Ritva Arvelo

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ritva Arvelo
Syntymäaika 11. maaliskuuta 1921
Syntymäpaikka Helsinki
Kuolinaika 26. lokakuuta 2013 (92 vuotta)
Kuolinpaikka Helsinki
Ammatti näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja, tanssipedagogi
Aiheesta muualla
Elonet

Ritva Helinä Arvelo (11. maaliskuuta 1921 Helsinki26. lokakuuta 2013 Helsinki[1]) oli suomalainen näyttelijä, elokuva- ja teatteriohjaaja, käsikirjoittaja ja modernin tanssin uranuurtajia.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arvelo osallistui Suomen teatterikoulun ensimmäiselle kurssille vuonna 1943 ja valmistui myös romaanisen filologian maisteriksi Helsingin yliopistosta. 1940-luvulla hän toimi tanssijana Maggie Gripenbergin kansainvälisiä palkintoja saaneessa valioryhmässä sekä työskenteli helsinkiläisten muotisalonkien mannekiinina.

Hän näytteli Kansallisteatterissa sekä teki useita ansiokkaita rooleja elokuvissa, kuten Radio tekee murron (1951) ja sen jatko-osassa Radio tulee hulluksi sekä Suopursu kukkii (1947), Kilroy sen teki (1948), Kultamitalivaimo (1947) ja Kesäkapina (1970). Hän toimi myös ohjaajana Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatterissa ja Intimiteatterissa, oli perustamassa yhdessä Raija Riikkalan kanssa 1961 Praesens-tanssiryhmää ja toimi sen johdossa. Vuonna 1968 Arvelo julkaisi pamfletin Teatterimme umpihaude (Kansankulttuuri 1968). Hänen ohjaustöitään Kansanteatterissa olivat moderni eurooppalainen draama sekä suomennetut versiot amerikkalaisesta musikaalista. Lisäksi hän suomensi ranskalaisia näytelmiä.

1980-luvulla Arvelo jatkoi näyttelemistä muun muassa Anssi Mänttäriin elokuvissa Rakkauselokuva (1984) ja Näkemiin, hyvästi (1986). Hänellä oli myös pieni rooli Lauri Törhösen elokuvassa Palava enkeli (1984). Henkilökohtaisista syistä hän vetäytyi viihdealalta ja julkisuudesta kokonaan 1980-luvun puolivälissä.

Arvelo oli naimisissa ensin näyttelijä Matti Oraviston ja myöhemmin näyttelijä Heikki Savolaisen kanssa. Hänellä oli liitosta Oraviston kanssa kaksi lasta: Meri (12.4.1949–19.8.1980) ja Hannu (s. 1951). Meri Oravisto näytteli elokuvassa Pilvilinna vuonna 1970.

Ritva Arvelon isä oli varatuomari Armas Pietari Arvelo (ent. Achrén, 1886–1966), joka toimi vankeinhoitolaitoksen ylijohtajana vuosina 1920–1945.[2] Äiti Lempi Arvelo oli teatterin ystävä.

Neljäs naiselokuvaohjaaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1961 Arvelo ohjasi Maria Jotuniin samannimiseen näytelmään perustuvan elokuvan Kultainen vasikka ja oli näin neljäs Suomen elokuvahistorian naiselokuvaohjaaja. Edelliset olivat olleet Glory Leppänen (Onnenpotku, 1936), Ansa Ikonen (Nainen on valttia, 1944) ja Kyllikki Forssell (Kolmiapila, 1953). Kullakin ohjaajalla, kuten Arvelollakin, elokuva jäi heidän ainoaksi ohjauksekseen. Kultainen vasikka on hyvin aikaa kestänyt tragikoominen tarina keinottelusta ja rahanhimosta. Tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Suomeen.

Käsikirjoittaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arvelo toimi myös käsikirjoittajana Matti Kassilan elokuvissa Syntipukki (1957) ja Kuriton sukupolvi (1957), jossa hän vastasi elokuvan dialogista. Hän käsikirjoitti myös ohjaamansa Kultainen vasikka -elokuvan. Matti Kassilan muistelmateoksen Mustaa ja valkoista mukaan hän kirjoitti 1940-luvun lopulla Arvelon kanssa yhdessä Heppu-nimisen käsikirjoituksen. Elokuvaa ei kuitenkaan toteutettu.

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Meri, Lauri: Ritva Arvelo 1921–2013: Näyttämötaiteen suuri yksinäinen. Helsingin Sanomat, 18.11.2013, s. B 13. Artikkelin verkkoversio Viitattu 18.11.2013.
  2. Suomen lakimiehet 1958, s. 39–40. Helsinki: Suomen Lakimiesliitto, 1958.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]