Wadai

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Wadai
Ouaddaï
1630-luku1911
Itä-Afrikan keskiosat 1750-luvulla, Ouaddaï sinisellä.
Itä-Afrikan keskiosat 1750-luvulla, Ouaddaï sinisellä.
Pääkaupunki Ouara
Wara
Abéché
Seuraaja(t) Ranskan lippu Ranska

Wadai eli Ouaddaï oli Tšadjärven itäpuolella nykyisen Tšadin alueella sijainnut mabojen muodostama feodaalivaltio. Se syntyi ilmeisesti 1500-luvulla. 1600-luvulta lähtien alueelle levisi islam. Wadai oli aluksi Bornun ja Darfurin sulttanikunnan vasallivaltio. 1600–1700-lukujen vaihteessa se saavutti täyden itsenäisyyden. 1700-luvun lopulla Wadai valtasi osan Kanemista. Sulttaani Abd al-Saidin aikana (1803–1818) vallattiin Bagirmi ja solmittiin kauppasuhteet Egyptin, Tripolitanian, Bornun ja Darfurin kanssa. Maan itsenäisyys päättyi vuonna 1911, kun alue liitettiin Ranskan päiväntasaajan Afrikkaan valloitussodan jälkeen.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wadailaisien tunjurihallitsijoiden pääkaupunki Ouaran raunioita.

Wadain perustivat tunjurit näiden muuttaessa Darfurista länteenpäin 1500-luvulla[2][3]. Tunjurit hallitsivat maata pääkaupunki Ouarasta käsin.[4] Wadain varsinaisina perustajina pidetään kuitenkin maboja, jotka kukistivat tunjurien vallan Ibrahim Abd al-Karimin johdolla noin 1630-luvulla[2]. Hän perusti tunjurien alueelle Waran kaupungin, josta tuli maan keskus. Ibrahim al-Karim oli ensimmäinen Karimien dynastian hallitsija, jotka hallitsivat maata vuoteen itsenäisyyden päättymiseen saakka. Hänen mukanaan maahan tuli myös islaminusko. Ibrahim al-Karimin kuolemaa vuonna 1655 seurasivat sisäiset levottomuudet js yhteenotot Darfurin ja Bornun kanssa.[3] Etenkin Darfurin laajentuminen uhkasi Wadaita, mutta maiden välillä solmittiin rauha 1700-luvun puolivälissä. Samalla vuosisadalla Wadai loi kiinteät kauppayhteydet sen läntisiin naamurimaihin Bornuun ja Kanemiin.[5] Vuosina 1805–1815 maata hallinnut 'Abd al-Karim Sabun varusti maansa armeijan rengashaarniskoilla ja tuliaseilla tehden näiden avulla sotaretkiä Bornuun ja Bagirmiin. Asieden hankinta onnistui hänen luotuaan uuden kauppareitin, joka kulki Ennedin ja Kuffran keitaan kautta Bengasin satamakaupunkiin nykyisessä Libyassa. Siitä kehittyi Saharan tuottoisin kauppareitti ja sillä kulki etenkin norsunluuta ja orjia. Kauppareitti keräsi maahan Niilin varren kauppiaita.[6]

Abéchéa kuvattuna vuonna 1918, rakennukset ovat Wadain viimeisen sulttaanin ajalta.

Sabunin kuoleman jälkeen maassa oli jälleen sisäisiä levottomuuksia, joita hyödyntäen Darfurin sulttaani saattoi asettaa maan valtaistuimelle vuonna 1838 Sabunin veljen Muhammad al-Sharifin, joka ei kuitenkaan jäänyt Darfurin nukkehallitsijaksi, vaan solmi liiton Muhammad ibn Ali al-Sanusin kanssa. Liiton myötä senusit saivat hallitsevan aseman maan kaupassa. Muhammad al-Sharif perusti myös maalle uuden pääkaupungin Abéchén eli Abeshrin. Hänen seuraajansa hyötyivät senussien kauppasuhteista saaden tuliaseita, joita käytettiin Wadain vaikutusvallan lisäämiseen Bornussa ja Bagirmissa. Bagirmi alistettiinkin Wadain herruuteen vuonna 1846. 1800-luvun lopulle asti maan poliittinen ja taloudellinen kukoistus kasvoi suhteelisen rauhassa. Maan hallitsija Yusuf ibn Muhammad Sharifin kuoltua vuonna 1898 Darfur sekaantui jälleen maan asioihin ja sen onnistui nostaa maan hallitsijaksi Ahmad al-Ghazalin, joka kuitenkin surmattiin pian kruunaamisensa jälkeen. Hänen jälkeensä maan hallitsijaksi nousi senussien tukema Yusufin poika Muhammad Salih.[3] Ranska alkoi kasvattaa vaikutusvaltaansa alueella vuonna 1906 ja saivat puolelleen Muhammad al-Sharifin pojanpoika Adam Asilin. 2. kesäkuuta 1909 ranskalaiset sotajoukot ottivat haltuunsa maan pääkaupunki Abéchén ja Adam Asil julistettiin sulttaaniksi. Muhammad Salih pakeni maasta Libyaan. Tämän jälkeen ranskalaiset alkoivat alistaa Wadain vasalleja.[3] Vuonna 1911 alue liitettiin Ranskan päiväntasaajan Afrikkaan[1].

Talous ja hallinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wadain hallitsijana toimi sulttaani, joka oli samalla myös hengellinen johtaja. Hänen lisäkseen valtaa käytti ylimystöstä koostunut neuvosto. Valtion korkein virkamies oli visiiri.[1] Sulttaania edustivat neljä aluekuvernööriä, joiden lisäksi maassa oli noin 30 läänityksiä omaavaa sotapäälikköä, jotka oli velvoitettu nostamaan tarvittaessa tietty määrä ratsu- ja jalkaväenjoukkoja[5]. Mabojen asuttaman pohjoisosan talonpojat maksoivat kiinteää veroa. Ulkomaille vietiin strutsinsulkia, norsunluuta ja orjia.[1] Norsunluu ja orjat olivat erityisen tärkeässä osassa maan taloudessa. Orjia saatiin maan eteläosien perinteisiä uskoja harjoittavan väestön keskuudesta. Kuten muillakin alueen orjakauppaa harjoittavilla mailla, Wadain ongelmaksi muodostui orjien ryöstöalueiden vetäytyminen koko ajan kauemmaksi pääkaupungista muiden kuin muslimien vetäytyessä kauemmaksi orjakaupan takia.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kevin Shillington: Encyclopedia of African History, s. 120. New York: Fitzroy Dearborn, 2005. ISBN 1-57958-245-1. (englanniksi)
  • Roland Oliver ja Anthony Atmore: Medieval Africa 1250-1800. Cambridge University Press, 2001. ISBN 0-521-79024-7. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Afrika: entsiklopeditšeski slovar, tom 1, s. 388. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1986.
  2. a b Wadai Encyclopædia Britannica. Viitattu 13.9.2011. (englanniksi)
  3. a b c d Shillington 2005, s. 120
  4. Alfred Fierro: Ouaddaï Encyclopædia Universalis. Viitattu 13.9.2011. (ranskaksi)
  5. a b c Oliver ja Atmore 2001, s. 111
  6. Oliver ja Atmore 2001, s. 112