Animismi
Wikipedia
Animismi eli sielu-usko on käsitys, jonka mukaan kaikilla olioilla on sielu.[1] Antropologi Edward Tylor esitti teoksessaan Primitive Culture vuonna 1871 käsitteen animismi alkukantaisten kulttuurien uskonnoille, joiden mukaan jokainen luonnonesine, kuten kivi, puu tai vesiputous, on jumala tai sen ilmentymä.[2] Siihen liittyy siis usko lukemattomiin henkiolentoihin, jotka asuvat esimerkiksi eläimissä ja kasveissa valvoen maailman tapahtumia ja vaikuttaen niihin. Ihmisillä tämä henkiaines on sielu, joka jää jäljelle ruumiin kuoltua. Tämä käsitys ilmenee uskona vainajien sieluun.[2] Animismin käsitettä on arvosteltu, mutta sen on sanottu sopivan yhä kuvaamaan uskomusjärjestelmiä, joilla ei ole kirjoituksiin jähmettynyttä teologista oppia.[2] Animismia on myös rinnakkain järjestäytyneiden uskontojen kanssa, esimerkiksi buddhalaisuudessa.[2]
Metsästäjä-keräilijäheimojen animistisessa maailmankuvassa ihminen on yleensä jokseenkin tasavertainen eläinten, kasvien ja luonnonvoimien kanssa. Rituaalit ovat välttämättömiä, koska niillä pyydetään lupa käyttää eläimiä tai kasveja ravinnoksi, puuta polttopuuksi sekä muuta vastaavaa.[3]
Joissakin järjestelmissä, kuten šintolaisuudessa, ihmisen ajatellaan olevan astetta ylemmällä tasolla kuin eläimet tai kasvit, mutta rituaaleja tarvitaan muun muassa hyvän onnen ja hyvän sadon turvaamiseksi.
Useimmissa animistisissa kulttuureissa uskotaan, että henki säilyy ruumiillisen kuoleman jälkeen. Joissakin kulttuureissa sielu siirtyy helpompaan maailmaan, jossa riistaa on riittämiin ja sato onnistuu aina, toisissa (esimerkiksi navajo-intiaaneilla) se jää maan päälle kummituksena. Kolmannenlainen uskontotyyppi yhdistää nämä kaksi, jolloin on varmistettava, että kuolleen sielu pääsee hyvään paikkaan eikä jää harhailemaan maan päälle onnettomana kummituksena. Hautajaiset, sururituaalit ja esi-isien palvonta ovat osa tätä varmistelua.
Suomalaisten muinaisessa maailmankuvassa oli animistisia piirteitä. Kaikessa voitiin uskoa olevan voimaa tai olentoja, eli väkeä. Saamelaisilla oli useita pyhiä uhripaikkoja, joita kutsuttiin seidoiksi. Seidan haltijaa lepytettiin lahjoilla muun muassa metsästysonnen takaamiseksi.[3]
[muokkaa] Lähteet
- ↑ Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
- ↑ 2,0 2,1 2,2 2,3 Jargon: Kulttuuriantropologian englanti-suomi oppisanasto. Kuudes, korjattu ja täydennetty painos. Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnnan julkaisusarja n:o 65. Jyväskylä: Kampus Kustannus, 2002. ISBN 951-9113-65-7.
- ↑ 3,0 3,1 Tiimonen, Soili: Uskonto: Lukion kertauskirja. Porvoo Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-29836-0.
