Suomen Sosialidemokraattinen Puolue

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”SDP” ohjaa tänne. Lyhenteen muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Suomen Sosialidemokraattinen Puolue
Finlands Socialdemokratiska Parti[1]
- Suomen Työväenpuolue

Suomen sosialidemokraattisen puolueen logo.svg

Perustettu 1899
Johto Antti Rinne (pj.)
Antti Lindtman (1. vpj.)
Sanna Marin (2. vpj.)
Krista Kiuru (3. vpj.)
Reijo Paananen (puoluesihteeri)
Ideologia sosiaalidemokratia[2][3]
Toimisto Saariniemenkatu 6
00530 Helsinki
Äänenkannattaja Demokraatti
Jäsenmäärä 46 100 (­2013)[4]
Kansanedustajat
42 / 200
(2011)
Eurokansanedustajat
2 / 13
(2014)
Kunnanvaltuutetut
1 729 / 9 674
(2012)
Kansainväliset jäsenyydet Sosialistinen internationaali
ESP
S&D
Sosiaalidemokraattinen ryhmä
Naisjärjestö Sosialidemokraattiset Naiset
Nuorisojärjestö Sosialidemokraattiset Nuoret
Varhaisnuorisojärjestö Nuorten Kotkain Keskusliitto
Opiskelijajärjestö Sosialidemokraattiset Opiskelijat
Värit punainen
Kotisivu www.sdp.fi

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (lyhyemmin sosiaalidemokraatit[5], ruots. Finlands Socialdemokratiska Parti, lyhenne SDP, puhekielessä demarit; jäsen sd.[6] tai sos.dem.[6]) on yksi Suomen suurimmista puolueista. Puolue perustettiin vuonna 1899 nimellä Suomen Työväenpuolue.

Puolueen tarkoituksena on koota kansalaiset yhteiseen toimintaan sosiaalidemokratian aatteellisten tavoitteiden toteuttamiseksi: ihanteena ja päämääränä vapauden, tasa-arvon ja solidaarisuuden yhteiskunta, yhteistyön ja rauhan maailma sekä puhdas ja turmeltumaton ympäristö.[7]

Puolue on Sosialistisen internationaalin jäsen.[8] Se kuuluu Euroopan sosiaalidemokraattisen puolueeseen ja Euroopan parlamentissa SDP:n edustajat istuvat sosialistien ja demokraattien ryhmässä (S&D). Pohjoismaiden neuvostossa puolue kuuluu Sosiaalidemokraattiseen ryhmään.

Vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen SDP:llä on 42 kansanedustajaa ja se on eduskunnan toiseksi suurin puolue. Vuoden 2014 europarlamenttivaalien jälkeen puolueella on kaksi edustajaa Euroopan parlamentissa. Sosiaalidemokraattien puheenjohtaja on 9. toukokuuta 2014 valittu Antti Rinne.[9] Häntä edelsi puolueen ensimmäinen naispuheenjohtaja Jutta Urpilainen vuodesta 2008.

Historiallisista syistä puolueen nimi kirjoitetaan yhdellä a-kirjaimella, vaikka kantasana sosiaalidemokratia kirjoitetaankin kahdella a-kirjaimella.[10]

Tavoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne

Sosialidemokraattinen puolue näkee sosiaalidemokratian olevan "sorretun puolella sortajaa vastaan, vähäosaisen puolella vahvemman valtaa vastaan". Puolue vastustaa hallitsematonta markkinataloutta. Hyvinvointiyhteiskunnassa politiikalla on keskeinen sija talousjärjestelmän toiminnassa. Valtion ja kuntien palvelut lisäävät tasa-arvoa ja hyvinvointia yhteiskunnassa. Sosiaalidemokraattien ihanteena on yhteiskunta, jossa vapaus voittaa alistamisen, humaanisuus suvaitsemattomuuden ja oikeudenmukaisuus itsekkyyden. Sosiaalidemokratian kerrotaan puolueen periaateohjelmassa jatkavan kamppailua ihmisten aineellisen ja henkisen tasavertaisuuden puolesta markkinaliberalismia ja yhteiskunnallista arvokonservatismia vastaan.[11] SDP kannattaa pakollista ruotsin kielen opetusta kaikille.[12] Puolue kannattaa miesten yleistä asevelvollisuutta.[13] Puolueen kannattajiksi ilmoittautuvista kolmannes on sen vastustajia.[14]

Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ylintä päätösvaltaa puolueessa käyttää joka toinen vuosi järjestettävä puoluekokous, johon osallistuu 500 edustajaa.[15] Puoluekokousten välillä ylintä päätösvaltaa kaksi kertaa vuodessa kokoontuva puoluevaltuusto.[16] Käytönnön toiminnan johtoelimenä toimii puoluehallitus, joka vastaa käytännön poliittisesta toiminnasta.[17]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueen perustaminen 1899 ja nimen muutos 1903[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SDP:n perinteinen tunnus, jota nykyään käytetään lähinnä juhlatilaisuuksissa

Puolue perustettiin 1899 nimellä Suomen Työväenpuolue, ja ensimmäinen puoluekokous pidettiin Turussa 17.20. heinäkuuta 1899.[18][19] 1900-luvun alussa puolue esitti vaatimuksia torpparikysymykseen, työllisyyden hoitoon, työläisten aseman parantamiseen, sananvapauteen ja kahdeksantuntiseen työpäivään [20]. Puolueen nimi vaihdettiin Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi Forssassa 1903 pidetyssä puoluekokouksessa. Suomen kenraalikuvernööri Bobrikov kielsi puoluetta käyttämästä nimeä ”sosialidemokraattinen”, mutta tätä kieltoa ei noudatettu. Samalla hyväksyttiin myös Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen mallin mukainen ohjelma, tuolloin radikaali Forssan ohjelma, joka oli voimassa vuoteen 1952. Ohjelman tavoitteita olivat 8 tunnin työpäivä, vähimmäispalkka, yleinen kouluvelvollisuus[21] sekä yleinen alkoholin kieltolaki. Forssan ohjelma on miltei suoraan peräisin Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen vuonna 1891 hyväksymästä Erfurtin ohjelmasta.[22] Ohjelman välittömät vaatimukset ovat toteutuneet lukuun ottamatta kirkon ja valtion eroa, sitovia kansalaisaloitteita ja kansalaispäätöksiä, koulujen uskonnonopetuksen lakkauttamista ja alkoholin kieltolaista on sittemmin luovuttu[23].

Eduskuntapuolueeksi ja senaattiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän vuoden 1905 vallankumous ja suurlakko joukkoprotesteineen toi Suomeen yksikamarisen 200-paikkaisen eduskunnan ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, joka oli puolueen ohjelman vaatimuslistalla [24]. Suomen Sosialidemokraattiselle Puolueelle uudistukset olivat suuri voitto ja puolueeseen liittyi työväen lisäksi runsaasti sivistyneistöä. Tästä sivistyneistösiivestä käytettiin nimitystä "marraskuun sosialistit". Vuonna 1906 SDP oli jäsenmäärältään suhteellisesti suurin sosialistinen puolue Euroopassa.[25]

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa SDP nousi suureksi puolueeksi. Vuoden 1916 vaaleissa se sai haltuunsa enemmistön, 103 paikkaa.[26] Tämän seurauksena Suomeen nimitettiin maailman ensimmäinen sosialistienemmistöinen senaatti, puheenjohtajanaan Oskari Tokoi. Tämä sosiaalidemokraattien hallitsema eduskunta hyväksyi Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen kesällä 1917 valtalain, jossa eduskunta julistettiin korkeimman vallan haltijaksi Suomessa. Eduskunnassa vähemmistöön jääneiden porvareiden suosituksesta Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan valtalain vastaisesti.[27]. Seuranneissa vaaleissa puolue koki vaalitappion ja joutui oppositioon.[28] Seuraava senaatti oli kokonaan porvarillinen. Oppositioon siirtyneen SDP:n kansanedustajat kieltäytyivät osallistumasta eduskunnan työhön, eivätkä osallistuneet Suomen itsenäisyyden julistamiseenkaan 6.12.1917lähde?

Sisällissota 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punakaartilaiset kaappasivat suomalaisten valitsemalta porvarilliselta eduskunnalta vallan Etelä-Suomessa 28. tammikuuta 1918. Suomen sisällissodassa punaisen puolen hallitukseen, Kansanvaltuuskuntaan, kuului sosiaalidemokraattien jäseniä ja suuri osa puolueen jäsenistä toimi punaisten puolella. Muodollisesti puolueorganisaatio ei tehnyt päätöstä vallankumoukseen ryhtymisestä vaan aloite liukui radikaaleille vallankumousmielisille alaorganisaatioille.lähde? Tuhansia puolueen jäseniä ja kannattajia kuoli taisteluissa, teloituksissa ja vankileireillä.

Sisällissodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisten hävittyä sodan monet sosiaalidemokraattien johtajista ja aktiiveista pakenivat Venäjälle, jossa bolsevikit olivat ottaneet vallan. Puolueen aiempi puheenjohtaja Otto Wille Kuusinen nousi ajan mittaan Josif Stalinin hallinnossa Kommunistisen internationaalin ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen korkeimpaan johtoon. Syksyllä 1918 punaisten toiminnasta sivussa olleet puoluejohdon jäsenet käynnistivät kuitenkin sosiaalidemokraattisen puolueen toiminnan uudelleen Väinö Tannerin johdolla.lähde? Seuraavissa vaaleissa 1919 kannatus osoittautui suunnilleen aiemman kaltaiseksi.

Kommunistit erkanevat omaksi puolueeksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvosto-Venäjälle paenneet puolueen radikaalit perustivat elokuussa 1918 Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen), joka otti lähtökohdakseen bolševikkien mallin mukaisen vallankumouksellisen ohjelman. Kommunistinen puolue joutui kuitenkin toimimaan Suomessa maanalaisena. 1920-luvulla kommunistinen Suomen Sosialistinen Työväenpuolue seuraajajärjestöineen vei eduskuntavaaleissa osan sosiaalidemokraattien paikoista.[29] Suomen sosialidemokraattinen nuorisoliitto ja Suomen sosialidemokraattinen naisliitto valitsivat sisällissodan jälkeen liittolaisekseen Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen. Myös Suomen Ammattijärjestön enemmistö oli Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen kannattajilla.[30] Sosiaalidemokraattien kannatus ja paikkamäärä eduskunnassa nousi jälleen selkeästi, kun valtiovalta 1930-luvulla esti kommunistien yritykset kaikissa muodoissaan osallistua vaaleihin.[31] Vuonna 1919 puolueella oli 67 022 jäsentä. 1920-luvun alussa jäsenmäärä laski ollen pienimmillään vuonna 1924 (25 123). Vuosina 1925–1939 jäsenluku vaihteli välillä 24 000 – 37 000. Perusjärjestöjä puolueeseen kuului vuosina 1919–1939 hieman yli tuhat.[32]

Hallitusyhteistyöhön[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1930 puoluekokouksessa, Kaarlo Harvalan noustua puheenjohtajaksi, Väinö Tanner saavutti puolueessa kiistattoman johtoaseman. Tanner pystyi puolustamaan työväestön etuja vaikeassa tilanteessa ja hän sai siten myös puolueensa vasemmiston luottamuksen. Sosiaalidemokraatit pyrki Tannerin johdolla yhteistyöhön poliittisen keskustan kanssa torjuen samalla yhteistyön kommunistien kanssa. Lähentyminen johti hallitusyhteistyöhön Maalaisliiton kanssa vuonna 1937. Sosiaalidemokraatit hyväksyttiin osan oikeistoa keskuudessa, pohjoismaista kehitystä seuraten, demokraattiseksi voimaksi, jonka kanssa saattoi tehdä yhteistyötä. Hallitusyhteistyötä vastusti entinen puoluesihteeri K.H. Wiik, joka kannattajineen erotettiin puolueesta 1937. Erotettuihin kuuluivat myös Kominternin kansanrintamapolitiikkaa Suomen oloihin soveltamaan pyrkineet vasemmistolaiset sivistyneistön edustajat.[33]

Talvisodan jälkeen syksyllä 1940 puolueen eduskuntaryhmästä erotettiin viisi kommunisteja ja Neuvostoliiton politiikkaa sympatisoinutta kansanedustajaa, jotka sittemmin muodostivat Sosialistisen eduskuntaryhmän ja tulivat tunnetuksi ”kuutosina”.[34] Myös jatkosota aiheutti puolueen sisällä ristiriitoja, kun osa puolueen kansanedustajistakin asettui arvostelemaan Suomen ulkopolitiikkaa. Jatkosodan loppupuolella (1943–1944) puolueessa vahvistui niin sanottu rauhanoppositio, joka teki yhteistyötä ruotsinkielisten liberaalien ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa.

1940- ja 1950-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan päätyttyä sosiaalidemokraattien piirissä käytiin lyhyen aikaa keskustelua puolueen yhtymisestä vaaliliittoon kommunistien ja kuutosten muodostaman Suomen kansan demokraattiseen liiton kanssa. Hankkeen kannattajat jäivät kuitenkin puolueessa vähemmistöön. Kahden työväenpuolueen välit muodostuivat erittäin huonoiksi.[35][36]

Puoluehajaannus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvulla puolue ajautui vaikeaan tilanteeseen, kun Neuvostoliiton taholta suhtauduttiin puolueeseen vihamielisestilähde? ja Urho Kekkosen hyvät idänsuhteet kasvattivat hänen ja maalaisliiton sisäpoliittista valtaa. Kun sosiaalidemokraatit valitsi 1957 puheenjohtajakseen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitun Väinö Tannerin ja puoluesihteeriksi niin kutsuttuihin ”leskisläisiin” kuuluvan Kaarlo Pitsingin, puolueen idänsuhteet kärsivät. Tämä johti vuoden 1958 vaihteessa kriisiin, kun Neuvostoliitto ei hyväksynyt Suomeen enää hallitusta, jossa puolue oli mukana. Alkoivat yöpakkaset eli Neuvostoliiton diplomaattinen ja kauppapoliittinen painostus Suomen hallituksen kaatamiseksi. Hallitus kaatui ja alkoi sosiaalidemokraattien pitkä oppositiokausi ulkopoliittisesti arveluttavana puolueena. Puolueessa huomattiin myös, että tasavallan presidentti Urho Kekkonen ei ollut tilanteessa tukenut Suomen hallitusta.lähde? Kun puolue yritti yhdessä laajan puoluerintaman Honka-liiton kanssa syrjäyttää Kekkosta 1962 presidentinvaalissa ajauduttiin jälleen ulkopoliittiseen kriisiin (noottikriisi) Neuvostoliiton kanssa. Kekkosen ainoa merkittävä vastaehdokas, oikeuskansleri Olavi Honka vetäytyi vaaleista, Kekkonen voitti vaalit ja sosiaalidemokraattien paitsioasema suomalaisessa politiikassa oli täydellinen.

1950-luvun aikana suhteet puolueen sisällä kärjistyivät. Entisen puheenjohtajan ympärille aluksi kerääntyneet "skogilaiset" irtaantuivat puolueesta Kekkosen ja Neuvostoliiton tukemina perustaen vuonna 1959 Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton.[37] Myös ammattiyhdistysliike hajosi. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto jäi Työväen ja Pienviljelijäin Sosiaalidemokraattisen Liiton vaikutuspiiriin ja puolue perusti rinnakkaisen Suomen Ammattijärjestön.[38] Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto ei kuitenkaan menestynyt puolueena. Osa sen kannattajista siirtyi takaisin sosiaalidemokraatteihin jo 1960-luvun puolivälissä ja loput viimein 1972. Myös ammattiyhdistysliike eheytyi, kun Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto ja Suomen Ammattijärjestö yhdistyivät uudeksi Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestöksi vuonna 1969.[39]

Kehitys kylmän sodan ajoista 2000-luvulle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1972 vaalijuliste

Sisä- ja kunnallispolitiikassa puolue liittoutui usein 1950–luvulla ja 1960-luvun alussa Kokoomuksen kanssa.lähde? Tätä liittoa on kutsuttu aseveliakseliksi. Erityisen merkittäväksi akseli nousi teollisuuspaikkakunnilla (kuten Tampereella ja Helsingin mlk:ssa) (sittemmin Vantaa). Aseveliakseli piti hallitsemillaan paikkakunnilla muut puolueet poissa kunnallishallinnon merkittäviltä paikoilta vuosikymmenten ajan. Muutenkin SDP:n suosio alkoi nousta merkittävästi 1960-luvulla ja SDP oli sisäpolitiikassa johtava puolue suurimman osan 1970-luvusta ja koko 1980-luvun.lähde?

Tannerin vetäydyttyä puolueen johdosta 1963 alkoi puolue Rafael Paasion aikana rakentaa parempia suhteita Kekkoseen ja Neuvostoliittoon.lähde? Epäluulot olivat syvät, mutta toisaalta puolueessa haluttiin hallituskelpoisuutta ja eheyttää puolue. Ratkaisevaa oli Kekkosen idänpolitiikan hyväksyminen ja Neuvostoliiton luottamuksen saavuttaminen.lähde?

Kehitystä helpotti monikin tekijä. Puolue saavutti 1966 huomattavan vaalivoiton, joka lisäsi sen merkittävyyttä. Asevelisosialistit olivat jääneet vähemmistöön ja puolueeseen oli ilmaantunut 1960-luvun lopun vasemmistoradikalismin aallonharjalla runsaasti uusia nuoria kykyjä, esimerkiksi Paavo Lipponen ja Erkki Tuomioja.lähde? Myös kommunistinen vasemmisto oli muutoksen kourissa. Vuonna 1966 kommunistien ammattiyhdistyssiipi Aarne Saarisen johdolla syrjäytti Aimo Aaltosen stalinistisiiven puolueen johdosta. Myös vasemmistoyhteistyö näytti mahdolliselta. Vuonna 1966–1968 Rafael Paasion ja 1968–1970 Mauno Koiviston hallitukset toimivatkin kansanrintamapohjalta.

1960- ja 1970-luvun vaihteessa sosiaalidemokraattien piirissä vaikutti muutamia vuosia niin sanottu pälkäneläisyys, joka oli opiskelijaradikalismin synnyttämä sävyltään äärivasemmistolainen ilmiö. Liike hajosi ja sen toiminta hiipui vuoden 1971 aikana.[40] Myöhemminkin puolueen nuorempien jäsenten parissa vaikutti vasemmistolainen suuntaus, jonka kannattajista monet vastustivat vuoden 1973 EEC-sopimusta.lähde?

Puolueen uusi rooli oli toimia Kekkosen tapaan sillanrakentajana idän ja lännen välillälähde?kenen mukaan?. Sosiaalidemokraateilla oli tässä tietty tilaus, kun Sosialistisen Internationaalinkin piirissä osa veljespuolueista halusi ulos vanhoista kommunismin vastaisista asemista. Kalevi Sorsan johtamassa puolueessa ei ollut enää asevelisosialistilinjalle sijaa. 1970-luvulla puolueen suhteet Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen kehittyivätkin toimiviksi.[41] Puolueen asema muodostui erittäin vahvaksi Suomen sisäpolitiikassa, jossa merkittävä osa hallituksista rakennettiin 1970- ja 1980-luvuilla punamultapohjalle, jota täydensi useasti SDP:n ja äärivasemmiston lisäksi liberaalit. Sorsa toimi pääministerinä vuosien 1972 ja 1987 välisenä aikana kaikkiaan 3 652 vuorokautta ja on edelleen Suomen pitkäaikaisin pääministeri. Kekkosen jouduttua dementiansa vuoksi eroamaan vuonna 1981 seuraavaksi presidentiksi nousi sosiaalidemokraattien Mauno Koivisto, mikä vahvisti puolueen asemaa entisestään.

Uudistusmielisen Mihail Gorbatšovin nousu Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi vuonna 1985 muutti pian myös Suomen poliittista ympäristöä. SDP:n ja kokoomuksen hallitusyhteistyö tuli mahdolliseksi.lähde? Sosiaalidemokraatit alkoivat kannattaa Euroopan unionin jäsenyyttä vuonna 1991 ja puolue on ollut EU-myönteinen puolue siitä asti.lähde?

Paavo Lipposen kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolue koki kriisin, kun sen puheenjohtaja Ulf Sundqvist sai syytteet miljoonien markkojen taloudellisesta huolimattomuudesta ns. Sundqvist-jupakassa. Ulf Sunqvist erosi ja hänen tilalleen valittiin 1993 Paavo Lipponen. Puolue kieltäytyi kolmen puolueen yhteishallituksesta.lähde?

Lipposesta tuli sosiaalidemokraattien murskavoiton myötä sinipunahallituksen pääministeri ja keulahahmo. Lipposen pääministerikausilla Suomi liikkui lähemmäs Euroopan unionin ydintä.[42]

Lipposen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK:ssa toiminut Eero Heinäluoma valittiin SDP:n puheenjohtajaksi Jyväskylän puoluekokouksessa 10. kesäkuuta 2005 kolmivuotiselle kaudelle. Puolue sai eduskuntavaaleissa 2007 historiansa toiseksi alhaisimman vaalituloksen ja jäi oppositioon, kun perustettiin Vanhasen II hallitus.

10. helmikuuta 2008 Heinäluoma ilmoitti luopuvansa puolueen puheenjohtajuudesta kesäkuun 2008 puoluekokouksessa.[43] Heinäluoman seuraajaksi valittiin puoluekokouksessa kesäkuussa 2008 Jutta Urpilainen.

Urpilaisen puheenjohtajakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SDP:n entinen puheenjohtaja Jutta Urpilainen

Jutta Urpilaisen ensimmäisissä vaaleissa, kunnallisvaaleissa 2008, puolueen kannatus laski alimmalle tasolle vuosikymmeniin.[44]

Vuonna 2010 puoluesihteeriksi nousi Mikael Jungner.[45]

Vuoden 2011 vaaleissa SDP:n kannatus jatkoi laskua alimmalle tasolle Suomen historiassa. Koska keskustan kannatus laski alemmaksi, SDP:stä tuli toiseksi suurin puolue. SDP liityi Kataisen sateenkaarihallitukseen. SDP:llä on kuusi ministeriä hallituksessa.

Vuoden 2012 presidentinvaaleissa SDP:n ehdokas Paavo Lipponen jäi viidenneksi 6,7 prosentin kannatuksella. Presidentinvaalien tulos oli SDP:n neljäs vaalitappio peräkkäin. Tulosiltana puoluesihteeri Mikael Jungner kertoi ilmoittavansa lähipäivinä tulevaisuudestaan puolueessa, ja 25.1. hän ilmoitti ettei jatka enää puoluekokouksen jälkeen tehtävissään. SDP:n puoluekokouksessa 25.5.2012 Jungnerin seuraajaksi valittiin SAK:n viestintäpäällikkö Reijo Paananen.[46]

Vuoden 2012 kuntavaaleissa SDP:n kannatus laski kaikkien aikojen alimmalle tasolle ollen 19,6%. Ääniä SDP menetti 54 198 kappaletta. Kyseessä oli SDP:n viides vaalitappio peräjälkeen ja myös viides vaalitappio Jutta Urpilaisen ollessa puolueen puheenjohtajana. [47]

Jäsen- ja kannattajakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueen jäsenistä on noin 60 % miehiä.[48] Puolueen kannatus keskittyy suuriin ikäluokkiin ja puolueen jäsenten keski-ikä on yli 60 vuotta.[49][50][51] Vuonna 2008 puolueessa oli 61 000 jäsentä.[52] Jäsenet kuuluvat puolueosastoihin, jotka muodostavat kunnallisjärjestöt ja piirijärjestöt vaalipiireittäin.

Eduskuntavaaleissa puolue on saanut suurimman kannatuksen perinteisesti Pohjois-Karjalan ja Kymen vaalipiireistä, joissa sosiaalidemokraattien kannatus on ollut noin 35–40 prosenttia äänistä. SDP:n kannatus on ollut verraten korkeaa maamme suurimmissa kaupungissa; vahvimpia ovat olleet esimerkiksi Pori, Lahti ja Jyväskylä, joissa puolueen ehdokkaat ovat keränneet jopa kolmasosan kaikista äänistä.[51] SDP nauttii suurinta suosiota keskisuurissa teollisuuskaupungeissa ja kaupungistuneissa kasvukunnissa, kuten Imatralla ja Janakkalassa.

Vuoden 2011 vaalien valossa vahvoja SDP-kaupunkeja ovat esimerkiksi Lieksa, Varkaus, Savonlinna, Heinola ja Valkeakoski.

Puolueen oikeistosiipi on ryhmittynyt Tölö Unga Socialister -yhdistykseen. Oikeistosiiven "vanhemmat valtiomiehet" - termi Ulla-Maija Rajakangas - irrottautuivat 2010 uuteen Helsingin Demokraatit yhdistykseensä.[53]

Vaalimenestys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntavaaleissa 2011 ja kunnallisvaaleissa 2012 käytetty juliste

Eduskuntavaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntavaaleissa 1929 ja 1948 paikkamäärältään suurin puolue oli Maalaisliitto, mutta SDP oli ääniosuudeltaan maan suurin. SDP kuitenkin menetti suurimman puolueen asemansa Suomen 22. eduskuntavaaleissa vuonna 1958 niukasti SKDL:lle. Seuraavissa eduskuntavaaleissa vuonna 1962 SDP koki noottikriisin johdosta murskatappion ja sai 38 kansanedustajaa. Vähiten koko puolueen historiassa. Tuolloin suurin puolue oli jälleen Maalaisliitto. Eduskuntavaaleissa 1966 puolue nousi jälleen maan suurimmaksi. Seuraavan kerran ykkösasema menetettiin vasta vuoden 1991 vaaleissa Keskustalle, mutta neljän vuoden päästä eduskuntavaaleissa 1995 puolue nousi jälleen suurimmaksi saaden parhaimman tuloksen toisen maailmansodan jälkeen: 28,25 % ääniosuuden ja 63 kansanedustajaa. SDP säilytti asemansa kaksi vaalikautta ja vuoden 2003 vaalivoitosta huolimatta, keskusta nousi niukasti suurimmaksi puolueeksi. Tämän jälkeen suurimman puolueen asemaa on hallinnut keskusta ja kokoomus.

Vuosi Edustajia Kannatus
1907
80 / 200
329 946 37,03 %
1908
83 / 200
310 826 38,40 %
1909
84 / 200
337 685 39,89 %
1910
86 / 200
316 951 40,04 %
1911
86 / 200
321 201 40,03 %
1913
90 / 200
312 214 43,11 %
1916
103 / 200
376 030 47,29 %
1917
92 / 200
444 670 44,79 %
1919
80 / 200
365 046 37,98 %
1922
53 / 200
216 861 25,06 %
1924
63 / 200
255 068 29,02 %
1927
60 / 200
257 572 28,30 %
1929
59 / 200
260 254 27,36 %
1930
66 / 200
386 026 34,16 %
1933
78 / 200
413 551 37,33 %
1936
83 / 200
452 751 38,59 %
1939
85 / 200
515 980 39,77 %
1945
50 / 200
425 948 25,08 %
   
Vuosi Edustajia Kannatus
1948
54 / 200
494 719 26,32 %
1951
53 / 200
480 754 26,52 %
1954
54 / 200
527 094 26,25 %
1958
48 / 200
449 536 23,12 %
1962
38 / 200
448 930 19,50 %
1966
55 / 200
645 339 27,23 %
1970
52 / 200
594 185 23,43 %
1972
55 / 200
664 724 25,78 %
1975
54 / 200
683 590 24,86 %
1979
52 / 200
691 512 23,89 %
1983
57 / 200
795 953 26,71 %
1987
56 / 200
695 331 24,14 %
1991
48 / 200
603 080 22,12 %
1995
63 / 200
785 637 28,25 %
1999
51 / 200
612 963 22,86 %
2003
53 / 200
683 223 24,47 %
2007
45 / 200
594 194 21,44 %
2011
42 / 200
561 558 19,10 %

Kunnallisvaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SDP on ollut kuntavaalien suurin puolue kaikissa vaaleissa, lukuunottamatta seuraavia vuosia 1960 (suurin SKDL), 2000 (suurin keskusta), 2008 (suurin kokoomus) ja 2012 (suurin kokoomus).

Vuosi Valtuutettuja Kannatus
1945 2 100 265 689
1950 377 294 25,05 %
1953 449 251 25,53 %
1956 424 977 25,42 %
1960 2 261 414 175 21,10 %
1964 2 543 530 878 24,75 %
1968 2 351 540 450 23,86 %
1972 2 533 676 387 27,05 %
1976 2 735 665 632 24,82 %
1980 2 820 699 280 25,50 %
1984 2 830 666 218 24,70 %
1988 2 866 663 692 25,23 %
1992 3 130 721 310 27,08 %
1996 2 742 583 623 24,55 %
2000 2 559 511 370 22,99 %
2004 2 585 575 822 24,11 %
2008 2 066 541 187 21,23 %
2012 1 729 487 924 19,57 %

Europarlamenttivaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Edustajia Kannatus
1996 4 482 577 21,45 %
1999 3 221 836 17,86 %
2004 3 350 525 21,16 %
2009 2 292 051 17,54 %
2014 2 212 781 12,31 %

Presidentinvaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SDP tuki presidentti Urho Kekkosta vuoden 1968 vaaleista aina 1970-luvun lopulle. Suomen ensimmäinen vasemmistopuolueesta tullut presidentti oli SDP:n Mauno Koivisto, joka voitti presidentinvaalit vuonna 1982. Tätä seurasi 30 vuoden aikakausi, jolloin maassa oli sosialidemokraattistaustainen presidentti. Merkittävimmät epäonnistumiset presidentinvaaleissa ovat olleet vuoden 1962 vaaleissa, jolloin Rafael Paasio sai vain 13,1 %-osuuden äänistä ja vuoden 2012 vaaleissa, jolloin Paavo Lipponen keräsi 6,7 prosenttiyksikön ääniosuuden.

valitsijamiesten vaali
vuosi ehdokas vm:t äänestäjät  %
1925 Tanner, VäinöVäinö Tanner 79 165 091 26,6
1931 Tanner, VäinöVäinö Tanner 90 252 550 30,2
1937 Tanner, VäinöVäinö Tanner 95 341 408 30,7
1950 (ei omaa ehdokasta) 64 343 828 21,8
1956 Fagerholm, Karl-AugustKarl-August Fagerholm 72 442 408 23,3
1962 Paasio, RafaelRafael Paasio 36 289 366 13,1
1968 Kekkonen, UrhoUrho Kekkonen 55 315 068 15,5
1978 Kekkonen, UrhoUrho Kekkonen 74 569 154 23,2
1982 Koivisto, MaunoMauno Koivisto 144 1 370 314 43,1
1988 Koivisto, MaunoMauno Koivisto 128 1 175 209 39,4
 
suora kansanvaali
vuosi ehdokas ään., 1. k  % ään., 2. k  %
1988 Koivisto, MaunoMauno Koivisto 1 513 234 48,9 (valinta > valitsijam:t)
1994 Ahtisaari, MarttiMartti Ahtisaari 828 038 25,9 1 723 485 53,9
2000 Halonen, TarjaTarja Halonen 1 224 431 40,0 1 644 532 51,6
2006 Halonen, TarjaTarja Halonen 1 397 030 46,3 1 630 980 51,8
2012 Lipponen, PaavoPaavo Lipponen 205 111 6,7 (ei 2. kierroksella)

Merkittäviä poliitikkoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheenjohtaja Toimivuodet
N. R. af Ursin 1899–1900
J. A. Salminen 1900
K. F. Hellsten 1900–1903
Taavi Tainio 1903–1905
Emil Perttilä 1905–1906
Edvard Valpas-Hänninen 1906–1909
Matti Paasivuori 1909–1911, 1913–1917 ja 1926–1930
Otto Ville Kuusinen 1911–1913
Kullervo Manner 1917–1918
Väinö Tanner 1918–1926 ja 1957–1963
Kaarlo Harvala 1930–1942
Väinö Salovaara 1942–1944
Onni Hiltunen 1944–1946
Emil Skog 1946–1957
Rafael Paasio 1963–1975
Kalevi Sorsa 1975–1987
Pertti Paasio 1987–1991
Ulf Sundqvist 1991–1993
Paavo Lipponen 1993–2005
Eero Heinäluoma 2005–2008
Jutta Urpilainen 2008–2014
Antti Rinne 2014–

[54]

Puoluesihteerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puoluesihteeri Toimivuodet
J. K. Kari 1899–1905
Yrjö Sirola 1905–1906
Matti Turkia 1906–1918
Väinö Hupli 1918
Taavi Tainio 1918–1926
K. H. Wiik 1926–1936
Aleksi Aaltonen 1936–1944
Unto Varjonen 1944–1946
Väinö Leskinen 1946–1957
Kaarlo Pitsinki 1957–1966
Erkki Raatikainen 1966–1969
Kalevi Sorsa 1969–1975
Ulf Sundqvist 1975–1981
Erkki Liikanen 1981–1987
Ulpu Iivari 1987–1991
Markku Hyvärinen 1991–1996
Kari Laitinen 1996–2002
Eero Heinäluoma 2002–2005
Maarit Feldt-Ranta 2005–2008
Ari Korhonen 2008–2010
Mikael Jungner 2010–2012
Reijo Paananen 2012–

[54]

Pääministerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muut hallituksen johtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Eduskunnan puhemiehet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtioneuvokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainväliset yhteydet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Willy Brandt SDP:n vieraana 1977, keskellä SDP:n kv-sihteeri Pentti Väänänen, oikealla puolueen puheenjohtaja Kalevi Sorsa

Puolue kuuluu Sosialistiseen internationaaliin ja sillä on läheiset suhteet moniin eurooppalaisiin sosiaalidemokraattisiin puolueisiin. Historiallisesti yhteydet ovat olleet läheiset varsinkin tovereihin Ruotsin sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa.

Puolue, silloinen Suomen Työväenpuolue, kuului vuoden 1902 alusta alkaen Kansainväliseen sosialistitoimistoon, joka oli Toisen internationaalin pysyvä elin. Puolueen ensimmäiset edustajat sihteeristössä olivat J. K. Kari ja Edvard Valpas. Yrjö Sirola korvasi Karin vuonna 1905. Toisen internationaalin Stuttgartin kongressissa kesällä 1907 olivat läsnä puolueesta Valpas ja Hilja Pärssinen. Vuonna 1910 Kööpenhaminassa pidettyyn kongressiin lähti 19 suomalaista, joista viisi edusti sosiaalidemokraatteja. Kokous hyväksyi muun muassa ponnen, joka tuomitsi Venäjän hallituksen Suomea kohtaan harjoittaman politiikan ja kehotti internationaalin jäsenpuolueita esittämään vastalauseita asiasta. Marraskuussa 1912 Baselin kongressissa sosiaalidemokraatteja edustivat Kullervo Manner ja Otto Wille Kuusinen, joka nousi myös Valppaan seuraksi sihteeristöön. Väinö Tanner oli puolueen edustaja kansainvälisessä sosialistisessa parlamenttikomissiossa.[55]

Kansainvälisen työväenliikkeen hajaannuttua päätti puolue kesällä 1916 pidetyssä puoluekokouksessa liittyä sotaa vastustaneiden sosialistien perustamaan niin sanottuun Zimmerwaldin internationaaliin.[56] Sotien jälkeen vuoden 1919 puoluekokouksessa puolueen kansainvälisiä kysymyksiä käsitellyt valiokunta päätti puolueen pysyvän toisessa internationaalissa, jota oltiin organisoimassa uudelleen. Kokousedustajista 27 kannatti äänestyksessä liittymistä Kommunistiseen internationaaliin.[57]

Vuonna 1977 Willy Brandt kävi Suomessa SDP:n vieraana, tapaamisessa pohdittiin Sosialistisen Internationaalin mahdollisuuksia edistää aseidenriisuntaa sekä idän jä lännen välistä liennytystä. Sittemmin Kalevi Sorsan johtama SI:n valtuuskunta kävi näistä asioista huipputason keskusteluja sekä Valkoisessa Talossa että Kremlissä. Keskustelukumppaneina olivat mm. presidentti Jimmy Carter ja varapresidentti George Bush sekä NKP:n pääsihteerit Leonid Brežnev ja Mihail Gorbatšov.[58]

Vuonna 1983 SDP:n kansainvälisten asioiden sihteeri Pentti Väänänen valittiin Sosialistisen Internationaalin pääsihteeriksi. Väänanen toimi SI:n pääsihteerinä 1983-1989.

Nuorisotoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosiaalidemokraattien nuorisojärjestö on Sosialististen nuorten kansainväliseen liittoon kuuluva Sosialidemokraattiset Nuoret, joka perustettiin vuonna 1959 nimellä Sosialidemokraattisen Nuorison Keskusliitto. Organisoitua valtakunnallista sosialidemokraattista nuorisotoimintaa on kuitenkin ollut Suomessa jo vuodesta 1906 lähtien. Tuolloin perustettiin Suomen Sosialidemokraattinen Nuorisoliitto, johon liittyi jo aiemmin perustettuja alueellisia nuorisojärjestöjä. Sisällissodan jälkeen kommunistit liittolaisineen saivat nuorisoliitossa enemmistön ja sosiaalidemokraattien kannattajat erosivat järjestöstä, kun se alkuvuonna 1921 liittyi Kommunistiseen nuorisointernationaaliin.

Toukokuussa 1921 puolueen nuoriso perusti Suomen Sosialidemokraattisen Työläisnuorisoliiton. Vuosina 1922–1936 työläisnuorisoliitolla oli sääntömääräinen oikeus edustajaan puolueneuvostossa ja puoluekokouksissa.[59] Puolueen varhaisnuorisojärjestö Nuoret Kotkat perustettiin vuonna 1943 työläisnuorisoliiton aloitteesta. Vuonna 1950 työläisnuorisoliitto vaihtoi nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi Nuorisoliitoksi. 1950-luvun lopussa, puolueriidan kärjistyttyä, uusi nuorisoliitto jäi Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton kannattajien haltuun, jolloin puolueen kannattajat joutuivat jälleen perustamaan uuden järjestön, Sosialidemokraattisen Nuorison Keskusliiton.

Opiskelijatoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosialidemokraattisen puolueen opiskelijatoiminnasta vastaa Sosialidemokraattiset Opiskelijat SONK ry. 1980-luvun lopulla liitossa aktivoituivat henkilöt, joista tuli sittemmin puolueen avainpelaajia hallitustyössä. Lipposen hallitusten erityisavustajiksi päätyvät mm. Mikael Jungner, Jari Luoto, Tero Hirvilammi, Petri Mäkinen, Ulla-Maija Rajakangas, Pertti Rauhio, Timo Pesonen ja Tarja Kantola.

Naiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueen naisjärjestö on vuonna 1979 perustettu Sosialidemokraattiset Naiset, jonka puheenjohtaja on 2011 lähtien Tuula Peltonen. Järjestö kuulu Sosialistiseen naisinternationaaliin [60]. Nykyistä järjestöä edelsivät Suomen Sosialidemokraattinen Naisliitto (1900–1920), Sosialidemokraattinen Naisliitto (1921–1959) ja Sosialidemokraattisten Naisten Keskusliitto (1959–1979). Ensimmäinen naisliitoista ryhtyi vuonna 1920 kannattamaan Suomen Sosialistista Työväenpuoluetta, jolloin sosiaalidemokraatit jättivät sen ja perustivat uuden järjestön. Uusi naisliitto jäi 1950-luvun lopun puolueriidassa Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton kannattajille, mikä johti jälleen uuden liiton perustamiseen. Vuonna 1979 naisliitto ja naisten keskusliitto sopivat riitansa ja yhdistyivät nykyiseksi järjestöksi.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Outi Hölttä: Suomen puolueiden organisaatiot 1918–39. Julkaisuja C: 17. Turun yliopiston poliittisen historian laitos, 1982. ISBN 951-642-188-1 / ISSN 0356-8652.
  • Rauli Mickelsson: Suomen puolueet-historia, muutos ja nykypäivä. Vastapaino, 2007.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Yhdistysrekisteri Patentti- ja rekisterihallitus. Viitattu 14.05.2007.
  2. Mickelsson 2007, s. 396
  3. http://www.parties-and-elections.eu/finland.html
  4. Eduskuntapuolueisiin kuuluu 300 000 suomalaista – vain pikkupuolueet kasvavat 15.4.2013. Turun Sanomat. Viitattu 9.8.2013.
  5. Suomen kielen lautakunta 2011: Puolueiden nimet: iso vai pieni alkukirjain Kotus. Viitattu 23.6.2011.
  6. a b Lyhenneluettelo 20.12.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 21.2.2014.
  7. SDP:n toiminta www.sdp.fi
  8. Sosialistinen Internationaali (SI) www.sdp.fi
  9. http://yle.fi/uutiset/antti_rinne_on_sdpn_uusi_puheenjohtaja/7230581
  10. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen perussanakirja tuntee ainoastaan sanat sosiaalidemokratia, sosiaalidemokraatti, sosiaalidemokraattinen, eikä yhdellä a-kirjaimella kirjoitettuja muotoja lainkaan.
  11. SDP:n periaateohjelma www.sdp.fi linkki
  12. HBL: Urpilainen syyttää keskustaa kielisodasta MTV3.
  13. Politiikan A-Ö sdp.fi. Viitattu 13.11.2009.
  14. Matthew Parry: Support for conscription strong but waning Helsinki Times. 14.5.2009. Viitattu 13.11.2009. (englanniksi)
  15. Puoluekokous sdp.fi
  16. Puoluevaltuusto sdp.fi
  17. Puoluehallitus sdp.fi
  18. Puoluekokoukset, puheenjohtajat ja puoluesihteerit 1899 - Suomen Sosialidemokraattinen Puolue. Viitattu 13. elokuuta 2009.
  19. Harri Rinta-aho, Marjaana Niemi, Päivi Siltala-Keinänen & Olli Lehtonen: Historian Tuulet 7, s. 39. Otava, 2004.
  20. Suomen Työväenpuolueen ohjelma 1899 www.sdp.fi linkki
  21. Torsten Edgren, Merja Manninen ja Jari Ukkonen; Eepos, Suomen historian käsikirja. Sivu 268. ISBN 951-0-27651-0
  22. Karl Kautsky. Erfurtin ohjelma. Tammi 1974, 254.
  23. Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ohjelma 1903 www.sdp.fi linkki
  24. Sinä päivänä koneet seisahtuivat Uutispäivä Demari 1.11.2005 linkki
  25. Uusi Tietosanakirja, osa 19, s. 608. Helsinki: Tietosanakirja Oy, 1965.
  26. Mickelsson 2007, s. 89
  27. Suomen historian käsikirja, Eepos, WSOY
  28. Mickelsson 2007, s. 90
  29. Mickelsson 2007, s. 134
  30. Mickelsson 2007, s. 119.
  31. Mickelsson 2007, s. 135
  32. Hölttä 1982, s. 158–161
  33. Tapani Paavonen: The Finnish Social Democratic Party since 1918. Teoksessa Political Parties in Finland (University of Turku 1987), s. 138–139.
  34. Mickelsson 2007, s. 159.
  35. Mykkänen, K. Onko SDP:n ja Vasemmistoliiton yhdistymiselle ohjelmallisia esteitä? Viitattu 20.2.2007
  36. Leppänen, J. Tampereen riitaiset sosiaalidemokraatit. Koskesta voimaa -sivusto Viitattu 20.2.2007
  37. Mickelsson 2007, s. 160
  38. Mickelsson 2007, s. 169
  39. Mickelsson 2007, s. 194
  40. Blåfield, Antti − Vuoristo, Pekka: Kalevi Sorsan suuri rooli, s. 35−43. Kirjayhtymä 1985, Helsinki.
  41. Lipponen, P. (2005) Kuka pelkäsi Beljakovia Apu 22.4.2005. Viitattu 20.2.2007 [vanhentunut linkki]
  42. Luotonen, J. (2003) Lipponen etsii ydintä. Talouselämä 9.5.2003. Pääkirjoitus Viitattu 20.2.2007
  43. Heinäluoma ei hae jatkokautta 10. helmikuuta 2008. Yleisradio. Viitattu 10. helmikuuta 2008.
  44. Suosio putosi alemmaksi kuin vuosikymmeniin: Sdp ja keskusta romahtivat vahvoilla kannatusalueillaan. Turun Sanomat. 28.10.2008
  45. Ylestä tuupattu Jungner pyrkii Sdp:n puoluesihteeriksi ja eduskuntaan, HS 6.5.2010 s. A9.
  46. Reijo Paanasesta SDP:n puoluesihteeri Yle.fi. 25.5.2012. Viitattu 25.5.2012.
  47. YLE:n tulospalvelu, kuntavaalit 2012 Yle.fi. 1.11.2012. Viitattu 4.11.2012.
  48. HS: Suurissa puolueissa miesenemmistö Turun Sanomat 18.9.2008
  49. Kokoomus, vihreät ja perussuomalaiset kasvattavat jäsenmääriään Helsingin Sanomat 2.8.2008
  50. Puoluetoiminta jäänyt häviölle kilvassa ihmisten ajankäytöstä Turun Sanomat 23.3.2008
  51. a b Borg, S. Vaalit ja puolueiden kannatus Viitattu 17.11.2010
  52. Kiinnittyminen puolueisiin kansanvalta.fi.
  53. [www.vihrealanka.fi/uutiset/eliittidemarit-perustivat-oman-kerhon HeDe] vihrealanka.fi.
  54. a b SDP:n puheenjohtajat ja puoluesihteerit (SDP)
  55. Hannu Soikkanen: Kohti kansanvaltaa 1 (SDP 1975), s. 165–168.
  56. Hannu Soikkanen: Kohti kansanvaltaa 1 (SDP 1975), s. 209.
  57. Hannu Soikkanen: Kohti kansanvaltaa 1 (SDP 1975), s. 368.
  58. Purppuraruusu ja samettinyrkki. Kellastupa. s. 64-72. ISBN 9789525787115
  59. Hölttä 1982, s. 31
  60. Members (Socialist International Women)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Iivari, Ulpu: Kansanvallan puolustajat: sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä 100 vuotta (Otava 2007)
  • Soikkanen, Hannu: Kohti kansan valtaa osat 1–3 (Suomen sosialidemokraattinen puolue, 1975, 1987 ja 1991)
  • Lehtinen, Lasse: Aatosta jaloa ja alhaista mieltä - Urho Kekkosen ja SDP:n suhteet 1944–1981 (WSOY 2002)
  • Majander, Mikko: Demokratiaa dollareilla - SDP ja puoluerahoitus pulataloudessa 1945-1954 (Otava 2007)
  • Jouhki, Hannu: Demari ajaa Bemarilla (2010)
  • Vuolanne, Antti: Sosiaalinen tasaus ja tehokas talous. Sosialidemokraattinen talouspolitiikka markkinataloudessa (Kalevi Sorsa -säätiön julkaisuja 2/2011)
  • Väänänen, Pentti: Purppuraruusu ja Samettinyrkki (Kellastupa 2013)