Keisari

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ranskan keisari Napoleon I.
Jean Auguste Dominique Ingresin maalaama muotokuva vuodelta 1806.

Keisari on hallitsijan arvonimi keisarikunnassa. Keisarin on katsottu olevan kuninkaita arvokkaampi ja korkein maallinen hallitsijanarvo, ja siihen liittyy vaatimus ainakin symbolisesta universaaliudesta ja asemasta muiden hallitsijoiden yläpuolella. Joissakin maissa keisaria on pidetty jopa jumalana. Arvonimen eurooppalaiset kantajat (muun muassa Saksan, Venäjän ja Ranskan keisarit) ovat pitäneet itseään joko todellisena tai symbolisena Rooman valtakunnan keisariuden perijänä, ja keisariuteen liittyi keskiajalla vaade koko läntisen kristikunnan hallitsemisesta. Monilla Euroopan ulkopuolisilla keisariksi käännetyillä hallitsijanimillä, kuten Japanin ja Kiinan keisarilla, ei sen sijaan ole mitään tekemistä Rooman kanssa. Japanin keisari Akihito on ainoa nykyisin vallassa oleva keisari.

Rooman keisarit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen sana keisari, samoin kuin esimerkiksi saksan Kaiser tai ruotsin kejsare, tulee roomalaisesta nimestä Caesar ja sen kuuluisimmasta kantajasta Gaius Julius Caesarista (100–44 eaa.), viimeisestä Rooman tasavallan diktaattorista. Hän käytti arvonimeä imperaattori (imperator), joka tarkoitti eräänlaista sotilaskomentajaa. Tästä sanasta on muodostunut keisaria tarkoittava sana moniin kieliin, esimerkiksi englannin emperor.

Caesarin ottopoika ja seuraaja Gaius Julius Caesar Octavianus eli hallitsijanimeltään Augustus peri imperaattorin arvon, mutta alkoi käyttää myös nimeä caesar arvonimenään. Häntä pidetään historian ensimmäisenä Rooman keisarina. Aluksi Rooman keisarit olivat muodollisesti vain valtion ensimmäisiä virkamiehiä, mutta heillä oli käytännössä diktaattorin valtuudet. Vasta keisari Diocletianuksen hallituskaudella (284–305) keisarius muuttui myös muodollisesti absoluuttiseksi yksinvallaksi. Keisarius ei myöskään ollut perinnöllistä, vaikka valtaistuimelle tavallisesti asetettiinkin edellisen keisarin perillinen.

Länsieurooppalainen keisarius 800–1806[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Frankkivaltakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsi-Rooman valtakunnan murentumisen ja Romulus Augustuluksen viraltapanon (476) myötä läntinen keisaritraditio katkesi. Itä-Rooman keisarit katsoivat nyt olevansa koko Rooman valtakunnan laillisia hallitsijoita. Tätä Justinianus I (527–566) pyrki myös saattamaan käytäntöön valloittamalla laajoja alueita Italiassa, Espanjassa ja Pohjois-Afrikassa. 600- ja 700-luvuilla nämä vaatimukset jäivät kuitenkin teoreettisiksi frankki- ja langobardivaltakuntien noustessa sekä arabien valloittaessa Pohjois-Afrikan ja suuria osia Espanjassa. Ensimmäiseksi länsieurooppalaiseksi keisariksi nousi Kaarle Suuri, joka yhdisti jatkuvilla, uutterilla sodilla suuren osan Länsi-Eurooppaa valtansa alle ja kehitti monipuolisesti oloja ja infrastruktuuria.

Kaarle Suuren kanslia käytti hallitsijasta seuraavaa pitkää ilmaisua :

serenissimus Augustus a deo coronatus magnus, pacificus, imperator romanorum gubernans imperium, qui et per misericordiam dei rex Francorum et Langobardorum
(mitä armeliain ja kunnioitetuin, Jumalan kruunaama suuri, rauhantahtoinen keisari, joka hallitsee roomalaisten valtakuntaa, sekä Jumalan armosta frankkien ja langobardien kuningas)

Langobardivaltakunta (Lombardia) muodostui pohjoisitalialaisen keisariuden valtapoliittiseksi avaimeksi. 800-luvulla se siirtyi eri sukulinjoja pitkin karolinkisuvussa, viimeiset itäfrankkilaiset karolinkikuninkaat Kaarle III (887–888) ja Arnulf Kärnteniläinen (896–899) nousivat keisareiksi. Karolinkien vallan pienentyessä 900-luvun alussa keisarius siirtyi burgundilaisten ja pohjoisitalialaisten hallitsijoiden käsiin. Vuoden 924 jälkeen keisarius jäi kolmeksi vuosikymmeneksi pois käytöstä.

Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Otto I Suuri valloitti Pohjois-Italian 951/952 ja elvytti Rooman keisariuden tradition tullessaan kruunatuksi Roomassa 962. Hänestä alkaen itäfrankkilaiset ja Saksan kuninkaat pitivät itseään aina vuoteen 1806 ainoina oikeutettuina Rooman keisareiden seuraajina sekä kristikunnan maallisina hallitsijoina. Keskiajalla keisariksi kruunaaminen edellytti kuitenkin sekä taloudellisesti että sotilaallisesti vaativaa matkaa Roomaan. Tämän vuoksi monet kuninkaat eivät koskaan tulleet kruunatuksi keisariksi. Varsinkin 1250–1313 ja 1378–1433 oli vuosikymmenien mittaisia keisarittomia kausia. Viimeiset Rooman keisariksi Roomassa kruunatut Saksan kuninkaat olivat Sigismund Luxemburgilainen (1433) ja Fredrik III (1462).

Fredrik III:n poika Maximilian I ei enää matkustanut Roomaan, mutta 1508 paavi myönsi hänelle arvonimen ”Rooman keisariksi valittu”. Tätä arvonimeä hänen seuraajansa käyttivät aina vuoteen 1806 saakka. Kaarle V puolestaan oli viimeinen saksalainen kuningas, jonka paavi kruunasi. Tällä kertaa kruunaus tapahtui – paavia tarkoituksellisesti nöyryyttäen – Bolognassa. Kaarlen veli ja seuraaja Ferdinand I luopui noustessaan valtaan 1556 paavin kruunauksesta ja käytti keisarin arvonimeä vaaliruhtinaiden tuella. Paavin protestit jäivät huomiotta, ja kaikki Ferdinandin seuraajat toimivat samoin aina vuoteen 1806 saakka.

Varsinkin kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen keisarius menetti käytännössä merkityksensä, sillä keisarikunnan alueella sijainneet ruhtinaskunnat olivat käytännöllisesti katsoen itsenäisiä valtioita. Saksan keisarit olivat kuitenkin yleensä samalla Itävallan hallitsijoita, mutta Itävallan ulkopuolella heillä ei ollut todellista valtaa.

Vuodesta 1438 alkaen keisarius oli Habsburgien suvun perintöä. Suku päättyi miesjohdossa 1740 Kaarle VI:n kuollessa. Hänen tyttärensä Maria Teresia sai haltuunsa suvun perintömaat, mutta ei keisariutta. Keisarin arvo siirtyi seuraavaksi Wittelsbach-sukuiselle Baijerin kuninkaalle Karl Albrechtille. Vasta tämän kuoltua Maria Theresia onnistui valituttamaan miehensä Franz Stephan von Lothringenin keisariksi. Maria Theresia nosti puolisonsa myös perintömaiden kanssahallitsijaksi. Jatkossa Maria Theresia käytti keisarinnan (imperatrix) arvonimeä keisarin puolisona, mutta ei juurikaan puuttunut keisarikunnan valtapolitiikkaan. Näin keisarius ja kuninkuus olivat väliaikaisesti eronneet toisistaan. Tätä vahvisti vielä Habsburgien monarkian erkaantuminen valtakunnasta.

Viimeisten keisareiden, Leopold II:n ja Frans II:n aikaa leimasi jo Ranskan vallankumous ja Napoleonin valloitukset. Viimeinen saksalais-roomalainen keisari Frans II luopui kruunusta vuonna 1806 ja julisti Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan lakkautetuksi.

Muut Länsi-Euroopan keisarit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Napoleon kruunasi itsensä Ranskan keisariksi 1804. Pitääkseen keisarin tittelin, Habsburgien Pyhä Rooman keisari Frans II muodosti hallitsemistaan Itävallan maista virallisestikin keisarikunnan ja nimitti itsensä Itävallan keisariksi 1804. Itävalta oli keisarikunta ensimmäisen maailmansodan loppuun saakka.

Napoleonin veljenpoika Charles Louis Napoleon Bonaparte (Ludvig Napoleon) valittiin Ranskan toisen tasavallan presidentiksi 1848 ja hän julistautui keisariksi 1852. Ranska kärsi nöyryyttävän tappion Preussille 1870 ja Napoleon III otettiin vangiksi 100 000 miehensä kanssa Sedanissa 2. syyskuuta ja kaksi päivää myöhemmin vallankumous Pariisissa päätti Ranskan toisen keisarikunnan.

Preussin kuningas Vilhelm I kruunattiin vuorostaan Saksan keisariksi Versailles’n peilisalissa 18. tammikuuta 1871. Sen jälkeen Saksa oli keisarikunta ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheeseen asti.

Latinaisen Amerikan keisarikunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sen jälkeen, kun Latinalaisen Amerikan maat 1800-luvun alkupuolella itsenäistyivät, Brasilia oli vuoteen 1889 saakka keisarikunta. Lyhytaikaisesti sellaisia olivat myös Meksiko ja Haiti.

Itäisen Euroopan keisarit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ristiretkeläisten vallattua neljännen ristiretken yhteydessä Konstantinopolin ja muut Bysantin ydinosat 1204, kreivi Balduin IX otti roomalaisten keisarin arvonimen (Imperator Romaniae). Bysantin hallitsijasuvun jäljelle jääneet haarat eivät tätä hyväksyneet, vaan jatkoivat Rooman keisareina Nikeassa Konstantinopolin takaisinvaltaukseen 1261 asti.

Itä-Rooman kaaduttua 1453, Osmanien valtakunta osmanien sulttaani Mehmed II otti Rooman keisarin arvonimen (Kayser-i-Rüm), nimellisesti Bysantin perinteen jatkajana.

Bysantin ortodoksiset perilliset: Bulgaria, Serbia ja Venäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bysantin tiiviit kulttuuriset ja poliittiset yhteydet sen naapureihin Balkanilla, Bulgariaan ja Serbiaan, sekä Kiovan ja myöhemmin Moskovan Venäjään saivat nämä maat omaksumaan Bysantin keisariperinteen ainakin ajoittain.

Konstantinopolin patriarkka ja Bysantin sijaishallitsija Nikolaos Mystikos kruunasivat Bulgarian Simeon I:n keisariksi vuonna 913. Seuraava Bysantin hallitus kumosi epäsuositun nimityksen, mikä johti pitkään ja tuhoisaan sotaan Bulgarian ja Bysantin välillä 914–924. Lopulta Bysantti myöntyi hyväksymään Bulgarian keisarin kun tittelin sanamuoto vaihdettiin ”roomalaisten keisarista” ”bulgarialaisten keisariksi”: kyseessä ei tällöin katsottu olevan aivan Bysantin ”oikeaan” keisariuteen verrattava arvo. Bulgarian erottua Bysantista titteli tunnustettiin uudestaan vuosiksi 1018–1185. Bulgarian itsenäistyttyä lopullisesti Osmanien valtakunnasta vuonna 1908, sen monarkki otti jälleen tittelin keisari, tsaari, mutta länsimaissa arvosta puhuttiin pelkästään kuninkaana.

Vuonna 1345 Serbian kuningas Stefan Dusan nimitti itsensä keisariksi ja hänet kruunasivat Skopjessa Serbian patriarkka, Bulgarian patriarkka ja Ohridin arkkipiispa. Bulgaria ja useat muut naapurimaat ja kauppakumppanit hyväksyivät tittelin, mutta Bysantti ei. Titteliä käyttivät vain Stefan Dusan ja hänen poikansa Stefan Uroš V, jonka kuoleman jälkeen 1371 sitä ei käytetty.

Bysantin viimeisen keisarin veljentytär Sofia Palaiologos nai vuonna 1472 Moskovan suuriruhtinaan Iivana III:n, joka alkoi ajaa ajatusta Venäjästä Bysantin seuraajavaltiona. Ajatus Kolmannesta Roomasta konkretisoitui munkki Filofein kirjeessä Iivanan seuraajalle Vasili III:lle. Tämän poika Iivana IV Julma kruunautti itsensä tsaariksi, joka oli slaavilainen muoto keisarista, 16. tammikuuta 1547. Tämän jälkeen Moskovan hallitsijat käyttivät jo Iivana III:n ja Vasilin ajoittain käyttämää titteliä vakituisesti. 31. lokakuuta 1721 Pietari I kruunautti itsensä länsimaalaisittain keisariksi (Vserossijski Imperator). Hän perusteli tittelin nimenvaihdoksen vuonna 1717 löydetyllä kirjeellä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarilta Maksimilian I:ltä Vasili III:lle vuodelta 1514, jossa tämä käyttää Vasilista läntistä keisarinimitystä. Venäjän hallitsijatittelin vuonna 1721 tapahtunut nimenmuutos on joskus johtanut virheelliseen käsitykseen, että tsaari olisi ollut jonkinlainen keisaria alempi titteli. Venäjä oli keisarikunta vuoden 1917 helmikuun vallankumoukseen asti.

Aasian keisareita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääministeri Benjamin Disraelin aloitteesta parlamentti myönsi Viktorialle Intian keisarinnan (Indiae Imperatrix) arvonimen 1877, kun Intian eri šaahien ja sulttaanien ennen hallitsemat valtakunnat oli lopullisesti alistettu Brittiläiseen imperiumiin, ja Delhin suurmogulien (siihenastisten Intian keisareiden) jäännösvaltio siirtynyt briteille. Arvonimi lopetettiin 1947 Intian itsenäistyttyä.

Joidenkin aasialaisten hallitsijoiden (etenkin niiden, jotka ovat ”kuninkaiden kuninkaita”) arvonimet käännetään keisariksi. Myös jotkut diktaattorit ovat nimittäneet itsensä keisareiksi. Iranin šaahien perinteinen arvonimi on shahanshah, kuninkaiden kuningas, (شاهنشاه), joka myös voidaan kääntää keisariksi, mutta viimeisen shaahin yhteydessä niin korkeata käännöstä ei yleensä tehty.

Kiinan hallitsijat vuodesta 221 eaa. monarkian lakkauttamiseen vuonna 1911 kantoivat arvonimeä huangdi, joka oli yhdistelmä sanoista huang, ”jumalkuningas” ja di, ”viisas kuningas”. Tätä edeltäneiden pienempien kuningaskuntien hallitsijat olivat arvoltaan wang, ”kuningas”. Länsimaissa Kiinan hallitsijaa kutsuttiin keisariksi.

Japanin ylipappi-valtiosymbolin (tenno) arvonimenä läntisissä kielissä käytetään usein keisaria, vaikka sekä kooltaan että historiallisesti Japani muistuttaa enemmän yhtä kuningaskuntaa kuin monien kansallisuuksien imperiumia. Keisari-traditio toki on uskonnollinen ja puolijumalainen, kuten monet kuninkaat ja keisarit alun perin muuallakin olivat.

Keisarikuntia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita kuin länsimaisia keisarikuntia:

Lyhytaikaisia keisarikuntia: