Saksan valtakunnanpresidentti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Saksan valtakunnanpresidentinlinna Berliinin Wilhelmstraßella

Saksan valtakunnanpresidentti (saks. Reichspräsident) oli tasavaltaisen (1919-1933) sekä kansallissosialistisen (1933–1943) Saksan valtakunnan ja Suur-Saksan valtakunnan (1943–1945) valtionpäämies.

Weimarin tasavallan perustuslain mukaan valtakunnanpresidentti valittiin suoralla, salaisella, yleisellä ja yhtäläisellä kansanvaalilla, jossa jokainen 35 vuotta täyttänyt Saksan kansalainen oli äänioikeutettu (art. 41). Presidentin vaalikausi kesti seitsemän vuotta, vaalikausien määrää ei perustuslaissa rajattu. Mikäli kukaan ehdokkaista ei ensimmäisellä vaalikierroksella saavuttanut ehdotonta enemmistöä eli yli puolta äänistä, riitti toisella kierroksella suhteellinen enemmistö eli suurin osuus äänistä.

Valtakunnanpresidentillä oli Saksan keisarikunnan peruina laajat valtaoikeudet. Hän nimitti valtakunnankanslerin ja tämän ehdotuksesta muut valtakunnanministerit (art. 53). Sekä kanslerin että yksittäisten ministerien oli kuitenkin nautittava parlamentarismin mukaisesti valtiopäivien luottamusta, joten valtiopäivien enemmistö voi milloin tahansa erottaa sekä valtakunnankanslerin hallituksineen että yksittäisen ministerin. Valtakunnanpresidentti saattoi myös hajottaa valtiopäivät ja määrätä uudet vaalit toimeenpantaviksi - tämä oli tosin mahdollista vain kerran samalla perusteella (art. 25). Valtakunnanpresidentti oli sotavoimien ylipäällikkö (art. 47). Hän myös nimitti valtionhallinnon virkamiehet ja upseerit (art. 46). Presidentillä oli armahdusoikeus yksittäistapauksissa, armahduslakien säätäminen oli jätetty valtiopäivien tehtäväksi (art. 49). Presidentillä oli oikeus antaa lainsäädäntöä täydentäviä asetuksia, jotka valtiopäivät tosin voivat yksinkertaisella enemmistöllä kumota. Presidentillä ei ollut oikeutta olla allekirjoittamatta perustuslaillisessa järjestyksessä säädettyä lakia, mutta hän voi halutessaan alistaa lain kansanäänestykseen (art. 73).

Erityisen tärkeäksi osoittautui valtakunnanperustuslain artikla 48, jonka mukaan valtakunnanpresidentillä oli oikeus julistaa maahan hätätila ja hallita tämän aikana hätätila-asetuksin, jotka astuivat voimaan välittömästi ja voivat käsitellä myös normaalisti valtiopäivien lainsäädäntövaltaan kuuluvia asioita. Presidentin hätätila-asetuksia käytettiin usein normaalin lainsäädäntömenettelyn sijasta sekä Weimarin tasavallan alkuaikoina 1919-1923 että sen poliittisesti myrskyisänä loppukautena 1929-1933. Vaikka valtakunnanperustuslaki oli tarkoittanut presidentin hätätila-asetukset käytettäviksi vain todellisen hätätilan aikana, jolloin normaali lainsäädäntötyö olisi tosiasiallisesti mahdotonta, käytettiin niitä usein vain valtiopäivien ohittamiseksi lainsäädännössä. Hätätilana pidettiin tuolloin valtiopäivien heikkoutta ja riitaisuutta sekä kyvyttömyyttä päättää riittävän laajapohjaisen hallituksen muodostamisesta, joka olisi pystynyt pitkäjänteiseen hallitustyöskentelyyn.

Perustuslain mukaan valtakunnanpresidentin oikeudet siirtyivät väliaikaisesti mutta rajoittamatta valtakunnankanslerille, mikäli presidentti erosi, kuoli tai tuli muuten kykenemättömäksi hoitamaan virkaansa (art. 51). Perustuslaissa kuitenkin todettiin, että asia voidaan lainsäädäntöteitse ratkaista toisellakin tavalla. Presidentti Friedrich Ebertin kuoltua yllättäen 28. helmikuuta 1925 valtiopäivät säätivät 10. maaliskuuta 1925 lain, jonka mukaan valtakunnanpresidentin valtaoikeudettiin siirrettiin Saksan korkeimman oikeuden presidentille, kunnes uusi presidentti oli valittu virkaansa.

Weimarin tasavallan perustuslain mukaan valtiopäivillä oli oikeus panna valtakunnanpresidentti viralta 2/3 enemmistöllä. Tämä päätös tuli kuitenkin alistaa kansanäänestykseen. Mikäli kansa äänestyksessä hylkäsi viraltapanon, oli presidentin hajotettava valtiopävät ja määrättävä uudet vaalit toimeenpantavaksi (art. 43). Tätä mahdollisuutta ei Weimarin tasavallan aikana kertaakaan käytetty.

Saksan valtakunnanpresidentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Järjestys Valtakunnanpresidentti
(syntynyt-kuollut)
Virka-kausi Puolue
1
Friedrich Ebert face.jpg Friedrich Ebert
(1871–1925)
11. helmikuuta 1919 - 28. helmikuuta 1925† sosiaalidemokraatti
2
President Hindenburg.jpg Paul von Hindenburg
(1847–1934)[1]
12. huhtikuuta 1925- 2. elokuuta 1934† sitoutumaton
3
Bundesarchiv Bild 183-S62600, Adolf Hitler.jpg Adolf Hitler
(1889–1945)[1]
(Johtaja ja Valtakunnankansleri)
2. elokuuta 1934-30. huhtikuuta 1945
(itsemurha)
kansallissosialisti
4
Karl Dönitz.jpg Karl Dönitz
(1891–1980)[1]
30. huhtikuuta 1945- 23. toukokuuta 1945
(pidätetttiin virasta)
kansallissosialisti

1. Friedrich Ebert: Weimarin perustuslakia säätävä kansalliskokous valitsi Friedrich Ebertin Saksan valtakunnanpresidentiksi 11. helmikuuta 1919. Päivää aikaisemmin kansalliskokous oli säätänyt lain valtiovallan väliaikaisesta jakamisesta, jonka § 7 perusteella vaali suoritettiin. Hänet valittiin virkaansa alun perin siksi, kunnes samana päivänä hyväksytyn Weimarin tasavallan perustuslain mukaiset presidentinvaalit olisi pidetty ja uusi presidentti astunut virkaansa. 24. lokakuuta 1922 valtiopäivät kuitenkin pidensivät hänet virkakauttaan 30. kesäkuuta 1925 asti vedoten maassa vallitsevaan levottomuuteen, joka teki presidentinvaalien järjestämisen vaikeaksi. Koska vaali rikkoi perustuslakia, sen säätäminen edellytti 2/3 perustuslakienemmistöä. Ebert kuoli virassa 25. helmikuuta 1925 sairastuttuaan äkillisesti umpilisäkkeen tulehdukseen.

* Walter Simons: Valtiopäivät päättivät 10. maaliskuuta 1925, että valtakunnanpresidentin valtaoikeudet siirtyvät valiaikaisesti, mutta jakamattomina Saksan korkeimman oikeuden presidentille, kunnes uusi virkaan valittu presidentti on astunut virkaansa. Tämän mukaisesti Korkeimman oikeuden presidentti Walter Simons toimi Saksan virkaatekevänä valtakunnanpresidenttinä 11. maaliskuuta ja 30 huhtikuuta 1925 välisenä aikana.

2. Paul von Hindenburg: Hindenburg valittiin valtakunnanpresidentiksi presidentinvaaleissa 26 huhtikuuta 1925 ja toiselle kaudelleen 10. huhtikuuta 1932. Hän kuoli virassa 2. elokuuta 1934 pitkällisen sairauden murtamana.

3. Adolf Hitler yhdisti valtalain säädösten vastaisesti valtakunnanpresidentin viran valtakunnankanslerin virkaan heti Hindenburgin kuoltua. Tämä vahvistettiin kansanäänestyksessä 19. elokuuta 1934. Hitler ei kuitenkaan käyttänyt valtakunnanpresidentin arvonimeä, vaan otti käyttöön nimityksen "Johtaja (Führer) ja valtakunnankansleri". Hitler teki itsemurhan Führerbunkerissa 30. huhtikuuta 1945.

4. Karl Dönitz otti valtakunnanpresidentin viran hoitoonsa Hitlerin kuoleman jälkeen 1. toukokuuta 1945. Hitler oli päivää aikaisemmin nimittänyt suuramiraali Dönitzin valtakunnanpresidentiksi poliittisessa testamentissaan. Koska Hitlerin testamentin määräys oli sekä Weimarin tasavallan vielä muodollisesti voimassa olevan perustuslain että vuoden 1933 valtalain vastainen, on juristisesti kyseenalaista, voidaanko Dönitziä pitää laillisena valtakunnanpresidenttinä. Käytännössä hänen virkatoimensa, ennen muuta hänen määräyksestään tapahtunut ehdoton antautuminen 8. toukokuuta 1945, on kuitenkin hyväksytty laillisiksi. Dönitzin vikakausi päättyi käytännössä hänen pidätykseensä 23. toukokuuta 1945.

Standaarit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huomautukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Von Hindenburgin kuoltua toimessa ollessaan kansallissosialistisen Saksan hallitus siirsi valtionpäämiehen tehtävät valtakunnankansleri Adolf Hitlerille ja nimikkeeksi tuli johtaja (saks. Führer). Ennen itsemurhaansa toisen maailmansodan lopulla johtaja ja valtakunnankansleri Hitler eriytti toimet ja nimitti valtionpäämieheksi Dönitzin jälleen nimikkeellä valtakunnanpresidentti.
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Saksan valtakunnanpresidentti.
Tämä historiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.