Pjotr Jermakov

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Pjotr Jermakov oli venäläinen, Jekaterinburgissa koko ikänsä elänyt kommunistipuolueen virkailija ja komissaari, joka otti osaa entisen tsaari Nikolai II:n ja tämän perheen murhaan 16. heinäkuuta 1918. Länsimaissa vallinnut käsitys murhan ja ruumiiden hävittämisen yksityiskohdista nojasi vuosikymmenten ajan hänen kertomukseensa.

Tsaarin murha[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tsaarin murhan suorittivat bolševikkien salaisen poliisin eli Tšekan osasto, johon kuuluivat kaksi venäläistä, kapteeni Jakov Jurovski ja komissaari Pjotr Jermakov sekä kymmenen miestä, joista kuusi oli bulgarialaisia ja unkarilaisia sotavankeja.

Venäläiset pitivät jo tuolloin bulgaareja ja unkarilaisia pelkkinä sivistymättöminä barbaareina, jotka kelpasivat vain tuollaisiin syntyperäisille venäläisille vastenmielisiin tehtäviin. He saivat tehdä myös vastenmielisimmän työn eli ruumiiden hävityksen, ja ehkä siksi mm. pääkallot hampaineen jäivät tunnistuskelpoisiksi, koska pakkovangit hutiloivat työssään. Näiden sotavankien myöhempiä vaiheita ei tiedetä.

Jermakov kertoi karmean – joskin paljon myöhemmin täysin tuulesta temmatuksi todistetun - tarinan keisariperheen lopusta amerikkalaiselle lehtimiehelle ja maailmankulkuri Richard Halliburtonille vuonna 1935, ja lehtimiehen mukana tieto levisi maailmalle. Halliburton julkaisi "Tsaarin tappajan kuolinvuodelausunnon" useissakin lehdissä ja matkakirjassaan Seven league boots. Jermakovin mukaan aivan kaikki ruumiiden jäännökset, myös pääkallot ja hampaat, poltettiin tuhkaksi bensiinin ja rikkihapon avulla, ja hän sanoi että itse levitteli tuhkan myrskytuuleen lapiolla kuorma-auton lavalta. Tähän uskottiin yli puoli vuosisataa.

Todellisuudessa ruumiit vietiin hylätylle kultakaivokselle, mutta niitä ei paloiteltu kirveellä, ei myöskään poltettu eikä käytetty rikkihappoa niiden tuhoamiseen. Ainoastaan vaatteet poltettiin. Ruumiit heitettiin osittain veden täyttämämään kaivosonkaloon. Kaivosta yritettiin saada räjäyttämällä sortumaan, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tämän jälkeen alastomat ruumiit päätettiin nostaa ylös köysien avulla ja viedä ne syville rautakaivoksille Moskovan valtatien varteen. Ne oli määrä upottaa veden täyttämiin syviin kaivoskuiluihin käyttämällä kiviä painoina. Auton kuitenkin upottua matkalla mutaiseen metsätiehen päätettiin ruumiit haudata siihen. Tämä hätäisesti tehty päätös osoittautui ovelaksi, sillä valkoiset eivät tätä hautaa koskaan löytäneet.

Jurovski kuoli sairauteen ennen toista maailmansotaa; hän kuitenkin jätti pojalleen suuren määrän papereita työuransa ajalta, ja joukossa oli myös hiilipaperikopiot tsaariperheen teloitusta ja ruumiiden hävittämistä koskevasta, Trotskille osoitetusta salaisesta muistiosta. Tämän tärkeän asiakirjan sai ensin haltuunsa tsaariperheen jäännökset löytänyt elokuvaohjaaja Geli Rjabov, joka luovutti ne lopulta aikakautensa johtaville Romanov -tutkijoille, amerikkalaisille Suzanne ja Robert K. Massielle.

Muistio paljasti vääjäämättä, että esimerkiksi pääkallot olivat jääneet ehjiksi ja että jäännökset oli haudattu kaksi kertaa: ensin kaivoskuiluun ja sitten soistuneeseen kohtaan metsässä, johon kaivoksesta nostettuja jäännöksiä kuljettanut kuorma-auto oli juuttunut. Täälläkään ruumiita ei poltettu, vaan ne valeltiin rikkihapolla tunnistamisen estämiseksi.

Hauta avattiin virallisesti 1991, ja sieltä löydettiin muut ruumiit paitsi Aleksein ja yhden tyttären. Heidän jäännöksensä löydettiin kuitenkin toisesta hautapaikasta lähistöltä vuonna 2007.

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jermakovin sanottiin olleen kuolemaisillaan kurkkusyöpään Halliburtonin vierailun aikana, mutta kuitenkin hänen kuntonsa parani aivan ihmeellisesti sotavuosina. Jermakov kuoli lopulta kotonaan vuonna 1953.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Robert K Massie: Nikolai ja Aleksandra
  • Robert K Massie: Romanovit - viimeinen luku
  • Richard Halliburton: Seven league boots