Asekätkentä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Asekätkentä oli jatkosodan jälkeen Suomessa suoritettu salainen aseiden hajavarastointioperaatio, jolla pyrittiin mahdollistamaan sissisodankäynti sellaisessa tilanteessa, että Neuvostoliitto miehittäisi maan. Operaatio toteutettiin suojeluskuntapiireittäin kunkin piirin paikalliset olot hyvin tunteneiden upseerien johdolla. Toimenpiteen virallinen nimi oli hajavarastointi. Nimityksen asekätkentä sille keksi sanomalehdistö, koska sitä käyttämällä tapahtumasarjasta arveltiin saatavan aikaan paremmin myyviä uutisia.

Epäpoliittisuudestaan huolimatta operaatio sai siihen osallistuneiden kautta oikeistolaisen ja selvästi kommunismin vastaisen sävyn.[1] Operaatio toteutettiin Päämajan määräyksestä ja sen johdolla, mutta sitä voitiin selvästi pitää Moskovan välirauhansopimuksen vastaisena.[2] Se yritettiin pitää salassa, mutta se paljastui, ja Liittoutuneiden valvontakomissio vaati, että asia oli nopeasti selvitettävä. Asiasta säädettiin erikoislaki, ja lopulta Pohjoismaiden laajimmassa oikeusjutussa toiminnasta tuomittiin 1 488 henkilöä.[3]

Operaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asekätkentää johtanut eversti Valo Nihtilä, kuvassa kapteenin arvoisena.

Asekätkennän syynä oli pelko Suomen miehityksestä. Valo Nihtilä oli upseereita sotakorkeakoulun taktiikan opettajana kouluttaessaan korostanut tulevaisuuteen orientoitumista ja erilaisiin vaihtoehtoihin varautumista. Näin toimivat suunnitelmia tekevät yleisesikunnat kaikkien maiden armeijoissa.[4] Kun operaatiota alettiin suunnitella, meneillään ollut Romanian miehitys lisäsi osaltaan epävarmuutta.[5]

Aseiden, myöhemmin muunkin tarvittavan materiaalin, kätkennällä piti turvata mahdollisuudet sissisodankäyntiin miehityksen tapahtuessa. Jos puolustauduttaisiin, taistelut siirtyisivät sisämaahan eikä väestöä voitaisi evakuoida. Sissitoimintaan tarvittaisiin nimenomaan kaikkialla maassa olevia varastoja sekä paikalliset olot tunteva johto.[6]

Salaista hanketta johtivat Päämajan operatiivisen osaston päällikkö eversti Valo Nihtilä ja operatiivisen osaston maavoimatoimiston päällikkö everstiluutnantti Usko Sakari Haahti. Huolella koottu joukko upseereita entisine luotettuine alaisineen alkoi toimittaa rintamakäytöstä luovutettavia aseita varikoiden sijasta kätköihin.

Kaiken kaikkiaan materiaalia oli tarkoitus varata noin 8 000 sotilaan varustamiseen, yhdelle pataljoonalle eli 900 miehelle kutakin suojeluskuntapiiriä kohti. Lopulta aseita oli suojeluskuntapiireissä noin 35 000 sotilaan käyttöön.[7] Alkuperäinen aseiden hajavarastointisuunnitelma laajeni käsittämään aseiden ohella myös muita tarvikkeita ja varusteita, joiden käsittely organisoitiin omiksi "linjoikseen".[8] Tällaisia linjoja olivat esimerkiksi pioneeri-, viesti- ja lääkintälinja.

Ilmitulo ja tutkinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapaus tuli ilmi keväällä 1945 oululaisen varastointiin osallistuneen vasemmistolaisen sotilaan, Lauri Kumpulaisen, varastettua hajasijoitetusta ase- ja varustekätköstä muonaa omiin tarpeisiinsa. Kiinnijäätyään oli hän uhkauksensa mukaisesti ilmoittanut asiasta omia kanaviaan myöten valvonta­komission Oulun toimistoon.[9] Ensimmäinen asekätkennästä pidätetty oli Oulussa Lapin sodan asepäällikkö majuri Vilho Pösö. Monien mielestä Kumpulainen menetteli maan­petoksellisesti tiedottaessaan asekätkennästä neuvostoliittolaisille, koska kyseessä oli maan­puolustuksen kannalta tärkeä operaatio eikä se ollut millään tavalla voimassa olleiden lakien lainvastainen.

Liittoutuneiden valvontakomissio jätti 3. kesäkuuta Suomen hallitukselle asiasta erittäin tiukkasävyisen kirjelmän, jossa se vaati asian nopeaa selvittämistä.[2] Myöhemmin valvontakomissio ei kuitenkaan ottanut asiaan niin jyrkkää kantaa kuin kirjelmän nojalla näytti. Sen ymmärrettiin olevan varotoimenpide, jonka motiivit komission upseerit kyllä ymmärsivät, vaikkeivät poliittisesti voineetkaan niitä hyväksyä.[2] Sen sijaan suomalaiset kommunistit vaativat Suomen hallitukselta kovia toimia, rikostutkintaa ja rangaistuksia ylintä sotilasupseeristoa myöten, muun muassa maan- ja valtio­petoksellisesta toiminnasta maan laillista hallitusvaltaa vastaan. Rangaistusta ei kuitenkaan vaadittu rikoksen tehneelle ja sotilassalaisuuden luvattomasti paljastaneelle sotilastoverille. Liittoutuneiden valvontakomissio ja suomalaiset kommunistit vaativat kovia toimia. Sisäministeri Yrjö Leino teki asekätkennästä − ”suoranaisesta aseellisesta, taantumuksellisesta väkivaltayrityksestä” – selkoa eduskunnalle sotasyyllisyysasiasta käydyn keskustelun yhteydessä heinäkuun alussa 1945 pyrkien kytkemään nämä kaksi asiaa yhteen. Asekätkentäjuttua tutkimaan perustettiin Leinon määräyksestä syyskuussa 1945 erityinen sisäministeriön tutkintaelin (SMTE) tehtävän osoittauduttua Valtiolliselle poliisille (Valpo) ylivoimaiseksi. Syyskuun loppuun mennessä oli pidätetty jo 547 henkilöä epäiltyinä osallistumisesta asekätkentään.[10] Asian ulkopoliittisista vaikutuksista huolestunut oikeusministeri Urho Kekkonen vetosi lokakuun alussa pitämässään radiopuheessa kaikkiin kansalaisiin, jotta nämä avustaisivat viranomaisia jutun selvittämisessä.[11]

Massiiviset tutkinnat johtivatkin Pohjoismaiden laajimpaan oikeudenkäyntiin kätkentään osallistuneita vastaan. Pidätyksiä tehtiin runsaasti ja Sörnäisten vankilaan Helsingissä suljettuja korkeampia upseereita kutsuttiin leikillisesti nimellä "Sörnäisten yleisesikunta".[12] Korkein vangittu upseeri oli päämajoitusmestari kenraaliluutnantti A. F. Airo, joka laillisuusperiaatteen ja silloin voimassa olleen rikoslain voimaanpanoasetuksen vastaisesti oli pidätettynä kaksi vuotta kahdeksan kuukautta ilman tuomiota.[13] Suomalainen äärivasemmisto pyrki osoittamaan jutun pääsyylliseksi nimenomaan Airon ja piti asekätkentää ”suomalaisten upseerien johtamana salaliittona, johon maan taantumuspiirit olivat yhtyneet”.[14] Tosiasiassa Airolla ei olisi ollut mahdollisuuksiakaan johtaa tai edes valvoa kätkentäoperaatiota, koska silloin vielä käynnissä ollut Lapin sota ja lukuisat valvontakomission antamat tehtävät olivat vieneet hänen kaiken aikansa.[15] Asekätkentään paikallistasolla osallistuneet pidätetyiksi joutuneet ”maakunnan miehet” istuivat enimmäkseen lähimmissä lääninvankiloissa tai paikallisten poliisilaitosten selleissä.[16] Mannerheim-ristin ritari lentomestari Urho Sakari Lehtovaara oli viimeisimpiä asekätkennän vuoksi pidätettyjä. Lehtovaara menehtyi nykytiedon mukaisesti Valpon kuulustelujen ja pidätyksen aikana oman käden kautta kuulustelijansa virka-aseen aiheuttamaan ampumahaavaan. Hänet haettiin Saloon haudattavaksi sen jälkeen, kun hänen 15. tammikuuta 1949 oli ilmoitettu kuolleen.

Erikoislaki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asekätkennän tutkintaa hidasti – paitsi jutun valtaviksi paisuneet mittasuhteet ja monien tutkijoiden taitamattomuus – ennen kaikkea se, ettei ollut olemassa lakia, jonka nojalla olisi voitu nostaa syytteet jutun vuoksi pidätettyjä henkilöitä vastaan. Asekätkijöiden tuomitsemiseksi laadittiin kuitenkin taannehtiva laki samaan tapaan kuin sotasyyllisistäkin. Pekkalan hallitus antoi vasta elokuussa 1946 eduskunnalle esityksen "laiksi aseellisen toiminnan luvattoman valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa",[17].

Lakiesityksen mukaan asekätkentään osallistuneita voitiin rangaista vankeudella tai enintään kuuden vuoden kuritus­­huone­­tuomiolla. Henkilöt, jotka olivat väärin­käyttäneet valtaa, joka heillä oli viran tai toimen perusteella, tai jotka olivat jatkaneet toimintaa vielä asian tutkinnan ja selvittämisen aikana, voitiin tuomita jopa kahdeksaksi vuodeksi kuritus­­huoneeseen. Rangaistus voitiin kuitenkin tuomita ehdollisena monissa sellaisissakin tapauksissa, jossa näin ei muiden rikosten osalta olisi voitu tehdä. Ensimmäisenä oikeus­asteena lain nojalla nostettavia syytteitä käsiteltäessä oli Sotaylioikeus. Laki oli säädettävä perustus­lain säätämis­järjestyksessä, mutta asian luonteen vuoksi se oli julistettava kiireelliseksi.[17]

Eduskunnan perustuslakivaliokunta ehdotti mietinnössään hallituksen esittämään lakiin useita muutoksia. Valiokunnan ehdotuksen mukaan ei olisi ollut rangaistava henkilöitä, jotka olivat osallistuneet vain liikekannallepanon valmisteluun, hankkineet tai luovuttaneet tarvikkeita tai vain auttaneet asekätkentään osallistuneita pitämään asia salassa. Lisäksi syyteoikeus rikoksiin olisi rauennut vuoden 1947 lopussa, tai jos niitä jatkettaisiin vielä vuonna 1947 tai myöhemmin, vuoden kuluttua siitä, kun Moskovan välirauhansopimuksen tilalle olisi saatu lopullinen rauhansopimus, vuoden kuluttua rauhansopimuksen allekirjoittamisesta.[18].

Asian toisessa käsittelyssä 14. tammikuuta 1947 eduskunta päätti äänin 118-68, että laki oli säädettävä hallituksen esittämässä muodossa; vähemmistö, pääasiassa Kokoomuksen kansanedustajat, kannattivat perustus­laki­valio­kunnan mietintöä.[19] Kolme päivää myöhemmin eduskunta päätti kuitenkin yksimielisesti julistaa lain kiireelliseksi ja hyväksyä sen.[20]

Oikeudenkäynnit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jutussa suurimman huomion saaneen, niin kutsutun päämajan haaran oikeuskäsittely alkoi 28. maaliskuuta 1947 Helsingin Kaivopuistossa kenraali Rudolf Waldenin perikunnan omistamassa Marmoripalatsissa, jonka perikunta oli vuokrannut valtiolle. Oikeuden puheenjohtajana toimi hovioikeuden asessori, myöhempi oikeusministeri Arvo Helminen sekä oikeuskanslerin määrääminä syyttäjinä poliisiylitarkastaja Eino Nikupaavola ja hallitussihteeri Urho Kiukas.[21] Oikeus ehti pitää sata istuntoa ennen kuin päämajan haaran juttu oli valmis päätettäväksi 9. huhtikuuta 1948. Muiden muassa kenraaliluutnantti A. F. Airoa ja kenraaliluutnantti Einar Mäkistä vastaan nostetut syytteet hylättiin, kun taas eversti Valo Nihtilä ja everstiluutnantti Usko Haahti tuomittiin viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja määrättiin erotettaviksi puolustusvoimien palveluksesta.[22] ”Maakunnan miesten” osalta oikeudenkäynnit pidettiin suojeluskuntapiireittäin ja viimeiset niistä saatiin päätökseen kesäkuussa 1949.[23] Asekätkennän oikeuskäsittely päättyi lopullisesti vasta 15. maaliskuuta 1950, jolloin Korkein oikeus antoi päätöksensä; asekätkennän paljastumisesta oli tuolloin kulunut jo lähes viisi vuotta. KKO kovensi sotaylioikeuden antamia tuomioita peräti 698 henkilön osalta.[24]

Toimintaan osallistui kaikkiaan noin 5 000–10 000 henkilöä. Määrän summittaisuus johtuu siitä, ettei kaikkien toimintaan osallistuneiden osuus koskaan paljastunut.[25] Näistä noin 2000 oli jossakin vaiheessa pidätettynä. Myöskään pidätettyjen tarkkaa määrää ei tiedetä.[26] Sisäministeriön tutkintaelin (SMTE) kuulusteli virallisten tietojen mukaan 5 870 henkilöä, mutta todellinen määrä oli paljon suurempi. SMTE:n suorittamista kuulusteluista kertyi 294 suurta kansiota, joissa oli yhteensä 45 000 sivua. Valpon kuulustelemien henkilöiden lukumäärästä ei ole mitään tietoa.[27] Rangaistuksia sai kaikkiaan 1 488 henkilöä ja vankeustuomioiden yhteenlaskettu pituus oli lähes 400 vuotta. Nuorin syytteeseen asetetuista ja tuomituista oli ollut toiminnan alkaessa 16-vuotias, vanhin 78-vuotias. Tiedossa olevien kuulusteltujen ikäjakauma oli vieläkin laajempi, 12–87 vuotta. Tuomitut olivat pääosin miehiä, mutta joukossa oli myös yhdeksän naista.[28] Suurin osa vankeustuomioista oli ehdollisia kolmen vuoden koetusajalla.[3] Ankarimman tuomion, kuusi vuotta kuritushuonetta, sai everstiluutnantti Usko Haahti.[2] Ainoa vankeuteen tuomittu kenraalikuntaan kuulunut oli kenraalimajuri Erkki Raappana, joka sai kuuden kuukauden tuomion avunannosta asekätkentään.[29] Kenraalimajuri Pietari Autti ehti olla perättömäksi osoittautuneen ilmiannon vuoksi pidätettynä kuukauden ajan.[30]

Tutkinnan yhteydessä pidätetyistä henkilöistä oli Lukkarin (1984, 82) mukaan kätkennän alkaessa:

  • kenraaleja 0,3 % (8)
  • esiupseereita (maj.→) 7,9 % (205)
  • kapteeneita 11,0 % (289)
  • yliupseereita (vän.→) 15,2 % (398)
  • aliupseereita (alik.→) 36,6 % (959)
  • miehistöä 9,9 % (257)
  • ei sotilasarvoa tai tieto puuttuu 18,8 % (490)
  • naisia 0,3 % (9)

Yllä olevissa luvuissa on kätkennästä epäillyt, ei ainoastaan kätkennästä tuomitut henkilöt.[31]

Sisäministeriön tutkintaelin (SMTE) lakkautettiin vuoden 1948 lopussa yhdessä Valtiollisen poliisin kanssa.[32]

Löytyneet asekätköt paljastuivat pääosin kätkijöiden päätettyä itse purkaa omat piilopaikkansa, vain pieneltä osin niitä löysivät jutun tutkijat ja heidän ilmiantajansa.[33] Asekätköjä on tullut julkisuuteen vielä vuosikausia jälkeenpäin; esimerkiksi kesällä 1969 löydettiin Tammelan Suujärvestä laatikoittain kranaatinheittimen ammuksia. Kätkennän oli aikanaan tehnyt paikallisten kätkijöiden johtaja, Mustialan maatalousopiston rehtori Paavo Kajanoja.[34]

Asekätkennän jälkiarvioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asekätkentäoperaatio oli poliittisesti erittäin vaarallinen, minkä sen toimeenpanijat itse ymmärsivät. Jos Neuvostoliitto olisi aikonut miehittää Suomen ja vain odottanut, että siihen ilmaantuisi jokin sopiva muodollinen syy, asekätkentä olisi epäilemättä ollut sellainen.[2] Toisaalta on kuitenkin arveltu, että osittain juuri asekätkennän ansiosta Suomi välttyi miehitykseltä, mutta tämän tarkoituksensa se saavutti vain, koska se paljastui: se nimittäin osoitti, että suomalaisilla oli edelleen valmius puolustautua epätoivoisissakin oloissa.[2] Vuonna 1992 puolustusministeri Elisabeth Rehn antoikin valtakunnallisen maanpuolustuskurssin avajaispuheessaan tunnustuksen asekätkijöiden työlle.[35]

Matti Lukkari on korostanut asekätkennän sisäpoliittisesta roolia varoituksena vasemmiston ”barrikadilinjalle”. Hänen lainaamansa Arvo Tuomisen mukaan asekätkentä oli yksi ratkaisevista tekijöistä, jotka johtivat ”ministerilinjan” voittoon kommunistien sisäisessä kamppailussa 1945.[36] Asekätkentä, varsinkin, kun sen todellista laajuutta ei varmasti tiedetty, hillitsi kommunistien vallankaappaushankkeita Suomessa vuonna 1948 ja vaikutti estävästi myös Andrei Ždanovin pyrkimyksiin osoittamalla maailmalle, että suomalaisten puolustustahto oli hävityn sodan jälkeenkin otettava vakavasti.[37] Suomessa tiedettiin Stalinin ”kruununprinssinä” pidetyn Ždanovin johtaneen Viron liittämistä Neuvostoliittoon vuonna 1940 ja uskottiin, ettei niin mahtavaa miestä ollut lähetetty Suomeen vain hallinnollista tehtävää varten.[38]

Asekätkentään mukaan kutsutut pitivät saamaansa tehtävää isänmaallisena velvollisuutena ja yksimielisyyden vallitessa käytyjen sotien suoranaisena jatkona. He olivat vielä vuosikymmeniä myöhemmin ylpeitä omasta osuudestaan eikä kukaan tuomituista pahoittanut mieltään siitä, että hänen muutoin nuhteetonta elämäänsä varjosti asekätkennästä saatu vankeustuomio. Taustalla vallitsi ajatus, jonka mukaan suomalaisen sotilaan on pystyttävä jatkamaan taistelua kaikissa olosuhteissa. Jutun tutkinnan aikainen pidätysten toistuminen ja pidätysaikojen pituus sekä täysin syyttömien henkilöiden kiinniottaminen loivat käsityksen, jonka mukaan tarkoituksena oli saada mahdollisimman paljon poliittisesti hankalia henkilöitä telkien taakse.[39]

Noin puolet tuomituista upseeri-asekätkijöistä pysyivät armeijan palveluksessa, ja ajan myötä kahdeksan heistä nousi kenraalikuntaan.[40] Hyvin monet muutkin asekätkentään osallistuneet toimivat myöhemmin huomattavissa julkisissa tehtävissä useilla siviilielämän eri aloilla. Muiden muassa Jukka Malmivaara toimi Kuopion hiippakunnan piispana ja Arvo Pentti puolustusministerinä ja Suojelupoliisin päällikkönä. Vuonna 1966 koko puolustushallinnon korkein johto muodostui asekätkennästä vankeuteen tuomituista upseereista, kun Arvo Pentti toimi puolustusministerinä, kenraalimajuri Yrjö Keinonen puolustusvoimain komentajana ja kenraalimajuri Reino Arimo yleisesikunnan päällikkönä.[41] Yli 30 asekätkennässä mukana ollutta toimi kansanedustajina. Näistä ensimmäisenä nousi eduskuntaan miltei suoraan vankilasta sosiaalijohtaja Eero Kivelä (kok.) Suomen Washingtonin-suurlähettilääksi elokuussa 1945 nimitetyn Kalle Jutilan varamiehenä.[42]

Maanpakolaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Marttisen miehet

Osa asekätkijäupseereista poistui Ruotsiin turvapaikan toivossa. Heitä leiritettiin ja haluttiin palauttaa Suomeen. Työnteko muun muassa metsätöissä sallittiin. Paenneiden apuna toimi vapaaherratar, linnanrouva Ebba von Essen. Mukana ollut eversti Alpo Marttinen muodosti parinkymmenen miehen kanssa pakoryhmän, joka aikoi Yhdysvaltoihin. Viisumivaikeuksien vuoksi ryhmä meni New Yorkiin hakemaan oleskelulupaa Venezuelan viisumilla. Ryhmänä heitä on kutsuttu johtajansa mukaan ”Marttisen miehiksi”.

”Marttisen miehistä” viimeinen, Antero Aakkula, kuoli Colorado Springsissä Yhdysvalloissa 9. joulukuuta 2006.

Yksityisiä asekätköjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Törnin–Männistön asekätkön muistotaulu.

Varsinaisen asekätkennän lisäksi monet pääoperaatiosta irrallaan toimineet sotilaat järjestivät omia kätköjään, jotka paljastuivat vasta hyvin paljon myöhemmin – kaikki eivät ole paljastuneet vieläkään. Eräs tällainen on sittemmin Törnin–Männistön asekätköksi nimetty ja nähtävyydeksi muodostunut kätkö, joka sijaitsee JoensuuLieksa-tien varresta. Tässä kätkössä oli muun muassa nykyisin Sotamuseossa oleva presidentti Mauno Koiviston käytössä sota-aikana ollut venäläinen Degtjarjov DP-27 -pikakivääri, jonka presidentti tunnisti perän sisällä olleen, hänelle kuuluneen nenäliinan avulla.[43]

Asekätkentäpatsas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oulujokilaakson Reserviupseerikerho ry ja Muhoksen Reserviläiset ry paljastivat 15. lokakuuta 2009 Muhoksen Korivaaran kansalaisjuhlassa asekätkennän muistoksi ja kunniaksi Jemma-patsaan, joka on ensimmäinen valtakunnallinen asekätkentämuistomerkki Suomessa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lukkari, Matti: Asekätkentä. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08013-X.
  • Lukkari, Matti: Asekätkentä (3. täydennetty painos). Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-12410-2.
  • Lukkari, Matti: ”Asekätkentä”, Jatkosodan pikkujättiläinen, s. 1101-1107. Porvoo: WSOY, 2007. ISBN 978-951-028690-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lukkari 1984, 82.
  2. a b c d e f Jukka Tarkka, Tuomo Polvinen, Hannu Soikkanen ym.: ”Oikeustaistelut”, Suomi 75, Itsenäisen Suomen historia 3, s. 181–182. Weilin & Göös, 1991. ISBN 951-35-5160-1.
  3. a b Korkeimman oikeuden päätös 15.3.1950 Lukkari 1984, 275
  4. Lukkari 2005,1101, Lukkari 1984, 31
  5. Lukkari 1984, 23
  6. Lukkari 1984, 17–18, 31
  7. Lukkari 1984, 251
  8. Lukkari 1984, 60–77, 251
  9. Lukkari 1984, 216
  10. Lukkari 1984, 239–241.
  11. Lukkari 1984, 258.
  12. Nimitystä käytti mm. A.H. Virkkunen vuonna 1976 julkaistun kirjansa nimenä.
  13. Lukkari 2005, 1105–1106
  14. Lukkari 1984, s. 268.
  15. Lukkari 1984, s. 28.
  16. Lukkari 1984, 255.
  17. a b ”Hallituksen esitys (58/1946) eduskunnalle laiksi aseellisen toiminnan luvattoman valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa”, Valtiopäivät 1946, Asiakirjat, III osa. Valtioneuvoston kirjapaino, 1947.
  18. ”Perustuslakivaliokunnan mietintö 75/1946”, Valtiopäivät 1946, Asiakirjat, III osa. Valtioneuvoston kirjapaino, 1947.
  19. ”Tiistaina 14. päivänä tammikuuta 1947”, Valtiopäivät 1946, pöytäkirjat III, s. 2747. Valtioneuvoston kirjapaino, 1947.
  20. ”Perjantaina 17. päivänä tammikuuta 1947”, Valtiopäivät 1946, pöytäkirjat III, s. 2747. Valtioneuvoston kirjapaino, 1947.
  21. Lukkari 1984, s. 265–266.
  22. Lukkari 1984, s. 270.
  23. Lukkari 1984, s. 272.
  24. Lukkari 1984, 275.
  25. Lukkari 1984, 78. Jukka Tarkka mainitsee Suomen historia -teoksen artikkelissa "Paasikiven linja käytännössä" osallisten summittaiseksi määräksi 5000 henkilöä (Suomen historia osa 8, 1988, s. 37).
  26. Lukkari 1984, 244: kirjoittaja toteaa, että Valpo ei tilastoinut pidätyksiä kattavasti. Ainoastaan sisäministeriön tutkintaelimen (SMTE) jatkotutkimuksiin johtaneet pidätykset tilastoitiin.
  27. Lukkari 1984, 246.
  28. Lukkari 1984, 79–80.
  29. Lukkari 1984, s. 270.
  30. Lukkari 1984, s. 306–307.
  31. Lukkari 1984, 82
  32. Lukkari 1984, s. 292.
  33. Lukkari 1984, s. 249.
  34. Lukkari 1992, s. 156.
  35. Lukkari 1984, 10
  36. Lukkari 1984, 301
  37. Lukkari 1984, 1106–1107
  38. Lukkari 1984, 299.
  39. Lukkari 1984, 279–281.
  40. Lukkari 1984,286
  41. Lukkari 1992, s. 286−287
  42. Lukkari 1992, s. 291.
  43. Koivisto, Mauno: Nuoren sotilaan sota (Veteraanien perintö)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ahtokari, Reijo: Asekätkentäjuttu. Porvoo: WSOY, 1971.
  • Airo, Aksel Fredrik: Puolustustaisteluni v. 1947. Helsinki: Helsingin jääkiekkoilun kannatusyhdistys, 1979. ISBN 951-9339-00-0.
  • Kairinen, Paavo A.: Marttisen miehet: asekätkijäveljet. Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14664-1.
  • Käkönen, U. A.: Miehityksen varalta: Päämajan tiedustelua 1943–45. Helsinki: Otava, 1970.
  • Marttina, Pauli: Vahingossa Venezuelaan: kevyt kertomus raskaasta retkestä. Porvoo: WSOY, 1952.
  • Parvilahti, Unto: ”Kuultua ja koettua”, Berijan tarhat: havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945–1954. Helsinki: Otava, 1957. Vuoden 2004 painoksen ISBN 951-1-19768-1.
  • Soini, Yrjö: Kuin Pietari hiilivalkealla: sotasyyllisyysasiain vaiheet 1944–1949. Helsinki: Otava, 1956.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]