Troberg, Martti: ”Eurooppa etsii suuntaa: Viimeisen keisarin kohtalo”, Kronikka 8, s. 13. Helsinki: Edita Prima OY, 2004. ISBN 951-37-4060-9.
  • Robert K. Massie: Nicholas and Alexandra. Laurel Books Dell Publishing Co., Inc., New York, 1985. ISBN 0-440-36358-6.
  • Robert K. Massie: Nikolai ja Aleksandra. Suom. Mirja Rutanen. Helsinki: Tammi, 1987. ISBN 951-30-6733-5.
  • Robert K. Massie: Romanovit: Keisariperheen viimeinen luku. Helsinki: Otava, 1996. ISBN 951-1-14275-5.
  • Radzinski, Edvard: Viimeinen tsaari - Nikolai II:n elämä ja kuolema. Juva: Wsoy, 1992. ISBN 951-0-18121-8.
  • Service, Robert: Lenin: Elämäkerta. (Lenin: A biography, 2001.). Suom. Arto Häilä. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-0-26280-3.
  • Staffan Skott: Romanovit – Keisarisuvun kohtalo. Helsinki: Schildts Kustannus, 2011. ISBN 978-951-50-2063-5.
  • Tuomi-Nikula, Jorma, Tuomi-Nikula, Päivi: Nikolai II – Suomen suuriruhtinas. Jyväskylä: Atena, 2010. ISBN 978-951-796-650-4.
  • Volkogonov, Dmitri: Lenin: A New Biography. New York: Free Press, 1994. ISBN 978-0-02-933435-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Massie 1987
  2. Kimmo Pietiläinen: Kansalaiskalenteri 1991, WSOY 1990, s. 84
  3. Alexander Palace: Abdication, haettu 31.5.2007
  4. a b c d Seppo Varjus: Poiminnat: Tsaariperhe teloitettiin julmasti. (erikoisnumero: Neuvostoliitto, 20 vuotta imperiumin kaatumisesta) Ilta-Sanomat, 29.9.2011, s. 15. Sanoma Oy.
  5. Massie, Nikolai ja Aleksandra, s. 429–430
  6. Vaino ja vaikeneminen, s. 127
  7. Massie, Nikolai ja Aleksandra, s. 435–436
  8. Robert Service, Lenin, s. 430
  9. a b c Tsaariperheen teloituksen tutkinta päättyi Venäjällä Helsingin Sanomat 17.01.2011. Viitattu 5.5.2012.
  10. Lähteenmäki, Troberg, s. 13
  11. Ipatiev House: The Drama, haettu 31.5.2007
  12. Jussi Niemeläinen, Tsaariperheen murhapaikalle nousi kirkko, Helsingin Sanomat 9.3.2011 sivu D 2
  13. Massie, Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema, s. 391
  14. Robert Service – Lenin, s. 381, 429
  15. Volkogonov, Lenin, s. 208
  16. Robert Service – Lenin, s. 430
  17. Massie, Nikolai II ja Aleksandra, s. 437
  18. Skot, Romanovit, s. 95
  19. Volkogonov – Lenin, s. 210
  20. Skot, Romanovit, s. 97–105
  21. Volkogonov – Lenin, s. 212
  22. Skot, Romanovit, s. 113
  23. Skot, Romanovit, s. 114–116
  24. Massie, Nikolai II ja Aleksandra, s. 435
  25. Massie, Romanovit: Keisariperheen viimeinen luku s. 28.
  26. Massie, Nikolai II ja Aleksandra, s. 436
  27. Massie, Romanovit: Keisariperheen viimeinen luku s. 23.
  28. Massie, Nikolai II ja Aleksandra, s. 436
  29. Massie, Romanovit: Keisariperheen viimeinen luku s. 23.
  30. Volkogonov – Lenin, s. 210–211
  31. Volkogonov – Lenin, s. 216–218
  32. Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema, s. 417–418, 440
  33. Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema, s. 386
  34. Romanovit – Keisarisuvun kohtalo, s. 292
  35. Christer Pursiainen: Trotski, s. 200–201. Gummerus Kustannus Oy 2011
  36. Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema, s. 405, 445
  37. Volkogonov: Lenin, s. 209
  38. Viimeinen tsaari Nikolai II:n elämä ja kuolema s. 405 –406
  39. Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema, s. 387–388
  40. Volkogonov: Lenin, s. 213
  41. Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema, s. 388
  42. Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema, s. 408
  43. Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema, s. 408–409
  44. Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema, s. 406–408
  45. Volkogonov – Lenin, s. 210
  46. Massie, Romanovit: Keisariperheen viimeinen luku s. 21
  47. Massie, Nikolai II ja Aleksandra, s. 429–430
  48. Massie, Romanovit: Keisariperheen viimeinen luku s. 21–22
  49. Massie, Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema, s. 416–417
  50. Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema s. 416
  51. Viimeinen tsaari – Nikolai II:n elämä ja kuolema s. 417
  52. Väkivallan vuodet. 20. vuosisadan tilinpäätös 1, s. 82
  53. Volkogonov, Lenin, s. 82
  54. Skott, Romanovit 2011, s. 296
  55. No proof Lenin ordered last Tsar's murder The Daily Telegraph 17.1.2011. Viitattu 29.4.2012.
  56. Ilta-Sanomat: Tutkinta: Ei näyttöä Leninin osuudesta tsaariperheen teloitukseen. 17.01.2011.
  57. Romanovit – Keisarisuvun kohtalo, s. 285
  58. Romanovit – Keisarisuvun kohtalo, s. 283
  59. Ipatiev House: The Final Chapter, haettu 31.5.2007
  60. Romanovit – Keisarisuvun kohtalo, s. 287, 289, 293
  61. Romanovit – Keisarisuvun kohtalo, s. 295
  62. Romanovit – Keisarisuvun kohtalo, s. 289, 296
  63. Bones found by Russian builder finally solve riddle of the missing Romanovs
  64. DNA Testing Lays Romanov Murder Mystery to Rest
  65. Russian Mystery Is Finally Unraveled
  66. Romanovit – Keisarisuvun kohtalo, s. 294
  67. The Guardian 25.8.2007
  68. RIA Novosti 26.7.2012
  69. Kommersant 4.12.2004
  70. Turun Sanomat 29.9.1995

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nikolai II.


Venäjän vaakuna Edeltäjä:
Aleksanteri III
Venäjän keisari
18941917
Seuraaja: