Työaika

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Työaika on työ- tai virkasuhteessa olevalla henkilöllä se päivittäinen tai viikoittainen aika, jolloin hän tekee työtehtäviensä mukaista työtä (tehokas työaika) tai jolloin ainakin hänen on sopimuksen tai virkasäännön mukaan oltava työpaikalla työnantajan käytettävissä (nimellinen työaika)[1]. Työajan enimmäispituudesta on olemassa kansainvälisiä yleissopimuksia. Suomessa asiasta on nykyisin säädetty työaikalaissa (605/1996),[2] jota paitsi joidenkin ammattien osalta on olemassa erillisiä lakeja.

Nykyisen lainsäädännön mukaan säännöllinen työaika saa olla enintään 8 tuntia vuorokaudessa ja 40 tuntia viikossa. Jos se tilapäisesti on pidempi, kyseessä on ylityö, josta on maksettava korotettu palkka. Osa-aikatyössä työaika on edellä sanottua lyhyempi.

Suomalaisilla on Euroopan elin- ja työolojen kehittämissäätiö Eurofoundin kyselytutkimuksen mukaan EU-maiden lyhin työviikko. Suomessa kokoaikaisen työn viikkotuntimäärä oli vuonna 2011 keskimäärin 37,8 tuntia, jossa on mukana mahdolliset ylityötunnit ja poissaolot.[3]

Työajan ulkopuolinen aika on (ainakin työelämän kannalta) vapaa-aikaa. Tavallisesti vapaa-aika tosin käsitetään suppeammin siten, että siihen ei lueta myöskään esimerkiksi nukkumiseen tai kotitaloustöihin menevää aikaa.[4]

Normaaliksi työajaksi kutsutaan tavallisesti aikaa arkipäivinä maanantaista perjantaihin klo 8–16 tai 9–17. Tämä vastaa valtion ja kuntien virastojen virka-aikaa sellaisena kuin se on Suomessakin ollut 1960-luvulta lähtien.[5] Samaa työaikaa noudatetaan useilla yksityisilläkin työpaikoilla, etenkin toimistotyössä sekä myös sellaisilla teollisilla työpaikoilla, joissa tekniset syyt eivät muuta edellytä. Viikonloppujen lisäksi vapaapäiviä ovat tällöin yleensä kirkolliset juhlapäivät sekä vappu, Suomessa lisäksi itsenäisyyspäivä, juhannusaatto ja jouluaatto. Aikaisemmin työpäiviä, joskin jo usemmiten lyhennettyjä, olivat myös lauantait.

Varsinkin toimistotyössä on viime vuosikymmeninä yleistynyt myös liukuva työaika, jossa työpäivän alkamis- ja päättymisaikoja ei ole tarkoin määrätty vaan ne ovat tietyissä rajoissa työntekijän itse päätettävissä, kunhan yhteenlaskettu työaika tietyn ajanjakson, esimerkiksi muutaman viikon kuluessa, on tietyn suuruinen. Tällöin työntekijälle voi kertyä positiivista tai negatiivista työaikasaldoa, jonka seuraamiseen käytetään ns. työaikapankkia.

Kaikille työpaikoille ei normaalityöaika sovellu, vaan työtä on tehtävä muinakin aikoina, yleensä vuorotyönä. Tällöin on kuitenkin yö- ja pyhätyöstä lain mukaan maksettava korotettu palkka.

On myös työtehtäviä, joissa työaikaa ei ole sopimuksessa määritelty, vaan edellytetään ainoastaan, että jokin itsenäisesti suoritettava työtehtävä on saatava valmiiksi määräaikaan mennessä. Tässä tapauksessa työaika on työntekijän itse päätettävissä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhassa maatalousyhteiskunnassa tuskin voitiin puhua säännöllisestä työajasta nykyaikaisessa merkityksessä.[6] Tosiasiallinen työhön käytetty aika vaihteli eri vuodenaikoina hyvinkin paljon. Niinpä kiireisimpinä sadonkorjuuaikoina oli työtä tehtävä käytännössä vuorokauden koko valoisa aika, kun taas muina vuodenaikoina työtä oli tehtävänä paljon vähemmän.

Esiteollisen ajan käsityöammateissa työajan pituutta rajoitti ennen kaikkea valoisan ajan pituus, joka tosin varsinkin pohjoisissa maissa oli eri vuodenaikoina hyvin eri pituinen. Paloturvallisuussyistä oli yleensä kiellettyä tehdä käsitöitä kynttilän valossa.[6] Lisäksi työaikaa rajoittivat lähinnä uskonnollisista syistä pidetyt pyhäpäivät. Kristityissä maissa työtä ei yleensä tehty sunnuntaisin eikä kirkollisina juhlapäivinä, ellei se ollut aivan välttämätöntä. Työntekoa pyhäpäivinä rajoitettiin aikoinaan myös rikos­oikeudellisilla säännöksillä sapatin­rikoksesta. Erityisen tärkeänä pidettiin, ettei silloin tehty sellaista työtä, josta aiheutui melua tai muuta häiriötä. Saksassa on vanhastaan tunnettu myös käsite "Blaue Montag", joka viittaa joissakin käsityöammateissa aikoinaan käytössä olleeseen tapaan pitää työtilanteen salliessa sunnuntain lisäksi myös maanantai viikoittaisena vapaapäivänä.

Teollistumisen alkuaikoina työaika oli varsinkin teollisuustyössä yleisesti erittäin pitkä, useinkin 14 tai jopa 16 tuntia päivässä ympäri vuoden.[1] Työväenliike ryhtyi kuitenkin jo 1800-luvulla vaatimaan päivittäisen työajan lyhentämistä 8-tuntiseksi, mikä olikin sen tärkeimpiä tavoitteita.[1] Monissa maissa tämä toteutettiinkin ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Esimerkiksi Suomessa asiasta säädettiin laki vuonna 1917.[1] Sen mukaan työaika sai olla enintään 8 tuntia päivässä ja 47 tuntia viikossa. Viikossa oli oltava vähintään 30 tuntia kestävä yhtäjaksoinen vapaa-aika, jonka oli, mikäli mahdollista, oltava sunnuntain yhteydessä. Jos se oli muuna aikana viikosta, oli maksettava sunnuntaityöstä korotettua palkkaa.

Jo ennen vuoden 1917 lakia asia edistyi työehtosopimusten kautta. Kymin Oy solmi Suomen Paperiteollisuustyöväen liiton kanssa 25.3.1907 työehtosopimuksen, joka sisälsi kahdeksan tunnin työajan kolmivuorotyössä. Aikaisemmin töitä oli tehty 12 tunnin vuoroissa. Vuonna 1909 alkaen tämä sopimus ei kuitenkaan enää ollut voimassa, koska työnantajapuoli kieltäytyi tekemästä työehtosopimuksia. Niin sanottu leipurilaki tuli voimaan 1.7.1909. Se rajoitti leipureiden työajan 48 tuntiin viikossa.[7]

Kansainvälinen työkonferenssi suositti 1930-luvulla viikoittaisen työajan lyhentämistä 40 tuntiin.[1] Monissa maissa tämä toteutuikin 1960-luvulla. Esimerkiksi Suomessa työaikalakiin tehtiin tällainen muutos vuonna 1965 ja se oli toteutettava vuoden 1970 alkuun mennessä. [8] Käytännössä tämä merkitsi samalla siirtymistä viisipäiväiseen työviikkoon, jolloin sunnuntain lisäksi tavallisimmin myös lauantai on vapaapäivä.

Esimerkiksi Suomen valtion virastoissa viisipäiväistä työviikkoa noudatettiin kesäkuukausina vuodesta 1966 lähtien sekä huhtikuun alusta 1969 ympärivuotisesti.[9] Kerralla tapahtunut vuotuisen työajan lyhennys ei kuitenkaan ollut aivan niin suuri kuin edellä sanotusta voisi päätellä, sillä vielä useiden vuosien ajan sen jälkeen työskenneltiin myös lauantaisin sellaisina viikkoina, jolloin oli sunnuntain lisäksi jokin muu pyhäpäivä.[9] Vuotuinen työaika ei kuitenkaan kerralla lyhentynyt aivan niin paljon kuin tästä voitaisiin päätellä, sillä jo sitä ennen, 1950-luvun lopulta lähtien työaika oli yleisesti ollut lauantaisin sekä myös juhlapäivien aattoina tavallista lyhempi, usein 4–5-tuntinen[5][9]) ja normaali työviikko 45-tuntinen[5]. Viisipäiväiseen työviikkoon siirryttäessä nämä lyhennykset kuitenkin poistettiin sekä aattopäivien että jäljelle jääneiden työlauantaiden osalta (poikkeuksena kuitenkin juhannus- ja jouluaatto, jotka samalla sovittiin kokonaan vapaapäiviksi; aikaisemmin nekin olivat olleet samaan tapaan lyhennettyjä työpäiviä.[5]) Arkipyhäviikkojen pitkät työlauantait herättivät laajalti tyytymättömyyttä, mikä johtikin siihen, että loppiainen ja helatorstai siirrettiin lauantaiksi. (Vuonna 1992 ne kuitenkin palautettiin, mutta nykyisin työaika on vastaavasti lyhempi niillä viikoilla, joiksi ne sattuvat.)

Ammattijärjestöt ja useat poliitikot ovat vaatineet työajan lyhentämistä edelleen. Tavoitteena on pidetty 6-tuntista työpäivää ja 30 tunnin työviikkoa. Tätä on perusteltu muun muassa sillä, että työ voitaisiin työttömyyden vähentämiseksi jakaa useamman henkilön kesken. On esimerkiksi ehdotettu yleistä siirtymistä kaksivuorotyöhön, jolloin osa henkilöstöstä olisi esimerkiksi töissä klo 7–13 ja osa klo 13–19. Vastustajat ovat kuitenkin huomauttaneet, että vaikka tämä järjestely esimerkiksi useilla palvelualoilla saattaisi toimiakin, on kuitenkin paljon työtehtäviä, joiden jakaminen tällä tavoin useamman henkilön kesken ei ole käytännössä mahdollista, tai ainakin se aiheuttaisi huomattavasti lisäkustannuksia suurentuneen tiedonvälitystarpeen vuoksi.[10]

Nykyinen lainsäädäntö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa nykyisin voimassa oleva työaikalaki on vuodelta 1996. Tässä on selostettuna lain keskisin sisältö. Lakiteksti kokonaisuudessaan löytyy esimerkiksi Finlex-tietokannasta ja se on myös pidettävä näkyvillä jokaisella työpaikalla. Nuorten työntekijöiden työajasta on lisäksi voimassa erityissäännöksiä.

Laki koskee eräin poikkeuksin työsuhteessa olevia työntekijöitä sekä myös julkisyhteisöjen viranhaltijoita. Se ei kuitenkaan koske:

  • yrityksen, yhteisön tai säätiön johtajia
  • eräitä kirkon ja muiden uskonnollisten yhteisöjen työntekijöitä
  • työtä, jota työntekijä tekee kotonaan tai muutoin sellaisissa oloissa, ettei voida katsoa työnantajan asiaksi valvoa siihen käytettävän ajan järjestelyjä;
  • eräin poikkeuksin metsä-, metsänparannus- ja uittotyötä
  • lasten perhepäivähoitajia
  • työnantajan perheenjäsenten työtä;
  • poronhoitoa;
  • kalastusta ja siihen välittömästi liittyvään saaliin käsittelyä;
  • töitä, joiden osalta työajasta on säädetty erillislaissa
  • eräin poikkeuksin puolustusvoimien ja rajavartiolaitoksen virkamiehiä.

Työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä.

Lakisääteisiä tai sopimukseen perustuvia päivittäisiä lepoaikoja ei lueta työaikaan, jos työntekijä saa näinä aikoina esteettömästi poistua työpaikalta.

Matkaan käytettyä aikaa ei lueta työaikaan, ellei sitä samalla ole pidettävä työsuorituksena.

Varallaoloaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työnantaja ja työntekijä voivat sopia, että työntekijän on oltava asunnossaan tai muualla tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti työntekijän vapaa-ajan käyttöä.

Varallaolosta sovittaessa on sovittava myös siitä suoritettavasta korvauksesta. Korvauksen määrässä on otettava huomioon varallaolosta työntekijän vapaa-ajan käytölle aiheutuvat rajoitukset. Varallaoloon työntekijän asunnossa käytetystä ajasta on vähintään puolet korvattava joko rahassa tai vastaavalla säännöllisenä työaikana annettavalla vapaa-ajalla.

Jos varallaolo on työn laadun ja erittäin pakottavien syiden vuoksi välttämätöntä, ei julkisen yhteisön virkamies tai viranhaltija saa kieltäytyä siitä.

Säännöllinen työaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säännöllinen työaika on enintään kahdeksan tuntia vuorokaudessa ja 40 tuntia viikossa.

Viikoittainen säännöllinen työaika voidaan järjestää myös keskimäärin 40 tunniksi enintään 52 viikon ajanjakson aikana.

Eräissä laissa luetelluissa työtehtävissä säännöllinen työaika saadaan kuitenkin järjestää niin, että se on kolmen viikon pituisena ajanjaksona enintään 120 tuntia tai kahden viikon pituisena ajanjaksona enintään 80 tuntia:

Työn tarkoituksenmukaiseksi järjestämiseksi tai työntekijöille epätarkoituksenmukaisten työvuorojen välttämiseksi voidaan säännöllinen työaika 1 momentissa säädetystä poiketen järjestää niin, että se on kahden toisiaan seuraavan kolmen viikon ajanjakson aikana tai kolmen toisiaan seuraavan kahden viikon ajanjakson aikana enintään 240 tuntia. Säännöllinen työaika ei saa kummankaan kolmen viikon ajanjakson aikana ylittää 128 tuntia eikä yhdenkään kahden viikon ajanjakson aikana 88 tuntia.

Moottoriajoneuvon kuljettajan vuorokautinen työaika saa olla enintään 11 tuntia vuorokausilepoa seuraavan 24 tunnin yhdenjaksoisen ajanjakson aikana.

Jos moottoriajoneuvon kuljettajan työtä ei voida muulla tavoin järjestää tarkoituksenmukaisesti, saadaan vuorokautista työaikaa pidentää enintään 13 tunniksi, jos työaika ei ylitä 22 tuntia pidennetyn työajan jälkeistä vuorokausilepoa seuraavan 48 tunnin ajanjakson aikana.

Tietyissä tapauksissa edellä mainituista säännöksistä poiketa työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen tekemällä työehtosopimuksella.

Jollei työehtosopimuksesta muuta johdu, työnantaja ja työntekijä voivat sopia vuorokautisen säännöllisen työajan pidentämisestä enintään yhdellä tunnilla. Säännöllisen työajan tulee tällöin tasoittua keskimäärin 40 tunniksi viikossa enintään neljän viikon ajanjakson aikana. Viikoittainen työaika saa olla enintään 45 tuntia.

Maataloustyössä säännöllisen työajan tulee tasoittua keskimäärin 40 tunniksi viikossa enintään kolmen kuukauden ajanjakson aikana.

Työsuojeluvaltuutetut voivat sallia poikkeuksia sellaisissa töissä, joissa työtä on suoritettava vain tiettyinä ajanjaksoina.

Liukuva työaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työnantaja ja työntekijä voivat edellä mainituista säännöksistä sekä työehtosopimuksen säännöllisen työajan pituutta ja sijoittamista koskevista määräyksistä poiketen sopia liukuvasta työajasta niin, että työntekijä voi sovituissa rajoissa määrätä työnsä päivittäisen alkamis- ja päättymisajankohdan. Sovittaessa liukuvasta työajasta on sovittava ainakin kiinteästä työajasta, työajan vuorokautisesta liukumarajasta, lepoaikojen sijoittamisesta sekä säännöllisen työajan ylitysten ja alitusten enimmäiskertymästä.

Liukuvassa työajassa säännöllistä vuorokautista työaikaa lyhentää tai pidentää liukuma-aika, joka voi olla enintään kolme tuntia. Viikoittainen säännöllinen työaika on keskimäärin enintään 40 tuntia. Edellä 1 momentissa mainittu enimmäiskertymä saa olla enintään 40 tuntia.

Työnantaja ja työntekijä voivat sopia, että työajan ylitysten kertymää vähennetään työntekijälle annettavalla vapaa-ajalla.

Lyhennetty työaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työsopimuslaissa on säädetty työntekijän oikeudesta osittaiseen hoitovapaaseen. Jos työntekijä haluaa muista sosiaalisista tai terveydellisistä syistä tehdä työtä säännöllistä työaikaa lyhyemmän ajan, työnantajan on pyrittävä järjestämään työt niin, että työntekijä voi tehdä osa-aikatyötä.

Työnantajan ja työntekijän on tehtävä osa-aikatyöstä määräaikainen enintään 26 viikkoa kerrallaan voimassa oleva sopimus, josta käy ilmi ainakin vuorokautisen ja viikoittaisen työajan pituus.

Jos työntekijä siirtyäkseen osa-aikaeläkkeelle haluaa tehdä säännöllistä työaikaa lyhyemmän ajan työtä, työnantajan on pyrittävä järjestämään työt niin, että työntekijä voi tehdä osa-aikatyötä. Työajan lyhentäminen toteutetaan työnantajan ja työntekijän sopimalla tavalla ottaen huomioon työntekijän tarpeet sekä tuotanto- ja palvelutoiminta. (26.7.2002/634)

Lisä- ja ylityö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lisätyötä on työnantajan aloitteesta sovitun työajan lisäksi tehty työ, joka ei ylitä lain mukaan enintään sallittua säännöllistä työaikaa. Ylityötä on työnantajan aloitteesta 1 momentissa tarkoitetun säännöllisen työajan lisäksi tehty työ.

Ylityötä saa teettää vain työntekijän kutakin kertaa varten erikseen antamalla suostumuksella. Työntekijä voi kuitenkin antaa suostumuksensa määrätyksi lyhyehköksi ajanjaksoksi kerrallaan, jos tämä on työn järjestelyjen kannalta tarpeen.

Lisätyötä saa teettää vain työntekijän suostumuksella, jollei lisätyöstä ole sovittu työsopimuksessa. Työntekijällä on tällöin kuitenkin oikeus perustellusta henkilökohtaisesta syystä kieltäytyä lisätyöstä työvuoroluetteloon merkittyinä vapaapäivinä.

Jos työntekijä on sopinut varallaolosta, hänen on katsottava antaneen samalla suostumuksensa varallaoloaikana tarvittavaan lisä- ja ylityöhön.

Jos lisä- tai ylityön tekeminen on työn laadun ja erittäin pakottavien syiden vuoksi välttämätöntä, ei julkisen yhteisön virkamies tai viranhaltija saa kieltäytyä siitä.

Elleivät työmarkkinajärjestöt ole toisin sopineet, ylityötä saadaan teettää enintään 138 tuntia neljän kuukauden ajanjakson aikana, kuitenkin enintään 250 tuntia kalenterivuodessa.

Hätätyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun ennalta arvaamaton tapahtuma on aiheuttanut keskeytyksen säännöllisessä toiminnassa tai vakavasti uhkaa johtaa sellaiseen keskeytykseen tai hengen, terveyden tai omaisuuden vaarantumiseen, saa säädettyjä tai sovittuja säännöllisiä työaikoja pidentää siinä määrin kuin mainitut syyt sitä edellyttävät, kuitenkin enintään kahden viikon ajan. Laskettaessa mukaan ylityön enimmismääriä ei hätätyötä lueta mukaan.

Työnantajan on viivytyksettä tehtävä työ­suojelu­viran­omaiselle kirjallinen ilmoitus hätätyön syystä, laajuudesta ja todennäköisestä kestosta. Työnantajan on varattava hätätyötä tekeviä työntekijöitä edustavalle luottamusmiehelle, luottamusvaltuutetulle tai työsuojeluvaltuutetulle tilaisuus liittää ilmoitukseen lausuntonsa. Työsuojeluviranomainen voi tutkittuaan asian joko jättää sen saamansa ilmoituksen varaan tai ryhtyä toimenpiteisiin hätätyön rajoittamiseksi tai lopettamiseksi.

Lisä- ja ylityökorvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lisätyöstä on maksettava vähintään sovitulta työajalta maksettavaa palkkaa vastaava korvaus.

Vuorokautisen säännöllisen työajan ylittävältä kahdelta ensimmäiseltä työtunnilta maksettava 50 prosentilla ja seuraavilta 100 prosentilla korotettu palkka. Viikoittaisen säännöllisen työajan ylittäviltä työtunneilta on maksettava 50 prosentilla korotettu palkka.

Työn jatkuttua jaksotyössä koko kahden tai kolmen viikon ajanjakson on 12 tai 18 ensimmäiseltä säännöllisen työajan ylittävältä työtunnilta aloittamis- ja lopettamistyö mukaan lukien maksettava 50 prosentilla ja näitä seuraavilta työtunneilta 100 prosentilla korotettu palkka. Jos ajanjakso on keskeytynyt sen johdosta, että työntekijän työsuhde on päättynyt tai että hän ei ole voinut olla työssä loman, sairauden tai muun hyväksyttävän syyn vuoksi, lasketaan, kuinka monta tuntia keskimääräinen työaika kesken jääneenä ajanjaksona on työhön käytettyinä vuorokausina kahdeksaa tuntia pidempi. Tämän tuntimäärän kahdelta ensimmäiseltä keskimääräiseltä ylityötunnilta on maksettava 50 prosentilla ja seuraavilta tunneilta 100 prosentilla korotettu palkka.

Lisä- tai ylityöstä maksettava palkka voidaan sopia vaihdettavaksi osaksi tai kokonaan vastaavaan vapaa-aikaan työntekijän säännöllisenä työaikana. Ylityötä vastaavan vapaa-ajan pituus lasketaan noudattaen soveltuvin osin, mitä 22 §:ssä säädetään.

Vapaa-aika on annettava kuuden kuukauden kuluessa lisä- tai ylityön tekemisestä, jollei toisin sovita. Työnantajan ja työntekijän on pyrittävä sopimaan vapaa-ajan ajankohdasta. Jos siitä ei voida sopia, työnantaja määrää ajankohdan, jollei työntekijä vaadi korvauksen suorittamista rahassa.

Työnantaja ja työntekijä voivat myös sopia, että lisä- tai ylityöstä korvauksena annettava vapaa-aika yhdistetään vuosilomalaissa tarkoitettuun säästövapaaseen.

Yötyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työ, jota tehdään kello 23:n ja 6:n välisenä aikana, on yötyötä. Työnantajan on työsuojeluviranomaisen pyynnöstä ilmoitettava tälle säännöllisesti teettämästään yötyöstä. Yötyötä saa teettää:

  • jaksotyössä;
  • työssä, joka on järjestetty kolmeen tai sitä useampaan vuoroon;
  • työssä, joka on järjestetty kahteen vuoroon, kuitenkin enintään kello 1:een saakka;
  • yleisten teiden, katujen ja lentokenttien kunnossapito- ja puhtaanapitotyössä;
  • apteekeissa;
  • sanoma- ja aikakauslehdissä, uutis- ja kuvatoimistoissa sekä muissa tiedotusvälineissä tehtävässä työssä ja sanomalehtien jakelutyössä;
  • sellaisissa huolto- ja korjaustöissä, jotka ovat välttämättömiä yrityksissä, yhteisöissä tai säätiöissä suoritettavan työn säännöllisen kulun ylläpitämiseksi tai töissä, joita ei voida suorittaa samanaikaisesti työpaikalla tehtävän säännöllisen työn kanssa tai jotka ovat välttämättömiä vahinkojen estämiseksi tai niiden rajoittamiseksi;
  • turvetyömailla turpeen nostokautena;
  • sahalaitosten kuivaamoissa;
  • kasvihuoneiden ja kuivauslaitosten lämmityksessä;
  • työntekijän suostumuksella kiireellisessä kylvö- ja sadonkorjuutyössä, välittömästi kotieläinten poikimiseen ja sairauden hoitoon liittyvässä työssä sekä muussa sellaisessa maataloustyössä, jonka tekemistä ei sen luonteen vuoksi voida siirtää myöhemmäksi;
  • työntekijän suostumuksella leipomoissa; kello 5:n ja 6:n välisenä aikana tehtävään työhön suostumusta ei kuitenkaan tarvita;
  • työssä, jota sen luonteen vuoksi tehdään lähes yksinomaan yöllä; sekä
  • työsuojelupiirin työsuojelutoimiston luvalla ja sen määräämin ehdoin työssä, jossa työn tekninen laatu tai muut erityiset syyt sitä vaativat.

Vuorotyössä vuorojen on vaihduttava säännöllisesti ja muututtava ennakolta sovituin ajanjaksoin. Vuorojen katsotaan vaihtuvan säännöllisesti, kun vuoro jatkuu enintään yhden tunnin yhdessä työhön sijalle tulleen vuoron kanssa tai kun vuorojen väliin jää enintään yhden tunnin aika. Työsuojelupiirin työsuojelutoimisto voi myöntää luvan poiketa siitä, mitä tämän momentin ensimmäisessä virkkeessä säädetään.

Jaksotyössä työntekijällä saa työvuoroluettelon mukaan teettää peräkkäin enintään seitsemän työvuoroa yötyötä. Yövuorolla tarkoitetaan työvuoroa, josta vähintään kolme tuntia sijoittuu kello 23:n ja 6:n väliseen aikaan.

Lepoajat ja sunnuntaityö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jos vuorokautinen työaika on kuutta tuntia pidempi eikä työntekijän työpaikalla olo ole työn jatkumisen kannalta välttämätöntä, on hänelle annettava työvuoron aikana säännöllinen vähintään tunnin kestävä lepoaika, jonka aikana työntekijä saa esteettömästi poistua työpaikaltaan. Lepoaikoja ei lueta työaikaan, jos työntekijä saa näinä aikoina esteettömästi poistua työpaikalta. Työnantaja ja työntekijä voivat sopia lyhyemmästä, kuitenkin vähintään puolen tunnin pituisesta lepoajasta. Lepoaikaa ei saa sijoittaa välittömästi työpäivän alkuun eikä loppuun. Jos työaika ylittää vuorokaudessa 10 tuntia, työntekijällä on halutessaan oikeus pitää enintään puoli tuntia kestävä lepoaika kahdeksan tunnin työskentelyn jälkeen.

Jos työaika vuorotyössä tai jaksotyössä on kuutta tuntia pidempi, on työntekijälle annettava vähintään puoli tuntia kestävä lepoaika tai tilaisuus aterioida työn aikana.

Työntekijälle on eräin poikkeuksin annettava jokaisen työvuoron alkamista seuraavan 24 tunnin aikana vähintään 11 tunnin sekä jaksotöissä vähintään yhdeksän tunnin pituinen keskeytymätön lepoaika, jollei kysymyksessä ole 14 §:ssä tarkoitettu tai varallaoloaikana tehty työ eikä jäljempänä säädetystä muuta johdu. Jos työn tarkoituksenmukainen järjestely edellyttää, työnantaja ja 10 §:ssä tarkoitettu työntekijöiden edustaja voivat sopia tilapäisestä vuorokausilevon lyhentämisestä työntekijän suostumuksella. Vuorokausilepoa voidaan lyhentää myös liukuvassa työajassa työntekijän päättäessä työhön tulonsa ja lähtönsä ajankohdista. Vuorokausilevon tulee kuitenkin olla vähintään seitsemän tuntia.

Edellä sanotusta on säädetty eräitä poikkeuksia moottoriajoneuvon kuljettajien osalta.

Viikoittainen vapaa-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työaika on järjestettävä niin, että työntekijä saa kerran viikossa vähintään 35 tuntia kestävän keskeytymättömän vapaa-ajan, joka on mikäli mahdollista sijoitettava sunnuntain yhteyteen. Viikoittainen vapaa-aika voidaan järjestää keskimäärin 35 tunniksi 14 vuorokauden ajanjakson aikana. Vapaa-ajan tulee olla kuitenkin vähintään 24 tuntia viikossa.

Keskeytymättömässä vuorotyössä vapaa-aika voidaan järjestää keskimäärin 35 tunniksi, enintään 12 viikon aikana. Vapaa-ajan tulee olla kuitenkin vähintään 24 tuntia viikossa. Teknisten olosuhteiden tai työn järjestelyjen niin edellyttäessä voidaan menetellä vastaavalla tavalla, jos siihen on työntekijän suostumus.

Tästä voidaan poiketa, jos säännöllinen työaika on vuorokaudessa enintään kolme tuntia, sekä maatalouden kotieläinten hoitotyössä ja kiireellisessä kylvö- ja sadonkorjuutyössä.

Jos työntekijää tarvitaan tilapäisesti työhön hänen vapaa-aikanaan yrityksessä, yhteisössä tai säätiössä suoritettavan työn säännöllisen kulun ylläpitämiseksi tai jos työn tekninen laatu ei salli joidenkin työntekijöiden täydellistä vapauttamista työstä, voidaan viikkolepoa koskevista säännöksistä poiketa. Tällöin työntekijälle on korvattava 1 momentissa tarkoitettuun työhön käytetty aika lyhentämällä hänen säännöllistä työaikaansa yhtä pitkällä ajalla kuin hän ei ole saanut 31 §:n 1 tai 2 momentissa säädettyä vapaa-aikaa. Työaikaa on lyhennettävä viimeistään kolmen kuukauden kuluessa työn tekemisestä, jollei toisin sovita. Työntekijän suostumuksella tällainen työ voidaan korvata myös suorittamalla yli- ja sunnuntaityökorvausten lisäksi ylityökorvausta vastaava rahakorvaus.

Jos viikkolepoa koskevista säännöksistä joudutaan poikkeaman maatalouden kotieläinten hoitotyössä tai kiireellisessä kylvö- ja sadonkorjuutyössä, saamatta jäänyt viikoittainen vapaa-aika on korvattava 2 momentissa säädetyllä tavalla.

Sunnuntaityö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sunnuntaina tai kirkollisena juhlapäivänä saa teettää työtä vain, jos sitä laatunsa vuoksi tehdään säännöllisesti mainittuina päivinä tai jos siitä on työsopimuksella sovittu taikka jos työntekijä antaa siihen erikseen suostumuksensa.

Säännöllisenä työaikana tehdystä sunnuntaityöstä on maksettava 100 prosentilla korotettu palkka. Jos työ on lisä-, yli- tai hätätyötä, on siitä suoritettava myös niistä säädetty korvaus, joka lasketaan työntekijän korottamattomasta palkasta.

Työvuoroluettelo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokaiselle työpaikalle on laadittava työvuoroluettelo, josta käyvät ilmi työntekijän säännöllisen työajan alkamisen ja päättymisen sekä 28 §:ssä tarkoitettujen lepoaikojen ajankohdat. Työvuoroluettelo on laadittava samaksi ajanjaksoksi kuin työajan tasoittumisjärjestelmä, jollei se tasoittumisjakson pituuden tai suoritettavan työn epäsäännöllisyyden vuoksi ole erittäin vaikeata. Työvuoroluettelo on kuitenkin laadittava niin pitkälle ajanjaksolle kuin mahdollista. Työvuoroluetteloa laadittaessa on työntekijän tai tämän 34 §:n 2 momentissa tarkoitetun edustajan vaatimuksesta noudatettava, mitä mainitussa momentissa säädetään.

Työvuoroluettelo on saatettava kirjallisesti työntekijöiden tietoon hyvissä ajoin, viimeistään viikkoa ennen siinä tarkoitetun ajanjakson alkamista. Tämän jälkeen työvuoroluetteloa saa muuttaa vain työntekijän suostumuksella tai töiden järjestelyihin liittyvästä painavasta syystä.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Otavan iso tietosanakirja, 9. osa (Tse-Visc), art. Työaika, Otava 1965
  2. Työaikalaki (605/1996)
  3. Helsingin Sanomat. Selvitys: Suomalaisilla on EU-maiden lyhin työviikko. 20.8.2012. [1] viitattu 21.8.2012.
  4. Otavan suuri ensyklopedia, 19. osa (Turgenev-veriryhmät), art. Vapaa-aika, Otava 1981, ISBN 951-1-05082-6
  5. a b c d Jorma Ahvenainen, Erkki Pihkala, Viljo Rasila: Suomen taloushistoria 2, Teollistuva Suomi, kaavio sivulla 510 selityksineen, Tammi 1982, ISBN 951-30-5088-2
  6. a b Otavan suuri ensyklopedia, 19. osa (Turgenev-veriryhmät), art. Työaika, Otava 1981, ISBN 951-1-05082-6
  7. Ala-Kapee, Pirjo - Valkonen, Marjaana: Yhdessä elämä turvalliseksi. SAK:laisen ammattiyhdistysliikkeen kehitys vuoteen 1930, s. 176-178, 226, 229, 280. Helsinki: Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK ry., 1982. ISBN 951-714-034-7.
  8. Laki työaikalain muuttamisesta, (713/65), 5 § ja voimaantulosäännös, vrt. vuoden 1946 työaikalain (604/1946) alkuperäisversioon, 5 § (ei enää voimassa, mutta löytyy Finlexin osastosta Säädökset alkuperäisenä)
  9. a b c Asetus työajasta ja vuosilomasta valtion virastoissa, 1 §, vrt alkuperäisversiota (294/60) sekä muutokset (301/66) ja (161/68), Suomen Asetuskokoelman vuosiniteet 1960, 1966 ja 1968
  10. Osmo Soininvaara: Vauraus ja aika, s. 105-107. Gummerus 2007, ISBN 978-951-851-116-1

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]