Maksimilian I (Meksiko)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Maksimilian I
Maksimilian I noin vuonna 1864.
Meksikon keisari
Valtakausi 10. kesäkuuta 1864 – 19. kesäkuuta 1867
Edeltäjä Benito Juárez (Meksikon presidenttinä)
Seuraaja Benito Juárez (Meksikon presidenttinä)
Syntynyt 6. heinäkuuta 1832
Wien, Itävallan keisarikunta
Kuollut 19. kesäkuuta 1867 (34 vuotta)
Querétaro, Meksikon keisarikunta
Hautapaikka Keisarillinen krypta, Wien, Itävalta
Puoliso Belgian prinsessa Charlotte
(vih. 1857)
Koko nimi Ferdinand Maximilian Josef
Suku Habsburg
Isä Frans Kaarle
Äiti Sophie
Uskonto roomalaiskatolisuus

Maksimilian I (Ferdinand Maximilian Josef Maria von Habsburg-Lothringen; 6. heinäkuuta 1832 Wien – 19. kesäkuuta 1867 Queretaro) oli itävaltalainen arkkiherttuan arvoinen aatelinen, Itävallan laivaston upseeri ja Lombardia-Venetsian kuvernööri. Hän oli Itävallan keisarin Frans Joosefin nuorempi veli. Hänestä tuli vuosina 1864–1867 myös lyhyeksi aikaa Meksikon keisari Ranskan keisarikunnan tuella. Ranskalaisten tuki kuitenkin päättyi, ja hän kuoli tasavaltalaisten teloittamana oltuaan useita kuukausia tukijoidensa kanssa näiden piirittämänä.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joseph Karl Stielerin muotokuva nuoresta Ferdinand Maximilian Josefista vuodelta 1838.

Ferdinand Maximilian Josef Maria von Habsburg-Lothringen syntyi Schönbrunnin palatsissa Wienissä 6. heinäkuuta 1832. Hän oli arkkiherttua Frans Kaarlen poika ja tulevan keisari Frans Joosef I:n nuorempi veli.[1][2]

Nuoruudessaan Ferdinand Maximilian Josef oli kiinnostunut taiteista ja tieteistä, ja jälkimmäisestä häntä kiinnosti erityisesti kasvitiede. Hän sai meriupseerin koulutuksen ja nousi arvoasteikossa nopeasti[1] aina lippueamiraaliksi asti.[3] Vuonna 1854 hänestä tuli laivaston komentaja.[4]

Laivaston komentajana Ferdinand Maximilian Josef perusti Triesten laivastoaseman[1] ja hän oli Wilhelm von Tegetthoffin oppi-isä.[4] Hän osallistui Itävallan laivastovierailuun Brasilian keisarikuntaan.[5]

Komentajuutensa lisäksi Ferdinand Maximilian Josefista tuli helmikuussa 1857 Lombardia-Venetsian kuvernööri. Hän vetäytyi Triesteen Italian toisen itsenäisyyssodan alkaessa 1859 ja rakennutti sinne Miramaren linnan, missä hän harjoitti tieteitä ja taiteita. Häntä lähestyivät samana vuonna meksikolaiset emigrantit, jotka pyysivät häntä Meksikon hallitsijaksi. Hän ei suostunut vaan lähti sen sijaan 10. marraskuuta 1859 Brasiliaan kasvitieteelliselle tutkimusretkelle.[1][6]

Vuoteen 1863 mennessä Ranskan keisari Napoleon III:n lisääntyvä painostus ja ranskalaisjoukkojen onnistunut Méxicon kaupungin valloitus saivat aikaan sen, että Ferdinand Maximilian Josef suostui lopulta ottamaan Meksikon kruunun vastaan.[1] Hän nousi 14. huhtikuuta 1864 Triestessä vaimonsa Belgian prinsessa Charlotten kanssa SMS Novaran kyytiin.[7] Novara saapui Veracruzin satamaan 28. toukokuuta 1864,[5] ja Ferdinand Maximilian Josef kruunattiin Meksikon keisariksi 10. kesäkuuta.[3]

Keisarina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vietettyään joitakin päiviä palatsissa Méxicon keskustassa keisaripari päätti siirtyä asumaan Chapultepecin palatsiin kaupungin laidalle.[8]

Keisari Maksimilian pyrki hallitsemaan Meksikoa vapaamielisesti. Hän määräsi hallitsijana uudistuksia muun muassa kulku- ja opetuslaitoksiin.[2] Edeltäjänsä Benito Juárezin tavoin hän suosi hallitsevan luokan sijasta maanviljelijöitä eikä suostunut palauttamaan katoliselle kirkolle sen maaomistuksia, mikä ärsytti kirkkoa huomattavasti.[3] Maahan saavuttuaan Kirkkovaltion nuntius Pietro Meglio vaati ehdottomasti maareformin purkamista.[9]

Eräs Maksimilianin erityisistä kiinnostuksen kohteista oli diplomaattisuhteiden solmiminen ja ylläpitäminen Brasilian kanssa. Brasilian keisari Pedro II oli hänen serkkunsa, ja Brasilia ja Meksiko olivat tasavaltojen keskellä Amerikan mantereen ainoat monarkiat.[5] Maksimilian nimitti 9. elokuuta Ranskassa asuvan meksikolaisen emigrantin Pedro Escandónin Meksikon Brasilian-suurlähettilääksi.[10] Hän yritti myös saada nuoremman veljensä Ludvig Viktorin avioitumaan Pedro II:n tyttären Isabellan kanssa, jolloin kahden keisarikunnan välille olisi muodostunut vahva yhteys, mutta Ludvig Viktor ei suostunut.[5]

Kevääseen 1865 mennessä ranskalaisjoukot olivat miltei ajaneet Benito Juárezin joukot Meksikosta. Tuolloin kuitenkin Yhdysvaltain sisällissota päättyi, ja Yhdysvallat pystyi jälleen ylläpitämään Monroen oppia. Yhdysvallat vaatikin Ranskaa vetämään joukkonsa Meksikosta opin vastaisena toimintana. Keisarinna Charlotte yritti turhaan saada apua Napoleon III:lta ja paavi Pius IX:ltä.[3] Maksimilian itse puolestaan houkutteli Yhdysvaltain sisällissodan konfederaation veteraaneja Meksikoon nimittämällä sen entisen laivaston upseerin Matthew Fontaine Mauryn siirtolaisuusasiamiehekseen.[11] Samaan aikaan myös Brasilia pyrki saamaan veteraanit muuttamaan maahansa.[12]

Vuoteen 1866 mennessä oli selvää, ettei Maksimilian voisi pysyä vallassa.[1] Napoleon III pyysi häntä luopumaan vallasta, minkä hän aluksi aikoikin tehdä, mutta Charlottan vaikutuksesta yritti sittenkin pysyä keisarina.[2] Ranskalaiset sotajoukot vetäytyivät Meksikosta maaliskuussa 1867, ja Benito Juárez valloitti pian uudelleen Méxicon kaupungin. Maksimilian nimitettiin Meksikon keisarillisen armeijan ylipäälliköksi, ja hänen johtama armeija oli useita kuukausia piiritettynä Querétarossa. Pakoyrityksen suunnittelun jälkeen hänet vangittiin 15. toukokuuta 1867 ja tuomittiin kenttäoikeudessa kuolemaan. Hänet ja hänen kaksi kenraaliaan, Miguel Miramón ja Tomás Mejía Camacho, teloitettiin ampumalla 19. kesäkuuta 1867 kukkulalla lähellä Querétaroa.[3][13][14] Useat eurooppalaiset merkkihenkilöt, kuten Victor Hugo ja Giuseppe Garibaldi, ja kuninkaalliset olivat turhaan vedonneet Juáreziin, jotta tämä olisi jättänyt Maksimilianin henkiin.[3][15]

Kuoleman jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maksimilianin ruumis tuotiin Meksikosta Wilhelm von Tegetthoffin komentaman SMS Novaran kyydissä[16] Triesteen, jonne se saapui 16. tammikuuta 1868. Triestestä se kuljetettiin Wieniin, missä hänet 20. tammikuuta 1868 haudattiin suvun kryptaan.[17]

Charlotta joutui Maksimilianin kuoleman jälkeen mielenhäiriöön.[2] Hän sai väkivaltaisia kohtauksia, ja hänen vanhempiensa oli ajoittain suljettava hänet pehmustettuun huoneeseen.[18] Ajoittain hän saattoi väittää, ettei Maksimilian ollut itse asiassa kuollut vaan asui Lontoossa.[19]

Édouard Manet, Keisari Maksimilianin teloitus, 1868.

Ranskalainen taidemaalari Édouard Manet teki Maksimilianin viimeisistä hetkistä tunnetun maalauksen Keisari Maksimilianin teloitus.

Vuonna 1865 vesille laskettu Itävallan laivaston alus SMS Erzherzog Ferdinand Max nimettiin Maksimilianin mukaan.[20]

Kunnianosoituksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Meksikolaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkomaalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähde:[23]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • McAllen, M. M.: Maximilian and Carlota: Europe’s Last Empire in Mexico. Trinity University Press, 2014. ISBN 978-1-59334-183-9. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • McCornack, Richard Blaine: Maximilian’s Relations with Brazil. The Hispanic American Historical Review, 1952, 32. vsk, nro 2. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  • Paine, Lincoln P.: Warships of the World to 1900. Boston/New York: Houghton Mifflin Harcourt, 2000. ISBN 0-395-98414-9. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Sondhaus, Lawrence: The Naval Policy of Austria-Hungary, 1867–1918: Navalism, Industrial Development, and the Politics of Dualism. West Lafayette, Indiana: Purdue University Press, 1994. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f 1911 Encyclopædia Britannica, Volume 17, s. 924-925. Cambridge University Press. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d Tietosanakirja, palsta 1673–1674. 5. osa: Kulttuurisana–Mandingo. Tietosanakirja-osakeyhtiö. Teoksen verkkoversio.
  3. ↑ a b c d e f Maximilian britannica.com. Viitattu 27.10.2020. (englanniksi)
  4. ↑ a b Sondhaus 1994, s. 6.
  5. ↑ a b c d McCornack 1952, s. 175.
  6. ↑ McAllen 2014, s. 33–34.
  7. ↑ McAllen 2014, s. 125–126.
  8. ↑ McAllen 2014, s. 130.
  9. ↑ McAllen 2014, s. 153.
  10. ↑ McCornack 1952, s. 176.
  11. ↑ McAllen 2014, s. 192.
  12. ↑ McCornack 1952, s. 180.
  13. ↑ McCornack 1952, s. 185.
  14. ↑ McAllen 2014, s. 393.
  15. ↑ McAllen 2014, s. 388.
  16. ↑ McAllen 2014, s. 400.
  17. ↑ McAllen 2014, s. 402–403.
  18. ↑ McAllen 2014, s. 407.
  19. ↑ McAllen 2014, s. 408.
  20. ↑ Paine 2000, s. 54.
  21. ↑ ODM of Mexico: Imperial Order of the Mexican Eagle medals.org.uk. 2023. Viitattu 28.6.2023. (englanniksi)
  22. ↑ The Imperial Order of Guadalupe - Mexican Medals & Awards Pre-WW1 identifymedals.com. 6.1.2019. Viitattu 28.6.2023. (englanniksi)
  23. ↑ Hof- und Staats-Handbuch der Österreichisch-Ungarischen Monarchie alex.onb.ac.at. 2023. Viitattu 28.6.2023. (saksaksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • De Kératry, Émile: The Rise and Fall of the Emperor Maximilian. Sampson Low, Son, and Marston, 1868. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainväliset
Kansalliset
Tieteilijät
Taiteenala
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Maksimilian_I_(Meksiko)&oldid=22213080”