Suuri adressi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suuri adressi kerättiin Suomessa ensimmäisenä sortokautena vuonna 1899 vastustamaan Suomen suuriruhtinas keisari Nikolai II:n 15. helmikuuta 1899 allekirjoittamaa helmikuun manifestia. Silloiset ylioppilaat hiihtivät kylästä kylään keräten yli puoli miljoonaa nimeä yhdessätoista päivässä.

Adressin syntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun manifestin julkaisemisen jälkeisenä päivänä arkkitehti Harald Neovius oli saanut ajatuksen keisarille laadittavasta kirjelmästä. Hän kertoi ajatuksestaan ensin sisarelleen Dagmar Neoviukselle, joka piti ajatuksesta. Hän sopi veljensä kanssa, että kutsutaan ihmisiä koolle keskustelemaan ajatuksesta. Kokous pidettiin, mutta Dagmar Neovius sai sen kestäessä kutsun saapua Elise von Alfthanin luokse, missä oli myös käynnissä keskustelu keisarille lähetettävän kirjelmän laatimisesta.[1]

Helmikuun suuri kansalaiskokous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maanantaina 20. helmikuuta pidettiin Helsingin Ateneumissa uusi suuri salainen kansalaiskokous, jossa päätettiin koettaa saada aikaan hallitsijalle annettava kansanadressi mahdollisimman lukuisine allekirjoituksineen, jotta Nikolai Bobrikov saisi nähdä, ettei Suomen perustuslakien loukkaaminen ollut herättänyt tyytymättömyyttä vain pienessä osassa kansaamme, kuten hän apulaisineen oli väittänyt[2][3][4]

Kokouksen olivat kutsuneet koolle professorit Fridolf Gustafsson ja M. G. Schybergson ja varatuomari R. Elfving. Ajatuksen toteuttamiseksi valittiin kaksitoista jäseninen alitoimikunta.[1][5]

Adressin sanamuodon laati senaattori Leo Mechelin Wilhelm Chydeniuksen luonnoksen mukaan.[6]

Adressin kerääminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adressiin kerättiin 11 päivän aikana 522 931 allekirjoitusta. Lukumäärä oli varsin suuri, sillä tuolloin Suomen väkimäärä oli noin 2,5 miljoonaa ja senaikaisilla kulkuvälineillä ihmisten tavoittaminen harvaan asutussa maassa oli hankalaa ja hidasta.[7]

Eri puolilla Suomea pidettiin kokouksia, joissa selostettiin adressin tarkoitusta. Kokouspaikkoina olivat suuret huoneistot ja kirkot.[8]

Isänmaallinen innostus oli valtava. Esimerkiksi Rovaniemeltä hiihdettiin 150 kilometriä Kittilään keräämään sikäläisiltä nimiä adressiin ankarasta pakkasesta välittämättä. Kun Kittilän nimet oli saatu, valittiin valtuutettu Juho Anttila viemään nimet perille. Hän kulki ensin hiihtäen 200 km ja hevosella 150 km lähimmälle rautatieasemalle, josta hän jatkoi junalla Helsinkiin.[9] Kuvaavaa innostuksessa oli, että Matti Kurikka sai työväenliikkeenkin puolelta paheksuvia kommentteja ehdottaessaan Työmies-lehden pääkirjoituksessa, ettei adressia tulisi allekirjoittaa.[10]

Suuren lähetystön lähtö Pietariin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maanantaina 13. maaliskuuta loputkin niin sanotun suuren lähetystön jäsenet olivat saapuneet Helsinkiin, ja he saivat Senaatintorilla osakseen helsinkiläisten kunnianosoituksia. Sen jälkeen heistä useimmat lähtivät ylimääräisellä junalla puoli kahdeksan aikoihin Pietariin.[11][12]

Pitäjittäin ja kaupungeittain oli koko maasta valittu 500 miehen lähetystö, joka lähti 13.–20.3.1899 viemään adressia keisarille. Lähetystön jäsenten ammattina tai asemana on mainittu muun muassa talollinen, tilallinen, rustitilallinen, maanviljelijä, pankinjohtaja, kreivi, kirja- tai muu kauppias, agronomi, kansakoulunopettaja, lukkari, lampuoti, piirilääkäri, apteekkari, kirkkoväärti ja kuntakokouksen puheenjohtaja, eli kaikista 8 läänistä eri säätyjä edustavaa yhteiskunnallisesti arvostettua ja ansioitunutta väkeä.

Bobrikov sai tietää lähetystön lähdöstä Pietariin vasta tunnin päästä lähetystön lähtemisestä. Silloin hän yritti estää lähetystön pääsyn Pietariin ja vaati Uudenmaan läänin kuvernööriä De Pontia lähettämään sähkösanoman lähetystön käännyttämiseksi, mutta De Pont kieltäytyi.[13][14]

Suuren lähetystön jäsenet Nikolainkirkon portailla.

Lähetystö saapuu Pietariin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähetystö saapui Viipuriin aamulla varhain torstaina 16. maaliskuuta eri junilla, ensimmäisenä Helsingistä edellisenä iltana lähtenyt ylimääräinen juna. Saatuaan kuulla, että Pietarin Suomen-asemalla oli suunnaton joukko poliisimiehiä ja santarmeja, lähetystö hajaantui Viipurissa kahteen junaan, ja sen jäsenet saapuivat sieltä päivän kuluessa perille Pietariin.[15]

Lauantaina 18. maaliskuuta Suuren lähetystön jäsenet kokoontuivat valtionsihteerinvirastoon, jossa ministerivaltiosihteeri, kenraali Victor Napoleon Procopé kertoi heille keisarin vastauksen, ettei hän luonnollisesti ota lähetystöä puheilleen, eikä hän ole heille vihoissaan. Keisari kehotti heitä palaamaan kotiinsa ja jättämään anomuksensa kuvernööreille, jotka lähettäisivät anomuksen kenraalikuvernöörille, ja jos asia ansaitsee huomiota, niin hän esittää asian keisarille.[16][17]

Lähetystön johtaja, konsuli Eugen Wolff ilmaisi lähetystön pettymyksen Procopélle.[18][19]

Wolff sanoi lähetystön johtajana Procopélle: ”Tämä siis on kaikki se lohdutus, joka meillä on vietävänä tuolla kotona suurimmassa huolessa odottaville maanmiehillemme.- - Me tulimme lujasti luottavina, me palaamme pettyneinä."[19] Hänen puheensa teki suuren vaikutuksen läsnä oleviin kuulijoihin.[20]

Lähetystön paluu Helsinkiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähetystö matkusti takaisin ylimääräisellä junalla, johon kuului yhdeksän isoa boggievaunua. Muutama jäsen valittiin tarkastamaan, ettei vaunuihin ollut päässyt santarmin urkkijoita.[20]

Lähetystön saavuttua Helsinkiin oli asemalle kerääntynyt tuhansiin nouseva väkijoukko,[20] joka otti lähetystön vastaan hiljaisuuden vallitessa lähetystön kulkiessa ihmisjoukon lävitse. Kun lähetystö saapui Rautatientorille johtaville portaille, joku alkoi laulaa Maamme-laulua, jolloin muut yhtyivät siihen ja paljastivat päänsä.[21][22]

Kenraalikuvernööri Bobrikov oli kertonut ulkomaan lehdistölle, että kaikki järkevät ihmiset Suomessa olivat tyytyväisiä keisarin manifestiin. Suuri adressi oli kuitenkin kertonut suomalaisten suhtautumisen asiaan.[23]

Suuren adressin epäonnistuminen johti myös siihen, että noin vuotta myöhemmin pitkin Eurooppaa kerättiin Pro Finlandia -kulttuuriadressi.[24]

Nykyään Suurta adressia säilytetään Kansallisarkistossa.[25]

Suuren adressin teksti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Suurivaltaisin kaikkein armollisin Keisari ja Suuriruhtinas!

Teidän Keisarillisen Majesteettinne Julistuskirja viime helmikuun 3 / 15 päivältä on kaikkialla Suomessa herättänyt hämmästystä ja surua.

Suomen kansan ikivanhan oikeuden olla edustajainsa, Valtiosäätyjen, kautta osallisena lainsäädännössä, vahvisti ikuisiksi ajoiksi Keisari Aleksanteri I, jonka muistoa me siunaamme. Tämä oikeus on autuaasti poismenneiden Keisarien, Aleksanteri II ja Aleksanteri III suosiosta yhä kehittynyt ja lähemmin järjestynyt.

Mutta niiden perussäännösten mukaan, jotka julkaistiin julistuskirjan ohessa, eivät Valtiosäädyt niissä asioissa, joiden selitetään koskevan myös Keisarikunnan etuja, saisikaan enää olla osallisina lainsäädännössä sellaisella päättämisoikeudella, joka niillä Suomen perustuslakien mukaan on.

Täten on Julistuskirjan kautta järkytetty yhteiskuntarakennuksemme kulmakivi. Allekirjoittaneet, Suomen kansalaiset kaikista yhteiskuntaluokista, anovat alamaisesti, että Teidän Keisarillinen Majesteettinne suvaitsisi kuulla sanojamme, kun me nyt Valtaistuimen eteen esille tuomme syvät huolemme siitä kohtalosta, joka kohtaa isänmaatamme, jos sen perustuslaillinen asema rupee horjumaan.

Kaikkein armollisin Keisari!

Ylevämielisten Hallitsijainsa turvissa ja lakiensa suojaamana on Suomi lakkaamatta edistynyt, se on aineellisesti vaurastunut ja hengen viljelyksessä varttunut. Kansa on uskollisesti koettanut täyttää velvollisuutensa Hallitsijoitaan ja Venäjän valtakuntaa kohtaan. Me tiedämme, että Venäjällä viime aikoina on ollut maallemme vihamielisiä henkilöitä, jotka meitä solvaten ovat koettaneet herättää epäluuloja Suomen kansan uskollisuutta ja rehellisyyttä kohtaan. Mutta me tiedämme myös, että nämä solvaukset eivät perustu totuuteen. Ei ole olemassa maata, jossa kunnioitus esivaltaa ja lakeja kohtaan olisi syvemmälle juurtunut kuin Suomessa. Niiden yhdeksänkymmenen vuoden kuluessa, joina se on ollut yhdistettynä mahtavaan Venäjään, ei ole järjestys Suomen yhteiskunnassa kertaakaan häiriintynyt. Kumousopit eivät siellä milloinkaan ole saaneet jalansijaa. Turvallisuuden ja onnen tunteet ovat yhä enemmän lujittaneet niitä siteitä, jotka Suomesta ovat tehneet erottamattoman osan Venäjän valtakuntaa ja jotka kuitenkin ovat sallineet Suomen kansan säilyttää ja kehittää omaa kansallista luonnettaan ja olemustaan, jonka Jumala on sille antanut ja jota ei mikään pakko voi muuksi muuttaa.

Me emme voi uskoa, että Teidän Keisarillisen Majesteettinne korkea tarkoitus on ollut tällä julistuskirjalla uhata Suomen oikeusjärjestystä ja sisällistä levollisuutta. Me päinvastoin uskomme, että Teidän Majesteettinne tahtoo armossa suosiolliseen huomioonsa ottaa ne tunteet, mitkä julistuskirja on herättänyt ja käskeä, että sen määräykset ovat saatettavat yhdenmukaisuuteen Suomen perustuslakien kanssa. Me emme voi sydämistämme karkottaa luottamusta Keisarin sanan järkähtämättömyyteen. Mehän tiedämme kaikki, että meidän armollinen Hallitsijamme on koko ihmiskunnalle julistanut, että vallan tulee kunnioittaa oikeutta. Ja pienen kansan oikeus on yhtä kallis kuin suurimmankin, sen isänmaan rakkaus on Kaikkivaltiaan Jumalan edessä avu ja velvollisuus, joista se ei koskaan saa luopua.

Syvimmässä alamaisen uskollisuudessa ja kunnioituksessa pysymme alati.

Kaikkein armollisin Keisari ja Suuriruhtinas! Teidän keisarillisen Majesteettinne nöyrimmät ja uskollisimmat alamaiset." [26]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ignatius, Hannes: Sortovuosista itsenäisyyteen. Otava, 1927.
  • Tommila, Päiviö: Suuri adressi 1899. WSOY, 1999. ISBN 951-0-23454-0.
  • Parmanen, Eino I.: Taistelujen kirja: : kuvauksia itsenäisyystaistelumme vaiheista sortovuosina. I–II. WSOY, 1936, 1937.
  • Juva, Einar W.: Suomen kansan aikakirjat VIII. Otava, 1935.
  • Öhquist, Johannes: Leijonalippu. Suomen kansan nousu vapauteen. Otava, 1922.
  • Rein, Th[iodolf].: Muistelmia elämän varrelta I.. Otava, 1918.
  • Pollari, Mikko, jne.: Alamaisjärjestyksen konkurssi ja avoin tulevaisuus. Teoksessa Haapala, Pertti, jne., Kansa kaikkivaltias, suurlakko Suomessa 1905. Kustannusosakeyhtiö Teos, Jyväskylä 2008.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Parmanen, Taistelujen kirja 1, s. 97
  2. Rein, Muistelmia elämän varrelta 1, s. 398
  3. Öhquist, Leijonalippu, s. 32–33
  4. Juva, 8, s. 574–575
  5. Juva, 8, s. 575
  6. Parmanen, Taistelujen kirja 1, s. 99
  7. Öhquist, s. 39.
  8. Parmanen, Taistelujen kirja 1, s. 101.
  9. Parmanen, Taistelujen kirja 1, s. 103.
  10. Pollari, s.43.
  11. Öhquist, s. 40
  12. Parmanen, Taistelujen kirja 1, s. 109
  13. Öhquist, s. 41–42
  14. Parmanen, Taistelujen kirja 1, s. 109–110
  15. Parmanen, Eino I., Taistelujen kirja I, s. 103,111
  16. Öhquist, s. 43–44
  17. Parmanen, Taistelujen kirja 1, s. 113
  18. Öhquist, s. 48–49
  19. a b Parmanen, Taistelujen kirja 1, s. 114
  20. a b c Parmanen, Taistelujen kirja 1, s. 115
  21. Öhquist, s. 49
  22. Parmanen, Taistelujen kirja 1, s. 116
  23. Öhquist, s. 50
  24. Parmanen, Taistelujen kirja 1, s. 121
  25. Perälä, Reijo: Suomen historian arvokkaimmat asiakirjat – Elävä arkisto – Yleisradio yle.fi. Helsinki: Yleisradio. Viitattu 1.11.2008.
  26. Parmanen, Taistelujen kirja I, s. 100–101

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikalaiskirjallisuutta:

  • John William Nylander, Suuri lähetystö : muistoja ja tuokiokuvia (alkuteos: Den stora deputationen, suom. Santeri Ingman), 1899 (162 s.)
  • Santeri Ingman, Suuri lähetystö : kertomus matkasta ja toimista; esittänyt S. I.. Laulajan tervehdys : runo / Ilmari Calamnius. Otava, 1899. (32 s.)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]