Sotasyyllisyysoikeudenkäynti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnillä tarkoitetaan Suomessa vuosina 1945 ja 1946 käytyä oikeudenkäyntiä, missä tuomittiin Suomen jatkosodan aikaista poliittista johtoa. Oikeudenkäynti pidettiin Helsingin Säätytalossa.

Termillä sotasyyllisyys viitataan nykyisin poliittiseen vastuuseen, esimerkiksi hyökkäyssodan aloittamiseen, kun taas termit sotarikos ja sotarikollinen liittyvät sodan aikana tehtyihin rikoksiin ja sodan lakien sekä tapojen rikkomisiin, esimerkiksi vankien surmaamisiin. Termien erottelu on muotoutunut vasta toisen maailmansodan jälkeisissä oikeudenkäynneissä.[1]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liittoutuneet päättivät jo toisen maailmansodan aikana, että akselivaltojen poliittinen johto oli sodan aloittajina saatettava vastuuseen. Tästä sovittiin alustavasti jo Moskovan julistuksessa 30. lokakuuta 1943.

Jatkosodan 19. syyskuuta 1944 päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen 13. artiklan mukaan ”Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi.” Artiklan tulkinta aiheutti epätietoisuutta: koskiko se vain sotarikollisia vai myös poliittista johtoa. Myös voittajavaltioilla oli asiasta ristiriitaisia mielipiteitä.[1] Tulkintaa jonka mukaan kysymys oli ainoastaan sotarikollisista vahvisti Liittoutuneiden valvontakomission jo 19. lokakuuta 1944 silloiselle pääministerille Castrénille toimittama lista henkilöistä, jotka olisivat syyllistyneet sotarikoksiin. Listalla ei ollut Suomen poliittista johtoa. Kun eduskunta hyväksyi välirauhansopimuksen, päähuomion veivät vuoden 1940 Moskovan rauhan mukaisten rajojen palauttaminen voimaan sekä lisäksi Petsamon luovuttaminen Neuvostoliitolle, sotakorvaukset ja Porkkalan vuokraaminen Helsingin naapurista äskeisen vihollisen tukikohdaksi, eikä sopimuksen 13. artiklaan kiinnitetty juuri lainkaan huomiota. [2]

Valvontakomission poliittinen neuvonantaja, neuvostoliittolainen diplomaatti Orlov antoi tammikuussa 1945 Suomeen saapuneille ulkomaisille lehtimiehille lausunnon, jossa hän ei maininnut mitään Suomen sodanaikaisen poliittisen johdon asettamisesta oikeudelliseen vastuuseen. Välirauhansopimuksen 13. artiklan johdosta Orlov sanoi, että suomalaisten oli itse ratkaistava kysymys ”sotasyyllisistä”, sillä ”jos nämä henkilöt saavat pysyä vallassa ja jatkuvasti vaikuttaa Suomen politiikkaan, tulevat meidän tuntemamme epäluulot osoittautumaan oikeutetuiksi.” Suomalaisille syntyi käsitys, ettei sotasyyllisyyskysymys kuuluisi välirauhansopimuksen toteuttamisen piiriin, vaan valvontakomissio edellyttäisi vain sodanaikaisten johtomiesten jättävän paikkansa.[3] Tammikuun lopussa pääministeri Paasikivi kehotti eduskuntapuheessaan kyseisiä henkilöitä siirtymään syrjään politiikasta ”hyvien ja luottamuksellisten välien aikaansaamisen helpottamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä sekä Neuvostoliiton taholla Suomea kohtaan vallitsevien epäluulojen hälventämiseksi ja luottamuksen Suomen politiikkaan vahvistamiseksi,” koska historia oli hänen mukaansa osoittanut henkilövaihdokset valtakuntien johtopaikoilla suurten poliittisten muutosten yhteydessä välttämättömiksi. Samalla Paasikivi ilmoitti hallituksen asettavan komitean selvittämään Suomen sodanaikaisen poliittisen johdon virkatoimia ja niiden lainmukaisuutta.[4]

Kehitys kohti oikeudenkäyntiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asia oli esillä Suomen poliittisessa keskustelussa jatkuvasti jo sodan aikana ja sodan jälkeen. Kekkonen esitteli Tukholmassa elokuussa 1944 OSS:n Wilho Tikanderille melko tarkan kuvauksen tulevasta sotasyyllisyysprosessista[5]. Valtiollisen poliisin päällikkö Paavo Kastari oli määrännyt kesällä 1944 Kekkosen erityisvalvontaan ja matkustuskieltoon. Kastari kun oli selvillä Kekkosen Tikander-yhteyksistä. Eduskuntakeskusteluun sotasyyllisyysasia nousi ns. kuutosten toimesta tammikuussa 1945 ja kesällä se oli välikysymyksenkin aiheena. Välikysymyksen allekirjoitti yhteensä 55 kansanedustajaa, joista 36 oli SKDL:sta – ensimmäisenä Hertta Kuusinen – kymmenen RKP:sta, seitsemän SDP:sta ja kaksi Maalaisliitosta. [6] Hallituksen teettämä Hornborgin komitean mietintö ei antanut asiaan selkeää ratkaisua, mutta hallitus katsoi ettei mietintö tukenut sodanaikaisten poliitikkojen syytteeseen asettamista. Samaan tulokseen hallitus päätyi presidentti Ståhlbergiltä pyytämänsä asiantuntijalausunnon pohjalta.[1]

Tilanne muuttui oleellisesti kun liittoutuneet solmivat 8. elokuuta 1945 Lontoon sopimuksen, jossa määriteltiin sotasyyllisyyskäsite, eli ”rikos rauhaa vastaan”. Myöhemmin näistä rikoksista syytettynä tuomittiin useita natsi-Saksan poliitikkoja Nürnbergin oikeudenkäynnissä lokakuussa 1946. Samalla annettiin tuomioita myös sotarikoksista, eli rikoksista ihmisyyttä vastaan. Rikoksia rauhaa vastaan olivat esimerkiksi hyökkäyssotien suunnittelu, valmistelu, aloittaminen ja käynti, kansainvälisten sopimusten kanssa ristiriidassa olevat sodat sekä osallistuminen tällaisia sotia koskeviin suunnitelmiin tai salahankkeisiin.[1]

Valvontakomission varajohtaja Savonenkov keskusteli asiasta tuoreeltaan 8. elokuuta pääministeri Paasikiven kanssa. Savonenkov totesi hallituksen viivytelleen sotasyyllisyyskysymyksessä, ja että mikäli Suomi ei asiaa itse ratkaisisi, tekisivät sen voittajavaltiot. Savonenkovin mukaan mikäli sotasyyllisiä ei lain mukaan pystyttäisi syyttämään, tulisi tehdä uusi laki asiasta. Sotasyyllisyysasiaa valmisteltiin hallituksessa, ja 13. elokuuta Paasikivi ilmoitti eduskunnalle hallituksen tuovan käsittelyyn lain erityistuomioistuimista. Jos lakiehdotusta ei hyväksyttäisi hallitus pääministerin mukaan eroaisi.[1] Valvontakomission puheenjohtaja Ždanov saapui Helsinkiin 21. elokuuta vauhdittaakseen läsnäolollaan asian etenemistä ja kävi seuraavana päivänä Paasikiven luona.

Laki sotasyyllisyydestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lakiehdotuksen mukaan henkilö, joka oli hallituksessa vaikuttanut Suomen osallistumiseen sotaan Saksan rinnalla, tai estänyt sodan aikana rauhan aikaan saamista, oli tuomittava virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi joko kuritushuoneeseen tai vankilaan. Syytteet oli nostettava vuoden 1945 loppuun mennessä, syytteiden nostajana toimi maan hallitus ja syytteiden nostojen esittelijänä sekä syyttäjänä oikeuskansleri. Erityistuomioistuimen puheenjohtajana toimisi Korkeimman oikeuden presidentti.[1] 11. syyskuuta 1945 eduskunnan ilmoitustaululle ilmestyi otsikolla Liittoutuneiden valvontakomissio tiedottaa oleva suomenkielinen viesti, konekirjoitusarkki, jossa ilmoitettiin, että sotasyyllisyys koskee myös Suomen sodanaikaista poliittista johtoa jota Neuvostoliitto piti sodan aloittajana. Viestin tulosta eduskuntaan ei ole mitään kirjattua tietoa, eikä sitä varmistettu Valvontakomissiolta.[7] Viesti ei olisi myöskään ilmeisesti jäänyt mihinkään asiakirjoihin, ellei SDP:n kansanedustaja Väinö Leskinen olisi sanellut sitä eduskunnan pikakirjoittajille. [8]

Lakiehdotuksesta lausuntoja haettiin asiantuntijoilta, ja sekä korkein oikeus että professori Kaarlo Kaira totesivat, ettei Moskovan välirauhansopimuksen 13. artikla vaatinut Suomen poliittisen johdon tuomitsemista. Toisaalta lain edellyttämä taannehtiva oikeuskäytäntö ei ollut Suomen perustuslain eikä länsimaisen oikeuskäsityksen mukaista. Tähän perustuen professori Veli Merikoski oli esittänyt lain sijaan käytettäväksi asetusta, joka olisi liitetty välirauhansopimuksen täytäntöönpanolakiin, jolloin prosessin poliittinen välttämättömyys olisi tullut esille. Perustuslakivaliokunta sen sijaan katsoi äänin 10–8, että 13. artikla on tulkinnanvarainen, mutta mikäli hallitus katsoo lain välttämättömäksi ei valiokunta vastusta sen hyväksymistä. Laki hyväksyttiin toisessa käsittelyssä. Kun laki tuli kolmanteen käsittelyyn 11. syyskuuta 1945, oli sanomalehdissä Valvontakomission tiedotus, jossa se esitti 13. artiklan koskevan myös sotasyyllisiä, ja painotti rauhansopimuksen olevan ensisijainen lainsäädäntöönkin nähden; jos ristiriitoja olisi, tulisi säätää uusia lakeja. Samana päivänä eduskunta hyväksyi − eräin lakiehdotukseen perustuslakivaliokunnassa tehdyin pienin muutoksin ja lisäyksin − lain sotaan syyllisten rankaisemisesta kolmannessa käsittelyssä äänin 129–11. Kymmenen kansanedustajaa äänesti tyhjää ja 48 oli poissa äänestyksestä. Perustuslakivaliokunnan lakiin tekemiin lisäyksiin kuului muun muassa että sotasyyllisyysoikeuden jäseneksi valittu ei saanut kieltäytyä tehtävästä, että oikeuskansleri sai halutessaan määrätä toisen henkilön toimimaan syyttäjänä ja että oikeudenkäynnissä tuomitut nauttivat ns. valtiollisen vangin oikeuksia.[9] Presidentti Mannerheimin ollessa sairauden vuoksi estyneenä pääministeri Paasikivi vahvisti lain 12. syyskuuta. Valtioneuvosto päätti asettaa sotaan syyllisiksi nimetyt henkilöt syytteeseen ”virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi” 6. marraskuuta ja Valpo pidätti nämä seuraavan vuorokauden aikana.[1]

Oikeudenkäynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oikeutta käytiin Säätytalossa 15. marraskuuta 1945 – 21. helmikuuta 1946 kaikkiaan 23 istunnossa. Erikoistuomioistuimeen kuului kolme juristia: korkeimman oikeuden presidentti Hjalmar Neovius ja hänen erottuaan joulukuussa 1945 nimellisesti terveyssyistä (Yrjö Soinin mukaan omantunnonsyistä)[10] hänen seuraajansa Oskar Möller, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Urho Castrén, professori Kaarlo Kaira sekä heidän lisäkseen 12 eduskunnan nimeämää jäsentä: SDP:n Otto Toivonen, Kalle Hakala ja Lauri af Heurlin; SKDL:n Eino Pekkala, Aaro Uusitalo ja Hertta Kuusinen; Maalaisliiton Lauri Riikonen, Juho Pilppula ja Anselm Alatalo; Kokoomuksen Arno Tuurna; RKP:n Tor Therman sekä Edistyspuolueen Heikki Kannisto. Eduskunnan valitsemista jäsenistä juristeja olivat af Heurlin, Pekkala, Riikonen, Tuurna ja Kannisto. Kullekin oikeuden jäsenelle nimettiin henkilökohtainen varajäsen. Syyttäjänä toimi oikeuskansleri Toivo Tarjanne.

Syytettyjen puolustusta johti entinen ulkoministeri ja suurlähettiläs Hjalmar J. Procopé ja lisäksi kullakin syytetyllä oli henkilökohtainen asianajaja. Asianajajiksi valittiin parhaat saatavilla olleet, ja puolustukselle varustettiin hotelli Andreaan oma toimisto, jota johti toimittaja-kansanedustaja Yrjö Kilpeläinen. Oikeudenkäyntiä seurasi myös suuri joukko ulkomaisten sanomalehtien kirjeenvaihtajia.[11] Mannerheim ei ollut syytettyjen joukossa. Syyksi on arveltu suomalaisten Mannerheimia kohtaan tuntema kunnioitus, jolloin hänen tuomitsemisensa seuraukset olisivat voineet olla arvaamattomia, sekä neuvostoliittolaisten tarve pitää Suomi rauhallisena ja toteuttamassa välirauhansopimuksen ehtoja.

Oikeuskansleri oli jakanut laatimansa syytekirjelmän seitsemään kohtaan, joista ensimmäinen käsitteli Suomen poliittisen johdon toimintaa talvi- ja jatkosodan välisenä aikana ja toinen jatkosodan syttymisvaihetta. Loput viisi kohtaa koskivat jatkosodan aikaisia poliittisia ratkaisuja, joiden oikeuskansleri katsoi laajentaneen ja pitkittäneen sotaa. [12]

Oikeudenkäyntihuoneena toimi Säätytalon entinen porvarissäädyn istuntosali. Lisäksi oli omat huoneet oikeuden jäsenille, syyttäjälle, syytetyille ja heidän asianajajilleen, valvontakomission edustajille sekä ulkomaisille kirjeenvaihtajille. Oikeussalista oli varattu paikkoja − paitsi syytettyjen omaisille, toimittajille ja ulkomaisille diplomaateille − myös kansanedustajille ja hallituksen jäsenille, mutta näistä vain sisäministeri Leino oli säännöllisesti mukana istunnoissa. Pääministeri Paasikivi, oikeusministeri Kekkonen ja ulkoministerit Enckell ja Svento sekä valvontakomission ylin johto eivät osallistuneet yhteenkään istuntoon koko oikeudenkäynnin aikana. Koska yksi syytetyistä − Kukkonen − oli pappi, jokaisessa istunnossa oli läsnä tuomiokapitulin edustaja. [13]

Oikeudenkäynnin kolmannessa istunnossa 17. marraskuuta Kivimäki, Kukkonen, Reinikka ja Tanner vapautettiin vankeudesta ehdolla, että heidän oli siitä lähtien vangitsemisen uhalla saavuttava kaikkiin tuleviin oikeuden istuntoihin. Samalla oikeudenkäyntiin tuli kolmen viikon tauko, jonka aikana myös oikeuden puheenjohtaja vaihtui. Valvontakomission puheenjohtaja Ždanov kutsui neljän syytetyn vapauttamisen vuoksi pääministeri Paasikiven luokseen Hotelli Torniin vielä samana päivänä ja esitti hänelle asiasta hyvin jyrkkäsanaisen paheksuntansa. Paasikivi vastasi Ždanoville, ettei hallituksella ollut Suomen lakien mukaan valtuuksia puuttua oikeudenkäyntiin, mutta sanoi olevansa henkilökohtaisesti tyytymätön asian saamaan käänteeseen.[14] Viimeisessä istunnossa ennen joulutaukoa, 20. joulukuuta, Kivimäki, Reinikka ja Tanner vangittiin uudelleen.

Joulun jälkeen oikeudenkäynti jatkui 9. tammikuuta, kunnes sen keskeyttivät jälleen kaksi viikon pituista taukoa tammikuun aikana. Kun syytetyt ja heidän asianajajansa olivat esittäneet kaikki lausuntonsa, oikeudenkäynnin viimeinen istunto pidettiin 2. helmikuuta. Tämän jälkeen oikeuden jäsenet siirtyivät eduskuntataloon neuvottelemaan tuomioista.

Tuomio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oikeudenkäynnissä tuomitut Ramsay, Reinikka, Kukkonen, Linkomies, Rangell, Ryti, Tanner ja Kivimäki yhteiskuvassa Säätytalossa.

Sotasyyllisyysoikeus neuvotteli tuomioista runsaan viikon ajan käymällä läpi kertynyttä aineistoa, suoritti koeäänestyksen 15. helmikuuta ja sai seuraavana päivänä valmiiksi tuomion, joka oli tarkoitus julistaa 18. helmikuuta. Oikeuden ennakkopäätös, joka olisi vapauttanut Kivimäen ja tuominnut Rytin kahdeksan, Rangellin viiden ja muut 2–3½ vuoden vankeusrangaistuksiin, sai valvontakomission puuttumaan asiaan ja vaatimaan tuomion lykkäämistä. Oikeudelle tuli käsin kirjoitettu viesti, jonka kerrottiin olevan referaatti Paasikiven valvontakomission varapuheenjohtajalta Savonenkovilta 17. helmikuuta saamasta puhelinviestistä. Viesti oli kirjoitettu yläreunastaan vinoksi repäistylle lehtiön sivulle, eikä siinä ollut otsikkoa eikä allekirjoitusta. Viestin mukaan Ryti, Rangell, Linkomies, Tanner ja Kivimäki oli tuomittava 5−10 vuoden vankeusrangaistuksiin. Valvontakomissiolla ei kerrottu olevan omaa mielipidettä Ramsayn, Kukkosen ja Reinikan suhteen, mutta näidenkään tuomioilla ei saanut olla ”vain symbolinen karaktääri”. Viesti päättyi varoitukseen, jonka mukaan vielä oikeuden viimeisessä istunnossa esitetty kanta Neuvostoliiton aloittamista sotatoimista Suomea vastaan olisi ”panettelua ja sillä on Neuvostoliiton vastainen karaktääri”.[15] Syytetyt ja heidän asianajajansa eivät saaneet nähdä paperia, joka pysyi salassa aina vuoteen 1956 asti, kunnes kirjailija Yrjö Soini löysi sen oikeudenkäyntiasiakirjojen joukosta. Soini on esittänyt että viesti olisi tosiasiassa ollut suomalaisten kommunistien, ei Valvontakomission työtä, koska se ei hänen mielestään ollut virallinen asiakirja.[16] Ison-Britannian Helsingin-suurlähettiläs Shepherd kävi 19. helmikuuta ulkoministeri Enckellin luona ilmaisemassa henkilökohtaisena mielipiteenään, että valvontakomission suosittelemia rangaistuksia oli pidettävä lievinä.[17]

Juuri ennen kuin oikeus sai valmiiksi lopullisen tuomion, sille toimitettiin vielä 20. helmikuuta Suomen Lontoon-suurlähettilään Eero Wuoren sähke, jonka mukaan Britannian ulkoministeriö oli varoittanut Suomea Neuvostoliiton reaktioista, mikäli rangaistukset olisivat olleet liian lieviä.[18] Yrjö Soini on epäillyt, että sähkeen takana olisi ollut myöhemmin paljastunut kommunistinen soluttuma Britannian ulkoministeriössä.[19]

Tämän jälkeen oikeus päätyi kannattamaan valvontakomission vaatimia vähimmäisrangaistuksia. Tuomion ratkaisi oikeuden maalaisliittolaisten jäsenten Riikosen, Alatalon ja Pilppulan siirtyminen kannattamaan kansandemokraattisten jäsenten Kuusisen, Pekkalan ja Uusitalon mielipidettä; nämä puolestaan olivat jonkin verran tinkineet alkuperäisistä vaatimuksistaan. Oikeuden päätös ei ollut yksimielinen, sillä neljä oikeuden jäsentä - Toivonen, Hakala, af Heurlin ja Tuurna - katsoi ettei kukaan syytetyistä ollut syyllistynyt lainvastaisuuteen.[20] Lopullisen tuomion perustelujen sanamuodoksi tuli oikeuden RKP:hen kuuluneen jäsenen Thermanin lausunto.[21]

Lopulliset, 21. helmikuuta 1946 julistetut tuomiot olivat:

Tuomitut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuomittu Asema Rangaistuis
Risto Ryti Suomen tasavallan 5. presidentti 10 vuotta kuritushuonetta
J. W. Rangell Suomen 25. pääministeri 6 vuotta vankeutta
Edwin Linkomies Suomen 28. pääministeri 5 vuotta 6 kuukautta vankeutta
Väinö Tanner ministeri 5 vuotta 6 kuukautta vankeutta
T. M. Kivimäki Suomen Berliinin suurlähettiläs 5 vuotta vankeutta
Henrik Ramsay ministeri 2 vuotta 6 kuukautta vankeutta
Antti Kukkonen ministeri 2 vuotta vankeutta
Tyko Reinikka ministeri 2 vuotta vankeutta

Tuomitut suorittivat rangaistuksensa Helsingin keskusvankilassa.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin pöytäkirjoista kertyi neljä suurta kansiota, joissa oli yhteensä 2 293 sivua, ja niiden liitteistä viisi vastaavankokoista kansiota. [22]

Sotasyyllisyysoikeuden syytteet valmistellutta tutkijalautakuntaa johtanut oikeusneuvosmies Onni Petäys ampui itsensä vajaa kuukausi tuomioiden julkistamisen jälkeen, 17. maaliskuuta 1946. Petäyksen kerrottiin joutuneen ennen oikeudenkäyntiä ja sen aikana ylivoimaiseen hermopaineeseen ja venäläisten suoranaisen painostuksen kohteeksi.[23]

Vapautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton ratifioitua Pariisin rauhansopimuksen 29. elokuuta 1947 ja valvontakomission poistuttua Suomesta saman vuoden syyskuun lopulla, lyhimmän vankeusrangaistuksen saaneet Kukkonen ja Reinikka päästettiin ehdonalaiseen vapauteen lokakuussa 1947, jolloin he olivat suorittaneet 5/6 määrätystä rangaistuksesta. Kahden ja puolen vuoden tuomion saanut Ramsay pääsi vankilasta jouluna 1947. Loput miehistä pääsivät ehdonalaiseen vapauteen lain sallimalla tavalla sitä mukaa kuin he olivat suorittaneet puolet rangaistuksestaan. Viimeisenä vankilasta ulos pääsi Rangell 21. helmikuuta 1949.[24] Toukokuussa 1949 presidentti J. K. Paasikivi armahti syksystä 1948 lähtien sairaalassa olleen Risto Rytin terveydellisistä syistä; samalla hän armahti vielä ehdonalaisessa vapaudessa olleet Rangellin, Tannerin, Linkomiehen ja Kivimäen.

Sotasyyllisyystuomioita on pyritty purkamaan, mutta oikeuskansleri on katsonut, että perustuslain säätämisjärjestyksessä säädetyn sotasyyllisyyslain (890/45) soveltamisessa sotasyyllisyysoikeudessa ei ole tehty sellaisia oikeudellisia virheitä tai harkintavallan ylityksiä, jotka loisivat riittävän oikeudellisen pohjan hakemukselle tuomion purkamiseksi.

Ensimmäinen yritys tuomioiden purkamiseksi tapahtui vuonna 1956, kun Kokoomuksen kansanedustajat Johannes Wirtanen ja Jaakko Hakala tekivät asiasta eduskuntakyselyn. Silloinen oikeusministeri Arvo Helminen myönsi vastauksessaan, että poikkeuksellisissa oloissa syntyneestä sotasyyllisyyslaista ja seuranneesta oikeudenkäynnistä ”on varsin erilaisia käsityksiä vallalla”, mutta sanoi, ettei tuomioiden kumoamiseen ollut syytä ryhtyä, koska se olisi hänen mukaansa ollut vastoin rauhansopimuksen velvoitteita.[25]

Kritiikkiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotasyyllisyyslainsäädäntö luotiin länsiliittoutuneiden ja Neuvostoliiton yhteisymmärryksessä.

Suomessa sotasyyllisyystuomioita on kritisoitu muun muassa sillä perusteella, että taannehtiva lainsäädäntö sekä valtionpäämiesten koskemattomuuden rikkominen olisi Suomen perustuslain ja länsimaisen oikeuskäsityksen vastaista.[26] Yrjö Soini esitti painavimmaksi perusteeksi tuomioiden purkamiselle sen, että ne olisivat vastoin YK:n hyväksymän ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 11. artiklaa. Artiklan 2. kohdan mukaan ketään ei saa tuomita teoista tai laiminlyönneistä, jotka eivät kansallisen tai kansainvälisen oikeuden mukaan olleet rikollisia niiden tekohetkellä.[27]

Toisaalta muun muassa tutkija Markku Jokisipilä on ihmetellyt sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomittujen saamaa marttyyriasemaa huomioiden, että heidän kohtalonsa oli muiden hävinneiden valtioiden päämiehiin suhteutettuna lievä ja että samalla sodassa kuoli ja vammautui kymmeniä tuhansia miehiä. Hän on huomauttanut, että monelle tutkijallekin Rytin vallasta syrjäyttäminen ja vankeus vaikuttaa olevan suurempi tragedia kuin 80 000 miehen kuolema.[28] Myös valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka on korostanut, että vaikka valtaosa suomalaisista piti sotasyyllisyyskysymyksen ratkaisua kohtuuttomana vääryytenä, sodan jälkipyykki pestiin Suomessa sivistyneemmin ja maltillisemmin kuin missään Saksan miehityksen kokeneessa Länsi-Euroopan maassa, hävinneellä puolella sotineista puhumattakaan. Toisaalta Suomen sodanaikaisia johtavia poliitikkoja ei voi verrata esimerkiksi Ranskan ja Norjan saksalaismielisten nukkehallitusten päämiehiin Pierre Lavaliin ja Vidkun Quislingiin.[29]

Asianajaja Kari Silvennoinen haki Väinö Tannerin pojanpojan Ilkka Tannerin asiamiehenä korkeimmalta oikeudelta Tannerin saaman sotasyyllisyystuomion purkua vuonna 2007.[30] Korkein oikeus jätti hakemuksen tutkimatta lokakuussa 2008 sillä perusteella, että korkein oikeus ei ole toimivaltainen käsittelemään hakemusta sotasyyllisyysoikeuden tuomion purkamisesta.[31]

Vuonna 2008 Väinö Tannerin pojanpoika valitti tuomiosta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, ja vuonna 2009 oikeusministeriö päätti tehdä selvityksen sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä.[32] Valmistunut selvitys julkaistiin keväällä 2010. Selvityksessä 2010 todettiin, ettei sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä noudatettu oikeusvaltion periaatteita. Laki sotaan syyllisten rankaisemisesta muun muassa rikkoi lainsäädännön taannehtivuuskieltoa. Sotasyyllisyysoikeus oli satunnaisten tuomioistuinten kiellon vastainen. Syytettävät valittiin osittain yhdenvertaisuusperiaatetta loukaten. Oikeudenkäynnissä ei voitu noudattaa syyttömyysolettamaa. Syytettyjen puolustautumismahdollisuuksia rajoitettiin. Lisäksi tuomioistuimeen kohdistui myös voimakas ulkopuolinen painostus.

Huhtikuussa 2012 professori Heikki A. Reenpää ja Karjalan Kuvalehden päätoimittaja Veikko Saksi jättivät presidentti Sauli Niinistölle vetoomuksen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä langetettujen tuomioiden purkamiseksi. [33]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Blinnikka 1969, s. 123-135
  2. Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 16.
  3. Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 22.
  4. Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 53.
  5. Jukka Tarkka, Hirmuinen asia, s. 39-40
  6. Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 84.
  7. Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 129
  8. Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 372.
  9. Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 126–127.
  10. Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 203
  11. Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla s. 174 - 175
  12. Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 186–187.
  13. Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla s. 181.
  14. Blomstedt − Klinge (toim.): Paasikiven päiväkirjat, osa 1, s. 242-244.
  15. Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 352
  16. Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 372.
  17. Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 353–354.
  18. Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 356−357.
  19. Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 376−377.
  20. Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 357–358.
  21. Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 339−344.
  22. Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, kuvaliite vastapäätä sivua 361.
  23. Turtola: Risto Ryti – Elämä isänmaan puolesta, s. 328.
  24. Niku: Kahdeksan tuomittua miestä. Sotasyyllisten vankilavuodet., s. 223.
  25. Soini: Toinen näytös – entä kolmas?, s. 121−123.
  26. Jukka Tarkka: Suomalaisten paras tahtoa sitä, mikä oli pakko. Turun Sanomat, 22.11.2005, s. aliokirjoitus. Artikkelin verkkoversio Viitattu 14.11.2008.
  27. Soini: Toinen näytös – entä kolmas?, s. 129.
  28. Markku Jokisipilä: Jatkosodan synty suomalaisen menneisyyden kipupisteenä. Turun Sanomat, 21.6.2001, s. aliokirjoitus. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 14.11.2008.
  29. Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 176. Helsinki: Otava, 1987.
  30. Kari Silvennoinen: Tannerin tuomion purkuhakemus korkeimpaan oikeuteen.
  31. Korkeimman oikeuden tuomio KKO:2008:94
  32. http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/V%C3%A4%C3%A4r%C3%A4t+tuomiot+sotasyyllisyydest%C3%A4+ministeri%C3%B6n+syyniin/1135243310831
  33. Veikko Saksi: Sotasyyllisten rehabilitaatio vai tuomioiden purku, s. 205–206. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava ja Karjalan Kuvalehti, 2012. ISBN 978-951-98494-7-8.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tarkka, Jukka: Hirmuinen asia: Sotasyyllisyys ja historian taito. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-34892-5.
  • Jukka Tarkka: 13. artikla. Suomen sotasyyllisyyskysymys ja liittoutuneiden sotarikospolitiikka vuosina 1944-1946. Väitöskirja. Porvoo 1977. ISBN 951-0-08022-5
  • Hannu Rautkallio: Sotasyyllisyysnäytelmä. Valvontakomision salaiset asiakirjat puhuvat. Savonlinna 1981. ISBN 951-35-2520-1
  • Hannu Rautkallio (toim.): Sotasyyllisyyden asiakirjat. 2006. ISBN 952-92-1152-X
  • Lasse Lehtinen & Hannu Rautkallio: Kansakunnan sijaiskärsijät. Sotasyyllisyys uudelleen arvioituna. WSOY 2005.
  • Risto Niku: Kahdeksan tuomittua miestä. Sotasyyllisten vankilavuodet. Edita, Helsinki 2005. ISBN 951-37-4410-8
  • Edwin Linkomies: Vaikea aika. Otava 1970.
  • T. M. Kivimäki: Suomalaisen poliitikon muistelmat. WSOY 1965.
  • Toivo T. Kaila: Sotaansyyllisemme Säätytalossa. WSOY 1946.
  • Toivo Heikkilä: Paasikivi peräsimessä: Pääministerin sihteerin muistelmat 1944–1948. Otava 1965.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstejä aiheesta: