Suomen senaatti
Wikipedia
Keisarillinen Suomen senaatti oli Suomen suuriruhtinaskunnan (1809–1917) korkein siviilihallintoelin ja tuomioistuin. Se jakautui kahteen erilliseen osastoon, talousosastoon ja oikeusosastoon, jotka vastasivat nykyisiä valtioneuvostoa ja korkeinta oikeutta.
Senaatti perustettiin vuonna 1809 nimellä Hallituskonselji ja muuttui 1816 nimeltään Keisarilliseksi Suomen senaatiksi. Sen virallisena puheenjohtajana toimi Suomen kenraalikuvernööri, mutta sen käytännön toimintaa johtivat molempien osastojen varapuheenjohtajat. Senaatti oli luonteeltaan keisarillinen hallintovirasto, jonka jäsenet olivat vastuunalaisia ainoastaan keisarille, eikä sillä ollut parlamentaarista vastuuta säätyvaltiopäiville tai eduskunnalle ennen keisarivallan kukistumista maaliskuussa 1917. Loppuvuodesta 1918 senaatin talousosasto muuttui valtioneuvostoksi ja senaattorit ministereiksi, kun taas oikeusosaston tilalle perustettiin erilliset Korkein oikeus ja Korkein hallinto-oikeus.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Hallituskonseljin synty
Kun Suomi liitettiin Venäjään 1809 ja autonominen Suomen suuriruhtinaskunta perustettiin, sille oli luotava oma keskushallinto. Ruotsin vallan aikana Suomeen oli luotu toimiva läänin- ja paikallishallinto, mutta valtakunnallinen keskushallinto oli sijainnut Tukholmassa. Suunnitelmia hallinnon järjestämiseksi tehtiin jo Suomen sodan (1808–1809) alussa, ja 1. joulukuuta 1808 perustettiin Suomen kenraalikuvernöörin virka. Myös oman hallituksen perustamisesta Suomeen päätettiin jo vuonna 1808, mutta koska voimassa pidetyn Ruotsin lain mukaan päätökselle oli saatava säätyjen suostumus, asia joutui odottamaan maaliskuussa 1809 avattuja Porvoon valtiopäiviä. Valtiopäivillä hallituskysymystä valmistelemaan asetettiin komitea, jonka puheenjohtajana toimi Turun piispa Jakob Tengström ja juridisena asiantuntijana Turun akatemian lainopin professori Matthias Calonius, ja joka teki säädyille ehdotuksen Suomen suuriruhtinaskunnan hallituskonseljin ohjesäännöksi.
Kiperin kysymys, jota komitea joutui pohtimaan, koski tulevan hallituskonseljin ja kenraalikuvernöörin välistä suhdetta. Alkuperäisten, joulukuussa 1808 tehtyjen suunnitelmien mukaan kenraalikuvernööristä oli tarkoitus tulla Suomen keskushallinnon kiistaton johtaja, joka olisi sekä toiminut hallituskonsiljin puheenjohtajana että esitellut Suomen asiat keisarille. Muun muassa ensimmäinen kenraalikuvernööri Göran Magnus Sprengtporten oli ajanut tätä mallia. Tengströmin komitea kuitenkin poisti kenraalikuvernööriltä esittelyoikeuden, sillä Suomen asioiden esittely oli jo ehditty antaa erilliselle ministerivaltiosihteerille. Komitean ohjesääntöehdotus sai valtiopäivillä hyvän vastaanoton, vaikka Sprengtportenin seuraaja, kenraalikuvernööri Michael Barclay de Tolly vastustikin koko hallituskonseljin perustamista ja katsoi kenraalikuvernöörin kanslian riittävän Suomen hallinnoimiseen. Säädyt hyväksyivät ehdotuksen pienin muutoksin, joista merkittävin oli se, että konseljin jäseniltä edellytettiin suomalaista syntyperää. Keisari vahvisti hallituskonseljin ohjesäännön 18. elokuuta 1809.
Vuoden 1809 ohjesäännön mukaan hallituskonselji jakautui talousosastoon ja oikeusosastoon, joista edellinen toimi Suomen suuriruhtinaskunnan korkeimpana siviilihallintoelimenä ja jälkimmäinen sen korkeimpana tuomioistuimena. Talousosasto jakautui edelleen viiteen toimituskuntaan: kansliatoimituskuntaan, kamaritoimituskuntaan, finanssitoimituskuntaan, sotilastoimituskuntaan ja kirkollistoimituskuntaan. Molempien osastojen puheenjohtajana toimi kenraalikuvernööri. Hallituskonselji oli juridisesti Venäjän keisarin "sijaishallitus" Suomessa: keisari nimitti ja erotti konsiljin jäsenet, ja konsilji teki päätöksensä keisarin nimissä. Hallituskonsiljin toiminnan laillisuutta valvomaan nimitettiin prokuraattori, joka oli kenraalikuvernöörin alainen virkamies.
Suomen suuriruhtinaskunnan keskushallinto yhdisteli ruotsalaisia ja venäläisiä vaikutteita. Kaksiosaisen hallituskonsiljin esikuvana toimi Ruotsin vanha valtaneuvosto, kun taas kenraalikuvernöörin ja prokuraattorin virat olivat peräisin venäläisestä hallintoperinteestä. Suuriruhtinaskunnan keskushallinnosta tuli tämän vuoksi kaksinapainen: toisaalla korkeinta hallinto- ja tuomiovaltaa käyttänyt hallituskonsilji, toisaalla ylimpänä hallintovirkamiehenä toiminut kenraalikuvernööri. Tämä kaksijakoisuus säilyi Suomen hallinnossa koko Venäjän vallan ajan ja aiheutti ongelmia etenkin Sortokausien aikana.
[muokkaa] Senaatin historiaa
Senaatin jäseneksi voitiin nimittää vain Suomen kansalainen. Sortokausien aikana, venäläisten tahtoessa nimittää suorastaan venäläisiä (pelkkä venäläismielisyys tai suomalaisen puolueen jäsenyys ei enää riittänyt), tämä oli kiusallinen perustuslaillinen rajaus. Ratkaisuksi löytyi nimittää Venäjällä pitkään oleskelleita, täysin venäläistyneitä Suomen kansalaisia, etenkin Venäjän upseereita, senaattoreiksi. Näin valikoitui jäseniä mm. niin kutsuttuun amiraalisenaattiin. Senaatin johtoon nousi Suomeen muuttaneen venäläisen poika, kenraali Vladimir Markov, joka oli syntyperäinen Suomen kansalainen.
Helmikuun vallankumouksen jälkeen maaliskuussa 1917 senaatti jätti nimestään pois sanan keisarillinen ja talousosaston varapuheenjohtajasta tuli koko senaatin puheenjohtaja.
15. marraskuuta 1917 eduskunta julistautui korkeimman valtiovallan haltijaksi. Sisällissodan aikana 29. tammikuuta – 3. toukokuuta 1918 Senaatti toimi Vaasassa (Vaasan senaatti).
Vuoden 1918 lopussa senaatin nimi muutettiin valtioneuvostoksi ja toimituskunnat ministeriöiksi. Varapuheenjohtajasta tuli pääministeri ja muista senaattoreista ministerejä. Senaatin kanslia muutettiin valtioneuvoston kansliaksi ja prokuraattori oikeuskansleriksi. Senaatin oikeusosastosta muodostettiin korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus.
| Senaatti | Toimiaika |
|---|---|
| Mannerheimin senaatti | 1822–1828 |
| Falckin senaatti | 1828–1833 |
| Hjärnen senaatti | 1833–1841 |
| von Haartmanin senaatti | 1841–1858 |
| Nordenstamin senaatti | 1858–1882 |
| af Forsellesin senaatti | 1882–1885 |
| von Troilin senaatti | 1885–1891 |
| Tudeerin senaatti | 1891–1900 |
| Linderin senaatti | 1900–1905 |
| Strengin senaatti | 1905–1.12.1905 |
| Mechelinin senaatti | 1.12.1905–1.8.1908 |
| Hjeltin senaatti | 1.8.1908–13.11.1909 |
| Markovin senaatti | 13.11.1909–21.4.1913 |
| Borovitinovin senaatti | 16.5.1913–26.3.1917 |
| Tokoin senaatti | 26.3.1917–8.9.1917 |
| Setälän senaatti | 8.9.1917–27.11.1917 |
| Svinhufvudin senaatti | 27.11.1917–27.5.1918 |
| Esko Eerola: Keisarillinen Suomen senaatti. Viitattu 3.7.2009. | |
[muokkaa] Senaatin puheenjohtajat ja varapuheenjohtajat
[muokkaa] Senaatin puheenjohtajat
- Ennen vuotta 1917 katso Suomen kenraalikuvernöörit
- Oskari Tokoi (1917)
- E. N. Setälä (1917)
- P. E. Svinhufvud (1917–1918)
[muokkaa] Senaatin varapuheenjohtaja
(johti hallitusta pj:n ollessa myös valtionhoitaja)
- J. K. Paasikivi (1918)
[muokkaa] Talousosaston varapuheenjohtajat
- Carl Erik Mannerheim (1822–1826)
- Samuel Fredrik von Born (1826–1828)
- Anders Henrik Falck (1828–1833)
- Gustaf Hjärne (1833–1841)
- Lars Gabriel von Haartman (1841–1858)
- Johan Mauritz Nordenstam (1858–1882)
- Edvard Gustaf af Forselles (1882–1885)
- Gustaf Axel Samuel von Troil (1885–1891)
- Sten Carl Tudeer (1891–1900)
- Constantin Linder (1900–1905)
- Emil Streng (1905)
- Leopold Henrik Stanislaus Mechelin (1905–1908)
- Edvard Immanuel Hjelt (1908–1909)
- August Johannes Hjelt (1909)
- Anders Wirenius (1909)
- Vladimir Ivanovitš Markov (1909–1913)
- Mihail Mihailovits Borovitinov (1913–1917)
- Anders Wirenius (1917)
[muokkaa] Oikeusosaston varapuheenjohtajat
- C. E. Gyldenstolpe (1822–1831)
- Axel Gustaf Mellin (1831–1854)
- L. Sackleen (1854–1865)
- Otto Reinhold af Schultén (1865–1874)
- R. I. Örn (1874–1877)
- J. P. Palmén (1877–1896)
- Robert Montgomery (1896–1898)
- C. A. T. Cederholm (1898–1900)
- K. A. af Nyborg (1900–1902)
- J. G. Sohlman (1902–1905)
- Rabbe Axel Wrede (1905–1909)
- D. W. Åkerman (1910–1913)
- Felix Saarikoski (1913–1917)
- A. Nybergh (1917–1918)
