Latinalainen keisarikunta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Romania
Latinalainen keisarikunta
16. toukokuuta 120425. heinäkuuta 1261
Blason Empire Latin de Constantinople.svg
Latinalaisen keisarikunnan vaakuna
Bysantti 1214.png
Valtiomuoto Keisarikunta
Hallitsija Latinalainen keisari
Pääkaupunki Konstantinopoli
Virallinen kieli latina
Yleisimmät kielet kreikka
Edeltäjä(t) Bysantin valtakunta
Seuraaja(t) Bysantin valtakunta

Latinalainen keisarikunta oli ristiretkeläisten Konstantinopoliin vuonna 1204 perustama lännen kirkon alainen valtio. Se hallitsi lähinnä kaupungin Euroopan puoleista osaa vuoteen 1261. Keisarikunnan vahvimpia tukijoita olivat ristiretkeläiset ja Venetsia.[1][2]

Flanderin kreivi Balduin IX:sta tuli ensimmäinen latinalainen keisari, kun hänet valittiin tehtävään lähinnä venetsialaisten tuella. Pisalaiset ja genovalaiset kannattivat tehtävään Boniface de Montferrat'ta frankkilaisten ristiritarien kannatuksen jakautuessa. Balduin kruunattiin keisariksi 16. toukokuuta 1204. Kreikkalaisten Bysantin valtakunta jatkoi olemassaoloaan Nikaian keisarikuntana, Epeiroksen despotaattina ja Trebizondin keisarikuntana sekä myöhemmin vielä Thessalonikan keisarikuntana. Latinalaisen keisarikunnan kukistuttua Bysantin valtakunta elpyi lähes entisen vahvuiseksi.

Keisarin titteli oli Imperator Romaniae. Tällä ei tarkoitettu nykyistä valtiota Romaniaa, vaan arvonimi tarkoittaa "Roomalaisten keisaria", bysanttilaisten perinteen mukaisesti. Keisarin alaisuuteen kuului myös muita ristiretkeilijöiden perustamia valtioita: Thessalonikan kuningaskunta, Akhaian ruhtinaskunta ja Ateenan herttuakunta.

Valtion vaiheita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisarikunta joutui heti alkuunsa vaikeuksiin, kun sen piti puolustautua bulgaareja vastaan. Keisari Balduin jäi bulgaarien vangiksi Adrianopolin taistelussa 5. huhtikuuta 1205. Latinalaisen armeijan pelasti Venetsian doge Enrico Dandolo, joka saapui paikalle myöhemmin. Dandolo kuoli pian tämän jälkeen.

Balduinin nuoremmasta veljestä Henrikistä tuli keisari, ja hän hallitsi kymmenen vuotta, laajentaen samalla keisarikunnan alueita erityisesti Traakiassa. Vuonna 1211 Henrik hyökkäsi Nikaian keisarikuntaa vastaan liittoutuneena seldžukkien sulttaani Kaj-Khusrau I:n ja Trapezuntin (Trebizondin) kanssa. Tästä ei tullut mitään kun Nikaia voitti seldžukit ja solmi heidän kanssa rauhansopimuksen. Epiroksen despotaatin hallitsija Theodoros Angelos Dukas valtasi vuonna 1215 Makedonian ja kukisti Tessalonikan kuningaskunnan vuonna 1224. Theodoros kruunautti itsensä keisariksi ja oli valtaamaisillaan Konstantinopolin takaisin, mutta bulgaarit kukistivat hänet vuonna 1230.

Henrikin kuoltua vuonna 1216 lapsettomana hänen lankonsa Courtenayn Pietari kruunattiin keisariksi Roomassa, mutta hän ei päässyt Konstantinopoliin ennen kuolemaansa. Pietarin vaimo Flanderin Jolanda hallitsi miehensä poissa ollessa. Kun Jolanda kuoli vuonna 1219, hänen ja Pietarin poika Courtenayn Robert valittiin keisariksi. Hän saapui Konstantinopoliin vuonna 1221.

Vuonna 1224 Nikaian Johannes Vatatzes oli ajanut latinalaiset Vähä-Aasiasta. Keisarikunta oli jo menettänyt yli puolet alueistaan. Keisari Robert tunnusti tappionsa ja lupasi mennä naimisiin Nikaian edellisen keisarin Theodoros Laskarisin tyttären Eudokian kanssa. Robertia vastustava salaliitto karkotti Robertin Konstantinopolista ja hän kuoli vuonna 1228. Robertia seurasi hänen 11-vuotias nuorin veljensä Balduin II Porfyrogennetos (purppurassasyntynyt). Keisarikunnan aateliset valitsivat elinikäiseksi (sijais-)hallitsijaksi seitsemissäkymmenissä olevan Briennen Johanneksen (joka oli ollut myös Jerusalemin kuningas perintökuningattaren puolisona). Nuoren Balduinin tuli mennä naimisiin Johanneksen tyttären Marian kanssa ja saada koko keisarikunta itselleen Johanneksen kuoltua.

Vuonna 1234 Nikean Johannes Vatatzes solmi liiton Bulgarian kaanin (Asen-sukuisen "Johannes") Iivana Asenin kanssa. He hyökkäsivät yhdessä Konstantinopolia vastaan, mutta Venetsian laivasto piti vesiväylän avoimena ja esti siten kaupungin täydellisen piirityksen.

Keisarikunta kukistuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Briennen Johanneksen kuoltua vuonna 1237 Balduin II hallitsi keisarikuntaa yksin, mutta siitä oli jäljellä vain Konstantinopolin kaupunki ja sen ympäristöt. Balduin kiersi melkein koko hallituskautensa Länsi-Euroopan hoveissa saadakseen apua minikokoisen keisarikuntansa pelastamiseksi, aivan kuten pari sataa vuotta myöhemmin tekivät viimeiset Palaiologokset. Kreikkalaisten keskuuteen taas levisi voimakas kansallistunne, suuri ajatus (muinaiskreikaksi megali idea), että Konstantinopoli on valloitettava takaisin kreikkalaisille ja palautettava sen mahti.[3]

Keisarikunta kukistui lopullisesti, kun Mikael VIII Palaiologos kaappasi vallan Nikeassa ja valtasi Konstantinopolin kaupunkialueen 25. heinäkuuta 1261.[2]

Latinalaiset keisarit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisareina valtakunnan menetyksen jälkeen esiintyneet:

Tämän jälkeen on epäselvää, käyttikö kukaan titteliä enää ainakaan vakavissaan. Valoisin Katariinan jälkeläiset olivat kaikki kuolleet sukupuuttoon. Perillisinä esiintyivät Courtenayn Katariinan nuoremman tyttären jälkeläiset, Artoisin sukua olevat Eun kreivit (joiden perillisiä ovat viime aikoina olleet Preussin kuninkaat, Saksan keisarit), mutta myös Taranton ruhtinassuvun isänpuoleiset sukulaiset, Napolin kuninkaat, vaikkeivät polveutuneet Courtenay-suvusta.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Otavan suuri Ensyklopedia, 3. osa (Hasek-juuri), s. 2235, art. Istanbul. Otava, 1978. ISBN 951-1-02232-6.
  2. a b Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 933. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  3. Otavan suuri Ensyklopedia, 4. osa (Juusten-Kreikka), s. 3258, art. Kreikka. Otava, 1978. ISBN 951-1-02232-6.