Juho Kusti Paasikivi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Paasikivi” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla Paasikivi.
Juho Kusti Paasikivi
Juho Kusti Paasikivi.jpg
Suomen tasavallan 7. presidentti[1]
11.3.19461.3.1956
Edeltäjä C. G. E. Mannerheim
Seuraaja Urho Kekkonen
Suomen pääministeri
Paasikiven I hallitus
27.5.1918–27.11.1918[2]
Paasikiven II hallitus

17.11.1944–17.4.1945
Paasikiven III hallitus [2]
17.4.1945–26.3.1946
Edeltäjä P. E. Svinhufvud[3]
Urho Castrén[3]
Seuraaja Lauri Ingman[3]
Mauno Pekkala[3]
Salkuton ministeri
Rytin I hallitus[2]
1.12.1939–27.3.1940
Edeltäjä Ernst von Born[4]
Kansanedustaja
22.5.1907–31.5.1909
1.3.1910–1.2.1914 [5]
Ryhmä/puolue Suomalainen puolue
Vaalipiiri Turun läänin pohjoinen vaalipiiri
Tiedot
Syntynyt 27. marraskuuta 1870[5]
Koski Hl.[5]
Kuollut 14. joulukuuta 1956 (86 vuotta)[5]
Helsinki[5]
Puolue Suomalainen puolue (1907-1909 ja 1910-1914)
Kokoomus[5]
Puoliso Anna Paasikivi (1897-1931)
Alli Paasikivi (1934-1956)[5]
Koulutus molempain oikeuksien tohtori (1901)
Uskonto luterilainen
Arvonimet valtioneuvos (1930)
Allekirjoitus PaasikiviSignature.png

Juho Kusti Paasikivi (vuoteen 1887 Johan Gustaf Hellstén, 27. marraskuuta 1870 Koski Hl (kotipaikka Tampere) – 14. joulukuuta 1956 Helsinki) oli suomalainen poliitikko, pankinjohtaja ja diplomaatti, kolmen hallituksen pääministeri ja Suomen tasavallan seitsemäs presidentti vuosina 1946–1956. Paasikivi edusti ensin Suomalaista puoluetta ja sitten kokoomusta. Hänet muistetaan erityisesti Suomen idän suhteissa poliittisen realismin painottajana ja Suomen sotien jälkeisen ulkopolitiikan eli niin sanotun Paasikiven linjan viitoittajana. Paasikiven ura Suomen politiikassa ehti kestää yli 50 vuotta.

Paasikiven ensimmäinen puoliso oli Anna Matilda Forsman (vuosina 1897–1931), toinen Allina ”Alli” Valve (vuosina 1934–1956). Lapset olivat Annikki (1898–1950), Wellamo (1900–1966), Juhani (1901–1942) ja Varma (1903–1941).

Paasikiven kuva oli 1 000 markan (1955) ja 10 markan (1963 ja 1980) seteleissä. Vuonna 1955 Paasikivi oli ensimmäinen elävä henkilö, joka sai kuvansa suomalaiseen seteliin.[6]

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talonpoikaissuvun poika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juho Kusti Paasikiven isä oli tamperelaisen kauppias Karl Frestadiuksen renki Johan August Hellstén ja äiti Karoliina Wilhelmina Hellstén (o.s. Selin). Heidän poikansa Johan Gustaf Hellstén, myöhemmin nimellä Juho Kusti Paasikivi, syntyi 27. marraskuussa 1870 Huljalan kylän Kulma-Seppälän talon savusaunassa Koskella, joka on nykyisin osa Hämeenkoskea. Paasikiven vanhemmat asuivat Tampereella, mutta poika syntyi heidän kauppareissullaan Lahden markkinoille. Kotiinpaluun jälkeen Juho Kusti Paasikivi merkittiin Tampereen kirkonkirjoihin.[7]

Paasikiven äiti kuoli toukokuussa 1875, jolloin poika oli vasta nelivuotias. Häneltä jäi Juho-pojan lisäksi viisi vuotta vanhempi avioton Karolina-tytär, jonka Johan August Hellstén oli ottanut nimiinsä avioliiton yhteydessä. Seuraavan vuoden syksyllä perhe muutti Hollolaan Lahden taajamaan, jonne Johan August perusti kangaskaupan. Mukana seurasi kahden lapsen lisäksi Karoliina-vainajan vanhempi sisar Katarina Hagman.[8] Yritys menestyi hyvin ja Johan August teki kauppaa myös ympäröivällä maaseudulla.[9]

Kesäkuussa 1877 tulipalo tuhosi lähes kaikki Hollolan Lahden kylän talot. Seuraavan vuoden heinäkuussa Johan August osti tonttihuutokaupassa Lahden kauppalasta tontin, mihin hän vuonna 1879 rakennutti uuden kangaspuodin.[9] Samaan aikaan Juho-poika opiskeli Hollolan kunnan Lahden kylän kansakoulussa kohtalaisella menestyksellä.[10]

Opiskelu Hämeenlinnan lyseossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lahden kauppalaa koetteli 1880-luvulla pula-aika, mikä heijastui myös Johan August Hellsténin liiketoimintaan. Siitä huolimatta hän huomasi Juho-pojan älylliset taidot ja lähetti tämän syksyllä 1882 tuon ajan johtavaan suomenkieliseen oppikouluun Hämeenlinnan normaalilyseoon.[11] Suomalaiskansallisen fennomania-aatteen vaikutuksesta suomenkieliset oppikoulut nostivat päätään 1870- ja 1880-luvuilla. Yksi suomenkielisyyden merkittävimmistä oppikouluista oli Helsingistä vuonna 1872 Hämeenlinnaan muuttanut normaalilyseo. Opettajat olivat korkeatasoisia ja Juho Kusti Paasikivi oli luokkansa priimus.[12]

Elokuussa 1884 Johan August Hellstén kuoli lyhyen aikaa sairastuttuaan jättäen yli 4 000 kultamarkan velat. Pian kuoli myös Juho Kusti Paasikiven sisarpuoli Karolina Hagman. Hänen tätinsä Kaisa Hagman yritti jatkaa kangaspuodin pyörittämistä, mutta sen epäonnistuttua koko kiinteistö jouduttiin myymään. Myöhemmin Kaisa-täti jatkoi rihkamakauppiaana vuokraamassaan pienessä liiketilassa, missä myös Juho Kusti loma-aikoinaan autteli. Syksyllä 1887 Juho Kusti siirtyi opiskelemaan lukioon ja suomensi sukunimensä Paasikiveksi.[13]

Yliopistoura Helsingissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän kielen ja historian opiskelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1890 Juho Kusti Paasikivi ilmoittautui opiskelijaksi Keisarillisen Aleksanterin yliopistoon Helsingissä. Hämeenlinnan lyseon suomalaiskansallinen henki suuntasi Paasikiveä alunperin historiantutkijan uralle ja niinpä hän valitsi pääaineikseen venäjän kielen ja kirjallisuuden.[14] Yliopistossa vaikuttivat suomalaiskansalliset aatteet, mutta samalla haluttiin edetä varovasti ja vakuuttaa Venäjän keisari Suomen suuriruhtinaskunnan lojaalisuudesta. Venäläiset olivat aloittaneet Suomen vähittäisen venäläistämisen (ensimmäinen sortokausi) ja syksyllä 1890 esiteltiin niin sanottu Postimanifesti, jonka tarkoituksena oli yhdenmukaistaa suuriruhtinaskunnan tulli-, raha- ja postilaitokset Venäjän keisarikunnan laitosten kanssa. Paasikivi liittyi yliopiston Hämäläis-Osakunnan jäseneksi vain kaksi viikkoa manifestin julkistamisen jälkeen.[14] Osakunnassa vallitsi konservatiivinen ja suomalaiskansallinen henki.[15]

Yliopistossa opiskelun ohella Paasikivi toimi Uuden Suomettaren avustajana vuodesta 1890 alkaen.[16] Seuraavan vuoden syksyllä Paasikivi suoritti opiskelu- ja toimittajamatkan Novgorodiin.[17] Yli puoli vuotta kestänyt Paasikiven ensimmäinen ulkomaanmatka tutustutti hänet toiseen kulttuuriin, mutta suomalaiskansallinen nationalismi ei muuttunut. Kriittisistä näkökannoista huolimatta Paasikiven kiinnostus Venäjän yhteiskuntaan ja kulttuuriin säilyi koko elämän ajan.[18]

Oikeustieteen opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuori maisteri J. K. Paasikivi vuonna 1893.

Paasikivi sai valmiiksi filosofian kandidaattitutkinnon venäjän kielestä ja kirjallisuudesta korkeimmalla arvosanalla laudatur toukokuussa 1892.[19] Seuraavana talvena hän päätti vaihtaa tiedekuntaa ja päätyi opiskelemaan lakia. Päätökseen tukevammasta leipäpuusta vaikuttivat osaltaan myös alkuvuoden tapahtumat. Paasikivi kohtasi maaliskuussa 1893 ruotsinkielisessä perheessä syntyneen Anna Forsmanin ja nuori pari kihlautui jo seuraavana kesänä.[20] Paasikivi osoitti aktiivisuutta opintojen ohella toimimalla Hämäläis-Osakunnan lisäksi fennomaanisen ylioppilasjärjestön Suomalaisen Nuijan sihteerinä vuodesta 1894 lähtien.[21] Seuraavan vuoden lokakuussa hänet valittiin järjestön puheenjohtajaksi, mutta hän luopui tehtävästä jo helmikuussa 1896.[22]

Paasikivi oli muuttanut edellisenä vuotena Lahden kauppalaan ja toimi paikkakunnan kansanopistolla luennoitsijana.[23] Oman toimensa ohella hän oli innokkaasti perustamassa vuonna 1896 toimintansa aloittanutta Lahden yhteiskoulua ja toimi yhden lukuvuoden ajan sen opettajanakin. Hän oli lisäksi merkittävästi vaikuttamassa kauppalan ensimmäisen Lahden (Vuorikadun) kansakoulun rakennuttamiseksi.[24] Samaten hän oli järjestänyt nuorelle Anna-morsiamelleen opettajan töitä ensin Lahden kansanopistosta ja myöhemmin yksityisestä yhteiskoulusta.[25] Paasikivi toimi osana opintojaan avustajana käräjäoikeudessa sekä nimismiehenä Asikkalassa. Hän valmistui toukokuussa 1897 kandidaatiksi yliopiston lainopillisesta tiedekunnasta. Pian Juho Kusti Paasikivi vihittiin Anna Forsmanin kanssa avioliittoon maatilalla Helsingin maalaiskunnan Tikkurilan Stenkullassa 1. kesäkuuta 1897.[26]

Valmistuminen lakitieteen tohtoriksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kandidaattitutkinnon jälkeen Paasikivi jatkoi käräjäharjoitteluaan varatuomarin arvon saamiseksi ja hankki lisätuloja toimimalla Lahden ensimmäisenä yksityisenä asianajajana. Hän toimi myös Lahden kauppalanhallituksen jäsenenä vuosina 1897–1899, tosin tehtävä vaati kokoontumista ainoastaan kerran kuukaudessa hoitamaan alle 3 000 asukkaan asioita.[27] Lisäksi Paasikivi vietti kesät 1898 ja 1900 Tukholmassa keräten materiaalia väitöskirjaansa varten Ruotsin valtionarkistosta. Useimpien tuon ajan oppineiden tapaan hän suoritti kesällä 1899 opintoja Saksan Leipzigin yliopistolla.[28] Maaliskuussa 1889 hän alkoi hoitaa Helsingin yliopiston lainopillisen tiedekunnan suomen kielen lehtorin virkaa, mikä merkitsi myös luopumista varatuomarin arvon tavoittelusta.[29]

Paasikivi muutti Lahdesta takaisin Helsinkiin syksyllä 1899.[30] Hän valmistui molempien oikeuksien tohtoriksi toukokuussa 1901.[31] Seuraavan vuoden alusta lähtien Paasikivi toimi lehtorin viran lisäksi hallinto-oikeuden apulaisena.[32] Yliopistoura jäi kuitenkin verraten lyhyeksi.[33] Toisin olisi kuitenkin voinut käydä: Vuonna 1903 Helsingin yliopistoon perustettiin poliittisista syistä Venäjän oikeushistorian ja venäläisen valtio-oikeuden professuuri, jonka tarkoituksena yhdessä Venäjän historian professuurin kanssa oli Suomen lähentäminen Venäjään. Yliopiston rehtori Edvard Hjelt piti Paasikiveä oikeana miehenä virkaan ja suunnitteli hänelle vuoden apurahaa Venäjällä suoritettavaa tutkimustyötä varten. Hanke kuitenkin raukesi kun Paasikivi nimitettiin samana vuonna Valtiokonttorin johtoon. Professuurin sai vuonna 1907 venäläinen oikeusoppinut S. A. Korff.[34]

Vanhasuomalainen poliitikko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuori ekonomisti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisvuosinaan Paasikivi toimi politiikasta syrjässä, mutta niin sanottu Helmikuun manifesti vuonna 1899 sai hänet keräämään Lahdessa nimiä suureen adressiin.[35] Palatessaan Helsinkiin hän alkoi jälleen kirjoittaa Uusi Suometar -sanomalehteen yliopistouransa ohella[30] ja myöhemmin hän laati jo lehdelle pääkirjoituksia. Paasikivi toimi aktiivisesti jäsenenä vanhasuomalaisissa, jotka harjoittivat myöntyväisyyspolitiikkaa ja kompromisseja venäläistämistä vastaan. Silti hän katsoi, että myöntyväisyydellä on rajansa.[36] Vuodet 1902 ja 1903 olivat Paasikivelle poliittista oppiaikaa. Hänen oppi-isänsä oli J. R. Danielson.[37]

Politiikan lisäksi Paasikivi toimi väitöskirjansa valmistumisen jälkeen Pellervo-Seuran avustajana sen perustamisvaiheessa vuonna 1899. Myöhemmin hän toimi seuran seuran lainopillisena sihteerinä syyskuusta 1901 huhtikuuhun 1903 asti. Tämän jälkeen Paasikivi siirtyi Pellervo-Seuran johtokuntaan toimien siellä vuoteen 1909 asti.[38] Seuran sihteerinä hän toimi työryhmässä, joka perusti Suomeen uudenlaiseen osuustoimintaan perustuvan pankkijärjestelmän vuonna 1902.[39] Tosin Paasikiven osuus sekä Pellervo-Seurassa että Osuuspankkitoiminnassa oli enemmän toimeenpanevan sihteerin toimintaa kuin aatteellista luovuutta osoittavaa.[40]

Politiikassa Paasikiven nauttimaa arvostusta vanhasuomalaisten keskuudessa osoittaa, että hänet nähtiin jo syksyllä 1902 varteenotettavana senaattoriehdokkaana.[41] Keväällä 1903 vanhasuomalaiset ehdottivat Paasikiveä valtiokonttorin pääjohtajan, tuolloin nimikkeellä ylitirehtööri, virkaan. Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov esitteli asian Venäjän ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwelle, joka hyväksyi nimityksen 5. kesäkuuta 1903.[42]

Kansanedustaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanedustaja J. K. Paasikivi vuonna 1907.

Ensimmäisen sortokauden alkaessa hellittää 1904–1905 vanhasuomalaiset nostivat esille sisäpoliittisia uudistamiskysymyksiä. Puolue vaati syksystä 1904 alkaen yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Seuraavan vuoden suurlakko lisäsi ajastaan jälkeenjääneen säätyvaltiopäivien arvostelua.[43] Lopulta Venäjän keisari päätti ensimmäisen sortokauden marraskuun manifestilla vuonna 1905. Saman vuoden lopussa järjestettiin säätyvaltiopäivien vaalit, jotka päättyivät vanhasuomalaisten murskatappioon. Myös Paasikivi oli ensimmäisen kerran ehdokkaana porvarisäädyn edustajaksi, mutta hän jäi ilman paikkaa.[44] Samaan aikaa suunniteltiin valtiopäiväuudistusta, jolla tähdättiin yksikamariseen eduskunnan luomiseen. Tulevaa toimintaansa varten vanhasuomalaiset organisoituivat helmikuussa 1906 nykyaikaiseksi puolueeksi. Lokakuussa 1906 vanhasuomalaiset hyväksyivät uuden puolueohjelman, joka oli käytännössä viiden miehen käsialaa – Paasikiven, Ernst Nevanlinnan, Lauri Ingmanin, Kaarle Nestor Rantakarin ja Hannes Gebhardin. Paasikiven osuus oli keskeinen niin sanotussa maalaiskysymyksessä ja kunnallislainsäädännön uudistuksessa.[45]

Venäjän keisari vahvisti uuden valtiopäiväjärjestyksen elokuussa 1906 ja ensimmäiset eduskuntavaalit määrättiin toimenpantavaksi 15. ja 16. maaliskuuta 1907.[46] Vanhasuomalaiset menestyivät vaaleissa hyvin keräten yli 27 prosentin kannatuksen ja myös Paasikivi valittiin useamman listan ”yleisehdokkaana” eduskuntaan.[47] Hänen mielenkiintoinaan kansanedustajakausilla 1904–1905 ja 1910–1913 olivat maalaiskysymys, kunnallinen äänioikeus, kieltolaki[48] sekä myöhemmällä kaudellaan pankkiasiat.[49] Paasikivi toimi täysistuntojen lisäksi suuressa valiokunnassa, maatalousvaliokunnassa ja pankkivaliokunnassa.[48] Venäjän asioihin Paasikivi otti eduskunnassa kantaa suhteellisen harvoin.[50]

Senaattori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaliskuussa 1908 Mechelinin senaatti sai eduskunnalta epäluottamuslauseen ja erosi. Seuraavassa kuussa keisari hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit pidettäväksi 1. ja 2. heinäkuuta.[50] Juho Kusti Paasikivi valittiin Hjeltin senaattiin valtiovaraintoimituskunnan päälliköksi eli niin sanotuksi finanssisenaattoriksi 1. elokuuta.[51] Hänen tärkeimmäksi talouspoliittiseksi kysymyksekseen nousi ulkomaisen lainan hankkiminen Suomen menojen kattamiseksi.[52] Vajetta oli syntynyt erityisesti rautatieverkoston rakentamisesta 1860-luvulta lähtien.[51] Paasikivi onnistui saamaan englantilaisilta lajissaan sittemmin viimeiseksi osoittautuneen Venäjän vallan aikaisen valtiolainan.[53]

Pääministeri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen itsenäistymisen aikoihin Paasikivi kuului monarkian kannattajiin ja liittyi Suomalaisen puolueen seuraajaksi vuonna 1918 perustettuun Kokoomukseen. Suomeen valittiin kuningas, mutta Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan Paasikiven hallitus erosi ja Suomi alkoi ajautua kohti tasavaltaa. Paasikivi toimi rauhanneuvottelijana 1920-, 1930- ja 1940-luvuilla moneen otteeseen. Paasikivi oli myös kolmen hallituksen pääministeri. Vuosina 1936–1939 Paasikivi toimi Suomen lähettiläänä Tukholmassa ja vuosina 1940–1941 Moskovassa.

Paasikiven toisen ja kolmannen hallituksen toimikausi osui välittömästi toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin, jolloin Suomen katsotaan siirtyneen niin sanottuun toiseen tasavaltaan. Erityisen paljon työtä aiheutti välirauhansopimuksen ehtojen täyttäminen ja valvontakomission painostus. Vaikeita pulmia, joita Paasikiven hallitukset joutuivat tuolloin selvittämään, olivat muiden muassa saksalaisten karkottaminen Lapista, sotasyyllisyysprosessi ja asekätkentä. Henkilökohtaisesti hankalin asia Paasikivelle oli sotasyyllisyyslaki, jonka hän joutui oikeusministeri Urho Kekkosen kanssa ja valvontakomission puheenjohtajan Andrei Ždanovin painostamana ajamaan hänelle erittäin vastenmieliseen lopputulokseen, kahdeksan sodanaikaisen johtavan poliitikon tuomitsemiseen pitkiin vankeusrangaistuksiin.


Presidentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paasikivi postimerkissä.
Puoliso Alli Paasikivi postimerkissä.

Vuonna 1946 presidentti Mannerheim erosi virastaan, jolloin Paasikivi valittiin hoitamaan virkaan loppukauden ajan. Normaaleja valitsijamiesvaaleja ei pidetty, vaan vaalin suoritti poikkeuslain nojalla eduskunta. Paasikivi oli ensimmäinen myöntyväisyysmies presidenttinä. Hän voitti myös vuonna 1950 presidentinvaalit ylivoimaisesti. Paasikivi avasi Helsingin olympialaiset 1952. Vuonna 1955 Paasikivi teki valtiovierailun Moskovaan ja hänen seurueeseensa kuuluivat muun muassa pääministeri Urho Kekkonen ja suurlähettiläs Viktor Lebedev. Tällöin sovittiin Porkkalan vuokra-alueen palauttamisesta ja YYA-sopimuksen jatkamisesta. Vuonna 1956 Paasikivi oli epävirallisena ehdokkaana, niin kutsuttuna mustana hevosena, presidentinvaalin toisella kierroksella, mutta ei tullut valituksi kolmannelle kaudelle. Hänen seuraajakseen valittiin silloinen pääministeri Urho Kekkonen. Vaalin jälkeen Paasikivi aikoi keskittyä muistelmiensa kirjoittamiseen, mutta hän kuoli saman vuoden lopulla ollessaan 86-vuotias.

Paasikivi puhui suomen lisäksi sujuvasti viittä eri kieltä: venäjää, ruotsia, ranskaa, saksaa ja latinaa.lähde?

Vuonna 1958 Jan-Magnus Janssonin johdolla perustettu Paasikivi-seura pyrki erityisesti kylmän sodan aikana vaalimaan Paasikiven poliittista perintöä edistämällä tosiasioihin perustuvaa ulkopoliittista ajattelua Suomessa sekä tekemällä Suomen puolueettomuuspolitiikkaa kansainvälisesti tunnetuksi.

Vuonna 1959 Helsingin kaupunki muutti Taka-Töölössä sijainneen Espoonkadun nimen Paasikivenkaduksi. Paasikivi oli asunut kyseisen kadun varrella ennen presidentiksi tuloaan.

Vuonna 1980, jolloin oli tullut kuluneeksi 110 vuotta Paasikiven syntymästä, Helsingin keskustassa paljastettiin Harry Kivijärven veistämä Paasikiven muistomerkki Itä ja länsi.

Vuosina 1985–1986 WSOY julkaisi kahtena niteenä Yrjö Blomstedtin ja Matti Klingen toimittamat Paasikiven päiväkirjat vuosilta 1944–1956 niiden salassapitoajan umpeuduttua. Päiväkirjojen julkaisun katsottiin romuttaneen siihen saakka vallinneet käsitykset Paasikiven suhtautumisesta toisaalta Neuvostoliittoon ja toisaalta kotikommunisteihin. Paasikivi pitäytyi tiukasti Moskovan välirauhansopimuksen ja Pariisin rauhansopimuksen ehdoissa ja torjui kaikki niiden yli menneet Neuvostoliiton vaatimukset ja ehdotukset. Vuonna 1944 hän aloitti yhteistyön kommunistien kanssa ottamalla SKDL:n Yrjö Leinon toisen hallituksensa ministeriksi, mutta alkoi aikaa myöten pitää SKP:ta jopa Neuvostoliiton viidentenä kolonnana.[54]


Paasikivi rauhanneuvottelijana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paasikivi kunnostautui erityisesti neuvottelijana useissa itsenäisen Suomen käännekohdissa:

  • 1917–1918: Pohjoismaiden hallituksille Suomen julistautumisesta itsenäiseksi valtioksi ilmoittamaan lähetetyn lähetyskunnan jäsen
  • 1920: Suomen valtuuskunnan johtaja Neuvosto-Venäjän kanssa käydyissä rauhanneuvotteluissa Tartossa (katso Tarton rauha)
  • loka–marraskuu 1939: valtuutettu neuvottelija Suomen ja Neuvostoliiton välisissä neuvotteluissa
  • helmikuu 1944: valmisteleva rauhanneuvottelija Tukholmassa
  • maaliskuu 1944: rauhanneuvottelija Moskovassa

Aikajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 1870 syntyi Koski Hl:n kunnan alueella.
  • 1887 vaihtoi alkuperäisen nimensä Johan Gustaf Hellstenin Juho Kusti Paasikiveksi.
  • 1890 tuli ylioppilaaksi Hämeenlinnan normaalilyseosta.
  • 1897 solmi avioliiton Anna Matilda Forsmanin (1869−1931) kanssa.
  • 1901 filosofian kandidaatti valmistui molempain oikeuksien tohtoriksi.
  • 1903–1914 toimi valtiokonttorin ylitirehtöörinä.
  • 1907–1909, 1910–1914 toimi Suomalaisen puolueen kansanedustajana.
  • 1908–1909 toimi senaattorina ja valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä.
  • 1914–1934 toimi Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajana.
  • 1918 toimi Senaatin talousosaston varapuheenjohtajana eli pääministerinä.
  • 1920 johti Suomen valtuuskuntaa Tartossa käydyissä rauhanneuvotteluissa Neuvosto-Venäjän kanssa.
  • 1930 sai valtioneuvoksen arvonimen.
  • 1934 solmi toisen avioliiton Alli Valven kanssa.
  • 1934–1936 toimi Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajana.
  • 1936–1940 toimi Suomen erikoislähettiläänä Tukholmassa.
  • 1939 neuvotteli talvisodan alla Neuvostoliiton kanssa.
  • 1939–1940 osallistui hallitukseen salkuttomana ministerinä.
  • 1940–1941 toimi Suomen erikoislähettiläänä Moskovassa.
  • 1944–1946 johti sodanjälkeistä hallitusta pääministerinä.
  • 1946–1956 toimi Suomen tasavallan presidenttinä.
  • 1950 sai valtiotieteen ja kauppatieteen kunniatohtorin arvonimet.
  • 1954 sai Neuvostoliiton myöntämän Leninin kunniamerkin ensimmäisenä länsimaisena valtionpäämiehenä.
  • 1955 sai Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan tiettävästi ensimmäisen riemutohtorin arvonimen joulukuun 14. päivänä 1955[55]
  • 1956 kuoli 86-vuotiaana.

Paasikiven hallitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paasikivi oli kolmen hallituksen johdossa: autonomian aikana Senaatin varapuheenjohtajana, ja kahden hallituksen pääministerinä.[2]

  • Paasikiven I hallitus: Senaatin varapuheenjohtajana (Talousosaston kanslian päällikkö, senaattori) 27. toukokuuta 1918 – 27. marraskuuta 1918 (185 päivää)
  • Paasikiven II hallitus: 17. marraskuuta 1944 – 17. huhtikuuta 1945 (152 päivää)
  • Paasikiven III hallitus: 17. huhtikuuta 1945 – 9. maaliskuuta 1946 (327 päivää)

Paasikiven presidenttikaudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 1. kausi: 11. maaliskuuta 1946 – 1. maaliskuuta 1950 (valittiin C. G. E. Mannerheimin loppukaudeksi)
  • 2. kausi: 1. maaliskuuta 1950 – 1. maaliskuuta 1956
J. K. Paasikivi ja Alli Paasikivi äänestämässä eduskuntavaaleissa 1948.
Paasikivi tyttärensä Annikin ja vaimonsa Allin kanssa vuonna 1946.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kallio, Reino, Lahden kansa- ja oppikoulut 1870–1975. Lahden historia IV:1. Julkaisija Lahden kaupunki. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä 2005. ISBN 951-849-589-0
  • Polvinen, Tuomo; Heikkilä, Hannu; Immonen, Hannu: J. K. Paasikivi. 1 : 1870–1918: valtiomiehen elämäntyö. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1989. ISBN 951-0-16014-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Edelliset tasavallan presidentit Suomen tasavallan presidentti. Viitattu 28.5.2010.
  2. a b c d Juho Kusti Paasikivi Suomen ministerit. Valtioneuvosto. Viitattu 6.12.2010.
  3. a b c d Suomen hallitukset valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 28.5.2010.
  4. Cajanderin III hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 28.5.2010.
  5. a b c d e f g Juho Kusti Paasikivi Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 24.10.2007.
  6. Suomen setelijärjestelmän historia 2005. Oulun Numismaattinen kerho. Viitattu 25.1.2010.
  7. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 3.
  8. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 4.
  9. a b Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 6.
  10. Kallio 2005, s. 24–25.
  11. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 7.
  12. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 9.
  13. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 10.
  14. a b Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 13.
  15. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 18.
  16. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 19.
  17. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 20.
  18. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 25.
  19. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 26.
  20. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 27.
  21. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 33.
  22. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 34.
  23. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 36.
  24. Kallio 2005, s. 27, 56–57, 75.
  25. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 37.
  26. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 38.
  27. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 41.
  28. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 42.
  29. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 44.
  30. a b Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 54.
  31. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 43.
  32. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 45.
  33. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 46.
  34. Matti Klinge (toim.): Helsingin yliopisto 1640–1990: Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917, s. 456–458. Otava, Helsinki 1989.
  35. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 53.
  36. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 58.
  37. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 60.
  38. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 69.
  39. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 70.
  40. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 71.
  41. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 63.
  42. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 64.
  43. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 114.
  44. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 108.
  45. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 120.
  46. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 131.
  47. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 135.
  48. a b Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 140.
  49. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 142.
  50. a b Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 145.
  51. a b Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 184.
  52. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 185.
  53. Polvinen, Heikkilä & Immonen 1989, s. 186.
  54. Tarkka, Jukka ja Tiitta, Allan: Itsenäinen Suomi: Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 291. Helsinki: Otava, 1987.
  55. Helsingin yliopiston promootiot

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Juho Kusti Paasikivi -sitaatteja.






Edeltäjä:

Pehr Evind Svinhufvud


Urho Castrén
Suomen senaatin puheenjohtaja

1918

Suomen pääministeri
19441946
Seuraaja:
Suomen pääministeri:
Lauri Ingman


Mauno Pekkala
Flag of Finland (state).svg