Ritva Arvelo
| Ritva Arvelo | |
|---|---|
.jpg) Ritva Arvelo 1940-luvulla. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 11. maaliskuuta 1921 Helsinki |
| Kuollut | 26. lokakuuta 2013 (92 vuotta) Helsinki |
| Ammatti | näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja, tanssipedagogi |
| Näyttelijä | |
| Palkinnot | |
|
valtion elokuvapalkinto (1961) |
|
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Ritva Helinä Arvelo (11. maaliskuuta 1921 Helsinki – 26. lokakuuta 2013 Helsinki[1]) oli suomalainen näyttelijä, elokuva- ja teatteriohjaaja ja käsikirjoittaja sekä nykytanssin uranuurtajia.
Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Arvelo osallistui Suomen teatterikoulun ensimmäiselle kurssille vuonna 1943 ja valmistui myös romaanisen filologian maisteriksi Helsingin yliopistosta. 1940-luvulla hän toimi tanssijana Maggie Gripenbergin kansainvälisiä palkintoja saaneessa valioryhmässä ja työskenteli helsinkiläisten muotisalonkien mannekiinina.
Arvelo näytteli Kansallisteatterissa sekä teki useita ansiokkaita rooleja elokuvissa, kuten Radio tekee murron (1951) ja sen jatko-osassa Radio tulee hulluksi (1952) sekä Suopursu kukkii (1947), Kilroy sen teki (1948), Kultamitalivaimo (1947) ja Kesäkapina (1970). Hän toimi myös ohjaajana Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatterissa ja Intimiteatterissa, oli perustamassa yhdessä Raija Riikkalan kanssa 1961 Praesens-tanssiryhmää ja toimi sen johdossa. Vuonna 1968 Arvelo julkaisi pamfletin Teatterimme umpihaude (Kansankulttuuri 1968). Hänen ohjaustöitään Kansanteatterissa olivat moderni eurooppalainen draama sekä suomennetut versiot amerikkalaisesta musikaalista. Lisäksi hän suomensi ranskalaisia näytelmiä.
1980-luvulla Arvelo jatkoi näyttelemistä muun muassa Anssi Mänttärin elokuvissa Rakkauselokuva (1984) ja Näkemiin, hyvästi (1986). Hänellä oli myös pieni rooli Lauri Törhösen elokuvassa Palava enkeli (1984). Henkilökohtaisista syistä hän vetäytyi viihdealalta ja julkisuudesta kokonaan 1980-luvun puolivälissä.
Neljäs naiselokuvaohjaaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1961 Arvelo ohjasi Maria Jotuniin samannimiseen näytelmään perustuvan elokuvan Kultainen vasikka ja oli näin neljäs Suomen elokuvahistorian naiselokuvaohjaaja. Edelliset olivat olleet Glory Leppänen (Onnenpotku, 1936), Ansa Ikonen (Nainen on valttia, 1944) ja Kyllikki Forssell (Kolmiapila, 1953). Kullakin ohjaajalla, kuten Arvelollakin, elokuva jäi heidän ainoaksi ohjauksekseen. Kultainen vasikka on hyvin aikaa kestänyt tragikoominen tarina keinottelusta ja rahanhimosta. Tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Suomeen.
Käsikirjoittaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Arvelo toimi myös käsikirjoittajana Matti Kassilan elokuvissa Syntipukki (1957) ja Kuriton sukupolvi (1957), jossa hän vastasi elokuvan dialogista. Hän käsikirjoitti myös ohjaamansa Kultainen vasikka -elokuvan. Matti Kassilan muistelmateoksen Mustaa ja valkoista mukaan hän kirjoitti 1940-luvun lopulla Arvelon kanssa yhdessä Heppu-nimisen käsikirjoituksen. Elokuvaa ei kuitenkaan toteutettu.
Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Arvelo oli naimisissa kahdesti: vuosina 1948–1953 näyttelijä Matti Oraviston ja vuosina 1955–1965 näyttelijä Heikki Savolaisen kanssa.[2] Hänellä oli liitosta Oraviston kanssa lapset Meri (1949–1980) ja Hannu (s. 1951) sekä Savolaisen kanssa Satu (s. 1958).[2] Meri Oravisto näytteli elokuvassa Pilvilinna vuonna 1970 ja Hannu elokuvassa Kesäkapina.
Ritva Arvelon isä oli varatuomari Armas Pietari Arvelo (ent. Achrén, 1886–1966), joka toimi vankeinhoitolaitoksen ylijohtajana vuosina 1920–1945.[3] Äiti Lempi Arvelo oli teatterin ystävä. Arvelo kuoli lokakuussa 2013 Kustaankartanon vanhainkodissa 92-vuotiaana.[4] Arvelo on haudattu Malmin hautausmaalle.
Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Valkoisen neilikan velho, 1945 (näyttelijä)
- Suviyön salaisuus, 1945 (näyttelijä)
- Menneisyyden varjo, 1946 (näyttelijä)
- Suopursu kukkii, 1947 (näyttelijä)
- Kultamitalivaimo, 1947 (näyttelijä)
- Kilroy sen teki, 1948 (näyttelijä)
- Radio tekee murron, 1951 (näyttelijä)
- Radio tulee hulluksi, 1952 (näyttelijä)
- Syntipukki, 1957 (käsikirjoitus yhdessä Matti Kassilan ja Hannes Häyrisen kanssa.
- Kuriton sukupolvi, 1957 (dialogi)
- Kultainen vasikka, 1961 (ohjaus, käsikirjoitus)
- Kesäkapina, 1970 (näyttelijä)
- Rakkauselokuva, 1984 (näyttelijä)
- Palava enkeli, 1984 (näyttelijä)
- Näkemiin, hyvästi, 1986 (näyttelijä)
Tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pro Finlandia -mitali, 1973
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Meri, Lauri: Ritva Arvelo 1921–2013: Näyttämötaiteen suuri yksinäinen. Helsingin Sanomat, 18.11.2013, s. B 13. Arkisto 3.12.2013. Viitattu 28.10.2015.
- ↑ a b Etusivu kansallisbiografia.fi. Viitattu 10.5.2022.
- ↑ Suomen lakimiehet 1958, s. 39–40. Helsinki: Suomen Lakimiesliitto, 1958.
- ↑ https://elokuvauutiset.fi/site/uutiset2/4852-ritva-arvelo-on-kuollut
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Virkkunen, Urpo (toim.): Kuka on kuka TV:ssä.. Helsinki: Otava, 1970.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Koski, Pirkko: Arvelo, Ritva (1921–2013). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 3.3.2008. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- Rajala, Panu: Taiteilua pommien ja lottakomennusten lomassa "Sitä kuoleman kauhua ei kukaan näyttelijä pystyisi koskaan esittämään" Lauri Meri tarinoi värikkäästi näyttelijöistä sodan ja koulun kurimuksessa Helsingin Sanomat. 26.10.2005. Viitattu 24.10.2020.
| ||||||||||||||||||
