Italia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee nykyistä valtiota. Italia voi viitata myös italian kieleen tai niemimaahan, jolla valtio sijaitsee.
Italian tasavalta
Repubblica Italiana
Italian lippu Italian vaakuna
lippu vaakuna

Italian sijainti Euroopan unionin alueella

Valtiomuoto tasavalta

Presidentti
Pääministeri
Giorgio Napolitano
Matteo Renzi

Pääkaupunki Rooma

Muita kaupunkeja Milano, Torino, Napoli, Palermo, Genova, Firenze, Bari, Venetsia

Pinta-ala
– yhteensä 301 338[1] km² (sijalla 70)
– josta sisävesiä 2,4 %

Väkiluku (2012) 60 800 142[2] (sijalla 23)
– väestötiheys 201,8 / km²
– väestönkasvu 0,42[1] % (2011)

Viralliset kielet italia1

Valuutta euro (EUR)

BKT (2011) sijalla 10
– yhteensä 1 847 miljardia[3]
– per asukas 30 464

HDI (2012) 0.881[4] (sijalla 25)

Elinkeinorakenne (BKT:sta)
– maatalous 1,9[1] %
– teollisuus 25,3[1] %
– palvelut 72,8[1] %

Aikavyöhyke +1
– kesäaika UTC+2

Itsenäisyys
yhdistyminen

17. maaliskuuta 1861

Lyhenne IT

– ajoneuvot: I
– lentokoneet: I

Kansainvälinen
suuntanumero
+39

Motto ei ole

Kansallislaulu Fratelli d'Italia

1Joillakin alueilla myös muita virallisia kieliä.

Italian tasavalta (ital. Repubblica Italiana) eli Italia (ital. Italia) on tasavalta Etelä-Euroopassa Välimereen työntyvällä Apenniinien niemimaalla ja lähisaarilla. Italian pinta-ala on noin 300 000 neliökilometriä ja väkiluku yli 60 miljoonaa. Italian naapurimaita ovat Ranska, Sveitsi, Itävalta ja Slovenia. Kääpiövaltiot San Marino ja Vatikaani ovat Italian alueen ympäröimiä, kun taas Italiaan kuuluva eksklaavi, Campione d'Italia on Sveitsin alueen ympäröimä. Saapasta muistuttavan ulkomuotonsa vuoksi Italiaa kutsutaan "saapasmaaksi".

Italian pääkaupunki on Rooma. Muita historiallisesti tai nykyisin merkittäviä kaupunkeja ovat muun muassa Napoli, Milano, Firenze, Torino ja Venetsia. Useimmat italialaiset puhuvat äidinkielenään italiaa, mutta maassa puhutaan myös monia muita kieliä.

Italian suurin uskontokunta on katoliset, johon vuonna 2006 kuului väestöstä 87,8 % (joista kuitenkin vain 36,8 % ilmoitti harjoittavansa uskontoa).[5] Uskontokuntiin kuulumattomia oli 7,0 %, muita kristittyjä 3,2 % ja muslimeja 1,4 %.[6]

Italia on sekä EU:n että NATO:n perustajajäsen.

Maantiede ja luonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italian kartta

Italia sijaitsee Etelä-Euroopassa, Apenniinien niemimaalla, joka on kapeahko, samannimisen vuoriston hallitsema niemimaa. Italia rajoittuu pohjoisessa Alppeihin sekä Sveitsin ja Itävallan valtioihin, koillisessa Sloveniaan, luoteessa Ranskaan, idässä Adrianmereen, lännessä Ligurianmereen ja Tyrrhenanmereen, etelässä Joonianmereen sekä Maltan ja Sisilian salmiin. Apenniinien niemimaan lisäksi Italiaan kuuluu useita saaria, muun muassa Välimeren suurimmat saaret Sisilia ja Sardinia sekä Elba, Capri, Ischia, Panteleria ja tuliperäiset Liparisaaret. Sisilian saarella sijaitsee Euroopan korkein tulivuori Etna ja Napolin edustalla on Vesuviuksen tulivuori.

Italia voidaan jakaa kolmeen alueeseen, joissa on erilaiset maastonmuodot ja ilmasto: Alppien etelärinteet, Pojoen laakea laakso sekä vuoristoinen niemimaa ja Sisilian ja Sardinian saaret.[7]

Giaun sola maan pohjoisosassa.

Italian Alpit kohoavat 3 500 metriin, ja niiden ilmasto muistuttaa Sveitsin vuoristoilmastoa, mutta sadetta saadaan enemmän. Eniten sataa kesällä, ja ukkosia esiintyy keväästä syksyyn. Pojoen laaksossa ja muualla pohjoisen tasangolla on tasaista viljelymaata. Kesät ovat kuumia ja aurinkoisia, talvet kylmiä ja usein sumuisia. Pitkän ja kapean niemimaan keskellä Apenniinit kohoavat 1 800 metriin. Ylhäällä on talvisin kylmää, sateista ja usein lunta. Rannikoilla on tyypillinen välimerenilmasto: lauhkeat talvet ja kuumat, usein kuivat kesät.[7]

Vuonna 2007 Italian pinta-alasta noin 34 % oli metsien peitossa.[8] Kaksi kolmasosaa metsistä on lehtimetsää, pääasiallisina lajeina pyökki, tammet, poppelit ja kastanja. Havupuista tärkeimmät ovat männyt, metsäkuusi ja euroopanlehtikuusi. 60 % metsistä on talousmetsää, loput on joko suojeltu tai niiden hyödyntäminen on taloudellisesti kannattamatonta. Aarniometsän osuus on hyvin pieni, suurin osa on puoliksi luonnontilaista metsää, jossa mukana on tulokaslajeja kuten poppeleita. Viljellyissä metsissä kasvaa myös douglaskuusta, montereynmäntyä ja eukalyptusta.[9]

Italiassa on 24 kansallispuistoa. Suurimmat niistä ovat yli 180 000 hehtaarin laajuiset Pollinon kansallispuisto Calabriassa ja Cilenton ja Vallo di Dianon kansallispuisto Campaniassa.[10]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Italian historia

Varhainen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fransiskus Assisilaisen basilika.

Antiikin aikana Apenniinien niemimaa oli muinaisen Rooman valtakunnan sydänalueita. Ennen roomalaisia Italiaa asuttivat muun muassa etruskit. Vuonna 476 jakautuneen Rooman imperiumin länsiosa hajosi, ja yli tuhat vuotta alue oli jakautunut pieniin ruhtinaskuntiin. Osaa alueesta hallitsivat aika ajoin myös muun muassa Bysantti ja Espanja. Myös ranskalaisilla normanneilla oli keskiajalla Etelä-Italiassa ja Sisiliassa kuningaskunta.[11]

Wienin kongressin Napoleonin sotien jälkeen tekemän aluejaon jälkeen nykyisen Italian alueella oli kuusi valtiota: Molempain Sisiliain kuningaskunta, Kirkkovaltio, Toscanan suurherttuakunta, Parman herttuakunta, Modenan ja Reggion herttuakunta ja Sardinian kuningaskunta, johon Sardinian lisäksi kuului Pohjois-Italiassa alueita myös mantereella. Venetsian seutu ja Pojoen laakso kuuluivat Itävaltaan.[12]

Yhtenäisen valtion synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyinen Italia syntyi 1850–1870-luvuilla pala palalta, niinsanotussa risorgimentossa. Sardinian kuningaskunta valloitti Itävallalta Ranskan tuella Lombardian (Milanon ympäristön) 1859, ja Giuseppe Garibaldin johtama vapaaehtoisjoukko, joka toimi ilman Sardinian kuninkaan virallista lupaa, valloitti Molempain Sisiliain kuningaskunnan sekä pääosan paavin hallitsemasta Kirkkovaltiosta 1859–1860. Rooman pohjoispuoliset herttuakunnat Toscana, Parma ja Modena liittyivät Sardinian kuningaskuntaan kansanäänestyksissä 1860, ja Italian valtio perustettiin 1861.[13] Torinosta, Sardinian kuningaskunnan pääkaupungista, tuli Italian valtion ensimmäinen pääkaupunki, mutta 1865 pääkaupunki siirrettiin Firenzeen. Italia osallistui Preussin–Itävallan sotaan ja pystyi valtaamaan Itävallalta Venetsian maakunnan 1866. Kun Roomaa ympäröivää Kirkkovaltion osaa suojelevat ranskalaisjoukot poistuivat 1870 Saksan–Ranskan sodan tähden, myös Rooma ja ympäröivä alue liitettiin Italiaan.[12]

Itsenäinen Italia pyrki suurvaltojen joukkoon, mutta jäi, vähän samaan tapaan kuin Saksa, Ranska ja Britannia nykyään, ”pieneksi suurvallaksi”. Se sai hankittua joitakin siirtomaita Afrikasta, muun muassa eteläosan nykyisestä Somaliasta, Eritrean ja Libyan. Etiopian valloitusyritys 1895–1896 päättyi kuitenkin sotilaalliseen katastrofiin ja kiusalliseen arvovaltatappioon. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Italia oli liitossa Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa (kolmiliitto).[14]

Maailmansodat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mussolini propagandajulisteessa.

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Italia jäi aluksi puolueettomaksi, sillä muut jättivät sopimusvelvoitteensa täyttämättä eivätkä ilmoittaneet Italialle ajoissa sotaan ryhtymisestä. Myöhemmin Italia liittyi sotaan ympärysvaltojen puolella näiden luvattua Italialle Itävalta-Unkariin kuuluvia alueita. Rauhanteossa osa Italialle luvatuista alueista liitettiin kuitenkin Jugoslaviaan, mikä johti tyytymättömyyden kasvuun. Tätä käyttivät hyväkseen Benito Mussolinin johtamat fasistit, jotka muuttivat Italian yksipuoluediktatuuriksi.[15]

Mussolini valloitti Etiopian 1936, mutta ei kyennyt rauhoittamaan maata. Albaniasta tehtiin myös Italian satelliittivaltio ja se liitettiin osaksi Italiaa huhtikuussa 1939. Yhdessä Hitlerin johtaman Saksan kanssa Mussolini pyrki hallitsemaan Eurooppaa; tosin Saksan huomattavasti suuremman sotilaallisen voiman takia Italia joutui pikkuhiljaa Saksan satelliittivaltioksi. Toiseen maailmansotaan Italia liittyi julistamalla sodan Ranskalle ja Isolle-Britannialle 10. kesäkuuta 1940 ja osallistumalla Ranskaan tehtyyn hyökkäykseen. Lokakuussa 1940 aloitettu hyökkäys Kreikkaan tuotti kiusallisia tappioita, mutta kääntyi lopulta Saksan tuella voitoksi. Pohjois-Afrikassa Italia pyrki valloittamaan briteiltä Egyptin. Lopulta Britannia kuitenkin tunkeutui Italiaan 1943, mikä pakotti Italian pian vaihtamaan puolta. Saksa miehitti Italian pohjoisosan, ja vuosina 1943–1945 maassa käydyt liittoutuneiden ja Saksan väliset taistelut tuottivat suurta vahinkoa. Rauhanteossa Italia menetti kaikki siirtomaansa ja pieniä alueita Euroopasta.[16]

Nykyinen tasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen Italia joutui luopumaan Afrikan alueistaan sekä Fiumesta ja Istriasta. Valtiomuoto muutettiin kansanäänestyksellä 1946 kuningaskunnasta tasavallaksi, ja vuonna 1948 tuli voimaan uusi perustuslaki.[17]

1950- ja 1960-luvulla maan pohjoisosa teollistui voimakkaasti, mistä on puhuttu jopa Italian talousihmeenä, mutta maan eteläosan kehitys oli hitaampaa.[18] Vuonna 1951 Italia liittyi Euroopan hiili- ja teräsyhteisöön ja vuonna 1955 YK:hon. Vuonna 1957 siitä tuli yksi Euroopan yhteisön perustajajäsenistä.[17]

1970- ja 1980-luvuilla Giulio Andreotti oli pääministerinä yhteensä seitsemän kertaa. 1970-luvulla sekä äärivasemmistolaiset Punaiset prikaatit että äärioikeistolaiset ryhmät surmasivat ihmisiä terroriteoillaan. Katolisen kirkon valtiollinen asema mureni vähitellen, abortti sallittiin 1978 ja kirkko menetti valtionkirkon aseman 1984.[17]

1990-luvulla maata ravistelivat korruptioskandaalit ja Umbrian maanjäristys 1997.[17] Italian hallitus pyrki laajalla kampanjalla nujertamaan sekä korruptiota että mafiaa. Sen jäseniä pidätettiin vuonna 1992 ilmiantajien avulla yli 200 ja varoja takavarikoitiin noin miljardin dollarin arvosta.[19] Mafia iski oikeuslaitoksen kimppuun surmaamalla tuomareita autopommeilla. Järjestäytynyt rikollisuus on ollut merkittävä osa italialaista yhteiskuntaa vuosikymmenien ajan.[20]

Vuonna 1996 valtaan nousi Romano Prodin keskustavasemmistolainen liittouma, Prodin hallitus kesti loppuvuoteen 1998. Kahden lyhytikäisen hallituksen jälkeen Silvio Berlusconi nousi pääministeriksi, kun keskusta-oikeistolainen koalitio voitti vuoden 2001 parlamenttivaalit.[17] Vuoden 2006 parlamenttivaaleissa mediamoguli Berlusconin oikeistoliittouma hävisi Prodin keskusta-vasemmistolaiselle liittoumalle. Presidentiksi valittiin samana vuonna Giorgio Napolitano. Prodin hallituskoalition suurin ryhmä oli sosiaalidemokraattinen Vasemmistodemokraatit (Democratici di Sinistra). Vuoden 2008 parlamenttivaaleissa valta palasi Berlusconin oikeistoliittoumalle. Se menestyi hyvin myös maaliskuun 2010 paikallisvaaleissa.[17]

Syyskuussa 2011 parlamentti hyväksyi 54 miljardin euron paketin, johon sisältyi lupaus talouden tasapainottamisesta vuoteen 2013 mennessä. Marraskuussa 2011 Berlusconi erosi ja uudeksi pääministeriksi nimitettiin Mario Monti.[17]

Maassa järjestettiin parlamenttivaalit helmikuussa 2013.[21]

Politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Italian politiikka

Italian valtionpäämies on presidentti, jonka asema on lähinnä edustuksellinen. Presidentin valitsevat valitsijamiehet, joihin kuuluu parlamentin molempien huoneiden sekä alueiden edustajia. Presidenttikausi on 7 vuotta, eikä kausien määrää ole rajoitettu. Hallituksen päänä on pääministeri, josta puhutaan myös joskus hallituksen presidenttinä. Pääministeri ehdottaa hallitusta, presidentti nimittää sen.[1] Italiassa on kaksikamarinen parlamentti. Senaatissa on 315 paikkaa ja alahuoneessa (Camera dei Deputati) 630 paikkaa. Ne valitaan suhteellisella vaalitavalla.[1]

Italiassa on ollut lukuisia puolueita, jotka ovat muodostaneet erilaisia vaaliliittoja ja koalitioita. 2000-vuosikymmenen loppupuolella monet koalitiot ovat yhdistyneet puolueiksi jolloin poliittinen kenttä on hiukan selkeytynyt. Vuoden 2008 parlamenttivaaleissa valta palasi Berlusconin oikeistoliittoumalle, jonka muodostivat pääasiassa Berlusconin perustama Eteenpäin Italia (Forza Italia, FI) ja kansalliskonservatiivinen Kansallisliitto (Alleanza Nazionale, AN) ja Pohjois-Italialle itsehallintoa vaatinut Pohjoisen liitto (Lega Nord, LN). Forza Italia ja Alleanza nazionale yhdistyivät vuonna 2009, ja niillä on 37,4 % paikoista. Pohjoisen liitto sai 8,3 % ja kuului hallituskoalitioon, samoin kuin Autonomialiike (1,1 % äänistä). Oppositioon jäi keskusta-vasemmistolainen Demokraattinen puolue, joka sai 33,3 % äänistä. Se oli liitossa Arvojen Italian (4,4 %) kanssa, kun taas Keskustaliitto kävi vaalikamppailunsa yksin ja sai 5,6 % äänistä. Kommunistit tippuivat parlamentista ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen.[16] Vuoden 2011 lopulla oikeistoliittouma hajosi, ja valtaan nousi Mario Montin virkamieshallitus.[17]

Vuoden 2013 parlamenttivaalien jälkeen hallitusta ei pystytty muodostamaan kahteen kuukauteen. Kun Giorgio Napolitano oli valittu uudestaan presidentiksi huhtikuussa, Enrico Lettan johdolla muodostettiin laajapohjainen hallitus, jolle antoi tuensa sekä Demokraattinen puolue että Berlusconin Vapauden kansa -puolue.[22]

Rooma on Italian pääkaupunki, jolla on pitkä historia takanaan. Kaupunki on kulttuurillisesti ja taiteellisesti merkittävä.

Aluejako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Italian alueet
Pääartikkeli: Italian maakunnat

Italia jakautuu hallinnollisesti 20 alueeseen (regione), jotka jakautuvat edelleen 110 maakuntaan (provincia) ja nämä 8 101 kuntaan (comune). Maakunnat on useimmiten nimetty hallintopaikkakuntansa mukaan. Viidellä alueella on itsehallinnollinen asema: Aostan laakso (ital. Valle d’Aosta, ransk. Vallée d'Aoste), Friuli-Venezia Giulia, Sardinia (ital. Sardegna) Sisilia (ital. Sicilia) ja Trentino-Alto Adige (ital. Trentino-Alto Adige, saks. Trentino-Südtirol).[23]

Suurimpia kaupunkeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italian kaksi miljoonakaupunkia ovat pääkaupunki Rooma (vuoden 2012 arvioitu väkiluku 2,4 miljoonaa) ja Milano (1,3 miljoonaa). Napolissa oli vielä vuoden 2001 väestönlaskennassa hiukan yli miljoona asukasta, mutta arvio vuodelle 2012 on enää 937 000. Muita yli puolen miljoonan asukkaan kaupunkeja ovat Torino (854 000), Palermo (633 000) ja Genova (575 000).[24]

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Italian talous

Vuonna 2010 Italian ostovoimakorjattu bruttokansantuote oli 1 774 miljardia Yhdysvaltain dollaria, maailman kymmenenneksi suurin. Euroopassa sitä isompia olivat Saksa, Britannia, Venäjä ja Ranska.[25]

Talouselämässä on suuri ero modernin, teollistuneen pohjoisen ja maatalousvaltaisen, pahan työttömyyden vaivaavan etelän välillä. Suuren osan tuotannosta hoitavat pienet ja keskisuuret, usein perheiden hallussa olevat yritykset.[1] Maassa on myös laaja harmaa talous, jonka suuruudeksi on arvioitu jopa 15 % bruttokansantuotteesta.[16]

Italiassa on muun muassa öljy-, maakaasu-, rautamalmi-, kivihiili-, elohopea-, rikki-, suola- ja marmoriesiintymiä, mutta kaikkiaan luonnonrikkauksia on vain vähän.[16] Teollisuuden osuus bruttokansantuotteesta vuonna 2010 oli 25 %, ja se työllistää noin 30 % työikäisestä väestöstä.[1] Italiassa tuotetaan kone- ja konepajateollisuuden perinteisiä tuotteita kuten laivoja, moottoriajoneuvoja, konttorikoneita, elektroniikkaa, maatalouskoneita ja rautatiekalustoa.[26] Automerkeistä kuuluisimmat ovat Alfa Romeo, Fiat, Ferrari, Maserati ja Lamborghini.[27] Lisäksi Italiassa on muun muassa teräs-, elintarvike- ja kemianteollisuutta.[16]

Tärkeimpiä vientituotteita ovat koneet ja moottoriajoneuvot, tekstiilit, kengät ja kemianteollisuuden tuotteet sekä viinit, oliiviöljy, hedelmät ja vihannekset. Vienti suuntautuu Saksaan, Ranskaan, Espanjaan, Yhdysvaltoihin, Britanniaan ja Sveitsiin.[1]

Alkutuotannon osuus bruttokansantuotteesta on enää kolme prosenttia, ja sen piirissä työskentelee kahdeksan prosenttia työvoimasta. Maanviljely on keskittynyt Pohjois-Italian alangolle, jossa viljellään muun muassa vehnää, maissia, sokerijuurikasta ja riisiä. Alueella tuotetaan myös merkittävästi rehua ja maitotaloustuotteita. Keski- ja Etelä-Italiassa kasvatetaan etupäässä lampaita ja vuohia. Italia on maailman toiseksi suurin viinirypäleiden tuottaja Ranskan jälkeen ja maailman suurin viinin tuottajamaa. Maan eteläosassa viljellään sitrushedelmiä, tomaatteja ja oliiveja. Pohjoisen Friulissa ja Lombardiassa viljellään silkkiäispuita, mutta niiden kasvatus on vähentynyt keinokuitujen käytön yleistyessä. Rannikolla muun muassa sardiinien, sardellien ja tonnikalan kalastus on tärkeä elinkeino. Kala onkin yksi Italian vientituotteista.[28][29]

Vuonna 2010 Italia oli maailman viidenneksi suosituin matkakohde.[30] Vuonna 2009 siellä kävi 43 miljoonaa turistia, vuonna 2010 enää 38 miljoonaa.[31]

Ennen Euroopan yhteiseen valuuttaan, euroon, siirtymistä Italian rahayksikkö oli Italian liira (ITL, ₤).[32]

Liikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italiassa on 132 lentopaikkaa. Rautatietä on 20 254 km, maantietä 487 700 km. Satamakaupunkeja ovat Augusta, Cagliari, Livorno, Genova, Trieste, Venetsia ja Taranto.[1] Italiaan on matkustajalauttayhteyksiä käytännössä kaikista Välimeren seudun maista.[33] Maan sisällä julkinen liikenne on toimivaa ja edullista, liftaaminen erittäin harvinaista ja yksityisautoilun sanotaan pelottavan ulkomaalaisia.[34]

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heinäkuussa 2011 Italian väkiluvuksi arvioitiin 61 016 804. Etnisesti lähes kaikki määritellään italialaisiksi, mutta rajaseuduilla on pieniä ryhmiä saksalais-, ranskalais-, slovenialais-, kreikkalais- ja albani-italialaisia.[1]

Italian suurin uskontokunta on katoliset, johon vuonna 2006 kuului väestöstä 87,8 % (joista kuitenkin vain 36,8 % ilmoitti harjoittavansa uskontoa).[35] Uskontokuntiin kuulumattomia oli 7,0 %, muita kristittyjä 3,2 % ja muslimeja 1,4 %.[36]

Suurimmat kaupungit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sijoitus[37] Nimi
1. Rooma
2. Milano
3. Napoli
4. Torino
5. Palermo

Kielet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italian kielet ja murteet.
Pääartikkeli: Italian kielet

Italian virallinen kieli on italia, jonka asema vahvistettiin perustuslakiin vasta 2007. Italian kieli perustuu suurelta osin Dante Alighierin (12651321) teoksissa käytettyyn kieleen, joissa toscanalaismurteeseen on yhdistetty Etelä-Italian kieliä. Italian yhdistyessä vuonna 1861 vain 2 % väestöstä käytti puhekielenään yleisitaliaa. Yhdistymisen eli Risorgimenton aikana on tapahtunut yhtenemistä, ja lukutaidon yleistyminen on tehnyt italian kielestä normin, jota televisio, radio ja sanomalehdet ovat vahvistaneet.[38]

Etelä-Tirolin maakunnan toinen virallinen kieli on saksa, ja Aostan laakson alueen ranska.[39] Virallisesti tunnustettuja vähemmistökieliä Italiassa on 12. Vuonna 1999 säädetty laki vähemmistökielistä tunnustaa seuraavat kielet: albania, frankoprovensaali, friuli, katalaani, kreikka, kroatia, ladino, oksitaani, ranska, saksa, sardi ja sloveeni.[40]

Vakiintuneiden kielten lisäksi Italiassa on paljon maahanmuuttajia, joilla on omat kielensä. Lisäksi Italiassa on romaninkielinen vähemmistö. Ethnologue-kirjan arvion mukaan Italian kolmen romanikielen puhujia on yhteensä 23 000, mutta osa arvioista on 20–30 vuoden takaa.[41]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiaikainen porttiholvi Abruzzon Guardiagrelessä.
Pääartikkeli: Italian kulttuuri

Yhteiskuntaluokkien erot varallisuudessa ja koulutuksessa ovat selviä, ja ne kuuluvat ihmisen puhetavassa: koulutetut puhuvat yleisitaliaa, vähemmän koulutettujen puhe on lähempänä paikallista murretta.[38]

Pohjois-Italian Milanosta ja Torinosta on tullut muodin ja muotoilun keskuksia. Italialaisia maailmankuuluja muotitaloja ovat Armani, Benetton, Dolce & Gabbana, Fendi, Gucci, Versace ja Prada. Milanossa järjestetään vuosittain Milanon muotiviikko, joka on yksi alan neljästä suuresta vuosittaisesta tapahtumasta.[42]

Italialainen keittiö on antanut vaikutteita monien muiden maiden keittiöihin. Ruoan merkitys italialaisessa kulttuurissa on tärkeä. Italiassa ruoka on keino luoda ja ylläpitää sosiaalisia siteitä. Aamiainen koostuu tyypillisesti sämpylästä ja kahvista. Perinteisesti lounas on suuri monen ruokalajin ateria, johon kuuluu lähes kaikkialla pastaa ja lisäksi keittoa ja leipää ja mahdollisesti lihaa tai kalaa. Illallisella on syöty enemmänkin tähteitä. Elämäntapojen muuttuessa ilta-ateriasta on tulossa perheen yhteinen pääateria, ja raskaista lounaista ollaan luopumassa, koska sen jälkeisen siestan viettäminen ei aina ole mahdollista.[38]

Keittiö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Italialainen keittiö
Aito Napolilainen pizza (Pizza Napoletana). EU on myöntänyt sille Traditional Speciality Guaranteed (TSG) -merkinnän.[43]

Italialaisessa keittiössä on voimakkaita alueellisia eroja, ja lähes jokaisella kylällä ja kaupungilla on paikallinen erikoisuutensa, ja samojakin ruokalajeja tehdään eri paikoissa eri tavoin. Vuoret ja meri vaikuttavat raaka-aineiden saantiin, ja ulkomaisia vaikutteita on saatu eri seuduilla eri suunnista.[44]

Kaksi italialaista ruokalajia on levinnyt kaikkialle maailmaan: pasta ja pizza. Jo muinaiset kreikkalaiset ja foinikialaiset paistoivat litteitä, yrteillä päällystettyjä leipiä kuumien kivien päällä. Tomaatit levisivät Italiaan 1700- ja 1800-luvun vaihteessa. Niiden käyttäminen pizzan päällä oli napolilainen keksintö. Pizzaa myivät siellä ensin katukauppiaat, sitten kioskit ja 1830-luvulla aloitti ensimmäinen varsinainen pizzeria "Antica Pizzeria Port'Alba". [45] Jo etruskit paistoivat uunissa vehnäjauhosuikaleita, mutta kuivatun pastan keittäminen keksittiin ilmeisesti Sisiliassa 700-luvulla. Löytöretkeilijät ja merenkulkijat suosivat säilyvää ja ravitsevaa pastaa. Koneiden kehittyminen mahdollisti eri muotoiset pastat, ja niitä on kehitetty yli 350 erilaista. Nykyisin italialaiset syövät vuodessa kolmisenkymmentä kiloa pastaa henkeä kohti.[46]

Maailman terveysjärjestön vuonna 2004 tekemän selvityksen mukaan Italian alkoholinkulutus on puhtaaksi alkoholiksi muunnettuna 9,14 litraa aikuista kohti, mikä on maailman keskitasoa, suurempi kuin Puolassa mutta pienempi kuin Kreikassa.[47]

Italialaiset kuluttavat kahvia vuosittain 5,8 kiloa henkeä kohti, eli seitsemänneksi eniten Euroopassa. Kahvi nautitaan yleensä espressona, cappucinona tai macchiatona. Tärkeintä kahvissa on tuoreus, ja siksi kahvi ostetaan pienissä paketeissa. Pienetkin lapset juovat usein kahvia aamulla. 70% kahvista juodaan kotona[48]

Kuvataide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Italian taide

Italian taide on käynyt historiansa aikana läpi useita vaiheita. Se vähä, mitä nykyisin tiedetään etruskeista, perustuu paljon heidän seinämaalauksiinsa, piirtokirjoituksiin ja sarkofageihin. Antiikin Rooman veistokset ja arkkitehtuuri ovat toimineet myöhempien tyylikausien innoittajina vuosisatojen ajan, samoin mosaiikit ja Pompeijista löytyneet seinämaalaukset.

Taiteen luomiselle on ollut kautta aikojen kolme syytä: raha, uskonto ja kauneuden kaipuu.[49]

Sandro Botticelli, Venuksen syntymä, 1485.

Italian maalaustaide nousi maailman kärkeen renessanssin aikana. 1400-luvun puolella painopiste oli Keski-Italiassa, ja suuria nimiä olivat muun muassa Fra Angelico, Masolino, Masaccio, Fra Filippo Lippi, Botticelli, Filippino Lippi, Ghirlandaio, Piero della Francesca, Melozzo da Forli, Luca Signorelli, Perugino ja Pinturicchio. 1500-luvun puolella siirryttiin täysrenessanssiin, ja Rooman merkitys taidekaupunkina kasvoi, kun paavit kutsuivat sinne aikansa etevimmät taiteilijat, kuten Michelangelon, Leonardo da Vincin ja Rafaelin.[50]

Renessanssin yleisnero Michelangelo perehtyi antiikin veistoksiin ja ihmisruumiin rakenteeseen. Hänen tunnetuimpia veistoksiaan ovat suurikokoinen Daavid (1501-1504) ja Pietarinkirkon Pietà (1499). Kuvanveistäjä, arkkitehti ja taidemaalari Gian Lorenzo Bernini oli puolestaan Italian barokin huomattavin ja kuuluisin taiteilija.[51] Barokkikirkoissa on näyttäviä freskoja, jotka luovat erilaisia tilailluusioita: hahmot kurkottuvat ulos maalauksesta, kattoon aukea aukko taivaaseen. Taiteilijat keskittyivät rakennusten koristeluun, ja maalaus itsenäisenä taiteenlajina näivettyi.[52]

Venetsian biennaali on joka toinen vuosi järjestettävä laaja nykytaiteen tapahtuma, joka on järjestetty jo yli 50 kertaa.[53]

Arkkitehtuurista on säilynyt rakennuksia antiikin ajoilta kuin keskiajalta. Sen kultakautta oli renessanssi, jolloin Filippo Brunelleschi työskenteli Firenzessä ja Leon Battista Alberti välitti antiikin vaikutteita tuleville polville.[54] Täysrenessanssin arkkitehti Donato Bramante toimi Pietarinkirkon uudistustyön pääarkkitehtina.[55] Kuuluisaa nykyarkkitehtuuria edustavat genovalainen Renzo Piano ja minimalistiset rakennukset Milanossa ja Torinossa.[56]

Esittävät taiteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

La Scala sisältä.

1600-luvun lopulla Venetsiassa oli neljä konservatoriota, ja se nousi musiikkimaailman keskuskeksi. Antonio Vivaldi työskenteli siellä pääosan säveltäjän urastaan.[57]

Italia on klassisen oopperan syntypaikka.[58] Siellä vaikuttivat Giacomo Puccini, Gioachino Rossini, Gaetano Donizetti ja Vincenzo Bellini.[59] Milanon La Scala on ollut aina maailman tunnetuimpia oopperataloja, ja monet Giuseppe Verdin oopperoista on kantaesitetty siellä. 2000-luvulla myös Torinon Teatro Regio, missä Puccinin La bohème sai ensiesityksen 1896, on noussut arvossaan.[60]

Vuosien varrella Italiassa on syntynyt monia suuria tenorilaulajia, kuten Enrico Caruso ja Luciano Pavarotti.[61] Italialainen iskelmä oli suosituimmillaan 1950-luvulla, jolloin italialaisia kappaleita käännettiin ja levytettiin muillakin kielillä.[62] Eurovision laulukilpailussa Italia on voittanut kaksi kertaa, vuosina 1964 ja 1990.[63]

Italialainen elokuva kukoisti jo mykkäelokuvan aikoina. Varhainen suuri ohjaaja oli Mario Caserini.[64] 1940- ja 1950-luvuilla vallitsi neorealismi; merkittävimpiä suuntauksen ohjaajia olivat Luchino Visconti, Roberto Rossellini ja Vittorio de Sica. Neorealismi toi esiin sodanjälkeisen Italian ongelmat ja loi samalla uutta elokuvallista tyyliä. Se ei käyttänyt studioita, lavastuksia tai ammattinäyttelijöitä osittain olosuhteiden pakosta.[65] Neorealismin jälkeisen ajan suuria ohjaajia olivat Michelangelo Antonioni ja Federico Fellini.[66] 1960-luvulta 1980-luvulle Italiassa tehtiin myös yli kuusisataa spagettiwesterniksi kutsuttua lännenelokuvaa.[67] Kolme italialaista näyttelijää on saanut Oscarin: Anna Magnani, Sophia Loren ja Roberto Benigni.[68]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italian kirjallisuuden historia alkaa jo antiikin Rooman latinankielisistä teksteistä. 1300-luvun italiankielisen kirjallisuuden merkkiteoksia olivat Dante Alighierin Jumalainen näytelmä ja Giovanni Boccaccion Decamerone. Sotien jälkeen kirjoittaneista tunnetuimpia ovat Primo Levi, Italo Calvino, Alberto Moravia, Umberto Eco ja Dario Fo.[69] Nobelin kirjallisuuspalkinnon on saanut kuusi italialaista: Giosuè Carducci (1906), Grazia Deledda (1926), Luigi Pirandello (1934), Salvatore Quasimodo (1959), Eugenio Montale (1975) ja viimeisimpänä Dario Fo (1997).[70]

Tiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italialaista Galileo Galileita on kutsuttu modernin luonnontieteen isäksi. Hän teki ensimmäisten joukossa havaintoja, kehitti niiden pohjalta teorian ja testasi teorioita havaintojen avulla.[71]

Guglielmo Marconi sai Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1909 radioon liittyvästä kehitystyöstä, Enrico Fermi vuonna 1938 ydinfysiikasta ja Carlo Rubbia vuonna 1984 alkeishiukkasten tutkimuksesta.[72] Giulio Natta sai vuonna 1963 Nobelin kemianpalkinnon polymeerikemiasta.

Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon ovat saaneet Camillo Golgi (1906), Daniel Bovet (1957), Renato Dulbecco (1975) ja Rita Levi-Montalcini (1986).[73]

Maailmanperintökohteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Unescon Maailmanperintöluettelossa on Italiasta 49 kohdetta, enemmän kuin mistään muusta maasta. Näistä neljä on luontokohteita ja 44 kulttuurikohteita, joiden joukossa on monien kaupunkien (Rooma, Napoli, Firenze, Venetsia) historialliset keskustat, antiikin aikaisia arkeologisia kohteita (kuten Pompeiji) ja merkittäviä kirkollisia rakennuksia.[74]

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italian kannattajat juhlivat vuoden 2006 jalkapallon maailmanmestaruutta.

Italiassa on järjestetty olympialaiset kolme kertaa. Kesäolympialaiset järjestettiin Roomassa vuonna 1960 sekä talviolympialaiset Cortina d'Ampezzossa vuonna 1956 ja Torinossa vuonna 2006.[75] Italia on osallistunut kesäolympialaisiin vuodesta 1896 ja talviolympialaisiin vuodesta 1923. Sillä on nykyisin kesäolympialaisissa yli 300 ja talviolympialaisissa yli sadan urheilijan joukkue.[76]

Italian suosituin urheilulaji on jalkapallo. Maassa on järjestetty lajin maailmanmestaruuskilpailut vuosina 1934 ja 1990 sekä Euroopan-mestaruuskilpailut vuonna 1980. Italian jalkapallomaajoukkue lukeutuu maailman menestyksekkäimpiin, ja se on voittanut neljä maailmanmestaruutta ja yhden Euroopan-mestaruuden. Kesäkuussa 2012 se oli FIFA-rankingissa sijalla 12.[77] Italian pääsarja Serie A lukeutuu maailman kovatasoisimpiin. Maan huomattavimmat seurajoukkueet ovat torinolainen Juventus sekä milanolaiset Milan ja Inter.[78]

Myös muut palloilulajit ovat suosittuja Italiassa. Erityisen suosittuja ovat koripallo ja lentopallo. Koripallossa sekä maajoukkue että pääsarja kuuluvat maailman eliittiin. Sama koskee lentopallon maajoukkuetta ja pääsarjaa.[79][80]

Moottoriurheilu on myös suosittua Italiassa. Tärkeimmät moottoriurheilukeskukset ovat Imola ja Monza. Italia lukeutuu F1:n ydinalueisiin. Ferrari on yksi tunnetuimmista F1-talleista.[80]

Maantiepyöräily lukeutuu myös Italian suosituimpiin urheilulajeihin. Italian ympäriajo on yksi lajin tärkeimmistä kilpailuista. Italialla on lisäksi vahvat perinteet muun muassa yleisurheilussa. Talviurheilu on erityisen suosittua Pohjois-Italiassa.[81]

Media[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italiassa televisio on hallitsevin tiedotusväline ja lehtiä luetaan melko vähän. Päivittäisiä sanomalehtiä ilmestyy noin 90, joista neljä on suuria ja valtakunnallisia. Suurimmat lehdet ovat La Repubblica ja Corriere della Sera. Poliittisuus on vahvasti sidoksissa italialaiseen mediaan. Vuonna 2012 Italia oli lehdistönvapautta mittaavassa tilastossa vasta sijalla 57 (vrt. Suomi sijalla 1).[82]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Martin Solly: The Xenophobe's Guide to the Italians. Oval Projects Ltd, 1999. ISBN 9781902825359.
  • Gombrich E.H.: Maailman taiteen historia. Suom. Saarikivi S. WSOY, 1980 (alkuteos 1972). ISBN 951-0-10033-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l The World Factbook: Italy CIA. (englanniksi)
  2. http://demo.istat.it/bilmens2011gen/index.html
  3. http://www.imf.org/external/pubs/ft/weo/2012/01/weodata/weorept.aspx?pr.x=34&pr.y=12&sy=2009&ey=2012&scsm=1&ssd=1&sort=country&ds=.&br=1&c=136&s=NGDPD%2CNGDPDPC%2CPPPGDP%2CPPPPC%2CLP&grp=0&a=
  4. 2013 Human Development Report (arabiaksi, kiinaksi, englanniksi, espanjaksi, ranskaksi, venäjäksi, portugaliksi, saksaksi)
  5. Italia, quasi l'88% si proclama cattolico corriere.it. Viitattu 16.10.2010. (italiaksi)
  6. Muslims in Europe: Country guide BBC. Viitattu 16.10.2010. (englanniksi)
  7. a b Country Guide Italy 14.5.2012 (päivitetty). BBC Weather. Viitattu 3.10.2013. (englanniksi)
  8. Italy (ilmoitettu tietolähde FAO) World Stats. Viitattu 10.1.2012.
  9. Italy Forest Profile State of South Carolina. Viitattu 7.1.2012. (englanniksi)
  10. National Parks in Italy] 1995 - 2011. Federparchi. Viitattu 7.1.2012. (englanniksi)
  11. The Normans - Their history, arms and tactics Albion Swords. Viitattu 24.1.2012. (englanniksi)
  12. a b The Italian Unification G.B. Arcaini. Viitattu 7.1.2012. (englanniksi)
  13. Harri Rinta-aho, Marjaana Niemi, Päivi Siltala-Keinänen & Olli Lehtonen: Historian Tuulet 7, s. 63. Otava, 2004.
  14. [Triple Alliance, 20 May 1882 First World War Documents. Viitattu 24.1.2012. (englanniksi)
  15. John Gooch: Mussolini and his generals: the armed forces and fascist foreign policy, 1922-1940, s. 31-33. Cambridge University Press, 2007. ISBN 9780521856027.
  16. a b c d e Background Note: Italy US Department of State. Viitattu 24.1.2012. (englanniksi)
  17. a b c d e f g h Timeline Italy BBC News. Viitattu 24.1.2012. (englanniksi)
  18. Italy Public Broadcasting Service (PBS). Viitattu 11.1.2012. (englanniksi)
  19. Italy Arrests 75 in Mafia Roundup 1992. NY Times. Viitattu 11.1.2012.
  20. Italian Organized Crime FBI. Viitattu 7.1.2012. (englanniksi)
  21. Raivio, Petri: Vasemmiston Bersani saa sittenkin enemmistön Italian senaattiin 26.2.2013. Yle Uutiset. Viitattu 26.2.2013.
  22. Andrew Frye & Sonia Sirletti: Letta Appointed Prime Minister, Italy Gets New Government 28.4.2013. Bloomberg. Viitattu 3.10.2013.
  23. Friuli-Venezia Giulia, autonomous regions of Italy Understanding Italy. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  24. Italy: largest cities and towns and statistics of their population World Gazetteer. (englanniksi)
  25. Country comparison: Purchasing power parity CIA Factbook. CIA. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  26. Marco Fortis: Competiveness of Italy (Fondazione Edison; Università Cattolica di Milano) Ministero dell'Economia e delle Finanz. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  27. Italian Car Italian Car Manufacturers. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  28. Kuosmanen, Riitta-Liisa et al.: Suuri tietosanakirja. WSOY, 2001.
  29. Italy overtakes France to become world's largest wine producer 12.6.2011. The Telegraph. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  30. The World's Top Tourism Destinations Infoplease. Viitattu 11.1.2012. (englanniksi)
  31. Lack of tourists troubles Italian travel industry Tourism Review. 7.3.2011. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  32. Euro Changeover Banca Italia. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)(italiaksi)
  33. Getting there Lonely planet. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  34. Getting around Lonely Planet. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  35. Italia, quasi l'88% si proclama cattolico corriere.it. Viitattu 16.10.2010. (italiaksi)
  36. Muslims in Europe: Country guide BBC. Viitattu 16.10.2010. (englanniksi)
  37. http://www.geonames.org/IT/largest-cities-in-italy.html
  38. a b c Frank A. Salamone (toim.): Italy Countries and their cultures. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  39. Italy Multiculturalism Policies in Contemporary Democracies. Queens University. Viitattu 7.1.2012. (englanniksi)
  40. Norme in materia di tutela delle minoranze linguistiche storiche Legge n. 482, 15 Dicembre 1999] Ministero dell'Istruzione, dell'Università e della Ricerca. Viitattu 25.1.2012. (italiaksi)
  41. Lewis, M. Paul (toim.): Languages of Italy Ethnologue: Languages of the World, Sixteenth edition.. 2009.. SIL International. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  42. Italy – World Leader in Fashion Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  43. Napolissa juhlittiin Pizza Napoletanan tuotesuojan voimaantuloa HS.fi. 5.2.2010. Viitattu 28.1.2012.
  44. Regional Italian Cuisine Rustico Cooking. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  45. Justin Demitri: Pizza, the soul of Italy Life in Italy. Viitattu 27.1.2012. (englanniksi)
  46. Justin Demitri: Italian Pasta Through the Ages Life in Italy. Viitattu 27.1.2012. (englanniksi)
  47. FAO (Food and Agriculture Organization of the United Nations), World Drink Trends 2003: Total recorded alcohol per capita consumption (15+), in litres of pure alcohol WHO Global Status Report on Alcohol 2004. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  48. The Italian Coffee Market 2010 2010. USDA Foreign Agricultural Service. Viitattu 30.1.2012. (englanniksi)
  49. Solly, s. 31
  50. Italian taide (projekti Runeberg) Pieni tietosanakirja. 1925-1928. Viitattu 25.1.2012.
  51. White V: Gian Lorenzo Bernini (1598–1680) The Metropolitan Museum of Art. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  52. Gombrich s. 347-349
  53. The 54th Venice biennale – review 2011. Guardian. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  54. Architecture in Renaissance Italy Metropolitan Museum. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  55. Donato Bramante Encyclopedia Britannica. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  56. Italia Archtours. Viitattu 25.1.2012.
  57. Antonio Vivaldi Baroquemusic.org. internet arton publications. Viitattu 28.1.2012. (englanniksi)
  58. By David R. B. Kimbel: Italian Opera, s. 1. Cambridge University Press, 1994. ISBN 9780521466431.
  59. Opera Italianculture.net. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  60. A tale of two Italian opera cities 11.12.2011. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  61. Incanto - Andrea Bocelli ABC Shop. Viitattu 28.1.2012. (englanniksi)
  62. Aikajana Suomen Pop- ja Jazzarkisto. Viitattu 28.1.2012.
  63. Italia all’Eurovision Song Contest: le Vittorie Eurovision Italia. Viitattu 28.1.2012. (italiaksi)
  64. Pompeijin viimeiset päivät Mykkäelokuvasivusto. Viitattu 25.1.2012.
  65. Hannu Salmi: Sodan jälkeen: ”realismi”, studiojärjestelmän kritiikki ja uusi estetiikka Elokuvan kulttuurihistoriaa 1920-luvun lopulta 1950-luvun lopulle. Turun yliopisto. Viitattu 6.1.2012.
  66. The Italian Cinema of Fellini and Antonioni McFarland. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  67. Kalle Kinnunen: Quentin Tarantino tekee lännenelokuvan - spagettiwesternin Djangosta Suomen kuvalehti.fi. 3.5.2011. Viitattu 25.1.2012.
  68. Oscar History: The Italian Winners Cinema 24/7. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  69. Solly s. 35
  70. All Nobel Prizes in Literature nobelprize.org. Nobel-säätiö. Viitattu 6.1.2012. (englanniksi)
  71. Galileo Galilei StarRise Creations. Viitattu 28.1.2012. (englanniksi)
  72. All Nobel Prizes in Physics" Nobelprize.org. Viitattu 28.1.2012. (englanniksi)
  73. All Nobel Prizes in Medicine Nobelprize.org. Viitattu 28.1.2012. (englanniksi)
  74. Properties inscribed on the World Heritage List Unesco. Viitattu 3.10.2013. (englanniksi)
  75. OLYMPICS; Italy Lands Winter Games In 2006 in Turin New York Times. 1999. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  76. Italy in Olympics Sport reference. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  77. Italy: Ranking FIFA. Viitattu 26.6.2012. (englanniksi)
  78. Football Transfers in Serie A of Italy Soccernews. Viitattu 25.1.2012. (englanniksi)
  79. Basketball in Italy lifeinitaly.com. Viitattu 10.1.2012. (englanniksi)
  80. a b Italy: Sports and recreation Britannica. Viitattu 10.1.2012. (englanniksi)
  81. Italian National Sports kwintessential.co.uk. Viitattu 10.1.2012. (englanniksi)
  82. Reporters Without Borders: Press Freedom Index 2013 Viitattu 3.10.2013. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Italia.