Trebizondin keisarikunta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Βασίλειον τής Τραπεζούντας
Trebizondin keisarikunta
12041461
Bysantti 1214.png
Bysantin valtakunta neljännen ristiretken jälkeen noin vuonna 1214. Epeiroksen despotaatti, Latinalainen keisarikunta, Nikaian keisarikunta ja Trebizondin keisarikunta.
Valtiomuoto Monarkia
Hallitsija Keisari
Pääkaupunki Trebizond
Yleisimmät kielet kreikan kieli, lazin kieli
Edeltäjä(t) Bysantin valtakunta
Seuraaja(t) Osmanien valtakunta

Trebizondin keisarikunta tai Trapezuntin keisarikunta oli yksi kolmesta valtiosta, jotka syntyivät neljännen ristiretken jälkeen, kun Bysantti valloitettiin 1204. Georgian kuningatar Tamar antoi Aleksios I:lle joukkoja, joilla hän valloitti Trabzonin, Sinopen ja Paflagonian, ja perusti Bysantin perinteitä jatkaneen Trebizondin keisarikunnan.[1]

Keisarikunta joutui heti vaikeuksiin turkkilaisten kanssa, ja menettikin läntisiä alueita. Sinope valloitettiin jo 1214. Itse keisarikunta onnistui pysymään pystyssä kahta kilpailijaansa pitempään. Epeiroksen despotaatti lakkasi olemasta 1359, ja Nikaian keisarikunta kaatui osmaanien valloitettua Konstantinopolin 1453. Trebizond valloitettiin 1461.

Olemassaolonsa aikana (1204-1461) Trebizond oli jonkin aikaa yksi maailman johtava kaupan keskus, johtuen silkkitien läheisyydestä. Anthony Bryersin mukaan, vaikka verotulot olivat sangen merkittävä tulonlähde, kolme neljäsosaa keisarin tuloista tuli maasta.[2]

Sisäiset ongelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kutistunut Trebizond ympärysvaltioineen v.1400.

Pieni Trebizond oli menestynyt hyvin heti historiansa alussa. Aleksios I:n johdolla valtakunta oli laajentunut Nikaian keisarikunnan ja Armenian väliin, sekä jopa Krimin niemimaalle. Aleksioksen poika Manuel I panosti turvallisuuteen ja oli ansainnut mainetta komentajana, mutta keisarikunta oli jo menettänyt alueita turkkilaisille,[3] ja joutui maksamaan seldžukeille ja mongoleille lunnaita. Trebizond saavutti suurimman vaurautensa ja vaikutusvaltansa Aleksios II:n pitkällä hallintokaudella 1297-1330. Sen jälkeen keisarikunta kärsi lyhyistä vallankumouksista ja keisarien salamurhista aina Aleksios III:n valtaanastumiseen saakka. Trebizond ei koskaan toipunut täysin sisäisestä jakautumisesta, ja taloudellisen aseman ja maa-alueiden menettämisestä.

Valtakunnan loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manuel III liittoutui Timur Lenkin kanssa, ja hyötyi siitä timureiden lyötyä osmanit Ankaran taistelussa 1402. Timurideista huolimatta Osmanien valtakunta valloitti Bysantin 1453, eikä Trebizondin keisari Johannes IV voinut kuin puolustautua ja pelätä samaa kohtaloa. Ensin osmaanien sulttaani Murad II koetti valloittaa pääkaupungin meritse 1442, mutta maihinnousu epäonnistui ja torjuttiin.[4] Kun Mehmed II piiritti Belgradia 1456, Amasyan käskynhaltija hyökkäsi Trebizondiin. Vaikka hänet lyötiin, sai hän paljon vankeja, ja vaati heistä kalliit lunnaat.[5]

Johannes IV vuorostaan valmisteli hyökkäystä keräten liittolaisia. Hän antoi tyttärensä mongoli-kaanille vaimoksi, jos he auttaisivat Trebizondin puolustamisessa. Hän sai myös Georgian kuninkaalta lupauksen, että hän avustaa Sinopen ja Karamanian emiraattien valtaamisessa.[6]

Kun Johannes IV kuoli 1459, hänen veljensä David nousi valtaan, ja hän hylkäsi liitot. David kosiskeli eurooppalaisia valtioita avustamaan osmaaneja vastaan käytävässä sodassa, luvaten jopa Jerusalemin valtausta. Mehmed II kuuli kosiskeluista ja kesällä 1461 hän johti suuren armeijan ja valloitti Trebizondin länsipuolella olleet pienet itsenäiset emiraatit. Seuraavaksi hän kiersi etelästä Armeniaan, ja valloitti Ak Koyunlun, timuridien ja turkkilaisten valtakunnan. Nyt Trebizond oli ympäröity täysin. Mehmed II eteni nopeasti ja alkoi piirittää pääkaupunkia Trabzonia. Piiritys kesti kuukauden, kunnes keisari David antautui 15. elokuuta 1461.[6]

Trebizondin kaatumisen myötä, viimeinen Rooman valtakunnan perintöä jatkanut valtakunta kadonnut.[7]

Trebizondin keisarit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aleksios I Megas Komnenos (1204–1222)
  • Andronikos I Gidos (1222–1235)
  • Johannes I Aksoukhos Megas Komnenos (1235–1238)
  • Manuel I Megas Komnenos (1238–1263)
  • Andronikos II Megas Komnenos (1263–1266)
  • Georgios Megas Komnenos (1266–1280)
  • Johannes II Megas Komnenos (1280–1284)
  • Theodora Megale Komnene (1284–1285)
  • Johannes II Megas Komnenos (1285–1297)
  • Aleksios II Megas Komnenos (1297–1330)
  • Andronikos III Megas Komnenos (1330–1332)
  • Manuel II Megas Komnenos (1332)
  • Basileios Megas Komnenos (1332–1340)
  • Irene Palaiologina (1340–1341)
  • Anna Anakhoutlou Megale Komnene (1341)
  • Mikael Megas Komnenos (1341)
  • Anna Anakhoutlou Megale Komnene (1341–1342)
  • Johannes III Megas Komnenos (1342–1344)
  • Mikael Megas Komnenos (1344–1349)
  • Aleksios III Megas Komnenos (1349–1390)
  • Manuel III Megas Komnenos (1390–1416)
  • Aleksios IV Megas Komnenos (1416–1429)
  • Johannes IV Megas Komnenos (1429–1459)
  • David Megas Komnenos (1459–1461)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alexander A. Vasiliev, History of the Byzantine Empire, Vol 2. 324 - 1453, second edition (Madison: University of Wisconsin Press, 1958), p. 506: "... on the territory of the disintegrated eastern empire, three independent Greek centers were formed; The empire of Nicaea and the empire of Trebizond in Asia Minor and the Despotat of Epirus in Northern Greece.
  • Nicol, Donald MacGillivray, Last Centuries of Byzantium, 1261-1453, Cambridge University Press, Second Edition, 1993
  • William Miller, Trebizond: The last Greek Empire of the Byzantine Era: 1204-1461, 1926 (Chicago: Argonaut, 1969)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Alexander A. Vasiliev, History of the Byzantine Empire, Vol 2. 324 - 1453, second edition (Madison: University of Wisconsin Press, 1958), p. 506: "... on the territory of the disintegrated eastern empire, three independent Greek centers were formed; The empire of Nicaea and the empire of Trebizond in Asia Minor and the Despotat of Epirus in Northern Greece."
  2. Bryer, "The Estates of the Empire of Trebizond. Evidence for their Resources, Products, Agriculture, Ownership and Location", Archeion Pontou 35 (1979), p. 371.
  3. Haldon, John, The Palgrave Atlas of Byzantine History PART III: THE LATER PERIOD (c. 11th–15th Century), The map includes "Chepni Türkmen"
  4. Miller, Trebizond, p. 85
  5. Miller, Trebizond, pp. 87f
  6. a b Nicol, Last Centuries, p. 407
  7. Nicol, Last Centuries , p. 408