Friedrich Ebert

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Friedrich Ebert
Friedrich Ebert face.jpg
Saksan valtakunnanpresidentti
11. helmikuuta 1919 - 28. helmikuuta 1925
Seuraaja Paul von Hindenburg
Saksan valtakunnankansleri
1918 - 1919
Edeltäjä Maximilian von Baden
Seuraaja Philipp Scheidemann
Tiedot
Syntynyt 4. helmikuuta 1871
Heidelberg, Baden
Kuollut 28. helmikuuta 1925
Berliini
Puolue SPD
Puoliso Louise Ebert
Allekirjoitus Friedrich Ebert Signature.svg
Ebert perheineen jouluna 1898

Friedrich Ebert (4. helmikuuta 1871 Heidelberg, Baden28. helmikuuta 1925 Berliini) oli saksalainen sosialidemokraattinen poliitikko, joka toimi vuosina 1913–1919 Saksan sosiaalidemokraatisen puolueen (SPD) puheenjohtajana, 1918–1919 tasavallaksi muuttuneen Saksan ensimmäisenä valtakunnankanslerina ja 1919–1925 sen ensimmäisenä valtakunnanpresidenttinä.

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ebert syntyi Heidelbergissä, Badenin suurherttuakunnassa räätäli Karl Ebertin perheeseen vuonna 1871. Hänen äitinsä Katharina (os. Hinkel) oli kotiäiti. Poikkeuksellista tuolle ajalle oli seikka, että isä oli katolilainen ja äiti protestantti. Hän vietti lapsuutensa vaatimattomissa oloissa ja kävi kansakoulunsa julkisessa oppilaitoksessa. 14-vuotiaana hän meni töihin satulantekijän kisälliksi ja opetteli satulasepän ammatin. Vuonna 1888 Ebert lähti Heidelbergistä. [1][2]

Poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ebert kiinnostui politiikasta vaellusvuosiensa aikana. Hän liittyi Saksan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen asuessaan Mannheimissa 1889. Saman vuoden elokuussa ammattiliittotoiminnasta kiinnostunut Ebert valittiin satulantekijöiden liiton Hannoverin osaston sihteeriksi. Poliittisen aktiivisuutensa tähden Ebert joutui poliisin mustalle listalle ja hän joutui vaihtamaan oleskelupaikkaansa tiheään. [2] Hän asusteli useissa saksalaisissa kaupungeissa, kunnes päätyi lopulta Bremeniin 1891. Hän teki aluksi sekalaisia töitä, kunnes pääsi sanomalehti Bremen Bürgerzeitungin päätoimittajaksi 1893.[1] Muiden töidensä ohella hän toimi satulantekijöiden liiton paikallisosaston puheenjohtajana vuoteen 1905 saakka.[2]

1894 Ebert meni naimisiin bremeniläisen työläisnaisen Louise Rumpin kanssa. Pariskunnalle syntyi viisi lasta. [3]

Vuosisadan vaihteessa Ebertistä tuli kaupunginvaltuuston jäsen ja puolueen paikallinen puheenjohtaja.[2] Ebertistä tuli puolueen maltillisen ja uudistusmielisen siiven johtaja sosialidemokraattisessa puolueessa. Kannatettuaan yhteistyötä liberaalipuolueiden kanssa hän ajautui riitoihin SPD:n radikaalin vasemmistosiiven kanssa jo tuolloin. Hänen organisointikykynsä ja hallinnolliset taitonsa nostivat hänen puolueen pääorganisaattoriksi sekä päätaloudenhoitajaksi. [3] Hänestä tuli puoluesihteeri 1905 ja Saksan valtiopäivien jäsen Elberfeld-Barmenin vaalipiiristä 1912.[2] Noihin aikoihin Ebert ystävystyi toisen sosialidemokraatin ja valtiopäivien jäsenen Philipp Scheidemannin kanssa. [1] Puolueen puheenjohtajan August Bebelin kuoltua Ebert jakoi tehtävän Hugo Haasen kanssa. [2]

Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiseen maailmansotaan lähdettäessä Ebert kannatti Saksan valmistautumista sotaan, jota piti isänmaallisena puolustustoimenpiteenä. Tammikuussa 1916 sotaa vastustanut Haase erosi tehtävistään, jolloin Ebertistä tuli puolueen ainoa puheenjohtaja ja samalla sen vaikutusvaltaisin henkilö.[2] Ebertin johtamien maltillisten myönteinen suhtautuminen sotaan puolueen jakautumiseen huhtikuussa 1917, kun Haasen johtama vasemmistolaisin siipi erosi ja muodosti oman Saksan riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen (USPD), joka aikanaan sulautui Saksan kommunistiseen puolueeseen (KPD).[2][1] Kun sodan päättyminen keskusvaltojen tappioon näytti varmalta, valtakunnankansleriksi rauhanneuvotteluja johtamaan nimitetty prinssi Maximilian von Baden muodosti uuden hallituksen, johon hän otti ensimmäistä kertaa maan historiassa myös sosialidemokraatteja.

Tasavallan perustaminen ja spartakistikapina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SPD:n hallituksen jäseniä joulukuussa 1918: oikeusministeri Otto Landsberg, pääministeri Philipp Scheidemann, puolustusministeri Gustav Noske, presidentti ja kansleri Friedrich Ebert sekä työministeri Rudolf Wissell

Sodan loppuessa Saksassa puhkesi vallankumous. Prinssi Maximilian von Baden siirsi tehtävänsä Ebertille ja pian myös keisari Vilhelm II luopui vallasta. Ebert yritti ajaa perustuslaillisen monarkian jatkumista vaikka uuden hallitsijan johtamana.[2] Kuitenkin vasemmistososialisti Karl Liebknecht julisti uuden vapaan sosialistisen Saksan tasavallan syntyneen. Kumotakseen Liebknechtin julistuksen ja rauhoittaakseen maassa ja etenkin Berliinissä syntyneitä levottomuuksia Philipp Scheidemann julisti puolestaan Saksan tasavallaksi. Ebertistä tuli vastoin tahtoaan valtakunnankansleri ja sosialistisen väliaikaishallituksen johtaja yhdessä Haasen kanssa[3]. Ebert ja sosialidemokraatit tukivat puolustusministeri Gustav Nosken johtaman armeijan ja usein äärioikeistolaisten vapaajoukkojen (Freikorps) toimintaa vallankumouksellisia vastaan. Spartakistikapina ja muut kommunistien kapinat tukahdutettiin kovalla kädellä ja seuranneissa teloituksissa ammuttiin usein syyttömiäkin.

Kappin vallankaappaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Weimarin kansalliskokouksessa 11. helmikuuta 1919 Ebert valittiin Saksan ensimmäiseksi presidentiksi. Virkanimike oli alkuun väliaikainen, mutta vakiintui 21. elokuuta.[2] Kaikki kansalaiset eivät olleet kuitenkaan tyytyväisiä. Vuosi 1920 tarjosi haasteita uudelle tasavallalle sekä oikealta että vasemmalta.[4]

Monarkistit ja äärioikeisto yrittivät Kapp Putschin nimellä tunnettua vallankaappausta Berliinissä. Kenraali Walther von Lüttwitzin ja poliitikko Wolfgang Kappin johtamat kapinalliset ajoivat Versailles’n rauhansopimuksen purkamista ja tasavallan purkamista. 13. maaliskuuta 1920 Freikorps-yksikkö Marinebrigade Ehrhardt valtasi Berliinin ja Weimarin laillinen hallitus joutui pakenemaan pääkaupungista. Sen tukahduttamiseksi Ebert ja Gustav Noske pyysivät jälleen tukea armeijalta ja vapaajoukoilta, jotka kieltäytyivät. He olivat periaatteellisesti kapinallisten puolella. Sen sijaan työväenluokka järjesti maanlaajuisen yleislakon sekä mielenosoituksia, jotka kaatoivat vallankaappausyrityksen ja pelastivat demokratian.[4] Kapp ja Lüttwitz pakenivat Ruotsiin.

Äärioikeiston vallankumouksen epäonnistuttua vuorostaan kriisiä hyväksi käyttäneet kommunistit aloittivat oman kapinansa Ruhrin teollisuusalueella. Maaliskuun vallankumouksen nyrkkinä toimi suurimmillaan 50 000-henkinen Ruhrin punainen armeija, joka perustettiin samana päivänä kun Kappin vallankaappaus alkoi. Ebert ja Noske joutuivat tukeutumaan armeijan apuun. Armeija ei koskaan epäröinyt toimia kommunisteja vastaan ja vallankumous tukahdutettiin verisesti.[4]

Ebert kuoli umpilisäkkeen puhkeamiseen jälkiseurauksiin Berliinissä kesken presidenttikauttaan 28. helmikuuta 1925.[3] Hänet haudattiin syntymäkaupunkiinsa Heidelbergiin.

Friedrich Ebertin poika Friedrich Ebert nuorempi oli myös poliitikko. Hän toimi Weimarin tasavallan aikana SPD:ssä ja toisen maailmansodan jälkeen Itä-Saksan Sosialistisessa yhtenäisyyspuolueessa (SED).

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Friedrich Ebert.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Joseph W. Bendersky: A Concise History of Nazi Germany. Rowman & Littlefield, 2006, 3. p.. ISBN 0742553639.
  • Eric Dombrowski: German Leaders Of Yesterday And To-Day. Read Books, 2007 (1.p. 1920). ISBN 1406708232.
  • A. T. Lane: Biographical Dictionary of European Labor Leaders. Greenwood Publishing Group, 1995. ISBN 0313264562.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Dombrovski s. 8
  2. a b c d e f g h i j Deutsches Historisches Museum Biografie: Friedrich Ebert Viitattu 27.5.2009
  3. a b c d A.T. Lane s. 287-288
  4. a b c Bendersky s. 9-10