Neuvostoliiton historia

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Destalinisaatio)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
n · k · m

Neuvostoliitto oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen Venäjän keisarikunnan raunioille perustettu sosialistinen valtio. Vladimir Leninin johtamat bolševikit eli kommunistit kaappasivat Venäjällä vallan lokakuun vallankumouksessa 1917 ja perustivat Neuvosto-Venäjän.[1][2] Valtiona Neuvostoliitto sai alkunsa vuonna 1922, jolloin Neuvosto-Venäjän, Ukrainan, Valko-Venäjän ja Transkaukasian neuvostotasavallat sopivat uuden sosialistisen liittovaltion muodostamisesta.[3]

Vuoteen 1922 jatkuneen sisällissodan voitti bolševikkien puna-armeija. Sisällissota ja sotakommunismi aiheuttivat nälänhädän, jossa kuoli noin viisi miljoonaa ihmistä.[1] Pian Neuvostoliiton perustamisen jälkeen Leniniä seurasi vallassa Josif Stalin. Stalin hallitsi maata ankarin ottein ja 1930-luvun vainojen aikana arviolta miljoona kansalaista surmattiin.[4] Kaikkiaan Neuvostoliiton olemassaolon aikana vankileireillä oli 18 miljoonaa ihmistä ja leireillä kuoli ainakin 1,6 miljoonaa ihmistä.[5] Maatalouden kollektivisointi johti Ukrainassa ja muilla alueilla vuosien 1930–1933 nälänhätään, jossa kuoli koko Neuvostoliitossa arviolta 8,7 miljoonaa ihmistä.[6]

Toisessa maailmansodassa Neuvostoliitto taisteli liittoutuneiden rinnalla ja oli näin yksi voittajavaltioista. Sodassa kuoli noin 20 miljoonaa neuvostoliittolaista sotilasta ja siviiliä.[7][8] Muun muassa Viro, Latvia, Liettua ja Moldova liitettiin Neuvostoliittoon. Sodan jälkeen neuvostovaltion ja länsimaiden suhteet viilenivät ja maailma ajautui kylmään sotaan.[2]

Stalin kuoli 1953 ja valta siirtyi aluksi kollektiiviselle johdolle. Vuonna 1955 Neuvostoliiton johtoon tuli Nikita Hruštšov ja seuranneen suojasään kaudella valtio otti etäisyyttä stalinismiin. Hruštšovin syrjäytti vuonna 1964 Leonid Brežnev, jonka vuoteen 1982 kestänyttä kautta on kutsuttu pysähtyneisyyden ajaksi. Vuonna 1985 valtaan noussut Mihail Gorbatšov ryhtyi uudistamaan maata ja puhui avoimuuden puolesta. Tämä johti siihen että poliittinen oppositio ja vähemmistökansallisuudet saivat äänensä kuuluviin. Baltian maat irtaantuivat ensimmäisinä Neuvostoliitosta vuonna 1991. Sisäpoliittisen kriisin myötä Neuvostoliitto hajosi joulukuussa 1991.[2] Neuvostoliiton seuraajavaltioksi kansainvälisissä sopimuksissa julistautui suurin neuvostotasavaltana ollut valtio Venäjä.[9]

Aika ennen Neuvostoliittoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Venäjän keisarikunnan historia ja Neuvosto-Venäjä
Vallankumouksellisten mielenosoitus helmikuussa 1917.

Yhteiskunnalliset levottomuudet, kyllästyneisyys itsevaltaiseen keisarin hallintoon, ensimmäisen maailmansodan aiheuttama taisteluväsymys ja pitkään kytenyt vallankumouksellisuus johtivat vuonna 1917 Venäjän keisarikunnan luhistumiseen ja Venäjän tasavallan perustamiseen.[10][11] Hallitusvalta oli helmikuun vallankumouksen myötä siirtynyt keisarilta duuman johtamalle väliaikaiselle hallitukselle, joka vastaavasti kaatui lokakuun vallankumouksessa bolševikkien ottaessa hallitsevan aseman johtajansa V. I. Leninin johdolla.[10]

7. marraskuuta 1917 alkaneen lokakuun vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjää hallitsi sosialistinen bolševikkipuolue, joka muutti nimensä kommunistiseksi puolueeksi maaliskuussa 1918. Myöhemmin bolševikit kielsivät muiden puolueiden toiminnan.[10][12] Vuoden 1917 tapahtumien yhteydessä ja niiden jälkeen Puola, Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Valko-Venäjä, Ukraina, Armenia, Georgia ja Azerbaidžan itsenäistyivät Neuvosto-Venäjästä.[13][3]

Lokakuun vallankumouksen jälkeen tilanne kehittyi sisällissodaksi, jossa vastakkaisina pääosapuolina olivat bolševikit ja ulkovaltojen tukemat, vastavallankumoukselliset valkoiset.[10] Sisällissotaan sekaantuivat keisarillisen Venäjän liittolaiset ensimmäisessä maailmansodassa, Iso-Britannia, Yhdysvallat, Ranska ja Japani, jotka tukivat valkoisia vastavallankumouksellisia. Sisällissodan aikana suuri osa entistä Venäjän imperiumia lännessä oli saksalaisjoukkojen käsissä. Ulkovaltojen sekaantuminen maan asioihin hallitsi alkuvuosikymmenet Neuvosto-Venäjän ulkopolitiikkaa, joka suhtautui epäluuloisesti ja vihamielisesti maata miehittäneisiin ulkovaltoihin.[14] Kun ulkovaltojen tuki valkoisille loppui, sisällissota kääntyi vuonna 1922 puna-armeijan eduksi.[15]

Vuosien 1921–1922 nälänhädän uhreja. Nälänhätä johti noin viiden miljoonan ihmisen kuolemaan.[1]

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Saksa vetäytyi Itä-Euroopasta ja Neuvosto-Venäjän puna-armeija pyrki valtaamaan saksalaisista vapautuneet alueet. Neuvosto-Venäjän yritys vallata Baltian maat epäonnistui ja se tunnusti Viron, Latvian ja Liettuan itsenäisyyden vuonna 1920. Sen sijaan Ukraina ja Valko-Venäjä olivat vailla vahvaa tukijaa ja näihin perustettiin neuvostohallitus. Viimeisimpänä Neuvosto-Venäjä valtasi Armenian, Georgian ja Azerbaidžanin vuosina 1920–1921.[3]

Puola ja Neuvosto-Venäjä olivat sodassa vuosina 1919–1921. Puola pysäytti puna-armeijan etenemisen Varsovan taistelussa vuonna 1920 marsalkka Józef Piłsudskin johdolla. Sota päättyi vuonna 1921 Riian rauhaan.[16]

Turkestanissa alkoi vuonna 1916 Basmatši-liikkeen johtama kapina, joka jatkui pitkälle 1920-luvulle asti. Kapinaan osallistui kirgiisejä, kazakkeja, uzbekkeja ja turkmeeneja.[17][18]

Sisällissodan aikana Neuvosto-Venäjän hallinto omaksui sotakommunismina tunnetun politiikan, jossa turvauduttiin laajoihin kansallistamisiin ja maatalouden pakko-ottoihin, jossa maanviljelijöiltä takavarikoitiin kaikki vilja, jonka katsottiin menevän yli heidän oman tarpeensa.[19][20] Sisällissodan sekasorto ja sotakommunismi aiheuttivat vuosina 1921–1922 nälänhädän, jossa kuoli noin viisi miljoonaa ihmistä.[1]

Sotakommunismin politiikka tuli tiensä päähän vuonna 1921, kun työläiset ja talonpojat nousivat kapinaan. Tukea he saivat Kronstadtin laivastotukikohdan matruuseilta. Kronstadtin kapina kukistettiin, mutta se sai aikaan sen että bolševikkihallinto luopui sotakommunismista.[21][22]

Neuvostoliiton perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton rajat toisen maailmansodan jälkeen.

Valloitetuille alueille perustettiin Ukrainan, Valko-Venäjän, Azerbaidžanin, Armenian ja Georgian sosialistiset neuvostotasavallat. Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan eli Neuvosto-Venäjän ympärille oli muodostunut viisi muuta neuvostotasavaltaa. Neuvostotasavallat pitivät joulukuussa 1922 edustajainkokouksen, joka päätti uuden liittovaltion, Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton (SNTL), perustamisesta. Keskushallinnon oli määrä hoitaa maan ulkopolitiikkaa ja maanpuolustusta. Muut asiat olivat osavaltioiden hoidossa. Käytännössä valta oli kuitenkin keskitetty tiukasti Moskovaan.[3]

Neuvostoliiton hallitus pyrki rauhoittamaan Basmatšin kapinan jakamalla Turkestanin eri kansallisuuksien kesken vuonna 1924.[17] Myöhemmin näistä hallintorakenteista muodostuivat Kirgisian, Uzbekistanin, Turkmenistanin, Tadžikistanin ja Kazakstanin sosialistiset neuvostotasavallat.[23][24]

Kronstadtin kapinan jälkeen pidetyssä kommunistisen puolueen kongressissa Lenin totesi, että jyrkkä kommunismiin siirtyminen ei sovi vallitseviin olosuhteisiin ja se vaarantaisi hallinnon säilymisen. Lenin myöntyi tilapäiseen taktiseen vetäytymiseen ja puoluekongressi hyväksyi uuden, NEP-politiikkana (Novaja ekonomitšeskaja politika), tunnetun talouspolitiikan.[23] NEP-politiikka salli rajatun määrän yksityisyrittäjyyttä ja talonpoikien sallittiin kerätä voittoja ruoantuotannosta. Raskas teollisuus ja pankkitoiminta sen sijaan pysyi valtion hallinnassa.[22][21] NEP-politiikan aikakaudella väestön elintaso koheni ja useimmat talouden alat saavuttivat sotaa edeltäneen tason 1920-luvun toisella puoliskolla.[21][23]

Sisällissodan jälkeisinä vuosina bolševikkihallitus pyrki luomaan uudelleen suhteita länsimaihin. Länsivallat suhtautuivat bolševikkeihin kielteisesti, näiden kieltäydyttyä vastaamasta keisarikunnan aikaisista veloista. Suhteiden liennyttämiseksi pidettiin vuonna 1922 Genovan konferenssi, mutta Neuvosto-Venäjän edustaja esitti täällä länsivalloille kaksi kertaa suuremman laskun sisällissodan aikaisen intervention tuhoista, eikä yhteisymmärrystä löytynyt. Konferenssin tärkein tulos oli Neuvosto-Venäjän ja Saksan välillä solmittu Rapallon sopimus, jossa nämä sopivat taloudellisesta ja poliittisesta yhteistyöstä. Neuvostoliiton tunnustamisen vuodeksi tuli 1924, jolloin merkittävistä maista sen kanssa solmivat diplomaattisuhteet Iso-Britannia, Ranska, Italia, Kiina ja Ruotsi. Yhdysvaltojen kanssa diplomaattisuhteet solmittiin vasta 1933. Ulkosuhteisiin vaikutti erityisesti se, että Moskovassa piti päämajaansa kommunistinen internationaali Komintern.[25]

NEP-aikakausi oli suhteellisen vapaata aikaa maan kulttuurielämässä. Hallitus sieti eri kulttuurisuuntauksia, edellyttäen että ne eivät olleet vihamielisiä sitä vastaan. Taiteen ja kirjallisuuden alalla oli eri koulukuntia, joista osa oli perinteisiä ja osa radikaalisti kokeellisia. Kommunistiset kirjailijat Maksim Gorki ja Vladimir Majakovski olivat tänä aikana aktiivisia, mutta monien muiden ei-sosialististen kirjailijoiden teoksia tukahdutettiin.[23] Neuvostoavantgarden aika loppui viimeistään 1930-luvun alussa, kun sosialistisesta realismista tuli ainoa virallisesti hyväksytty taiteen suuntaus.[26]

Elokuva oli tänä aikana yksi tapa levittää propagandaa lukutaidottoman väestön keskuuteen. Vuonna 1925 valmistunut Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin sai myös maailmanlaajuista menestystä.[23][27] Muita tunnettuja neuvostoelokuvan tekijöitä olivat Dziga Vertov, Oleksandr Dovženko ja Vsevolod Pudovkin.[26]

Vuonna 1926 Neuvostoliiton väkiluku oli 147 miljoonaa.[28]

Taistelu vallasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalinin valtaannousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vladimir Lenin ja Josif Stalin vuonna 1922.

Sisäpoliittisesti 1920-lukua leimasi taistelu vallasta. Lenin sairastui ja jäi vuonna 1922 sivuun puolueen toiminnasta.[29][23] Huomattavimpana neuvostojohtajana Leninin takana pidettiin Lev Trotskia, jonka myös Lenin oli arvioinut kyvykkäimmäksi. Sen sijaan pääsihteerinä toimineeseen Josif Staliniin Lenin suhtautui varauksella ja kehotti puoluetovereitaan syrjäyttämään tämän pääsihteerin virasta.[30] Lenin kuoli tammikuussa 1924.[29][23]

Stalin vahvisti asemiaan liittoutumalla Lev Kamenevin ja Grigori Zinovjevin kanssa Trotskia vastaan.[30][23] Trotskin ja Stalinin tosiasiallisissa näkemyksissä ei juuri ollut eroa. Trotski oli lähempänä Leninin kantaa ja katsoi että kommunismi saattoi säilyä Neuvostoliitossa vain jos länsimaissa tapahtuisi sosialistinen vallankumous. Stalin taas katsoi parhaaksi vakiinnuttaa ideologia ensin Neuvostoliitossa ja sen jälkeen edistää kommunismin leviämistä muualla. Stalin tulkitsi Trotskin näkemyksiä tätä vastaan ja syytti tätä sodanlietsojaksi, joka vetäisi maan takaisin sotaan. Tätä näkemystä Zinovjev ja Kamenev tukivat.[31] Trotski saatettiin epäsuosioon, erotettiin puolueesta 1927 ja karkotettiin ulkomaille 1929.[30] Stalinin agentit seurasivat häntä kaikkialle, ja vuonna 1940 Trotski murhattiin Meksikossa.[31]

Kun Stalin oli vahvistanut asemaansa tarpeeksi, hän erotti Zinovjevin ja Kamenevin, jotka lähestyivät nyt trotskilaisia.[30][23] Stalin liittoutui nyt puolueen oikeistosiipeen kuuluneen Nikolai Buharinin kanssa. Tämän tuella puolueen vasemmisto-oppositio syrjäytettiin.[23]

Syrjäytettyään vasemmiston Stalin kääntyi oikeistoa vastaan ja esitti, että puolueen tehtävä oli rakentaa ’’sosialismi yhdessä maassa’’. Tämän teorian mukaan sekä puolueen oikeiston että vasemmiston tavoitteet olivat aiheuttaneet kapitalististen ainesten vahvistumista. Stalinin mukaan vasemmisto ajoi toteuttamiskelvottomia uudistuksia ja oikeisto taas ajoi sosialismin hidasta kehittämistä valtionideologiaksi. Stalinin mukaan oli vain yksi oikea tapa sosialismin toteuttamiseen, ja sitä puolue ryhtyi hänen johdollaan toteuttamaan.[30]

Teollistaminen ja kollektivisointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920-luvun lopulla Stalin päätti toteuttaa voimaperäisen ohjelman sosialismin rakentamiseksi.[32] NEP-järjestelmä oli ajautunut kriisiin, sillä suurteollisuutta oli vähän ja maatilat olivat useimmiten niin pieniä, etteivät ne usein pystyneet myymään viljaa markkinoille. Vain varakkaimmat talonpojat eli kulakit saattoivat myydä ylijäämäviljaa. He eivät kuitenkaan halunneet sitä myydä, vaan pitivät sen mieluummin itsellään, sillä teollisuus tuotti vain vähän ostettavaa. Vilja oli kannattavampaa käyttää rehuna. Tilanne oli kestämätön, sillä se aiheutti sen että kaupunkiväestöllä ei ollut tarpeeksi syötävää.[33]

Kulakit olivat hyötyneet NEP-politiikasta ja tätä politiikkaa tuki Buharinin johtama puolueen oikeistosiipi.[31][34] Stalin katsoi ”oikeistopoikkeaman” uhaksi ja Buharin syrjäytettiin.[33][32] NEP-politiikka hylättiin ja Stalin lähti toteuttamaan ensimmäistä viisivuotissuunnitelmaa vuonna 1928. Sen tavoitteena oli nopea teollistuminen, jota maatalouden tuli palvella.[35][36]

Teollistamiseen liittyen toteutettiin pakkokollektivisointi ja kulakit pakotettiin luovuttamaan ylijäämäviljansa valtiolle.[33][35] Keskivarakkaat talonpojat liittyivät kolhooseiksi eli kollektiivitalouksiksi, jossa omaisuus oli yhteistä. Kulakkeja ei hyväksytty kolhooseihin, vaan heidän omaisuutensa takavarikoitiin kolhoosien hyväksi. Monet kulakit karkotettiin kotiseudultaan ja heidät siirrettiin raskaisiin kaivos- tai metsänhakkuutöihin, missä heitä menehtyi suurin joukoin.[35] Talonpojat vierastivat kolhoosijärjestelmää, mutta valtio sai nyt hankittua enemmän viljaa.[35]

Tavoitteet teollisuuden nykyaikaistamiselle olivat hyvin epärealistiset. Kun suurin osa investoinneista kohdistettiin raskaaseen teollisuuteen, kulutustavaroista tuli laaja pula ja inflaatio kasvoi.[34][32] Jo ennen ensimmäisen viisivuotissuunnitelman puoliväliä Stalin sai huomata suunnitelmansa epäonnistuvan. Syy tästä vieritettiin hänen alaistensa niskoille. Tuotantotavoitteita leikattiin hieman alaspäin, ja joitakin niistä saavutettiin.[34] Tämän myötä Stalin saattoi julistaa että ensimmäinen viisivuotissuunnitelma oli saavuttanut tavoitteensa neljässä vuodessa. Tämän jälkeen hänen tavoitteensa olivat toisen viisivuotissuunnitelman aikaan realistisempia.[32] Toisessa viisivuotissuunnitelmassa 1933–1937 teräksen ja kulutustavaroiden tuotanto nousi, kun ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana rakennetut tehtaat auttoivat lisäämään teollisuustuotantoa. Viisivuotissuunnitelman loppupuolella, ja kolmannen viisivuotisjakson aikana teollisuuden painopiste alkoi siirtyä asevarusteluun kansainvälisen ilmapiirin muututtua kireämmäksi.[32][37]

Nälänhätä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Holodomor

Pakkokollektivisointi aiheutti vuosina 1932–33 Ukrainassa nälänhädän, ukrainaksi holodomor, sanoista nälkä ja tuho. Ukrainassa nälänhädän seurauksena kuoli ainakin kolme miljoonaa ihmistä. Koko Neuvostoliiton alueella kuoli arviolta 8,7 miljoonaa ihmistä.[6]

Suuri terrori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Stalinin vainot

Kommunistisessa puolueessa valta oli täysin Stalinin käsissä, mutta hän katsoi, että omissa riveissä on vihollisia, jotka oli löydettävä ja tuhottava.[4] Kun Leningradin puoluejohtaja Sergei Kirov murhattiin vuonna 1.12.1934, Stalin piti tätä salaliittolaisten tekona. Monet historioitsijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että Stalin oli itse murhan takana päästäkseen eroon mahdollisista vastustajista.[32][38] Kirovin murhan jälkeen Stalin toimeenpani vuosina 1936–1939 terrorin. Osa puolueen vanhasta johdosta tuhottiin. Virallisen selityksen mukaan oikeisto- ja vasemmisto-oppositio olivat liittoutuneet keskenään ja yrittivät ulkomaisten tiedustelupalvelujen kanssa palauttaa kapitalismin. Syytteet olivat tekaistuja, ja syytettyjä vastaan aloitettiin oikeudenkäynnit.[4] Pääsyytettyinä olivat Stalinin entiset liittolaiset Grigori Zinovjev ja Lev Kamenev, joita syytettiin osallisuudesta Kirovin murhaan.[32] Seuraavissa oikeudenkäynneissä syytettyinä olivat Karl Radek ja Georgi Pjatakov, ja tätä seuraavassa Nikolai Buharin ja Aleksei Rykov. Heidät kaikki tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin.[4] Puhdistusten kohteeksi joutui myös satoja sotilaskomentajia. Kolme viidestä Neuvostoliiton marsalkasta teloitettiin. Teloitettujen joukossa oli myös sisällissodan sankari, marsalkka Mihail Tuhatševski.[38][4] Kaikkiaan Stalinin vainoissa teloitettiin yli 1100 puolueen jäsentä.[4]

Valtiollinen poliisi NKVD terrorisoi myös väestöä ja puhdistusten laantuessa vuonna 1938 oli miljoonia Neuvostoliiton kansalaisia teloitettu, vangittu tai karkotettu.[32] Syyt Stalinin toimeenpanemalle terrorille ovat epäselviä. Historioitsijat ovat tulkinneet, että hän pyrki hajottamaan yhteiskuntaa erimielisyyksien estämiseksi tai että kyse oli yksinkertaisesti vainoharhaisuudesta. Syistä riippumatta Stalinin puhdistukset heikensivät Neuvostoliiton valtiota.[32]

Neuvostoliiton väkiluku oli kasvanut vuoteen 1939 mennessä 190,7 miljoonaan.[28] Varovaiset arviot Stalinin vainojen kuolonuhreista liikkuvat miljoonan vaiheilla.[4] Kaikkiaan Neuvostoliiton olemassaolon aikana vankileireillä oli 18 miljoonaa ihmistä ja leireillä kuoli ainakin 1,6 miljoonaa ihmistä.[5]

Tie sotaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa määritti 1920-luvulla Rapallon sopimus, jonka nojalla pääasiallisina vastustajina pidettiin Ranskaa ja Iso-Britanniaa ja turvauduttiin Saksaan. Adolf Hitlerin noustua Saksassa valtaan tilanne alkoi muuttua.[39] Stalinin näkemyksen mukaan fasismi oli kapitalismin viimeinen vaihe, jonka jälkeen tapahtuisi sosialistinen vallankaappaus. Saksan kommunisteja kehotettiin näin ollen auttamaan Hitleriä nousemaan valtaan.[40][32] Tämä osoittautui virhearvioksi. Hitlerin noustua tammikuussa 1933 valtakunnankansleriksi, julistettiin pian tämän jälkeen Saksan kommunistinen puolue laittomaksi ja sen jäsenistö suurelta osin tuhottiin.[40]

Ulkoasiainkansankomissaari Maxim Litvinov vuonna 1932.

Etsiessään tukea Saksaa vastaan Neuvostoliitto lähestyi länsimaita. Vuonna 1933 myös Yhdysvallat tunnusti Neuvostoliiton, minkä jälkeen Neuvostoliitolla oli diplomaattisuhteet kaikkien tärkeiden länsimaiden kanssa. Kun Saksa erosi Kansainliitosta lokakuussa 1933, Ranska teki heti Neuvostoliitolle ehdotuksen keskinäisen avunantosopimuksen solmimisesta. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitea kokoontui 12.12.1933 käsittelemään kansainvälistä tilannetta ja Ranskan tekemää ehdotusta. Se teki päätöksen, jonka mukaan Neuvostoliitto saattoi ryhtyä Kansainliiton jäseneksi ja solmia alueellisen sopimuksen eurooppalaisten valtioiden kanssa yhteisestä puolustautumisesta hyökkäystä vastaan. Joulukuun 14. päivänä 1933 ulkoasiain kansankomissaari Maksim Litvinov ehdotti Puolalle yhteistä julistusta Baltian maiden turvallisuuden takaamiseksi. Ehdotus ei kuitenkaan johtanut toivottuun tulokseen, koska Suomi, Latvia ja Viro eivät kiinnostuneet yhteisestä julistuksesta. Joulukuun lopulla Neuvostoliitto ehdotti Ranskalle Itä-Eurooppaa koskevan kollektiivisen avunantosopimuksen solmimista. Suunnitelman mukaan tähän itäpaktiin kuuluisivat Ranskan ja Neuvostoliiton lisäksi Saksa, Tšekkoslovakia, Puola, Baltian maat ja mahdollisesti myös Suomi. Itäpaktia koskevat neuvottelut Ranskan ja Neuvostoliiton välillä käytiin huhti- ja toukokuussa 1934. Samaan aikaan Neuvostoliitto sopi Puolan, Suomen ja Baltian maiden kanssa kolmeksi vuodeksi solmittujen hyökkäämättömyyssopimusten määräajan pidentämisestä kymmeneen vuoteen. Sopimusten tuli olla voimassa vuoden 1945 loppuun. Vuonna 1934 Neuvostoliitto liittyi Kansainliittoon. Neuvostoliitto halusi laatia sopimusjärjestelmän, joka varmistaisi Saksan pysymisen aloillaan. Tilanne näkyi myös Kominternissa, jossa hyväksyttiin kansanrintaman ajatus, jossa oli tarkoituksena koota yhteen fasisminvastaiset voimat. Itäpakti raukesi syyskuussa 1934, kun Saksan hallitus ilmoitti, ettei se pitänyt tarpeellisena osallistua ehdotettuun turvallisuusjärjestelmään. Pian tämän jälkeen Puolan ulkoministeri Beck ilmoitti Puolan liittyvän itäpaktiin vain, mikäli Saksa liittyisi sopimukseen.[39][28][41]

Neuvostoliitto osoitti vuoden 1935 alussa pitävänsä Hitlerin Saksan muodostamaa uhkaa hyvin vakavana. Molotov ilmoitti neuvostojen 7. kongressissa 28. tammikuuta Neuvostoliiton länsirajalla tehdyistä varusteluista. Puna-armeijaa oli vahvistettu sekä määrältään että varusteiltaan. Vuonna 1935 Neuvostoliitto solmi avunantosopimuksen Ranskan ja Tšekkoslovakian kanssa sekä antoi sotilasapua Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisille, jotka taistelivat Francisco Francon kansallismielisiä vastaan.[40][42]

Stalinin etujen mukaista oli luoda liittouma fasismin uhkaa vastaan, mutta hän oli epäileväinen länsimaiden tarkoitusperien suhteen.[40] Myös lännessä Ranska ja Iso-Britannia suhtautuivat epäluuloisesti liittolaissuhteeseen Neuvostoliiton kanssa.[40] Fasismin uhka vain korostui, kun Saksa ja Japani solmivat Kominternin vastaisen yhteistyösopimuksen vuonna 1936.[32] Stalinin näkökulmasta Ranska ja Iso-Britannia reagoivat Hitlerin toimiin liian hitaasti. Nämä aloittivat Neuvostoliiton kanssa neuvottelut Moskovassa takuujärjestelmän täydentämiseksi. Britannia ja Ranska ehdottivat, että ne turvaisivat Neuvostoliiton kanssa Saksan uhkaamien reunavaltioiden turvallisuuden, kun taas Neuvostoliitto vaati läpimarssioikeutta reunavaltioiden läpi Saksaa vastaan. Neuvottelut Neuvostoliiton, Ranskan ja Britannian välillä yhteistoiminnasta Saksaa vastaan aloitettiin maaliskuussa 1939 Moskovassa, mutta ne eivät johtaneet liittosopimuksen syntymiseen.[40][43][44] Reunavaltiot Romania, Puola, Liettua, Latvia, Viro ja Suomi suhtautuivat hyvin epäilevästi Neuvostoliittoon ja ne katsoivat, että sopimus antaisi Stalinille tilaisuuden epäsuoraan hyökkäykseen niitä vastaan. Merkittävintä kuitenkin oli, että epäluuloa Neuvostoliittoa kohtaan tunsivat myös Ranska ja Britannia. Myöskään Stalin ei luottanut Ranskaan ja Britanniaan, vaan arveli näiden tarkoituksella haluavan suunnata Hitlerin aggression itään.[43]

Stalinin ja Hitlerin sopimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalin ja Ribbentrop kättelevät Kremlissä hyökkäämättömyyssopimuksen allekirjoittamisen jälkeen.

Stalinin syvä epäluottamus länsimaita kohtaan johti siihen, että Stalin tarttui Hitlerin neuvottelutarjoukseen ja Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop matkusti Moskovaan. Hitler tarvisi takeet siitä, että Saksan hyökätessä Puolaan, Neuvostoliitto ei anna tukeaan Puolalle. Hän otaksui, että tosipaikan tullen Britannia ei tule Puolan avuksi, kuten ei tullut Tšekkoslovakiankaan avuksi Saksan miehitettyä sudeettialueet. Neuvostoliiton etujen mukaista taas oli, että se ei olisi Puolan luhistuttua joutunut yksin Saksaa vastaan, samalla kun Japani uhkasi Neuvostoliiton itäosien turvallisuutta.[45] Saksan ja Neuvostoliiton välillä solmittiin elokuussa 1939 Molotov–Ribbentrop-sopimuksena tunnettu hyökkäämättömyyssopimus. Se sisälsi salaisen, Puolan jakoa sisältäneen lausekkeen, lisäksi Neuvostoliiton etupiiriin luettiin Suomi, Viro, Latvia ja Bessarabia eli Moldova, sekä myöhemmin Neuvostoliiton etupiiriin lisätty Liettua.[45][32] Lännessä Neuvostoliiton sopimusta Hitlerin kanssa paheksuttiin, mutta Stalinin näkökulmasta sopimus tarjosi Neuvostoliitolle lisää aikaa varustautumiseen. Se oli myös Stalinilta ilmeinen vastine sille, että länsi yritti ajaa natsit Neuvostoliiton suuntaan. Neuvostoliitto kävi myös rajasotia Japania vastaan, eikä Stalin halunnut jakaa voimavaroja kahdelle rintamalle. Stalin sai kuulla vasta vuonna 1941 Tokion vakoojaltaan Richard Sorgelta, että Japani hyökkäisi Iso-Britanniaa ja Yhdysvaltoja, eikä Neuvostoliittoa vastaan.[40]

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan alkunäytös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun itäpuoli oli turvattu, Hitler aloitti hyökkäyksen Puolaan 1. syyskuuta 1939. Iso-Britannia ja Ranska julistivat tämän jälkeen sodan Saksalle ja toinen maailmansota oli alkanut.[45][32] Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan 17. syyskuuta ja miehitti etupiirisopimuksen mukaisen osan maasta. Tämän jälkeen Neuvostoliitto vaati Baltian maita luovuttamaan tukikohtia käyttöönsä, johon nämä joutuivat alistumaan. Varsinainen Baltian maiden miehitys tapahtui kesäkuussa 1940. Romania taas pakotettiin luovuttamaan etupiirisopimuksen mukainen Bessarabia ja Pohjois-Bukovina. Ainoastaan Suomi kieltäytyi luovuttamasta alueita Neuvostoliiton käyttöön. Tämä johti talvisodan alkamiseen marraskuussa 1939.[45][8][28] Talvisota paljasti vakavia puutteita Neuvostoliiton sotilaallisissa voimissa, jotka Hitler epäilemättä huomasi.[8] Hitler ei enää tunnustanut kaikilta osin etupiirijaon pätevyyttä ja hän katsoi Suomen siirtyneen Saksan etupiiriin.[45]

Hitler alkoi valmistella sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Saksalaisia joukkoja siirrettiin syvemmälle itään ja Jugoslavian valtauksen jälkeen Saksa muodosti Neuvostoliitolle jo vaarallisen uhan. Kaukoidässä Neuvostoliitto onnistui turvaamaan selustansa solmimalla Japanin kanssa puolueettomuussopimuksen 1941.[45] Stalin pyrki edelleen välttämään konfliktin Saksan kanssa ja hän ei uskonut että Saksa hankkiutuisi vapaaehtoisesti kahden rintaman sotaan, kun Iso-Britannia oli vielä kukistamatta. Stalinin arviot osoittautuivat virheellisiksi. Kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941, olivat neuvostoliittolaiset joukot puutteellisessa hälytysvalmiudessa.[45]

Barbarossan menestys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leningradin piirityksessä kuoli noin miljoona siviiliä.

Saksan operaatio Barbarossana tunnettu operaatio alkoi yllätysiskulla Neuvostoliiton ilmavoimia kohtaan ja noin puolet Neuvostoliiton lentokonevahvuudesta tuhoutui. Neuvostoliiton Itämeren laivasto taas saatiin saarrettua Suomenlahden pohjukkaan. Saksan maahyökkäys Neuvostoliittoon Jäämeren ja Mustanmeren välillä toteutettiin yli kolmen miljoonan miehen voimin. Tukea Saksa sai suomalaisilta, romanialaisilta, unkarilaisilta ja slovakialaisilta divisioonilta.[46]

Marraskuuhun mennessä Saksa oli vallannut Baltian, Valko-Venäjän ja Ukrainan. Leningrad oli piiritetty suomalaisten sulkiessa saartorenkaan pohjoisessa, ja Moskova oli uhattuna.[46][47][8] Eteläisellä rintamalla saksalaiset olivat tunkeutuneet Krimille ja Sevastopol oli piiritetty.[46] Suuri isänmaallinen sota, kuten konfliktia Neuvostoliiton ja Venäjän historiassa kutsutaan, oli alkanut Neuvostoliiton kannalta katastrofaalisesti.[8] Osittain tilanne johtui Stalinin puhdistusten aikana tuhotun ammattitaitoisen päällystön puutteesta, jota ei vielä täysin oltu ehditty korvata.[46]

Stalinin pelasti täydelliseltä tuholta ainoastaan se, ettei Hitler kyennyt päättämään tulisiko ensisijaisena päämääränä olla Leningrad, Moskova vai Kaukasuksen öljykentät.[47] Alkumenestyksestä huolimatta Hitlerin salamasota ei onnistunut tavoitteessaan. Neuvostoarmeijan pääjoukkoja ei onnistuttu tuhoamaan.[46] Talven varhainen tulo marraskuussa 1941 yllätti saksalaiset, jotka olivat tulleet Neuvostoliittoon puutteellisissa talvivarusteissa.[47] Myös partisaaniryhmien hyökkäykset ja vaikeudet ylläpitää huoltoverkostoa vaikeuttivat yhä enemmän Hitlerin joukkojen liikkeitä.[8] Joulukuussa 1941 Georgi Žukovin johtamat neuvostoliiton joukot lähtivät vastahyökkäykseen Moskovan suunnalla, mikä pakotti saksalaiset puolustusasemiin.[46]

Sotateollisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton viranomaiset siirsivät tuhansia tehtaita ja niiden avainhenkilöitä sota-alueelta maan sisäosaan, missä tehtaat alkoivat tuottaa sotamateriaaleja.[48][8] Lisäksi Neuvostoliittoa vahvisti läntinen aseapu Iso-Britannialta ja Yhdysvalloista. Yhdysvaltain Lend-Lease -ohjelmassa Neuvostoliitolle luovuttamat lentokoneet muodostivat Neuvostoliiton kokonaisvahvuudesta 12 prosenttia ja panssareista 10,4 prosenttia. Lisäksi Neuvostoliittoon lahjoitettiin kuljetusvälineistöä, elintarvikkeita ja lääkkeitä. Lännen avulla oli tärkeä, mutta ei ratkaiseva rooli Neuvostoliiton pelastamisessa.[48] Neuvostoliitossa ei varsinkaan Stalinin aikana haluttu korostaa asiaa.[48]

Yhdysvaltain Neuvostoliitolle antaman tuen syyt olivat puhtaasti poliittiset. Neuvostoliiton kukistuminen tai Stalinin solmima erillisrauha Saksan kanssa olisi tarkoittanut Saksan voimien vapautumista länsirintamalle.[48] Toisaalta myös Neuvostoliiton taistelu Saksaa vastaan kulutti Hitlerin joukkojen voimavaroja, mikä antoi Yhdysvalloille ja Britannialle aikaa valmistautua hyökkäämään Saksan valtaamaan Länsi-Eurooppaan.[8][48]

Stalinin vastahyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvallat liittyi toiseen maailmansotaan Japanin hyökättyä Pearl Harboriin joulukuussa 1941. Tämä mahdollisti että Stalin saattoi siirtää Siperian joukkoja länteen Saksan vastaiseen taisteluun.[49] Siperiasta siirretyt joukot auttoivat siinä määrin, että Moskovaan kohdistunut uhka pystyttiin torjumaan.[49]

Kevään 1942 tullessa Saksa uudisti jälleen hyökkäyksensä, saaden voittoja Ukrainassa, Krimillä ja Etelä-Venäjällä.[8] Päätavoite Hitlerillä operaatio siniseksi nimetyssä hyökkäyssuunnitelmassa oli Kaukasus ja Maikopin öljykentät.[49][50] Välitavoitteena Hitlerillä oli Stalingradin kaupungin valtaus.[50] Tämä osoittautui myöhemmin kohtalokkaaksi virheeksi, sillä kaupungin strateginen merkitys ei ollut saksalaisille suuri.[49] Hitlerin mielessä Stalinin nimeä kantaneen kaupungin valtaus olisi ollut suuri propagandavoitto. Stalinille kaupungin merkitys oli suurempi, sillä Stalingrad oli Kaukasian öljykuljetusten solmukohta. Saksalaiset valloittivat kaupungin ydinalueet syyskuussa 1942.[50]

Hitler oli asettanut tavoitteensa Saksan armeijan voimavaroihin nähden liian korkeiksi.[46] Maikopin öljykentätkin neuvostoliittolaiset olivat ehtineet sabotoida saksalaisten saatua alue haltuunsa.[49] Neuvostojoukot kykenivät hyödyntämään saksalaisten pitkäksi venynyttä rintamaa ja ryhtyivät vastahyökkäykseen marraskuussa 1942. Saksalaiset joukot juuttuivat Stalingradissa talo talolta käytäviin kuluttaviin taisteluihin ja piirittäjistä tulikin piiritettyjä, kun puna-armeija saartoi Stalingradin.[46][49] Saksan 6. armeija huomasi jääneensä Stalingradin taistelussa yksin.[46] Hitler ei kuitenkaan antanut armeijan komentajalle Friedrich Paulusille lupaa antautumiseen. Tästä huolimatta Paulus antautui Neuvostoliiton marsalkka Konstantin Rokossovskille 1. helmikuuta 1943, 90 000 miehensä kanssa. Vain he olivat jäljellä syksyllä taistelun aloittaneesta 250 000 miehestä.[49] Stalingradin taistelu oli Hitlerille katastrofi. Yliote itärintamalla siirtyi Neuvostoliitolle ja Saksan perääntyminen alkoi.[46]

Stalinin voittokulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hitler lähti kesällä 1943 viimeiseen yritykseensä sodan kulun kääntämiseksi. Nimellä operaatio linnoitus suoritettu offensiivi Kurskin lähistöllä päättyi sekin Hitlerin joukkojen raskaaseen tappioon. Kurskin taistelun jälkeen neuvostoarmeijan ylivoima kävi yhä selvemmäksi.[51][49] Vuoden 1943 loppuun mennessä neuvostoarmeija oli valloittanut takaisin suuren osan Ukrainasta ja murtautunut Leningradin piirityksen läpi. Myös Saksan eteläinen rintama Krimillä murrettiin.[51][8] Saksan armeijaa kulutti sen linjojen takana myös neuvostopartisaanit, joiden tekemiin iskuihin jouduttiin sitomaan merkittävä osa taisteluvoimasta.[51] Osasyynä tähän oli natsien kansanmurhapolitiikka, joka käänsi stalinismista kärsineet ukrainalaiset, kasakat ja valkovenäläiset Hitleriä vastaan ja neuvostovaltion puolelle. Lukemattomia siviileitä murhattiin Saksan linjojen takana ja monia ukrainalaisia siirrettiin pakkotyöhön Saksaan.[49][8]

Stalin, Roosevelt ja Churchill Teheranin konferenssissa vuonna 1943.

Kun liittoutuneiden voitto sodassa alkoi näyttää varmalta, Casablancan konferenssissa tammikuussa 1943 kokoontuneet Winston Churchill ja Franklin D. Roosevelt sopivat Saksalle ja sen liittolaisille esitettävästä ehdottoman antautumisen vaatimuksesta. Iso-Britannian, Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton kesken käytiin Moskovan ulkoministerikonferenssi, jossa Neuvostoliittoa edusti Vjatšeslav Molotov. Konferenssi oli merkittävä Neuvostoliiton sodanjälkeisen länsirajan kannalta. Konferenssissa sovitun mukaisesti kukin liittoutuneiden suurvalta käy rauhantunnustelut sen maan kanssa, joka on kantanut päätaakan kyseistä maata vastaan käydyissä taisteluissa. Näin Neuvostoliiton länsirajalla sijainneiden maiden kohtalo jäi Neuvostoliiton käsiin.[52] Suurvaltojen päämiehet Stalin, Churchill ja Roosevelt kohtasivat marras-joulukuussa 1943 Teheranin konferenssissa, jossa sodanjälkeistä maailmanjärjestystä puitiin. Länsimaat hyväksyivät konferenssissa Stalinin esittämät rauhanehdot Suomelle ja Baltian maiden liittämisen Neuvostoliittoon. Rooseveltin vaikuttimena Stalinin vaatimusten hyväksymiselle oli se, että Neuvostoliitto lupasi liittyä Japanin vastaiseen sotaan heti kun Saksa on lopullisesti kukistettu.[52]

Lopullinen voitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1944 alussa Neuvostoliitolla oli jo selkeä ylivoima itärintamalla. Myös ilmaherruus oli siirtynyt Neuvostoliitolle. Leningradia piirittäneet saksalaisjoukot onnistuttiin ajamaan Narvajoen taakse tammikuussa 1944. Samalla suunnalla Neuvostoliitto suoritti kesäkuussa Suomea vastaan kohdistuneen iskun, irrottaakseen Suomen sodasta. Tämän operaation tuloksena oli Viipurin valtaus ja suomalaisten suostuminen välirauhaan Neuvostoliiton ehdoin. Suomen irtaantuminen sodasta tarkoitti myös Itämeren herruuden siirtymistä Neuvostoliitolle.[53] Rintaman eteläosassa neuvostojoukot valtasivat suuren osan Ukrainaa ja aiheuttivat Krimillä suuria tappioita Saksan ja Romanian joukoille.[53]

Länsimaiden maihinnousu Normandialla tapahtui kesäkuussa 1944 ja Stalin toteutti tukioffensiivin Valko-Venäjällä.[53] Tämän jälkeen neuvostojoukot saattoivat edetä yli Neuvostoliiton vuoden 1939 rajojen. Saksan ahdinko sai Puolan pakolaishallituksen alaisen armeijan ryhtymään kansannousuun saksalaisia miehittäjiä vastaan. Puolalaiset eivät kuitenkaan saaneet Neuvostoliiton tukea Stalinin pidätellessä tahallisesti neuvostojoukkoja, ja Hitlerin joukot kukistivat kapinan. Stalinia ei haitannut, että kommunisminvastaisen Puolan pakolaishallituksen armeija taisteli saksalaisia vastaan.[53][7] Sen sijaan neuvostojoukkojen saavuttua Puolan alueelle, Lubliniin perustettiin sosialistinen kansallinen vapautuskomitea.[53][7]

Vuoden 1944 toisella puoliskolla Stalinin päähuomio sodassa kohdistui Balkanille. Neuvostoliiton elokuussa aloittama offensiivi pakotti Romanian ja Bulgarian kääntymään Saksaa ja sen viimeistä liittolaista Unkaria vastaan. Liittolaisten menetys pakotti Saksan vetäytymään Balkanilta. Unkari joutui Neuvostoliiton ja Saksan väliseksi taistelutantereeksi, joka päättyi keväällä 1945 saksalaisten vetäytymiseen.[53] Puna-armeija ylitti Oderin ja aloitti huhtikuussa 1945 hyökkäyksen Berliini.[7][53] Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen armeijoiden symbolinen kohtaaminen tapahtui Torgaussa, Elbejoen varrella 25. huhtikuuta. Berliinin taistelu päättyi 2. toukokuuta 1945. Pari päivää tätä ennen Hitler oli tehnyt itsemurhan. 10. toukokuuta sotamarsalkka Wilhelm Keitel allekirjoitti Saksan antautumisasiakirjan.[53]

Helmikuussa 1945, kun Hitlerin kukistuminen näytti jo vääjäämättömältä, voittajavallat kokoontuivat Jaltan konferenssissa sopimaan sodanjälkeisestä maailmanjärjestyksestä. Yhdysvalloille päätavoitteina konferenssissa oli varmistaa Stalinin tuki Japania vastaan Tyynenmeren sodassa sekä varmistaa Neuvostoliiton osallisuus tulevan maailmanjärjestön, YK:n jäsenenä. Kun näistä päästiin yhteisymmärrykseen, Roosevelt myöntyi Stalinin näkemykseen Euroopan tulevista rajoista. Puolan itärajaksi määritettiin Curzonin linja ja korvaukseksi Puolaan liitettiin alueita Saksan kustannuksella Itä-Preussista. Sen pohjoisosa Königsberg kuitenkin liitettiin Neuvostoliittoon. Lubliniin perustettu kansallinen vapautuskomitea tunnustettiin Puolan hallitukseksi ja pakolaishallitukselta riistettiin sen asema. Stalin sai näin varmistettua kaavailemansa turvallisuusvyöhykkeen tärkeimmän lenkin.[54]

Neuvostoliitto aloitti sotatoimet Japania vastaan 9. elokuuta 1945 hyökkäämällä Mantšuriaan. Sotatoimet jäivät lyhytaikaisiksi, kun Yhdysvallat pudotti atomipommit Hiroshimaan ja Nagasakiin. Jaltalla tehdyn sopimuksen mukaisesti Neuvostoliittoon liitettiin Kuriilit ja Sahalinin eteläpuolisko.[54] Japanin kanssa Neuvostoliitto ei tehnyt koskaan rauhansopimusta, ja kiista Kuriilien omistuksesta on jatkunut nykyisinkin Venäjän ja Japanin välillä.[55]

Stalinin viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jälleenrakennus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lev Rudnev, Moskovan valtionyliopisto, 1953.

Toisen maailmansodan päätyttyä Neuvostoliitolla oli edessään valtava jälleenrakennusurakka. Sodassa oli kuollut arviolta 20 miljoonaa neuvostoliittolaista sotilasta ja siviiliä.[7][8] Tämä oli kaikkien sotaan osallistuneiden maiden suurin uhriluku.[8] Myös maan talous oli huonossa jamassa. Noin neljännes maan pääomaresursseista oli tuhoutunut, ja teollisuus- ja maataloustuotanto jäi vuonna 1945 selvästi alle sodan edeltävän tason. Neuvostoliitto sai lainaa jälleenrakennukseen Iso-Britannialta ja Ruotsilta, mutta kieltäytyi Yhdysvaltain tarjoamasta Marshall-avusta. Jälleenrakennuksessa panostettiin raskaaseen teollisuuteen. Sodan aikana miehitetyt Itä-Euroopan maat pakotettiin tuottamaan raaka-aineita Neuvostoliittoon ja Saksa liittolaisineen, mukaan luettuna Suomi, pakotettiin maksamaan sotakorvaukset.[56] Kolhoosien kokoa kasvatettiin, jotta uudenaikaisia maatalouskoneita olisi voitu hyödyntää. Maatalouden työvoima oli vähentynyt 1950-luvun alkuun kymmenen prosenttia siitä, mitä se oli ennen sotaa. Vaikka maatalouskoneita tuotettiin enemmän, ei se korvannut työvoiman vähentymistä.[57]

Neuvostoliiton aluelaajennoksille, joihin lukeutuivat Viro, Latvia, Liettua, Suomen luovuttamat alueet, Ukrainan ja Valko-Venäjän läntiset alueet ja Moldavia, kokivat suurimmat muutokset sodan jälkeisinä vuosina. Näillä alueilla maatalouden kollektivisointi aloitettiin 1947.[57]

Sodanjälkeisen jälleenrakennuskauden aikana Stalin kiristi poliittista kontrollia. Tämä katsottiin kapitalistisen uhan torjumiseksi. Sodan jälkeen Neuvostoliittoon palautettiin noin viisi miljoonaa venäläistä, sotavankeja ja pakolaisia, jotka olivat sodan päättyessä Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella.[58][56] Monet heistä teloitettiin tai lähetettiin vankileirille, vaikka heidän ainoa rikoksensa oli sotavangiksi joutuminen.[58]

Ortodoksiselle kirkolle ja kolhooseille sodan aikana myönnetyt rajoitetut vapaudet kumottiin.[58][56] Kommunismin ideologinen paremmuus kapitalismiin nähden haluttiin tuoda esiin myös kulttuurissa. Stalinin läheisen kumppanin Andrei Ždanovin käynnistämä kampanja hyökkäsi taiteilijoita ja tutkijoita vastaan, joiden työn väitettiin ilmentävän länsimaista vaikutusta. Ždanov kuoli vuonna 1948, mutta kulttuuripuhdistus jatkui useita vuosia sen jälkeen, tukahduttaen Neuvostoliiton henkisen kehityksen.[56]

Kylmän sodan alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pian toisen maailmansodan jälkeen maailma jaettiin sosialistiseen ja kapitalistiseen leiriin. Sodan seurauksena Itä-Eurooppaan syntyi joukko sosialistisia maita.[56][58] Sodan jälkeen Puola, Unkari, Romania ja Bulgaria olivat jääneet Neuvostoliiton hallintaan. Vuonna 1948 Tšekkoslovakian vallankaappaus toi myös Tšekkoslovakian sosialistiseen leiriin.[59] Sosialistisiksi maiksi Euroopassa kääntyivät myös Jugoslavia ja Albania.[56]

Stalin halusi vahvistaa Neuvostoliiton vaikutusvaltaa sosialistisissa maissa ja pyrki sekaantumaan näiden sisäisiin asioihin. Hän pyrki luomaan puskurivyöhykkeen Neuvostoliitolle alisteisista Itä-Euroopan satelliittivaltioista, jotka oli sodan aikana vallattu. Neuvostoliitto avusti aktiivisesti näiden maiden kommunistisia puolueita valtaan tulossa. Neuvostoliiton politiikka aiheutti voimakkaan länsimaisen vasteen ja Yhdysvallat pyrki hillitsemään Neuvostoliiton vaikutusvallan laajentumista tällä kansainvälisten suhteiden ajanjaksolla, joka tunnettiin nimellä kylmä sota.[56]

Sosialistisen leirin jäsenet sidottiin Neuvostoliittoon ystävyys- ja avunantosopimuksella, ja vuonna 1949 perustettiin Keskinäisen taloudellisen avun neuvosto, SEV. Jugoslavian kohdalla Stalinin halu kontrolloida muita sosialistisia maita epäonnistui. Siellä Josip Broz Titon johtamat partisaanit olivat nousseet valtaan omin avuin, eikä Tito halunnut alistua Moskovan määräyksiin.[60]

Kun Kiinan sisällissota kääntyi Mao Zedongin kommunistien hyväksi, Kiina julistautui kansandemokratiaksi. Kiinassa kommunistit saivat jonkin verran apua Neuvostoliitolta, mutta valtaannousu tapahtui omin avuin.[60] Kiinasta ja itsenäisesti toimineesta Kiinan kommunistisesta puolueesta ei tullut Neuvostoliiton satelliittivaltiota.[56]

Jännitteet idän ja lännen välillä korostuivat Saksan kysymyksessä. Potsdamin konferenssissa 1945 päätettiin jakaa Saksa ja Berliini liittoutuneiden miehitysvyöhykkeiksi, kunnes liittoutuneet sallisivat maahan perustettavan keskushallituksen.[56] Erimielisyydet miehityspolitiikasta johtivat siihen, että Neuvostoliitto katkaisi Ranskan, Yhdysvaltain ja Iso-Britannian miehittämiltä alueilta yhteydet Berliiniin omalle miehitysvyöhykkeelleen. Berliinin saartoa kierrettiin ilmateitse, kunnes Neuvostoliitto purki saarron 1949 ja päästiin sopuun Saksan jakamisesta Länsi- ja Itä-Saksaan.[56] Kriisi antoi sysäyksen sotilasliitto Naton perustamiselle, mihin Neuvostoliitto vastasi perustamalla Varsovan liiton.[56][61]

Varsovan liitto perustettiin Varsovassa järjestetyssä konferenssissa vuonna 1955.

Korean sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aasiassa Korean sota jakoi osapuolet eri leireihin.[59] Laajalti uskottiin, että Stalin oli Etelä-Koreaan suuntautuneen hyökkäyksen takana. Se piti paikkansa osittain, sillä Pohjois-Korean johtaja Kim Il-sung oli matkustanut maaliskuussa 1950 salaa Moskovaan neuvottelemaan Stalinin kanssa Korean niemimaan eteläosan vapauttamisesta. Aloite siihen oli kuitenkin tullut Kim Il-sungilta. Stalin oli lähes kuukauden kestäneissä neuvotteluissa myöntynyt Pohjois-Korean johtajan ehdottamaan hyökkäykseen. Stalin ei ollut kuitenkaan sitoutunut siihen, että Neuvostoliitto olisi suoraan sotilaallisesti ottanut osaa hyökkäykseen. Toukokuussa 1950 Neuvostoliitto oli aloittanut massiiviset sotatarviketoimitukset Koreaan ja lähettänyt neuvonantajia, joiden avulla oli laadittu lopullinen sotasuunnitelma.[59][56][62] YK:n joukot tulivat Etelä-Korean avuksi, mikä johti Kiinan väliintuloon. Neuvostoliitto vältti suoraa osallistumista konfliktiin, mutta Korean sota motivoi Yhdysvaltoja solmimaan turvallisuussopimuksen Japanin kanssa.[56]

Hruštšovin aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hruštšovin valtaannousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Josif Stalin kuoli maaliskuussa 1953. Ennen hänen kuolemaansa huhut uusista puhdistuksista olivat jo levinneet laajalle, mutta kuolema esti nämä aikeet.[63][56] Stalin katsoi juutalaisten lääkärien olleen Andrei Ždanovin kuoleman takana. Länsimaiset historioitsijat ovat arvelleet tämän olleen alkusoittoa Georgi Malenkovia, Vjatšeslav Molotovia ia ja salaisen poliisin päällikköä Lavrenti Berijaa kohtaan suunnatuille puhdistuksille.[56] Stalinin kuoltua nämä nousivat maan johtoon. Hänen kuoltuaan valta siirtyi kollektiiviselle johdolle, kymmenjäseniselle presidiumille. Malenkov toimi pääministerinä, Molotov ulkoministerinä ja Berija sisäministerinä. Yksi keskuskomitean sihteereistä oli Moskovan puoluejärjestön johtaja Nikita Hruštšov.[64]

Kremlin uusi johto ryhtyi heti lieventämään ulkopoliittista jännitystä. Korean sodan lopettaminen hyväksyttiin, suhteet Jugoslaviaan ja Kreikkaan elvytettiin, aluevaatimuksista Turkille luovuttiin ja otettiin esille neljän vallan miehittämän Itävallan asema. Ulkopolitiikassa aktiivisin oli Berija.[65] Pian presidiumin keskuudessa ilmeni valtataistelua. Presidiumin keskuudessa pelättiin että salaisen poliisin päällikkönä Berija saisi liian vahvan aseman. Hänet vangittiin tekaistujen syytteiden perusteella ja teloitettiin. Valtiollinen poliisi järjestettiin uudelleen ja sen vaikutusta maan hallinnossa vähennettiin. Maahan perustettiin valtiollinen turvallisuuskomitea KGB.[64]

Aluksi kollektiivisen johdon näkyvin hahmo oli ollut Malenkov. Hän yritti politiikallaan parantaa työläisten elintasoa lisäämällä kulutustavaroiden tuotantoa. Tähän tavoitteeseen ei kuitenkaan päästy ja Malenkov syrjäytettiin 1955, syytettynä vääränlaisesta talouspolitiikasta. Valta alkoi tämän jälkeen siirtyä yhä enemmän Hruštšovin käsiin. Hruštšov tukijoineen pitivät edelleen raskaan teollisuuden kehittämistä muita teollisuudenaloja tärkeämpänä.[64][66][67]

Hruštšovin politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kosmonautit Juri Gagarin, Pavel Popovitš ja Valentina Tereškova pääsihteeri Nikita Hruštšovin kanssa Leninin mausoleumilla 1963.

Hruštšov irtisanoutui stalinismista ja kritisoi Stalinia tämän hirmuteoista. Hruštšov kohdisti kritiikkinsä Staliniin eikä puolueeseen, vaikkakaan Hruštšov ei ollut itsekään täysin osaton Stalinin ajan rikoksiin, suorittaessaan Stalinin ohjeiden mukaan kommunistipuolueen sisällä puhdistuksia.[68][69] Monia poliittisia vankeja ja entisiä sotilaita vapautettiin työleireiltä.[70] Hruštšoville Stalinin kauden kritisointi oli keino mustamaalata poliittisia vastustajia. Stalinismin poistaminen johti ilmapiirin vapautumiseen. Kulttuurin suojasääksi kutsuttuna ajanjaksona kirjallisuuden ja taiteen alalla voitiin nauttia suuremmasta ilmaisuvapaudesta.[68]

Maataloudessa Hruštšoviin suunnitelmat olivat kunnianhimoisia. Tuotannon lisäämiseksi valtavat maa-alat Pohjois-Kazakstanissa, Etelä-Siperiassa ja Euroopan puoleisen Venäjän lounaisosassa raivattiin maatalouden käyttöön.[71] Kuivilla aroilla uudisviljely ei kuitenkaan sujunut, vaan sato kärsi kuivuudesta ja tuuli puhalsi maaperän päälliskerroksen pois.[71][66] Nämä innovaatiot osoittautuivat myöhemmin luonnolle haitallisiksi. Hruštšovin suunnitelmat maissin kasvattamisesta sekä lihan ja maitotuotannon lisäämisestä epäonnistuivat surkeasti.[67]

Hruštšovin aikana teollisuus hyötyi Siperiasta löydetyistä maakaasuvaroista.[69] Erityisesti kasvatettiin kemianteollisuutta ja öljyteollisuutta. 1960-luvun alussa yksityiset kansalaiset saattoivat kokea elintasonsa parantuneen, mutta elintaso oli edelleen suhteellisen matala.[72] Asuntopulan vuoksi käynnistettiin laaja asuntojen massatuotanto, joka ei täyttänyt korkeita laatuvaatimuksia. Hruštšovkoiksi kutsuttuihin kerrostaloihin asutettiin kaupunkien työväestö.[72] Neuvostoliiton avaruusohjelman menestyksiä olivat ensimmäinen satelliitti Sputnik 1 ja ensimmäinen avaruuslentäjä Juri Gagarin.lähde?

Ulkosuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotilasparaati Punaisella torilla Moskovassa 1964.

Stalinin kuoltua Neuvostoliitto kontrolloi koko Itä-Eurooppaa Jugoslaviaa lukuun ottamatta. Neuvostoliiton Itä-Euroopan satelliittivaltioiden alueella oli neuvostojoukkoja ja niiden oli toimittava Moskovan suostumuksella.[61] Kun Hruštšovin valtaannousun jälkeen poliittinen ilmapiiri vapautui, Budapestissa noustiin Mátyás Rákosin sortohallintoa vastaan vuonna 1956. Uusi johtaja saatiin Imre Nagysta. Aluksi Neuvostoliitto hyväksyi vallanvaihdoksen, mutta kun Unkarin uusi johto ilmoitti hyväksyvänsä monipuoluejärjestelmän ja irtautuvansa Varsovan liitosta, neuvostojoukot tunkeutuivat maahan, kansannousu tukahdutettiin ja Nagy teloitettiin. Unkarin vapaustaistelijat eivät saaneet tukea länsimailta, joiden huomio oli keskittynyt Suezin kriisiin.[61][73] Suhteet länteen paranivat vuosikymmenen lopulla. Ne kuitenkin kiristyivät jälleen, kun Neuvostoliitto ampui alas Yhdysvaltojen vakoilukoneen vuonna 1960 ja seuraavana vuonna Itä-Saksa rakensi Berliiniin Neuvostoliiton ja lännen vyöhykkeen välille muurin.[74][67]

Kiinan ja Neuvostoliiton suhteet alkoivat Hruštšovin aikana viilentyä. Tämä johtui aluksi siitä että Hruštšov teki pesäeroa stalinismiin, mitä Mao ei hyväksynyt. Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko kesti kaikki kaikkiaan 30 vuotta. Kiinan linjaa kommunistisessa leirissä seurasi vain Enver Hoxhan johtama Albania, joka erosi Varsovan liitosta 1961.[75]

Neuvostoliitto pyrki vahvistamaan otettaan kolmannesta maailmasta myöntämällä taloudellista tukea, ennen kaikkea Intialle ja Egyptille. Tavoitteena oli näin myös vahvistaa sosialistien valtaa näissä maissa.[76] Kuubassa Fidel Castron kapinalliset pääsivät valtaan vuonna 1959. Yhdysvalloissa maan suuntautumista sosialismiin katsottiin huolestuneina ja se johti epäonniseen Sikojenlahden maihinnousuun 1961.[77] Seuraavana vuonna Neuvostoliitto asetti Kuubaan ohjuksia.[76][77] Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy reagoi tähän ilmoittamalla että mikäli ohjuksia ei siirretä, Yhdysvallat harkitsisi hyökkäämistä uudelleen Kuubaan, mistä saattaisi seurata ydinsota. Yhdysvallat pidättäytyi hyökkäämästä, mutta asetti Kuuban kauppasaartoon.[77] Kriisi ratkesi kun Hruštšov veti ohjukset pois ja Kennedy lupasi olla hyökkäämättä Kuubaan.[76]

Hruštšovin syrjäyttäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hruštšovin maine sai kolauksen Kuuban ohjuskriisissä. Hruštšov uhmasi kohtaloaan talouspolitiikan alalla tavoittelemalla nopealla aikataululla Yhdysvaltain elintasoa. Useat huonot sadot antoivat Hruštšovin arvostelijoille heidän kaipaamansa tilaisuuden.[78] Maan teollisuuden kasvu oli lisäksi hidastunut.[67] Lokakuussa 1964 Hruštšovin ollessa lomalla keskuskomitea äänesti hänet virasta.[78]

Brežnevin aikakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leonid Brežnev.

Brežnevin talouspolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hruštšovin syrjäyttämisen jälkeen vallan otti jälleen kollektiivinen johto. Vuodesta 1966 puheenjohtajisto tunnettiin nimellä politbyroo.[79] Kollektiivisen johdon muodostivat Aleksei Kosygin, Nikolai Podgornyi ja Leonid Brežnev. Brežnev nimitettiin pääsihteeriksi, Kosygin ministerineuvoston puheenjohtajaksi ja Podgornyi korkeimman neuvoston puheenjohtajaksi. Todelliseksi johtajaksi nousi pian Brežnev.[80]

Brežnev otti tavoitteekseen tehdä maataloudesta tuottavamman.[81][82] Neuvostoliitossa ilmaston vaikutus satoon oli kuitenkin suuri ja huonoina vuosina viljaa jouduttiin ostamaan ulkomailta. Ruoan jakelu- ja varastointijärjestelmät olivat myös puutteelliset.[82][81]

Elintaso Neuvostoliitossa nousi 1960- ja 1970-luvuilla. Tänä aikana reaalipalkat kaksinkertaistuivat. Kulutustavaroiden tuotanto ei kuitenkaan vastannut ostovoiman ja kysynnän kasvua.[82] Kulutushyödykkeiden puute synnytti laittomat markkinat, joilta saattoi saada tavaroita, joita ei virallisia jakelukanavia pitkin ollut mahdollista saada.[82][79] Talouskasvu heikentyi Brežnevin valtakaudella. Neuvostoliitolla oli vaikeuksia pitkien etäisyyksien päässä sijaitsevien raaka-ainevarantojensa hyödyntämisessä.[83] Apua lännestä pyydettiin vain valituissa tapauksissa, kuten italialaisen autovalmistaja Fiatia pyydettiin rakentamaan autotehdas Toljattiin. Auton omistaminen oli kuitenkin keskiverrolle neuvostokansalaiselle mahdotonta.[81]

Kansalaisten kontrollointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pioneereja leirillä.

Hruštšovin jälkeinen hallitus oli jäykän konservatiivinen useiden ongelmien suhteen ja yksilölliselle ilmaisulle annettiin vähemmän liikkumatilaa.[79] Neuvostoliitossa kehitettiin yliopistojärjestelmää 1950-luvulta alkaen ja vuonna 1966 neljä miljoonaa nuorta opiskeli korkeakouluissa.[84] Kohonnut sivistystaso ja lisääntyneet kansainväliset yhteydet toivat haasteita propagandalle.[85] Monet toisinajattelijat ryhtyivät julkaisemaan samizdateja eli maanalaisia lehtiä. Tämä vaati suurta rohkeutta, sillä kiinnijääneitä odottivat ankarat rangaistukset.[86] Monet kirjailijat jättivät Neuvostoliiton 1970-luvulla joko vapaaehtoisesti tai pakotettuna.[85]

Uskonnonharjoittaminen oli Virallisen uskonnollisten asioiden neuvoston valvonnassa. Neuvosto ratkaisi, mitkä seurakunnat sallitaan, ketkä saivat toimia kirkollisissa viroissa ja miten uskonnollisia rakennuksia käytettiin.[87]

Sorron kohteeksi joutuivat myös kansalliset vähemmistöt.[88] Internationalistinen kasvatustyö oli osa Neuvostoliiton eri kansallisuuksien yhteensulauttamisen politiikkaa. Kasvatustyön tärkeä osa oli venäjän kielen opetus.[89]

Brežnevin ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto tuki aseellisesti Pohjois-Vietnamia sodassa Yhdysvaltojen tukemia Etelä-Vietnamin joukkoja vastaan. Pääministeri Aleksei Kosygin esitteli 5. huhtikuuta 1966 Neuvostoliiton kommunistipuolueen 23. puoluekokoukselle uuden viisivuotissuunnitelman ja ilmoitti, että Vietnamin sota oli pakottanut Neuvostoliiton lisäämään sotilasmenojaan. Presidentti Podgornyi vaati 1. kesäkuuta 1966 Neuvostoliiton kaukoidän rajojen puolustuksen lujittamista.[90]

Brežnevin hallinnon suuri huolenaihe oli Neuvostoliiton ylivallan palauttaminen kommunististen valtioiden yhteisöön, heikentämällä Kiinan vaikutusvaltaa. Mao piti Neuvostoliittoa sosialismista luopuneena revisionistina. Maiden suhteet kärjistyivät vuonna 1969, kun kiistanalaisella rajalla neuvostoliittolaiset ja kiinalaiset rajavartijat ajautuivat taisteluihin Ussur-joella.[79] Maon kuolema vuonna 1976 johti kaupan lisääntymiseen maiden välillä, mutta ei suhteiden todelliseen lämpenemiseen.[91]

Ulkopolitiikassa Itä-Euroopan satelliittivaltioissa kyti tyytymättömyys Neuvostoliittoa kohtaan. Tämä ilmeni ennen kaikkea Tšekkoslovakiassa niin sanotun Prahan kevään aikana, kun valtaan nousi Alexander Dubčekin uudistusmielinen hallitus. Neuvostoliitto teki muiden Itä-Euroopan satelliittivaltioiden tukemana sotilaallisen väliintulon ja syrjäytti Dubčekin ja uudistukset peruttiin.[86][92] Tšekkoslovakian tapahtumista juontaa juurensa niin sanottu Brežnevin oppi, jonka mukaan Neuvostoliitto pyrki ylläpitämään ylivaltaansa Itä-Euroopassa.[79]

Puolassa vuosina 1970–1971 hintojen noususta alkunsa saaneet työläisten levottomuudet pakottivat Władysław Gomułkan eroamaan. Työläiset perustivat Solidaarisuus-liikkeen. Korkeimman vallan ottanut kenraali Wojciech Jaruzelski julisti sotatilan Solidaarisuus-liikkeen nujertamiseksi ja liikkeen johtohenkilöt pidätettiin.[93][92]

Liennytys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tšekkoslovakian ja Puolan tapahtumat johtivat suurvaltasuhteiden tilapäiseen heikkenemiseen. Liennytystä tarjosi Länsi-Saksa, joka solmi suhteet Neuvostoliittoon. 1970-luku oli Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välillä liennytyksen aikaa. Yhdysvallat oli vetäytynyt Vietnamista ja lähentynyt Kiinan kanssa. Neuvostoliitolle oli tärkeä parantaa suhteita Yhdysvaltoihin, jotta Kiinan ja Yhdysvaltain välisestä akselista ei tulisi liian vahva. Neuvostoliitto halusi myös lisätä kauppaa lännen kanssa tuodakseen uutta tekniikkaa maahan. Lännessä taas haluttiin hyötyä Neuvostoliiton raaka-ainevaroista.[91] Vuonna 1972 Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon vieraili Moskovassa ja maiden välillä solmittiin ydinaseita rajoittava SALT I -sopimus.[91][79] Liennytyspolitiikan huippukohta oli vuonna 1975 Helsingissä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa solmittu päätösasiakirja, jonka myös Brežnev ja Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford allekirjoittivat. Kokous hyväksyi Euroopassa olemassa olevat rajat ja velvoitti allekirjoittaneet maat kunnioittamaan ihmisoikeuksien perusperiaatteita.[91][79]

Suhteet länteen alkoivat seuraavina vuosina uudelleen viiletä, kun Neuvostoliiton havaittiin rikkovan olennaisesti sopimusten ihmisoikeussäännöksiä.[91][79] Brežnev ja Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter allekirjoittivat toisen SALT-sopimuksen, mutta liennytyspolitiikka haudattiin lopullisesti neuvostojoukkojen miehitettyä Afganistanin 1979. Yhdysvallat ei hyväksynyt Neuvostoliiton sotilasapua afrikkalaisille vapautusliikkeille ja ulkomaisia sotilastukikohtia.[91] Paitsi suhteiden huononemisen kannalta Afganistanin sotaan lähtö osoittautui suureksi virheeksi.[94] Neuvostoliitto ei kyennyt kukistamaan mujahidin-sissien vastarintaa. Sota alkoi käydä kalliiksi ja neuvostosotilaiden uhrimäärä jatkoi kasvamistaan.[95] Brežnev kuoli vuonna 1982. Hänen kuollessaan maa oli poliittisessa ja taloudellisessa taantumassa.[79]

Johdon siirtymäkausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brežnevin kuoltua vuonna 1982 neuvostohallinnon rappeutuminen oli ulkomaailmalle ilmeistä, mutta neuvostojärjestelmä ei ollut valmis rajuhin uudistuksiin.[96] Brežnevin seuraajaksi pääsihteeriksi nimettiin KGB:n entinen johtaja Juri Andropov.[97] Andropov havaitsi neuvostoyhteiskunnan vakavat puutteet ja hän oli myös valmis tekemään ongelmalle jotain. Yhdessä Mihail Gorbatšovin kanssa, josta Andropov teki keskuskomitean pääsihteerin, hän laati liberalisointiin tähtääviä toimia ja työläisille myönnettiin rahakannustimia. Ongelmana oli kuitenkin, että ylimääräinen raha oli työväestölle hyödytöntä, mikäli ei ollut mitään ostettavaa.[98] Taloudellisten kokeilujen lisäksi Andropov ryhtyi kitkemään hallinnon korruptiota, mutta todelliset uudistukset jäivät Andropovin aikana vähiin.[96] Andropov sairastui keväällä 1983 ja jäi syrjään poliittisesta toiminnasta.[97][98]

Politbyroo nimitti Andropovin seuraajaksi vanhoillisen Konstantin Tšernenkon. Andropov onnistui kuitenkin hankkimaan puoluejohdolta lupauksen, että Gorbatšovin vuoro olisi seuraavana.[98] Tšernenko peruutti Andropovin aloittamat korruption vastaiset toimet.[96] Tšernenkon aika puolueen johdossa kesti vain vuoden. Hän kuoli maaliskuussa 1985 ja Mihail Gorbatšov valittiin hänen seuraajakseen.[98]

Neuvostoliitto Gorbatšovin aikakaudella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Neuvostoliitto Gorbatšovin aikakaudella

Uudistusten tarve[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mihail Gorbatšov.

Maan johtoon noustuaan Gorbatšov eteni aluksi varovaisesti.[97][96] Korkeimpien hallintoelinten kokoonpanoa muutettiin siten, että Brežnevin aikakaudella nimitettyjä henkilöitä syrjäytettiin ja virkoihin valittiin Gorbatšovin liittolaisia.[96] Merkittäviä muutoksia tehtiin keskuskomitean kokouksissa 1985. Merkittävimpinä nimeämisinä oli Eduard Ševardnadzen nimitys ulkoministeriksi ja Boris Jeltsinin nimeäminen Moskovan puoluejärjestön johtoon.[97][96]

Suurena tehtävänä Gorbatšovilla oli maan talouden tervehdyttäminen. Maataloustuotannossa ongelma oli, että Neuvostoliitto ei ollut ruoantuotannon suhteen omavarainen, vaan viljaa jouduttiin tuomaan ulkomailta. Teollisuudessa ongelmana oli, että raskaan teollisuuden painottamisella ei ollut enää tulevaisuutta. Kansainvälisessä kilpailussa tuotannon laatu oli tärkeämpää kuin määrä. Gorbatšovin politiikka suuntautui koneteollisuuden kehittämiseen, mutta muiden alojen kehitys jäi huomioimatta.[97] Gorbatšov ryhtyi myös taisteluun suuriin mittoihin kasvanutta alkoholin liikakulutusta vastaan. Hintojen kolminkertaistaminen ja alkoholin myyntipisteiden vähentäminen johti kuitenkin kotipolton lisääntymiseen ja terveyshaittojen kasvamiseen.[97][99]

Glasnost ja perestroika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtaantuloa seuranneiden toimien jälkeen Gorbatšov sai huomata, että kommunistinen puolue oli liian jäykkä organisaatio, jotta uudistuksia olisi voitu toteuttaa.[100] Gorbatšov katsoi, että tarvittiin Neuvostoliiton historian aikana tehtyjä virheitä koskevan avoimen keskustelun käynnistäminen. Tälle käsitteelle annettiin nimitys glasnost eli avoimuus. Keskustelu käytiin puoluejohdon valvonnassa, mutta siitä huolimatta keskustelun avaaminen oli ennenkokematonta.[100] Lisäksi oli talouden tervehdyttämiseksi käynnistettävä perestroika eli uudelleenjärjestäminen.[99]

Lisävauhtia yhteiskunnallisen keskustelun avautumiselle antoi Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus huhtikuussa 1986.[100] Onnettomuutta yritettiin aluksi salata ja sen vakavuutta vähäteltiin.[99] Onnettomuus osoitti kuitenkin, että neuvostoyhteiskunnan väitetty tekninen edistyksellisyys ei vastannut todellisuutta ja että valtion tiukassa kontrollissa olleet tiedotusvälineet eivät kyenneet tarjoamaan kansalaisille tietoa ja ohjeita kriisitilanteessa.[100]

Stalinin kauden puhdistuksia ja henkilöpalvontaa katsottiin kriittisemmin ja monien Stalinia vastustaneiden kunnia palautettiin.[100][99] Avoimuus tuli ilmi myös kaunokirjallisuuden alalla, missä voitiin nyt julkaista monien sellaisten kirjailijoiden teoksia, jotka olivat aiemmin tulleet vaiennetuiksi. Uutta oli myös se, että myös poliittisten toisinajattelijoiden sallittiin saada kirjoituksiaan julkisuuteen.[100]

Vanhoillisemman puoluejohdon hyväksyntää glasnost ja perestroika eivät saaneet.[99] Kesäkuussa 1988 pidetyssä puoluekonferenssissa Gorbatšov ajoi läpi radikaaleja uudistuksia, joilla vähennettiin kommunistisen puolueen valtaa. Käytännössä kyse oli maan demokratisoinnista, jolla oli kansalaisten laaja tuki.[100][101]

Ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perestroikan ulkopoliittisena tavoitteena oli parantaa suhteita Yhdysvaltoihin.[100] Gorbatšov myönsi sen tosiasian, että Neuvostoliiton talous ei sallinut sitä, että maa käytti viidesosan bruttokansantuotteestaan asevarusteluun.[102] Neuvostoliitto ei voinut pysyä varustelukilpailussa Yhdysvaltojen kehityksessä mukana, minkä johdosta Gorbatšov ehdotti useasti ydinaseiden vähentämistä. Sotilasjohdon vastustuksesta välittämättä Gorbatšov ehdotti Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganille kaikista ydinaseista luopumista vuoteen 2000 mennessä.[102][100] Yhdysvallat suhtautui tähän epäilevästi, eivätkä amerikkalaiset olleet valmiita lakkauttamaan tähtien sota -puolustusjärjestelmäänsä.[102]

Gorbatšov pyrki myös parantamaan suhteita Länsi-Euroopan maihin. Tämän todellisena syynä oli estää Yhdysvaltain vaikutusvallan kasvaminen liian suureksi. Lännessä Gorbatšov nauttikin suurta arvostusta.[100] Afganistanin sota saatiin myös päätökseen, kun Neuvostoliitto veti joukkonsa Afganistanista.[102]

Kremlissä tapahtuneet muutokset käynnistivät uudistusvaatimuksia myös itäblokin maiden keskuudessa. Neuvostoliiton suhtautuminen Itä-Euroopan maihin muuttui ratkaisevasti vuonna 1987, jolloin Gorbatšov irtisanoutui Brežnevin opista ja ilmoitti että Neuvostoliitto ei aio puuttua Itä-Euroopan maiden sisäisiin asioihin. Neuvostoliiton linjanmuutos johti sarjaan vallankumouksia vuonna 1989. Puolassa, Unkarissa, Tšekkoslovakiassa, Bulgariassa ja Itä-Saksassa kommunistihallitukset kukistuivat rauhanomaisesti, ainoastaan Romaniassa vallansiirto johti väkivaltaisuuksiin. Seuraavana vuonna Gorbatšov suostui vielä Saksan jälleenyhdistymiseen ja Itä-Saksan olemassaolon päättymiseen itsenäisenä valtiona.[103][104]

Gorbatšov palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla Itä-Euroopan rauhanomaisten vallanvaihdosten ansiosta.[105] Todellisuudessa Gorbatšovilla ei juuri ollut muita vaihtoehtoja kuin sallia Itä-Euroopan poliittisen ilmapiirin vapautuminen. Perestroikan kauden myönteiset saavutukset olisivat romahtaneet hetkessä, mikäli Neuvostoliitto olisi puuttunut Itä-Euroopan tapahtumiin. Tällöin Neuvostoliitto ei myöskään olisi enää voinut luottaa itäblokin maiden lojaaliuteen. Myös taloudelliset tekijät vaikuttivat tilanteeseen, Neuvostoliitolla ei ollut mahdollisuutta tarjota taloudellista tai aineellista tukea satelliittivaltioilleen, ja Gorbatšovin politiikka laittoi etusijalle Neuvostoliiton oman sisäisen kehityksen.[103]

Kansallisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gorbatšov pyrki siirtämään vastuuta keskushallinnolta alueille, mikä sisälsi poliittisia riskejä. Kansallismielisyys alkoi nostaa päätään etenkin Virossa, Latviassa ja Liettuassa. Näissä maissa voitiin vapaamman ilmapiirin myötä perustaa jälleen kansallismielisiä puolueita, jotka ilmoittivat halunsa irtaantua Neuvostoliitosta. Kansallismielisyys levisi myös Ukrainaan ja Georgiaan.[106] Armeniassa ja Azerbaidžanissa tämä kehitys ei sujunut rauhanomaisesti, vaan se käynnisti Vuoristo-Karabahin sodan. Kiista koski Vuoristo-Karabahin erillisaluetta, jota islamilainen Azerbaidžan hallinnoi, mutta väestön enemmistön muodostivat kristityt armenialaiset.[103][106][107] Rauhoittaakseen tilanteen neuvostohallinto otti alueen väliaikaisesti suoraan hallintaansa vuosina 1988–1989, mutta Gorbatšovin oli edettävä kiistan ratkaisussa varovaisesti, jotta se ei olisi suututtanut Neuvostoliiton suurta muslimivähemmistöä.[106][107] Alueen tilannetta pahensi Armenian suuri maanjäristys vuonna 1988.[103]

Levotonta oli myös Georgiassa, missä abhaasit ja osseetit kapinoivat georgialaista hallitusta vastaan.[103] Georgian tilanne kärjistyi mielenosoituksiksi huhtikuussa 1989, kun nationalistiset mielenosoittajat osoittivat mieltään Tbilisissä puolueen johtoa vastaan. Neuvostojoukot avasivat tulen rauhanomaisia mielenosoittajia vastaan ja 20 ihmistä sai surmansa.[106][107] Moldovassa taas kahnausta oli moldovalaisten ja alueelle muuttaneiden venäläisten välillä.[103] Myös Keski-Aasian tasavalloissa Uzbekistanissa ja Tadžikistanissa ja oli levottomuuksia eri kansallisuuksien välillä. Tadžikistanissa tilanne jatkui sisällissotana pitkälle 1990-luvulle asti.[103][108] Kansallisten ristiriitojen lisäksi erityisesti Uzbekistanissa olivat ongelmana pahenevat ekokatastrofit, Neuvostoliiton kehittäessä alueen teollisuutta ympäristöstä välittämättä. Erityisen pahaksi oli muodostunut Araljärven tila.[109]

Neuvostoliiton hajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gorbatšovin viimeinen yritys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mihail Gorbatšovin saavutukset 1980-luvun loppupuoliskolla olivat huomattavat. Hän oli reilun puolen vuosikymmenen aikana lopettanut kommunistisen puolueen yksinvallan, sallinut ortodoksisen kirkon toimintavapauden, tuonut maahan sananvapauden, lopettanut valtion taloudellisen monopolin ja antanut taloudellisen liikkumavapauden neuvostotasavalloille ja yksityisyrittäjyydelle, supistanut maan asevoimia ja ottanut ne demokraattisempaan valvontaan, sallinut Itä-Euroopan maiden harjoittaa vapaata politiikkaa ja normalisoinut Neuvostoliiton ulkosuhteet Yhdysvaltoihin ja Länsi-Eurooppaan.[110]

Gorbatšovin yritykset maan kansantalouden parantamiseksi olivat kuitenkin epäonnistuneet tai toteutus oli jäänyt keskeneräiseksi. Maan bruttokansantuote oli laskussa, valtio ei kyennyt keräämään entiseen tapaan verotuloja eikä menoja onnistuttu supistamaan. Hallinnon päätös laskea liikkeelle lisää ruplia ei ratkaissut ongelmaa, vaan johti inflaation kasvuun. Vanhoilliset katsoivat että uudistuksissa oli menty jo liian pitkälle. Radikaalimmat uudistajat taas pitivät toimia riittämättöminä ja vaativat talouden vapauttamista, jotta palkat ja kulutustavaroiden hinnat vakiintuisivat luonnolliselle tasolle.[110]

Uudistusmielistä linjaa ajaneen Boris Jeltsinin suosio kasvoi. Gorbatšov jakoi monet Jeltsinin näkemykset, mutta ei hyväksynyt tämän toimintatapoja.[110] Jeltsin valittiin vuonna 1990 Venäjän korkeimman neuvoston eli parlamentin puheenjohtajaksi.[107] Jeltsinin suosio pakotti Gorbatšovin lähentymään vanhoillisemman linjan kannattajia liittolaisia saadakseen.[110][107] Gorbatšov pyrki vastaamaan Jeltsinin haasteeseen keskittämällä vallan itselleen ja ehdotti Neuvostoliiton presidentin viran perustamista. Tämän perustuslakimuutoksen mentyä läpi hän ajoi uutena presidenttinä uudenlaista liittosopimusta vuoden 1990 aikana.[111]

Uudella liittosopimuksella Gorbatšov yritti sovitella kansallisia ristiriitoja vuodesta 1990 lähtien vanhanmallisen liittovaltiorakenteen hallitulla purkamisella, mikä antaisi tasavalloille suuremmat vapaudet ja keskushallinnolle jäisi lähinnä vain ulko- ja puolustuspolitiikka.[110] Ehdotus uudesta liittovaltiomuodosta julkistettiin marraskuussa 1990 ja siitä järjestettiin kansanäänestys huhtikuussa 1991. Gorbatšovin ajama uudistus sai kansanäänestyksessä enemmistön, mutta Viro, Latvia, Liettua, Moldova, Georgia ja Armenia kieltäytyivät järjestämästä äänestystä. Nämä maat järjestivät oman kansanäänestyksensä, jossa niiden asukkaat antoivat tukensa maiden itsenäistymiselle.[111]

Johtava rooli neuvostotasavaltojen kapinassa keskusvaltaa vastaan oli Baltian mailla. Näissä oli järjestäytynyt suurempaa itsemääräämisoikeutta ajavia poliittisia puolueita. Myös näiden maiden kommunistiset puolueet ajoivat samaa linjaa.[110] Baltian maat olivat jo antaneet suvereniteettijulistuksen vuosina 1988 ja 1989, jonka mukaan niiden omat lait syrjäyttävät Neuvostoliiton lait.[107] Ensin neuvostovallasta irtaantui Liettua, joka ilmoitti maan valtiollisen itsenäisyyden palauttamisesta maaliskuussa 1990. Latvia ja Viro tekivät saman päätöksen myöhemmin samana vuonna.[110]

Baltian tapahtumat herättivät huolta Neuvostoliiton johdossa ja Gorbatšov halusi katkaista maiden itsenäistymiskehityksen. Kun itsenäistymisneuvotteluissa ei tapahtunut edistystä, ryhtyivät Liettuassa ja Latviassa jo olleet Neuvostoliiton erikoisjoukot palauttamaan järjestystä sotilaallisin toimin tammikuussa 1991. Syntyneissä levottomuuksissa usea siviili sai surmansa. Gorbatšov sanoutui irti väkivaltaisuuksista ja vakuutti että toimiin oli ryhdytty hänen tietämättään, mikä ennestään heikensi hänen asemaansa. Tapahtumien jälkeen Liettua, Latvia ja Viro tulivat entistä vakuuttuneimmiksi itsenäistymispäätöksensä oikeutuksesta.[110]

Tukea Baltian maat saivat Jeltsiniltä, joka tuomitsi Baltiassa käytetyt sotilaalliset toimet ja antoi tukensa näiden itsenäistymiselle.[110][107] Jeltsin ei kuitenkaan kannattanut Neuvostoliiton hajoamista. Hän toivoi alun perin uuden liittovaltion luomista, jossa liittotasavallat muodostaisivat valtioliiton kahden- ja monenvälisillä sopimuksilla, ja jossa Venäjä olisi merkittävin jäsen.[107] Baltian maiden irtaantumista kohtalokkaammaksi Gorbatšoville muodostui syntynyt kaksoisvalta. Huhtikuussa 1991 myös Venäjälle hyväksyttiin Neuvostoliitosta riippumaton perustuslaki, jonka myötä maassa järjestettiin presidentinvaali. Kesäkuussa 1991 järjestetyissä vaaleissa Jeltsinistä tuli ensimmäinen vapailla vaaleilla valittu Venäjän valtionpäämies. Tämä korosti Jeltsinin ja Gorbatšovin eroa; Jeltsin oli vaaleilla valittu johtaja, kun Gorbatšov edusti hajoamassa olevaa kommunistista puoluetta ja vanhoillista neuvostokoneistoa.[110]

Vallankaappausyritys ja maan hajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Boris Jeltsin elokuussa 1991.

Nähdessään vallan olevan lipeämässä Gorbatšov lähestyi Jeltsinin linjaa ja ehdotti uutta, entistä pitemmälle menevää liittosopimusta.[110] Tämä oli liikaa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen vanhoilliselle siivelle, joka ryhtyi elokuussa 1991 vallankaappausyritykseen.[110] Vallankaappausyrityksen tavoitteena oli lakkauttaa glasnost- ja perestroika-politiikka ja estää kansallisia vähemmistöjä irtautumasta Neuvostoliitosta.[112] Tapahtuma-aikana 19. elokuuta 1991 Gorbatšov oli loma-asunnollaan Krimillä. Varapresidentti Gennadi Janajevin ja eräiden muiden vanhoillisten kommunistien toimesta perustettu poikkeustilakomitea julisti että Gorbatšov on sairas ja hänet on vapautettu presidentin virastaan.[110][113]

Poikkeustilakomitean toimet saivat aikaan mielenosoituksia Leningradissa ja Moskovassa.[113] Venäjän presidentti Boris Jeltsin ryhtyi johtamaan toimia poikkeustilakomiteaa vastaan. Vallankaappausjohtajat olivat valmistautuneet huonosti toimiinsa. Vallankaappaajilla ei ollut takanaan armeijan tukea eivätkä he onnistuneet valtaamaan Venäjän parlamenttitaloa.[110][112] Jeltsin julisti tiedotusvälineille päätöksensä olla tottelematta vallankumousjohtajia tuekseen saapuneen panssarivaunun katolta. Vallankaappaushankkeessa mukana olleet vangittiin. Kommunistinen puolue kiellettiin määräajaksi, minkä vuoksi myös Gorbatšov joutui eroamaan puoluetehtävistään.[110] Gorbatšov palasi Moskovaan valtansa menettäneenä. Hän oli edelleen Neuvostoliiton presidentti, mutta kaikki päätösvalta oli siirtynyt Jeltsinille.[110][113]

Jeltsin tunnusti Baltian maiden itsenäisyyden ja antoi neuvostojoukoille määräyksen poistua Baltian maiden alueelta. Elokuun 1991 tapahtumat kiihdyttivät muidenkin osatasavaltojen irtaantumishalukkuutta. Jeltsin yritti neuvotella muiden neuvostotasavaltojen kanssa löyhästä liittovaltiosta, mutta tämä yritys kariutui kun Ukraina julistautui itsenäiseksi kansanäänestyksen jälkeen joulukuussa 1991.[110] Muutamaa päivää myöhemmin Venäjä, Ukraina ja Valko-Venäjä julkistivat keskinäisen sopimuksen Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) perustamisesta ja vuoden 1922 valtioliittosopimuksen hylkäämisestä.[110][113] IVY:n tarkoitus oli helpottaa maiden välistä taloudellista yhteistyötä ja alueellisen turvallisuuden takaamista ja siihen liittyi kaksitoista entistä neuvostotasavaltaa. Baltian maat kieltäytyivät lähtemästä mukaan IVY-yhteistyöhön.[110][113]

Joulupäivänä 1991 Mihail Gorbatšov piti viimeisen puheensa Neuvostoliiton presidenttinä, ja ilmoitti Neuvostoliiton olemassaolon päättymisestä vuoden vaihtuessa.[110]

Neuvostoliiton jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton hajoamisen syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksinkertaistaen voidaan Neuvostoliiton hajoamisen syynä pitää sosialistisen yhteiskuntarakenteen toimimattomuutta. Se ei enää sopinut kansainvälistyvään ja teknisesti kehittyneeseen maailmaan. Ennen Gorbatšovia vallassa olleet neuvostojohtajat kykenivät valvomaan Neuvostoliiton ulkopuolelta tulevia vaikutteita ja jäljittelemään lännen teknisiä saavutuksia. 1980-luvun kansainvälistyvässä maailmassa tämä ei enää ollut mahdollista. Neuvostoliiton hajoamisen syyt olivat kuitenkin moninaiset.[114]

Hajoamista jouduttaviin tekijöihin voidaan lukea poliittisen järjestelmän puutteiden lisäksi myös kommunistisen puolueen sisällä velloneet eripuraisuudet. Maan päätöksiä tekevä poliittinen eliitti oli vieraantunut tavallisten kansalaisten elämästä. Perestroikan myötä tavalliset kansalaiset saattoivat tuoda mielipiteensä esiin ja huomata että monet muut ajattelevat samoin kuin he. Neuvostojärjestelmän perustuminen väkivallalle vankileireineen, puhdistuksineen ja karkotuksineen alkoi tulla kansan tietoisuuteen.[114]

Neuvostoliitto oli epäonnistunut myös taloudellisesti. Talousjärjestelmä oli jähmeä ja uudistumiskyvytön. Yksityisomaisuuden puuttumisen vuoksi yksityisyrittäjyyttä ei ollut. Äärimmilleen viedyn tasa-arvoajattelun vuoksi vastuun kantamiseen ei ollut kannustimia ja vallitsi laaja piittaamattomuus. Taloutta kehitettiin välittämättä luonnosta, mikä johti laajoihin ympäristötuhoihin.[114]

Maan hajoamiseen vaikuttivat myös kansalliset ristiriidat. Neuvostoliitto julisti kaikkien kansallisten ryhmien tasavertaisuutta ja itsemääräämisoikeutta, mutta todellisuudessa venäläisillä oli muihin kansallisuuksiin nähden ylivalta.[114] Neuvostoliiton kansainvälinen asema alkoi myös muuttua sen itsensä kannalta epäedulliseen suuntaan. Neuvostoliitto ei enää kyennyt toimimaan uskottavasti kolmannen maailman maiden puolestapuhujana. Kilpavarustelu söi Neuvostoliiton voimavaroja ja edesauttoi maan taloudellista rappiota.[114]

Neuvostoliiton perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton seuraajavaltiot:

Suurimmassa osassa entisistä neuvostotasavalloista jälkikommunistiseen kauteen siirtyminen ei merkinnyt vanhojen ongelmien poistumista. Ainoastaan Viro, Latvia ja Liettua selviytyivät poliittisesti ja taloudellisesti kunniakkaasti Neuvostoliiton romahtamista seuranneen murroskauden aikana. Monissa Neuvostoliiton seuraajavaltioissa demokratia ei ole vakiintunut, vaan valta säilyi samalla poliittisella eliitillä, joka vain hylkäsi kommunistisen ideologian. Maiden sisälle jäi myös ratkaisemattomia kansallisia ja alueellisia kiistoja.[9] Vaikka maan hajoaminen sujui suhteellisen rauhanomaisesti, synnytti muuttunut tilanne konflikteja ja levottomuuksia joidenkin valtioiden rajoilla.[115] Kaukasiassa kansalliset kiistat kärjistyivät Tšetšenian sodaksi.[116]

Neuvostoliiton hajottua Venäjä julistautui sen seuraajavaltioksi, perien muun muassa Neuvostoliiton paikan YK:n turvallisuusneuvostossa. Venäjä ilmoitti pitävänsä kiinni Neuvostoliiton solmimista kansainvälisistä sopimuksista, kuten aseidenriisuntasopimuksista. Ukraina, Kazakstan ja Valko-Venäjä luovuttivat omille alueilleen jääneet ydinaseet Venäjälle ja julistautuivat itse ydinaseettomiksi. Tämä vahvisti Venäjän asemaa IVY-alueen sotilaallisen turvallisuuden ylläpitäjänä. Neuvostoliiton jälkeen perustettu Itsenäisten valtioiden yhteisö ei talousliittona kehittynyt nopeasti, sillä jokaisella siihen liittyneellä maalla oli omat ongelmansa ratkottavanaan. Maiden välillä oli myös eripuraa, Venäjä halusi olla IVY:n keskeisin toimija ja muiden maiden etuuksien puolestapuhuja. Keski-Aasian maille tämä sopi, mutta Kaukasuksen maat ja Ukraina halusivat itsenäisemmän aseman.[9]

Hallinnollisesti Venäjän federaatio jatkoi Neuvostoliiton tiellä, vaikka kommunistinen ideologia oli muuttunut venäläiskansalliseksi ideologiaksi. Venäjän hallintorakenne perustettiin suoraan entisen Neuvostoliiton rakenteiden tilalle, muuttamatta hallintorakenteita paljoakaan. Venäjän hallinto ei myöskään ole tehnyt tiliä Neuvostoliiton aikaisista ihmisoikeusrikoksista.[117]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Birnbaum, Immanuel: Neuvostoliiton historia. (Kleine Geschichte der Sowjetunion, 1964.) Suomentanut Markku Mannila. Gummerus, 1966.
  • Kirkinen, Heikki (toim.): Venäjän historia. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-15799-X.
  • Luukkanen, Arto: Neuvostojen maa. Neuvostoliiton historia 1917–1991. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-3889-2.
  • Neville, Peter: Matkaopas historiaan: Venäjä. (A Traveller’s History of Russia, 1997.) Suomentanut Alpo Juntunen. Kuopio: Puijo, 1998. ISBN 951-579-080-8.
  • Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho. Helsinki: Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d Siegelbaum, Lewis: Famine of 1921–1922 Seventeen Moments in Soviet History. 17.6.2015. Michigan State University. Viitattu 2.4.2022. (englanniksi)
  2. ↑ a b c Neuvostoliitto – ja kuinka siitä tuli jälleen Venäjä Yle. Viitattu 4.12.2021.
  3. ↑ a b c d Kirkinen 2000, s. 363–369.
  4. ↑ a b c d e f g Kirkinen 2000, s. 404–407.
  5. ↑ a b Wheatcroft, Stephen G.: Victims of Stalinism and the Soviet Secret Police: The Comparability and Reliability of the Archival Data. Not the Last Word (PDF) Europe-Asia Studies. 2/1999. Viitattu 2.4.2022. (englanniksi)
  6. ↑ a b Wolowyna, Oleh: A Demographic Framework for the 1932–1934 Famine in the Soviet Union Journal of Genocide Research. lokakuu 2020. Viitattu 2.4.2022. (englanniksi)
  7. ↑ a b c d e Neville 1998, s. 248–249.
  8. ↑ a b c d e f g h i j k l m The War Years U.S. Library of Congress. Viitattu 4.12.2021. (englanniksi)
  9. ↑ a b c Kirkinen 2000, s. 536–544.
  10. ↑ a b c d Birnbaum 1966, s. 7–16.
  11. ↑ Kirkinen 2000, s. 334–337.
  12. ↑ Birnbaum 1966, s. 155.
  13. ↑ Birnbaum 1966, s. 26.
  14. ↑ Birnbaum 1966, s. 12.
  15. ↑ Kirkinen 2000, s. 220–221.
  16. ↑ Hovi, Kalervo: Puolan historia. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-11207-4.
  17. ↑ a b Kiljunen, Kimmo: MMM Valtiot ja liput, s. 198–202. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-18177-7.
  18. ↑ Russia U.S. Library of Congress. Viitattu 4.12.2021. (englanniksi)
  19. ↑ Kirkinen 2000, s. 372–375.
  20. ↑ Kirkinen 2000, s. 375–378.
  21. ↑ a b c Kirkinen 2000, s. 378–382.
  22. ↑ a b Neville 1998, s. 222.
  23. ↑ a b c d e f g h i j The Era of the New Economic Policy U.S. Library of Congress. Viitattu 4.12.2021. (englanniksi)
  24. ↑ Creation of Tajikistan U.S. Library of Congress. Viitattu 4.12.2021. (englanniksi)
  25. ↑ Kirkinen 2000, s. 383–384.
  26. ↑ a b Kodin suuri tietosanakirja 9, s. 421–422, 434. Helsinki: Weilin+Göös, 1977. ISBN 951-35-1280-0.
  27. ↑ Kirkinen 2000, s. 385–389.
  28. ↑ a b c d Salomaa 2018, s. 223–224, 242–243, 321, 360–361.
  29. ↑ a b Neville 1998, s. 227–229.
  30. ↑ a b c d e Kirkinen 2000, s. 389–392.
  31. ↑ a b c Neville 1998, s. 229–232.
  32. ↑ a b c d e f g h i j k l m Transformation and Terror U.S. Library of Congress. Viitattu 4.12.2021. (englanniksi)
  33. ↑ a b c Kirkinen 2000, s. 392–394.
  34. ↑ a b c Neville 1998, s. 232–235.
  35. ↑ a b c d Kirkinen 2000, s. 394–397.
  36. ↑ Kirkinen 2000, s. 397–399.
  37. ↑ Kirkinen 2000, s. 403.
  38. ↑ a b Neville 1998, s. 235–239.
  39. ↑ a b Kirkinen 2000, s. 409–410.
  40. ↑ a b c d e f g Neville 1998, s. 240–243.
  41. ↑ Hyytiä, Osmo: Viron kohtalontie 1933...1939...1940, s. 25-37. Yliopistopaino, 1992. ISBN 951-570-143-0.
  42. ↑ Hyytiä, Osmo: Viron kohtalontie 1933...1939...1940, s. 45. Yliopistopaino, 1992. ISBN 951-570-143-0.
  43. ↑ a b Kirkinen 2000, s. 419–422.
  44. ↑ Tanner, Väinö: Olin ulkoministerinä talvisodan aikana, s. 32. Tammi, 1950.
  45. ↑ a b c d e f g Kirkinen 2000, s. 422–427.
  46. ↑ a b c d e f g h i j Kirkinen 2000, s. 427–432.
  47. ↑ a b c Neville 1998, s. 245.
  48. ↑ a b c d e Kirkinen 2000, s. 450–454.
  49. ↑ a b c d e f g h i Neville 1998, s. 246–248.
  50. ↑ a b c Stalingrad: Hitlerin ja Stalinin kaksintaistelu historianet.fi. Viitattu 4.12.2021.
  51. ↑ a b c Kirkinen 2000, s. 438–440.
  52. ↑ a b Kirkinen 2000, s. 436–438.
  53. ↑ a b c d e f g h Kirkinen 2000, s. 440–444.
  54. ↑ a b Kirkinen 2000, s. 444–450.
  55. ↑ Birnbaum 1966, s. 74–101.
  56. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Reconstruction and Cold War U.S. Library of Congress. Viitattu 4.12.2021. (englanniksi)
  57. ↑ a b Kirkinen 2000, s. 456–458.
  58. ↑ a b c d Kirkinen 2000, s. 458–461.
  59. ↑ a b c Neville 1998, s. 249–250.
  60. ↑ a b Kirkinen 2000, s. 463–464.
  61. ↑ a b c Neville 1998, s. 264–265.
  62. ↑ Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958, s. 129-131. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9.
  63. ↑ Neville 1998, s. 251–252.
  64. ↑ a b c Kirkinen 2000, s. 466–467.
  65. ↑ Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958, s. 301. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9.
  66. ↑ a b Neville 1998, s. 253–255.
  67. ↑ a b c d The Khrushchev Era U.S. Library of Congress. Viitattu 4.12.2021. (englanniksi)
  68. ↑ a b Kirkinen 2000, s. 473–476.
  69. ↑ a b Neville 1998, s. 255–257.
  70. ↑ Neville 1998, s. 260–261.
  71. ↑ a b Kirkinen 2000, s. 467–470.
  72. ↑ a b Kirkinen 2000, s. 470–473.
  73. ↑ Kirkinen 2000, s. 476–481.
  74. ↑ Neville 1998, s. 265–267.
  75. ↑ Neville 1998, s. 267–268.
  76. ↑ a b c Kirkinen 2000, s. 481–482.
  77. ↑ a b c Neville 1998, s. 269–270.
  78. ↑ a b Neville 1998, s. 271–272.
  79. ↑ a b c d e f g h i The Brezhnev Era U.S. Library of Congress. Viitattu 4.12.2021. (englanniksi)
  80. ↑ Kirkinen 2000, s. 482–484.
  81. ↑ a b c Neville 1998, s. 272–273.
  82. ↑ a b c d Kirkinen 2000, s. 478–488.
  83. ↑ Kirkinen 2000, s. 484–486.
  84. ↑ Neville 1998, s. 276.
  85. ↑ a b Kirkinen 2000, s. 488–492.
  86. ↑ a b Neville 1998, s. 274–276.
  87. ↑ Küng, Andres: Unelma vapaudesta. Passiivinen vastarinta nyky-Baltiassa, s. 60-63. Tampere: Kustannuspiste, 1979. ISBN 951-95192-9-7.
  88. ↑ Neville 1998, s. 273.
  89. ↑ Sinilind, Sirje: Viro ja Venäjä. Huomioita Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikasta Virossa 1940–1984, s. 55, 92. Helsinki: Alea-kirja, 1985. ISBN 951-9272-97-6.
  90. ↑ Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 35, 43. Otava, 1966.
  91. ↑ a b c d e f Kirkinen 2000, s. 494–496.
  92. ↑ a b Kirkinen 2000, s. 492–494.
  93. ↑ Neville 1998, s. 279–280.
  94. ↑ Neville 1998, s. 281–282.
  95. ↑ Sergejeff, Andrei: Afganistanin historia. Silkkitietä kulttuurien risteykseen, s. 181–282. Helsinki: Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-219-4.
  96. ↑ a b c d e f The Leadership Transition Period U.S. Library of Congress. Viitattu 4.12.2021. (englanniksi)
  97. ↑ a b c d e f Kirkinen 2000, s. 497–500.
  98. ↑ a b c d Neville 1998, s. 283–284.
  99. ↑ a b c d e Neville 1998, s. 287–289.
  100. ↑ a b c d e f g h i j Kirkinen 2000, s. 500–511.
  101. ↑ Gorbachev's Reform Dilemma U.S. Library of Congress. Viitattu 4.12.2021. (englanniksi)
  102. ↑ a b c d Neville 1998, s. 298–299.
  103. ↑ a b c d e f g Kirkinen 2000, s. 512–523.
  104. ↑ Neville 1998, s. 290–292.
  105. ↑ New Thinking: Foreign Policy under Gorbachev U.S. Library of Congress. Viitattu 4.12.2021. (englanniksi)
  106. ↑ a b c d Neville 1998, s. 292–295.
  107. ↑ a b c d e f g h Nationality Ferment U.S. Library of Congress. Viitattu 4.12.2021. (englanniksi)
  108. ↑ Neville 1998, s. 300–301.
  109. ↑ The 1980s U.S. Library of Congress. Viitattu 4.12.2021. (englanniksi)
  110. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Kirkinen 2000, s. 523–529.
  111. ↑ a b Luukkanen 2004, s. 336–344.
  112. ↑ a b Neville 1998, s. 304–305.
  113. ↑ a b c d e The August Coup and Its Aftermath U.S. Library of Congress. Viitattu 4.12.2021. (englanniksi)
  114. ↑ a b c d e Kirkinen 2000, s. 530–535.
  115. ↑ Lachert, Jakub: Post-Soviet Frozen Conflicts: A Challenge for European Security warsawinstitute.org. 4.12.2021. Viitattu 13.11.2021.
  116. ↑ Neville 1998, s. 314–316.
  117. ↑ Luukkanen 2004, s. 347–351.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Figes, Orlando: Kuiskaajat. (The Whisperers. Private Life in Stalin’s Russia, 2007.) Suomentaneet Markku Päkkilä ja Vappu Orlov. Helsinki: Siltala, 2011. ISBN 978-952-234-050-4.
  • Figes, Orlando: Vallankumouksen Venäjä 1891–1991. (Revolutionary Russia, 1891–1991. A History, 2014.) Suomentanut Kalevi Suomela. Helsinki: Siltala, 2021. ISBN 978-952-234-808-1.
  • Jussila, Osmo: Neuvostoliiton tragedia. Utopiasta vankileirien saaristoksi. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26521-4.
  • Karlsson, Klas-Göran: Vaino ja vaikeneminen. Neuvostohallinnon sota omia kansalaisiaan vastaan. (Terror och tystnad. Sovjetregimens krig mot den egna befolkningen, 2003.) Suomentanut Petri Stenman. Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2005. ISBN 952-471-427-2.
  • Lewin, Moshe: Neuvostoliiton vuosisata. (The Soviet Century, 2005.) Suomentanut Petri Stenman. Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2006. ISBN 952-471-808-1.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Neuvostoliiton_historia&oldid=22059374#Stalinin_kuolema_ja_valtataistelu”