Sotasyyllisyysoikeudenkäynti
Wikipedia
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnillä tarkoitetaan Suomessa vuosina 1945 ja 1946 käytyä oikeudenkäyntiä, missä tuomittiin Suomen sodanaikaista poliittista johtoa. Oikeudenkäynti pidettiin Helsingissä Säätytalossa.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Taustaa
Jatkosodan 19. syyskuuta 1944 päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen 13. artikla kuului seuraavasti: "Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi." Suomalaiset tulkitsivat tämän tarkoittavan perinteisiin sotarikoksiin syyllistyneitä, jota vahvisti Liittoutuneiden valvontakomission 19. lokakuuta 1944 toimittama lista henkilöistä, jotka olisivat syyllistyneet sotarikoksiin. Kuitenkin liittoutuneet olivat jo Moskovan julistuksessa 30. lokakuuta 1943 ilmoittaneet tavoitteensa tuomita myös vastustajan poliittista johtoa, ja tämän kehityksen lopputuloksena syntyi 8. elokuuta 1945 Lontoon sopimus, jossa määriteltiin käsite "rikos rauhaa vastaan".
Kevään 1945 aikana SKDL kampanjoi poliittisten johtajien tuomitsemisen puolesta, pääasiallisena kohteenaan SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner. Neuvostoliiton suurlähetystön ja valvontakomission kautta haettiin tukea näihin vaatimuksiin, ja 11. syyskuuta 1945 eduskunta hyväksyi lain sotaan syyllisten tuomitsemisesta. Lakia varten lausuntoja oli haettu asiantuntijoilta, ja sekä korkein oikeus että professori Kaarlo Kaira totesivat, ettei Moskovan välirauhansopimuksen 13. artikla vaatinut Suomen poliittisen johdon tuomitsemista. Myöskään lain edellyttämä taannehtiva oikeuskäytäntö ei ollut Suomen perustuslain mukainen eikä yhteensopiva länsimaisen oikeuskäsityksen kanssa. Tähän perustuen professori Veli Merikoski oli esittänyt lain sijaan käytettäväksi asetusta, joka olisi liitetty välirauhansopimuksen täytäntöönpanolakiin, jolloin prosessin poliittinen välttämättömyys olisi tullut esille.
[muokkaa] Oikeudenkäynti ja tuomio
Oikeutta käytiin Säätytalolla 15. marraskuuta 1945 – 21. helmikuuta 1946. Erikoistuomioistuimeen kuului kolme juristia: korkeimman oikeuden presidentti Oskar Möller , korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Urho Castrén, professori Kaarlo Kaira sekä heidän lisäkseen 12 eduskunnan nimeämää jäsentä Otto Toivonen, Kalle Hakala ja Lauri af Heurlin SDP, Eino Pekkala, Aaro Uusitalo ja Hertta Kuusinen SKDL, Lauri Riikonen, Juho Pilppula ja Anselm Alatalo Maalaisliitto, Arno Tuurna Kokoomus, Tor Therman RKP, Heikki Kannisto Edistyspuolue. Syyttäjänä toimi oikeuskansleri Toivo Tarjanne.
Mannerheimia ei kuitenkaan tuomittu,syy siihen ei ole varma, mutta on arveltu että suomalaiset kunnioittivat Mannerheimia.Lisäksi hänen tuomitsemisensa seuraukset olisivat voinneet olla arvaamattomia. Ja vielä tämän lisäksi suomalasiet ja venäläiset käyttivät Mannerheimia edukseen.Molemmat miettivät mitä hyötyä ja haittaa hänen tuomitsemisestaan olisi voinnut olla.
Oikeuden ennakkopäätös, joka olisi vapauttanut Kivimäen ja tuominnut Rytin kahdeksan, Rangellin viiden ja muut 2–3,5 vuoden vankeusrangaistuksiin, sai valvontakomission puuttumaan asiaan ja vaatimaan kovempia rangaistuksia. Oikeuden päätös ei ollut yksimielinen, vaan loppuun asti neljä oikeuden jäsentä katsoi, ettei kukaan syytetyistä ollut syyllistynyt mihinkään lainvastaisuuteen. Lopulliset tuomiot olivat:
- Risto Ryti, tasavallan presidentti (10 vuotta kuritushuonetta)
- J. W. Rangell pääministeri (6 vuotta vankeutta)
- Edwin Linkomies pääministeri (5,5 vuotta vankeutta)
- Henrik Ramsay ministeri (2,5 vuotta vankeutta)
- Väinö Tanner ministeri (5,5 vuotta vankeutta)
- Antti Kukkonen ministeri (2 vuotta vankeutta)
- Tyko Reinikka ministeri (2 vuotta vankeutta)
- T. M. Kivimäki, suurlähettiläs (5 vuotta vankeutta)
Miehet suorittivat tuomionsa Helsingin keskusvankilassa Sörnäisissä.
[muokkaa] Vapautuminen
Neuvostoliiton ratifioitua Pariisin rauhansopimuksen 29. elokuuta 1947, lyhimmän tuomion saaneet Kukkonen ja Reinikka päästettiin ehdonalaiseen vapauteen lokakuussa 1947, jolloin he olivat suorittaneet 5/6 tuomiostaan. 2,5 vuoden tuomion saanut Ramsay pääsi vankilasta jouluna 1947. Loput miehistä pääsivät ehdonalaiseen vapauteen lain sallimalla tavalla sitä mukaa kuin he olivat suorittaneet puolet tuomiostaan. Toukokuussa 1949 presidentti J. K. Paasikivi armahti sairaalassa olleen Risto Rytin terveydellisistä syistä; samalla hän armahti vielä ehdonalaisessa vapaudessa olleet Rangellin, Tannerin, Linkomiehen ja Kivimäen.
Sotasyyllisyystuomioita on pyritty purkamaan, mutta oikeuskansleri katsonut, että perustuslain säätämisjärjestyksessä säädetyn sotasyyllisyyslain (890/45) soveltamisessa sotasyyllisyysoikeudessa ei ole tehty sellaisia oikeudellisia virheita tai harkintavallan ylityksiä, jotka loisivat riittävän oikeudellisen pohjan hakemukselle tuomion purkamiseksi.
[muokkaa] Kritiikkiä
Muiden muassa tutkija Markku Jokisipilä on ihmetellyt sotasyyllisyysoikeudenkäynnin uhrien saamaa marttyyriasemaa huomioiden, että heidän kohtalonsa oli muiden hävinneiden valtioiden päämiehiin suhteutettuna lievä ja että samalla sodassa kuoli ja vammautui kymmeniä tuhansia miehiä. Monelle tutkijallekin Rytin vallasta syrjäyttäminen ja vankeus vaikuttaa olevan suurempi tragedia kuin 80 000 miehen kuolema, Jokisipilä kirjoittaa.[1]
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Jukka Tarkka, 13.artikla. Suomen sotasyyllisyyskysymys ja liittoutuneiden sotarikospolitiikka vuosina 1944-1946 (väitöskirja) Porvoo 1977 ISBN 951-0-08022-5
- Hannu Rautkallio, Sotasyyllisyysnäytelmä. Valvontakomision salaiset asiakirjat puhuvat. Savonlinna 1981 ISBN 951-35-2520-1
- Sotasyyllisyyden asiakirjat (Toimittanut Hannu Rautkallio)2006 ISBN 952-92-1152x
- Lasse Lehtinen, Hannu Rautkallio: Kansakunnan sijaiskärsijät. Sotasyyllisyys uudelleen arvioituna. WSOY 2005.
- Risto Niku: Kahdeksan tuomittua miestä. Sotasyyllisten vankilavuodet. Edita, Helsinki 2005. ISBN 951-37-4410-8
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Kysymys sotasyyllisyystuomion purkamisesta, Oikeuskansleri 27.11.1992
- YLE elävä arkisto – Sotasyyllisyyskysymys
