Paul von Hindenburg
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Tarkennus: Vain yksi lähde / viite. |
| Paul von Hindenburg | |
|---|---|
 |
|
| Saksan valtakunnanpresidentti | |
|
|
|
| Edeltäjä | Friedrich Ebert |
| Seuraaja | Karl Dönitz (1945) |
| Tiedot | |
| Syntynyt | 2. lokakuuta 1847 Posen, Preussi |
| Kuollut | 2. elokuuta 1934 (86 vuotta) Neudeck |
| Puolue | sitoutumaton |
| Uskonto | protestantti |
| Puoliso | Gertrud von Hindenburg |
| Arvonimet | marsalkka |
| Allekirjoitus |  |
Paul Ludwig Hans Anton von Beneckendorff und von Hindenburg (2. lokakuuta 1847 Posen, Preussi, nyk. Poznań Puolassa – 2. elokuuta 1934 Neudeck, nyk. Ogrodzieniec Puolassa) oli saksalainen sotamarsalkka ja poliitikko.
Von Hindenburg syntyi Posenin provinssissa aateliseen sukuun. Wahlstattissa saamansa kadettikoulutuksen jälkeen hän taisteli vuonna 1866 Preussin–Itävallan sodassa Königgrätzin taistelussa ja 1870–1871 Saksan–Ranskan sodassa. Vuonna 1903 hänet ylennettiin kenraaliksi.
Hän jäi eläkkeelle armeijasta 1911, mutta palasi takaisin ensimmäisen maailmansodan sytyttyä. Hindenburg sai komentoonsa kahden venäläisen armeijan uhkaaman 8. armeijan Itä-Preussissa ja saavutti voiton Tannenbergin ja Masurian järvien taisteluissa. Hänestä tuli kansallissankari ja hän sai marraskuussa 1914 sotamarsalkan arvon.
Loppuvuodesta 1916 Hindenburgista tuli yleisesikunnan päällikkö Erich von Falkenhaynin seuraajana, apunaan edelleen sijaisensa Erich Ludendorff. Vuodesta 1916 lähtien armeija käytännössä hallitsi koko Saksaa. Marraskuussa 1918 Hindenburg ja Wilhelm Groener taivuttelivat keisari Wilhelm II:n eroon Saksan pelastamiseksi.
Sodan jälkeen Hindenburg erosi jälleen armeijasta. Reichstagin komissio kutsui hänet antamaan lausuntoa sodan alkamisen syyllisistä ja sen häviöstä. Hindenburg kieltäytyi vastaamasta kysymyksiin ja jätti kirjeen, jossa sanoi Saksan olleen lähellä voittoa 1918 ja syytti häviöstä kotirintaman epäisänmaallisia aineksia ja poliitikkoja. Tämä oli ensimmäinen julkinen tilaisuus, jossa ns. selkäänpuukotusteoria tuli esiin. Sotasankari Hindenburgia ei voitu syyttää mistään.
Vuosina 1919–1920 Hindenburg laati muistelmansa Mein Leben, joista tuli myyntimenestys.
Vuoden 1925 presidentinvaaleissa näytti siltä että katolisen keskustapuolueen ehdokas Wilhelm Marx voittaisi. Tuolloin kansallis-konservatiivisen Saksalaiskansallisen kansanpuolueen (Deutschnationale Volkspartei; DNVP) johtaja Alfred von Tirpitz pyysi Hindenburgia ehdokkaaksi. Puolueiden ulkopuolinen suurin saksalainen sotasankari voitti huhtikuun 1925 presidentinvaalit ja seurasi Friedrich Ebertiä Saksan valtakunnanpresidenttinä Saksan poliittisesti epävakaassa ilmapiirissä.
Vaikka 84-vuotias Hindenburg kärsi jo uhkaavasti seniiliydestä, hänet taivuteltiin asettumaan presidenttiehdokkaaksi vielä 1932, koska hän oli ainoa, joka voisi voittaa Adolf Hitlerin. Hindenburg voitti vaalit ja valittiin uudelleen presidentiksi. 30. tammikuuta 1933 Hindenburg nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi, koska hän uskoi, että näin Hitler olisi parhaiten kontrolloitavissa.
Hindenburg toimi presidenttinä aina kuolemaansa saakka. Hän kuoli keuhkosyöpään kotonaan Itä-Preussin Neudeckissa 2. elokuuta 1934. Hitler vieraili päivää aikaisemmin Hindenburgin luona, joka seniiliyttään luuli kysymyksessä olevan keisari Vilhelm II:n ja kutsui tätä ”hänen majesteetikseen”. Von Hindenburgin kuoltua Saksan valtaenemmistöltään kansallissosialistinen hallitus yhdisti valtionpäämiehen toimen Hitlerin hallitsemaan valtakunnankanslerin toimeen, jonka uudeksi nimikkeeksi tuli johtaja ja valtakunnankansleri.
Aiheesta muualla[muokkaa]
- Paul von Hindenburgin sotilasura (englanniksi)
- Paul von Hindenburg (elämä, valokuvia) (saksaksi)
- Out Of My Life Paul von Hindenburgin muistelmat (englanniksi)
