Keski-Afrikan tasavalta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee valtiota nimeltä Keski-Afrikan tasavalta. Laajempaa maantieteellistä aluetta käsittelee artikkeli Keskinen Afrikka. Keski-Afrikan liittovaltiosta on erillinen artikkeli.
Keski-Afrikan tasavalta
Republique Centrafricaine
Ködörösêse tî Bêafrîka
Keski-Afrikan lippu Keski-Afrikan tasavallan vaakuna
lippu vaakuna

Keski-Afrikan sijainti

Valtiomuoto tasavalta

Presidentti
Pääministeri

Catherine Samba-Panza

Nicolas Tiangaye

Pääkaupunki Bangui (731 548 as.)
4°22′N, 18°35′E

Muita kaupunkeja Carnot (66 346 as.),
Berbérati (62 319 as.)

Pinta-ala
– yhteensä 622 984[1] km² (sijalla 44)
– josta sisävesiä ei merkittävästi

Väkiluku (2013) 5 166 510 [1] (sijalla 121)
– väestötiheys 5,8 / km²
– väestönkasvu 2,14[1] % (2012)

Viralliset kielet sango, ranska

Valuutta CFA-frangi (XAF)

BKT (2012) sijalla 177
– yhteensä 3,8 miljardia USD (PPP)[1]
– per asukas 900 USD (PPP)

HDI (2012) 0.352[2] (sijalla 180)

Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous 55[1] %
– teollisuus 15[1] %
– palvelut 30[1] %

Aikavyöhyke +1
– kesäaika ei käytössä

Itsenäisyys
Ranskasta:

13. elokuuta 1960

Lyhenne CF

– ajoneuvot: RCA
– lentokoneet: TL

Kansainvälinen
suuntanumero
+236

Motto Unité, Dignité, Travail

Kansallislaulu La Renaissance

Keski-Afrikan tasavalta eli Keski-Afrikka on sisämaavaltio Keskisessä Afrikassa. Ennen itsenäistymistään vuonna 1960 maa tunnettiin Ranskan Oubangui-Chari-nimisenä siirtomaana (myös Ubangi-Šari).[3] Vuosina 1977–1979 maan nimenä oli Keski-Afrikan keisarikunta. Sen rajanaapureita ovat pohjoisessa Tšad, idässä Sudan ja Etelä-Sudan, etelässä Kongon demokraattinen tasavalta sekä Kongon tasavalta ja lännessä Kamerun. Maan yli viisi miljoonaa asukasta puhuvat yhteensä yli 80 kieltä.

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keski-Afrikan tasavalta on laaja, lievästi kumpuileva tasanko, jolla on yksittäisiä erillisiä kukkuloita siellä täällä. Korkein niistä on 1 420 metrin korkuinen Mont Ngaoui.[1]

Maa voidaan jakaa ilmastoltaan pohjois- ja eteläosiin. Pohjoisosassa on vuosittain yksi sadekausi toukokuusta syyskuuhun, ja silloin sataa 875-1 000 mm. Muulloin on varsin kuivaa. Eteläosan ilmasto on trooppisempi, sadetta saadaan 1 500 - 2 000 mm ja se lankeaa tasaisesti muina kuukausina paitsi joulukuussa ja tammikuussa.[4]

Pohjoisosa on savannia. Eteläosassa kasvaa trooppista sademetsää etenkin Ubangi- ja Sangha-jokien varrella. Savannilla elää monia antilooppeja, paviaaneja, puhveleita ja elefantteja. Sademetsissä eläinlajeja on vielä enemmän: gorilloita, simpansseja ja muita apinoita, leopardeja sekä harvinainen bongo-antilooppi.[5]

Maan lounaisosassa sijaitseva Dzanga-Sanghan kansallispuisto, joka tunnetaan gorillan ja metsänorsun suojelualueena, ja pohjoisosassa sijaitseva Manovo-Gounda St. Floris’n kansallispuisto ovat UNESCOn maailmanperintökohteita.[6]

Central African Republic-CIA WFB Map.png

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhainen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keski-Afrikassa vaikutti ainakin 600-luvulta useita valtakuntia, kuten Kanem-Bornou, Ouaddai, Baguirmi ja Dafour, jotka ulottuivat Tšadjärveltä ja Ylä-Niililtä. Myöhemmin alueen valloittivat sulttaanikunnat, jotka varasivat koko Oubanguin alueen orjien metsästystä varten. Orjat kuljetettiin pohjoiseen Saharan läpi ja Länsi-Afrikkaan myytäväksi eurooppalaisille kauppiaille. 1700- ja 1800-luvulla alueelle saapui uusia asukkaista zande-, banda- ja baja-mandjia-kansat.[7]

Siirtomaa-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1875 egyptiläinen sulttaani Rabah hallitsi Ylä-Oubanguia, joka käsitti nykyisen Keski-Afrikan tasavallan. Eurooppalaiset, ranskalaiset, saksalaiset ja belgialaiset saapuivat alueelle 1885. Ranska sai vuoden 1887 sopimuksella haltuunsa Oubanguijoen oikean rannan. Kaksi vuotta myöhemmin ranskalaiset perustivat Banguin ja vuonna 1894 Oubangui-Charista tuli Ranskan aluetta. Ranskan valta vakiintui 1900-luvun alussa, kun joukot löivät sulttaani Rabahin ja siirtomaavalta vakiinnutettiin koko alueelle.[7]

Valokuva Oubanghi-Charista vuodelta 1924

Vuonna 1906 Oubangui-Chari liitettiin Tšadin siirtokuntaan, vuonna 1910 siitä tuli yksi neljästä Ranskan päiväntasaajan Afrikan alueesta Tšadin, Kongo-Brazzavillen ja Gabonin kanssa. Siirtokunnassa sattui pienimuotoisia kapinoita siirtomaavaltaa vastaan ja taloutta kehitettiin plantaasityyppiseksi.[7] 1920-luvulta alkaen ranskalaiset alkoivat kehittää paikallista infrastruktuuria; rautatieverkko rakennettiin, terveyspalveluita perustettiin taistelemaan unitautia vastaan ja maanviljelyä organisoitiin. 1930-luvulla puuvilla ja kahvi olivat merkittäviä vientituotteita, ja timanttien sekä kullan kaivaminen oli aloitettu.

Elokuussa 1940 siirtokunta liittyi Vapaan Ranskan joukkojen rinnalle kenraali Charles de Gaullen kutsusta taistelemaan Saksaa vastaan. Toisen maailmansodan jälkeen vuoden 1946 Ranskan perustuslaki aloitti ensimmäiset uudistukset, jotka lopulta johtivat siirtomaiden itsenäistymiseen. Kansalaiset saivat Ranskan kansalaisuuden ja alueelle perustettiin demokraattinen paikallishallinto.[8]

Itsenäisyyden alku, Dackon ja Bokassan kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jean-Bedel Bokassa.

Keski-Afrikan edustajana Ranskan parlamentissa oli katolinen pappi Barthélemy Boganda, joka vetosi Afrikan vapauttamisen puolesta. Vuoden 1956 Ranskan laki eliminoi vaalien epäoikeudenmukaisuuksia ja perustuslaki vuodelta 1958 hajotti Ranskan Päiväntasaajan Afrikan ja saman vuoden joulukuussa parlamentti julisti Keski-Afrikan tasavallan perustetuksi Boganda pääministerinään. Hän johti maata aina maaliskuuhun 1959, jolloin kuoli lento-onnettomuudessa ja johtoon siirtyi hänen serkkunsa David Dacko.[7] Dacko oli julistamassa maan itsenäisyyttä 13. elokuuta 1960. Dacko julisti maahan yksipuoluejärjestelmän, jota johti Bogandan perustama Mouvement pour l'évolution sociale de l'Afrique noire (MESAN). MESAN oli luonteeltaan nationalistinen ja puoliuskonnollinen.

Eversti Jean-Bédel Bokassa, joka oli Bogandan ja Dackon serkku, kaappasi vallan lähes verettömästi 1. tammikuuta 1966 maan ollessa ajautumassa konkurssiin ja yleislakon uhatessa. Bokassa peruutti perustuslain voimassaolon, hajotti parlamentin ja keskitti kaiken vallan itselleen. Hänen valtakauttaan sävyttivät laajat ihmisoikeusrikkomukset. Bokassa nimitti itsensä elinikäiseksi presidentiksi vuonna 1972.

Bokassan diktatuurihallinto huipentui vuonna 1976, jolloin hän muutti maansa valtiomuodon tasavallasta perinnölliseksi monarkiaksi ja kruunautti itsensä keisariksi nimellä Bokassa I. Samalla maa luonnollisesti vaihtoi nimensä Keski-Afrikan keisarikunnaksi. Bokassa teetti itselleen samanlaisen valtaistuimen kuin kuningas Salomolla. Kruunajaisjuhlallisuudet maksoivat noin 20 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria, kun maan bruttokansantuote samana vuonna oli 250 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria.[9]

Keisarikunnan aika jäi kuitenkin lyhyeksi. 20. syyskuuta 1979 ranskalaisten avustama Dacko kaappasi vallan takaisin itselleen ja muutti maan taas tasavallaksi. Dackon valtakausi päättyi sotilasvallankaappaukseen 1. syyskuuta 1981, jolloin valtaan nousi kenraali André Kolingba. Kolingba johti maata neljä vuotta sotilasjuntan johdossa. Juntta hajotettiin vuonna 1985, maahan perustettiin puolue Rassemblement Democratique Centrafricain (RDC) ja uusi perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksessä. Kolingba valittiin presidentiksi syyskuussa 1985 ilman vastaehdokkaita. Painostuksen jälkeen Kolingba suostui vuonna 1992 laillistamaan oppositiopuolueet ja sallimaan monen puolueen parlamentti- ja presidentinvaalit.[10]

Monipuoluehallinnosta uusiin levottomuuksiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1992 järjestettiin ensimmäiset monen puolueen presidentinvaalit, jotka jouduttiin perumaan järjestämisvaikeuksien vuoksi. Uusissa lokakuussa 1993 järjestetyissä ensimmäisissä melko vapaissa vaaleissa Kolingma ja Dacko hävisivät oppositiojohtaja Ange-Félix Patassélle. Patassé valittiin uudelleen 1999.[11]

Patassé siivosi valtionhallintoa kovalla kädellä, mikä antoi Kolingban kannattajille aihetta puhua noitavainosta ja heimoerottelusta. Patasséa vastaan tehtiin kolme kaappausyritystä vuosina 1996 ja 1997. Ranskan joukot kukistivat kapinat ja Afrikan rauhaturvayksikkö (MISAB) valvoi Banguita vuoteen 1998, jolloin se korvattiin YK:n MINURCAlla. MINURCA-joukot lähtivät maasta maaliskuussa 2000 ja toukokuussa 2001 entisen presidentin Andre Kolingban tukijat yrittivät kaapata vallan. Patassé sai tukea Libyasta, Tšadista ja Jean-Pierre Bemban johtaman Kongon vapautusliikkeen (MLC) sisseiltä ja onnistui pysymään vallassa[11]. Bemba sai myöhemmin syytteet Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa joukkojensa toimista kapinan kukistamisessa.

Lokakuussa 2002 erotettu asevoimien esikuntapäällikkö François Bozizé nousi kapinaan, joka päättyi maaliskuussa 2003 pääkaupungin valtaukseen ja Patassén syrjäytykseen. Perustuslaki uusittiin ja uudet presidentin- ja parlamenttivaalit pidettiin maaliskuussa 2005 ja Bozizé uusi valtakirjansa toisella kierroksella.[12]

Vuonna 2006 entinen presidentti Ange-Felix Patasse tuomittiin poissaolevana 20 vuodeksi vankilaan väärinkäytöksistä.[11]

Vuonna 2008 pääministeri Elie Dote hallituksineen erosi. Presidentti Bozize nimitti hänen tilalleen Faustin-Archange Touaderan.[11] Keväälle 2010 suunniteltuja vaaleja lykättiin, ja presidentti Bozizen toimikautta jatkettiin vastaavasti.[11]

Lord's Resistance Army on hyökkäillyt Keski-Afrikan puolelle useita kertoja.[11]

Séléka CPSK-CPJP-UFDR -liikkeen kapinalliset valtasivat pääkaupunki Banguin 23. maaliskuuta 2013.[13] Bozizén hallinto oli solminut rauhansopimuksen liikkeen kanssa tammikuussa 2013 ja nimittänyt sen edustajan Nicolas Tiangayen pääministeriksi. Varapuolustusministerinä toiminut liikkeen johtaja Michel Djotodia julistautui maan presidentiksi.[14]

Joulukuussa 2013 maa joutui anarkiaan, kun vastakkain olivat asettuneet entiset sélékat, jotka ovat pääosin muslimeja, ja kristityt anti-balaka-joukot. Tapahtumat käynnistyivät 4.12. Ympäri maata tapahtui murhia, kidutusta, raiskauksia ja muita ihmisoikeusloukkauksia. Asuntoja ja kokonaisia kyliä ryösteltiin väkivaltaisesti. Toreilla suoritettiin teloituksia.[15]

Tammikuussa 2014 parlamentti valitsi Catherine Samba-Panzan väliaikaiseksi presidentiksi. Samba-Panza ei kuulu kumpaankaan taistelevaan ryhmään joten hänen toivotaan johtavan maata väkivaltaisuuksien päättymiseen.[16]

Keski-Afrikan presidentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. David Dacko (1960–1965)
  2. Jean-Bédel Bokassa (1966–1979, keisari vuosina 1976-1979)
  3. David Dacko (1979–1981)
  4. André Kolingba (1981–1993)
  5. Ange-Félix Patassé (1993–2003)
  6. François Bozizé (2003–2013)
  7. Michel Djotodia (väliaikainen vuonna 2013)
  8. Catherine Samba-Panza (väliaikainen tammikuusta 2014)[16]

Politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2004 uusitun perustuslain mukaan presidentti äänestetään viiden vuoden kaudelle, sama henkilö korkeintaan kahdelle kaudelle. Pääministerin nimittää se puolue joka saa enemmistön eduskunnassa. Eduskunta on yksikamarinen, sen 105 kansanedustajaa valitaan viiden vuoden kaudelle. Äänioikeus on 21 vuotta täyttäneillä.[1]

Vuonna 2011 valitussa parlamentissa suurin ryhmä, 62 edustajaa, on Kansallisella kokoomuksella (KNK). Patassen puolue Keski-Afrikan kansan vapautusliike MLPC pitää kahta paikkaa, sitoutumattomia edustajia on 26, muita 15.[1]

Keski-Afrikan tasavallan puolustusvoimien palveluksessa on noin kaksituhatta sotilasta. Ne ovat toimineet tiiviissä yhteistyössä Ranskan kanssa.[7] Joulukuussa 2013 Ranska kasvatti maassa toimivien joukkojensa määrän 1600:aan riisuakseen kapinalliset aseista.[11]

YK:n rauhanturvaoperaatio Minurcat toimi Tšadin ja Keski-Afrikan tasavallan alueella vuosina 2007-2010. Sen tarkoituksena oli turvata Darfurin konfliktin pakolaisten asemaa ja estää konfliktin leviäminen naapurimaihin.[17]

Prefektuurit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keski-Afrikan tasavallan prefektuurit

Keski-Afrikan tasavalta on jaettu 14:ään hallinnolliseen prefektuuriin, kahteen ekonomiseen prefektuuriin (Vakaga ja Sangha-Mbaéré) ja yhteen hallinnolliseen kaupunkialueeseen (Bangai).

Keski-Afrikan tasavallan prefektuurit[18]
Hallintoalue Pääkaupunki Pinta-ala (km2) Väkiluku (8.12.2003)
Bamingui-Bangoran Ndélé 58 200 43 000
Bangui (kaupunkialue) 67 623 000
Basse-Kotto Mobaye 17 604 249 000
Haute-Kotto Bria 86 650 90 000
Haut-Mbomou Obo 55 530 58 000
Kémo Sibut 17 204 118 000
Lobaye Mbaiki 19 235 247 000
Mambéré-Kadéï Berbérati 30 203 365 000
Mbomou Bangassou 61 150 164 000
Nana-Mambéré Bouar 26 600 234 000
Ombella-M'Poko Boali 31 835 357 000
Ouaka Bambari 49 900 277 000
Ouham Bossangoa 50 250 369 000
Ouham-Pendé Bozoum 32 100 430 000
Vakaga Birao 46 500 52 000
Nana-Grébizi Kaga-Bandoro 19 996 118 000
Sangha-Mbaéré Nola 19 412 101 000

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keski-Afrikan tasavallan talous perustuu ennen kaikkea maanviljelyyn. Omavaraisviljely työllistää suuren osan väestöstä, ja vuonna 2006 maatalous toi 56 % bruttokansantuotteesta. Puuvilla, kahvi, tupakka, kassava, maapähkinä, maissi, seesami, durra, hirssi ja keittobanaani ovat tärkeimmät viljelykasvit.[7] Tsetsekärpänen rajoittaa karjanhoitoa alueella.[19]

Keski-Afrikan tasavallalla on runsaat mineraalivarat mutta niitä ei ole juuri hyödynnetty. Kallioperässä on timantteja, kultaa, uraania ja muita mineraaleja. Kotimaisena energialähteenä ovat Boalin alueen vesivoimalat.[7]

Liikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keski-Afrikan tasavallassa on 37 lentokenttää, joista vain kahdella on päällystetty kiitotie.[1] Päällystettyjä maanteitä on vain 650 km eikä rautateitä ole lainkaan. Ubangui-jokea pitkin voi kulkea vain syyspuolella vuotta. Huonot kulkuyhteydet haittaavat sekä vientiä että tuontia; esimerkiksi polttoaineista on säännöllisesti pulaa.[7]

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fulaninaisia Paouassa.

Keski-Afrikan tasavallan väestö on kolminkertaistunut vuonna 1960 tapahtuneen itsenäistymisen jälkeen. Vuonna 1961 maan väkiluku oli FAOn tilastojen mukaan 1 529 000.[20]

Väestö koostuu yli 80 etnisestä ryhmästä, joista lähes jokaisella on oma kieli. Kaikkiaan maassa puhuttuja kieliä on kirjattu 72. Siirtomaa-ajan perintönä harvalukuisen eliitin puhuma ranska on virallinen kieli. Lähes koko väestö osaa sangoa, joka on paikallinen yleiskieli ja vuodesta 1996 lähtien myös toinen virallinen kieli. Nykyisin sitä puhutaan lähes kaikkialla muualla paitsi Mbororossa.[21][22] Sangoa puhuttiin alkujaan Ubangi-joen varrella, mutta kristityt lähetyssaarnaajat levittivät sen yksinkertaista muotoa kaikkialle maahan.[5]

Suurimmat etniset ryhmät Keski-Afrikan tasavallassa ovat bajat (33 %), bandat (27 %), mandžiat (13 %), sarat (10 %), mbumit (7 %), mbakat (4 %) ja jakomat (4 %). 2 % väestöstä kuuluu muihin ryhmiin, joihin sisältyvät myös eurooppalaista syntyperää olevat henkilöt.[1] Asukkaista 35 % tunnustaa paikallisia uskontoja, 25 % on protestanttisia kristittyjä, 25 % katolisia kristittyjä ja 15 % islaminuskoisia. Myös kristityiksi itsensä laskevat ovat usein saaneet vaikutteita animistisista perinteistä ja uskomuksista.[1]

Kansanterveys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2009 arvioitiin, että HIVin kantajia oli noin 4,7 % aikuisväestöstä, kaikkiaan noin 130 000 henkeä.[1] Vuonna 2007 ARVT-lääkitystä olisi tarvinnut noin 45 000 henkeä, mutta sitä sai noin viidesosa heistä, alle 10 000 henkeä. Lääkitystilanne oli parantunut vaikkakin hitaasti, vuonna 2005 lääkettä sai alle 5 % tarvitsijoista.[23]

Keski-Afrikan tasavalta on maailman pahimpia tsetsekärpäsen levittämän unitaudin esiintymisalueita, vuosina 2008 ja 2009 se oli toinen kahdesta maasta, joissa oli yli tuhat uutta tapausta.[19]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteinen kylä.

Ennen maan itsenäistymistä keskiafrikkalaisilla ei ollut yhteistä kulttuuri-identiteettiä, vaan ihmiset kokivat ensisijaisesti olevansa tietyn klaanin, kylän ja suvun jäseniä. Siirtomaavallan aikana, kun heimot joutuivat kosketuksineen keskenään, syntyi jonkinlaisia ryhmittymiä jokivarren kansojen (sangot, tbanzilit ja ngbat), metsäläisten (mbatit ja isungut) ja ruohikkotasankojen asukkaiden (bajat ja bandat) kesken. Maan lounaisosan metsissä asuvilla pygmeillä on ollut oma metsästäjä-keräilijäkulttuurinsa.[21]

Perinteinen perusruoka on kassavasta tai durrasta tehty paksu taikinamainen puuro. Sitä syödään kasviksista, kalasta tai lihasta tehdyn kastikkeen kanssa. Kylissä kasvatetaan kanoja ja vuohia, maaseudulla lihaa hankitaan metsästämällä. Metsäalueella durran kanssa syödään banaaneja, toukkia, öljypähkinöitä ja villivihanneksia. Proteiinin saanti on niukkaa koko maassa.[21]

Keski-Afrikan tasavallassa useimmat radio- ja televisiokanavat ovat hallituksen valvonnassa. Pääkaupungissa toimii YK:n sponsoroima radiokanava, joka toistaa ulkomaalaisia uutisia. Maassa ilmestyy yksityisten omistamia sanomalehtiä, jotka kritisoivat halitusta ja korruptiota. Niiden vaikutus on kuitenkin vähäinen, sillä vain harvoilla on varaa ostaa tai tilata sanomalehtiä ja lukutaitoisten osuus on melko pieni. [12] Vuonna 2011 vain 56,6 % aikuisväestöstä osasi lukea, miehistä lukutaitoisia oli 69,6 % ja naisista 44,2 %.[1]

Koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maassa toimii vain yksi virallinen yliopisto, pääkaupungissa sijaitseva Banguin yliopisto. Se perustettiin vuonna 1969 entisen siirtomaavalta Ranskan lopetettua koulutukseen keskittyvän toimintansa alueella. Yliopistossa on neljä tiedekuntaa: humanistinen, kauppatieteellinen, luonnontieteellinen ja teologinen tiedekunta.[24] Levottomuuksien aikana yliopiston toiminta on ollut katkonaista, silä henkilökunta ei ole saanut palkkojaan ja sekä opettajat että opiskelijat ovat pelänneet turvallisuutensa puolesta.[25]

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keski-Afrikan tasavalta on osallistunut olympialaisiin ensimmäisen kerran vuonna 1968 ja säännöllisesti vuodesta 1984 alkaen. Maa ei ole saanut mitaleita.[26]

Maan jalkapallomaajoukkue on FIFAn rankingissa 111. sijalla. Seurajoukkueita toimii 140 kappaletta, ja niissä pelaa 8 400 rekisteröityä pelaajaa.[27]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o The World Factbook: Central African Republic CIA. (englanniksi)
  2. 2013 Human Development Report (arabiaksi, kiinaksi, englanniksi, espanjaksi, ranskaksi, venäjäksi, portugaliksi, saksaksi)
  3. Anders Røhr: Otavan suuri maailmanhistoria. Kartasto-osa, s. 172. Suom. Laura Kolbe. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07458-X.
  4. Central African Republic BBC Weather. 8.5.2012. Viitattu 2.5.2014.
  5. a b Central African Republic Encyclopedia Britannica. Viitattu 5.2.2014.
  6. Properties inscribed on the World Heritage List (2) Unesco. Viitattu 7.2.2014.
  7. a b c d e f g h Background note (arkisto) 2012. US Dept. State. Viitattu 21.10.2013.
  8. Citizenship and independence in French Africa:. 1946-60 History World. Viitattu 7.2.2014.
  9. Mounting a Golden Throne 1977. Time. Viitattu 7.2.2014. (englanniksi)
  10. Andre Kolingba: dictator of the Central African Republic Obituary. Times 25.2.2010 Viitattu 18.10.2010 (englanniksi) (nykyisin vaatii rekisteröitymisen)
  11. a b c d e f g Central African Republic timeline BBC News
  12. a b Country profile: Central African Republic (BBC) (englanniksi)
  13. Centrafrique : les rebelles de la Séléka pénètrent dans Bangui Le Monde. Viitattu 6.2.2014. (ranskaksi)
  14. Centrafrique : les réactions de la communauté internationale RFI. Viitattu 6.2.2014. (ranskaksi)
  15. Maria Pettersson: Keski-Afrikan tasavalta luisuu väkivaltaiseen anarkiaan, kuolleita jo yli sata 5.12.2013. Helsingin Sanomat. Viitattu 7.12.2011.
  16. a b Central African Republic profile BBC. Viitattu 5.2.2014.
  17. Rauhanturvaaminen ja kriisinhallinta Yhdostyneet kansakunnat. Viitattu 6.2.2014.
  18. Thomas Brinkhoff: Central African Republic: Prefectures (Division des Statistiques, des Etudes Economiques et Sociales, Republique Centralafricaine) Citypopulation. Viitattu 18.10.2010. (englanniksi)
  19. a b African trypanosomiasis (sleeping sickness) WHO. Viitattu 18.10.2010. (englanniksi)
  20. Faostat (The FAOSTAT Population module contains time series data on population). FAO
  21. a b c Central African Republic Countries and Their Cultures
  22. Languages of Central African Republic Ethnologue
  23. Epidemiological Fact Sheet on HIV and AIDS: Central African Republic 2008 (Internet Archive) lokakuu 2008. WHO. Viitattu 2.5.2014. (englanniksi)
  24. Presentation (Internet Archive) L'université de Bangui. Viitattu 2.5.2014. (ranskaksi)
  25. Centrafrique: Timide reprise des activités à l’université de Bangui? 4.6.2013. Journal de Bangui. Viitattu 8.2.2014. (ranskaksi)
  26. Central African Republic Sports Reference
  27. Central African Republic FIFA

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]