P. E. Svinhufvud

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Svinhufvud” ohjaa tänne. Suvusta ja sen muista jäsenistä katso Svinhufvud af Qvalstad.
Pehr Evind Svinhufvud
P. E. Svinhufvud.png
Suomen valtionhoitaja
27.5.1918–12.12.1918
Seuraaja C. G. E. Mannerheim
Suomen tasavallan 3. presidentti
2.3.1931–1.3.1937[H 1]
Pääministeri Juho Sunila
T. M. Kivimäki
Kyösti Kallio
Edeltäjä Lauri Kristian Relander
Seuraaja Kyösti Kallio
Suomen 1. ja 18. pääministeri[1]
Svinhufvudin I hallitus[2]
27.11.1917–27.5.1918
Svinhufvudin II hallitus[3]
4.7.1930–21.3.1931
Edeltäjä
Kyösti Kallio(III)[1]
Seuraaja Juho Kusti Paasikivi
J. E. Sunila (II)[1]
Eduskunnan puhemies
1907–1912
Seuraaja Oskari Tokoi
Oikeuskansleri[4]
27.11.1918–17.12.1918
Seuraaja Axel Fredrik Charpentier[4]
Kansanedustaja
22.5.1907–31.10.1917
21.10.1930–16.2.1931
Tiedot
Syntynyt 15. joulukuuta 1861
Sääksmäki
Kuollut 29. helmikuuta 1944 (82 vuotta)
Luumäki
Puolue Kansallinen Kokoomuspuolue
Muut puolueet Nuorsuomalainen puolue
(1907–1917)
Puoliso Ellen Svinhufvud
Koulutus filosofian maisteri (1882)
lakitieteen kandidaatti (1886)
varatuomari (1888)
Allekirjoitus Svinhufvud allekirjoitus.jpg
Huomautukset

  1. Vuoden 1919 hallitusmuodon 23 §:n 5. momentin mukaan määräpäivän sattuessa pyhäpäiväksi oli seuraavaa arkipäivää pidettävä määräpäivänä. Tätä oli sovellettava, koska 1.3.1931 sattui sunnuntaiksi.

Pehr Evind Svinhufvud (15. joulukuuta 1861 Sääksmäki29. helmikuuta 1944 Luumäki) oli itsenäisen Suomen ensimmäinen valtionhoitaja vuonna 1918 ja Suomen tasavallan kolmas presidentti vuosina 1931–1937. Svinhufvud oli puoluetaustaltaan nuorsuomalainen. Vuonna 1918 hänestä tuli kokoomuslainen, puolueen perustamisen jälkeen.[5]

Sukutausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svinhufvudit ovat vanha suku Taalainmaalta. Kantaisä oli Pietari Jönsinpoika Kirjuri (Peder Jönsson Skrifvare). Hän oli 1400-luvulla maakunnan tuomari ja tuki valtionhoitaja Nils Sturea. Suvun juuret saattavat olla Norjassa. Isonvihan jälkeen karoliiniluutnantti Pehr Svinhufvud muutti Suomeen Sääksmäelle. Vanhan, keskiaikaisen rälssisuvun aatelisarvo vahvistettiin kuningas Juhana III:n antamalla aatelisarvolla v. 1574, jolloin Svinhufvud af Qvalstad -suku merkittiin Ruotsin ritarihuoneelle aatelissukuna nr. 145. Vaakunakilvessä on tähti ja villisianpää. Autonomian ajan alussa perustetussa Suomen Ritaristossa ja Aatelissa suvun järjestysnumero on 7.[6]

Nuoruus ja opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pehr Evind Svinhufvud syntyi Sääksmäen Rapolassa joulukuussa 1861. Hänen lapsuuttaan leimasi läheisten menetys, sillä hänen isänsä merikapteeni Pehr Gustaf Svinhufvud hukkui Välimerellä Kreikan saaristossa Pehr Evindin ollessa vasta 2-vuotias. Vuonna 1867 isoisä, vanha lääninkamreeri Pehr Gustaf Svinhufvud ampui itsensä ja Rapola jouduttiin myymään. Tuolloin pikku Pekan tie vei Olga-äidin ja Mathilda-sisaren kanssa Helsinkiin. Äiti Olga Svinhufvud (o.s. von Becker) joutui yksinhuoltajana kasvattamaan lapsiansa Hypoteekkiyhdistyksen konttoristin palkalla.[6][7]

Svinhufvud aloitti opintiensä Helsingin normaalilyseossa kahdeksanvuotiaana. Kouluopetus tapahtui ruotsin kielellä, mutta kouluun kirjautuessaan Svinhufvud oli ilmoittanut äidinkielekseen suomen.[7]

Yliopistossa Svinhufvud suoritti ensin tutkinnon historiassa valmistuen filosofian kandidaatiksi 1881. Maisterin arvon Svinhufvud sai vuonna 1882. Varsinaisesti hän kunnostautui lakiopinnoissaan, minkä takia hän teki työuransa alun Turun hovioikeudessa. Turusta oli kotoisin myös Ellen Timgren, jonka kanssa hän avioitui. Hän sai varsin nuorena paikan senaatin lainvalmistelukunnasta, ja nuori perhe muutti isän työn perässä milloin Helsinkiin, milloin Turkuun hovioikeuteen tai Heinolaan kihlakunnantuomariksi, kunnes Svinhufvud pääsi Lappeen tuomiokunnan kihlakunnantuomariksi, ja perhe muutti Kotkaniemeen, Luumäelle vuonna 1908. Svinhufvudien perheessä oli kuusi lasta: Pehr Yngve 1890–1991, Ilmo Gretel Sommar 1892–1969, Aino Mary Alfthan 1893–1980, Eino Gustaf 1896–1938, Arne Bertel 1904–1942 ja Veikko Eivind 1908–1969.

Säätyvaltiopäiviltä Siperiaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svinhufvud vuonna 1931 julkaistussa postimerkissä
Svinhufvud vuonna 1944 julkaistussa postimerkissä

Koska Svinhufvudin suku oli aateloitu vuonna 1574, osallistui Pehr säätyvaltiopäiville aatelissäädyn edustajana, ensi kerran vuonna 1894. Hän profiloitui erityisesti suomen kielen aseman puolustajana.

Svinhufvudin poliittinen toiminta sai profiilinsa sen jälkeen, kun ensimmäinen sortokausi alkoi vuonna 1899. Ponnekas tuomari oli kiivas perustuslaillinen, minkä takia hän joutui vaikeuksiin venäläisten viranomaisten kanssa. Hän katsoi, että Suomi puolustautui, ja oli siksi oikeutettu jyrkkiinkin toimenpiteisiin. Viranomaisten silmätikuksi hän joutui myös siksi, että toimi prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen murhanneen ylioppilas Lennart Hohenthalin puolustusasianajajana.[8]

Svinhufvud osallistui Kagaalin toimintaan, ja sortokauden päättymisen jälkeen Kagaalin johtohahmosta pääministerin asemaan noussut Leo Mechelin valitsi hänet puhtaasti perustuslaillisista muodostamaansa senaattiinsa vuonna 1905, mutta tsaari ei hyväksynyt Svinhufvudia senaatin jäseneksi.[8]

Mechelinin senaatti lakkautti säätyvaltiopäivät vuonna 1906. Svinhufvud osallistui uuden, yksikamarisen eduskunnan (1907–) toimintaan nuorsuomalaisen puolueen riveissä. Hänet valittiin monien ensimmäisten eduskuntien puhemieheksi SDP:n tuella, vaikka olikin oikeistonuorsuomalainen, koska SDP piti häntä tinkimättömänä tsaarinvallan vastustajana. Hänen jyrkät puheensa johtivat toistuvasti eduskunnan hajottamiseen (suuriruhtinaan toimesta), kerran jo avajaisissaankin. Vuonna 1913 hän viimein kehotti SDP:tä olemaan valitsematta häntä, koska hänellä olisi taas niin jyrkkää sanottavaa. Puhemiehen tehtävänsä päätyttyä hän palasi siviilityöhönsä Lappeen tuomiokunnan kihlakunnantuomariksi.

Toinen sortokausi merkitsi Svinhufvudin uralle käännettä, joka näytti merkitsevän päätepistettä. Svinhufvud toimi jälleen perustuslaillisten ajatustensa puolesta ja kieltäytyi vuonna 1914 tunnustamasta Venäjän kansalaista Konstantin Kasanskia Suomen prokuraattoriksi, jolloin kenraalikuvernööri Franz Seyn erotti hänet tuomarinvirasta. Svinhufvud kieltäytyi eroamasta, jolloin hänet vangittiin ja karkotettiin Siperian Tomskiin. Karkotus ei kuitenkaan merkinnyt yhteyksien katkeamista, sillä kirjeenvaihto oli mahdollista ja rouva Ellen Svinhufvud kävi jopa tapaamassa miestään karkotuspaikassa. Kun kihlakunnantuomari pantiin viralta, määrättiin tuomiokunnan auskultantti Toivo Tapanainen hoitamaan ko. virkaa. Hän kieltäytyi ja sai vankeusrangaistuksen.[9]

Svinhufvudin paluu Suomeen tuli mahdolliseksi Venäjän helmikuun vallankumouksen seurauksena, maaliskuussa 1917. Palattuaan hän sai sankarin vastaanoton. Hänen yhteiskunnallinen toimintansa alkoi jälleen, kun hänestä tuli ensin prokuraattori ja sitten itsenäisyyssenaatin puheenjohtaja.[8] Siinä asemassa hän myös antoi itsenäisyysjulistuksen eduskunnalle Helsingissä Heimolan talossa 4. joulukuuta 1917. Tuo julistus hyväksyttiinkin kaksi päivää myöhemmin, 6. joulukuuta 1917. Svinhufvud ryhtyi myös heti hakemaan tunnustusta vastahankitulle itsenäisyydelle vierailemalla Pietarissa Vladimir Leninin luona 31. joulukuuta 1917. Vierailu johtikin tunnustuksen saamiseen. Venäjän väliaikaista hallitusta seurannutta bolševikkihallitusta vastaan taistelleet ryhmät eivät olleet halukkaita Venäjän jakamattomuudesta kiinni pitävinä tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä niin kuin Saksan kanssa aselevon tehneet, Brest-Litovskin rauhasta neuvottelevat bolševikit.

Itsenäisyyden aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pehr Evind Svinhufvudin patsas eduskuntatalon valtiosalissa.

Sisällissodan puhjettua vuoden 1918 alussa Svinhufvud jäi aluksi Helsinkiin. Hänen onnistui kuitenkin maaliskuussa paeta jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan, mistä hän matkusti edelleen Saksaan ja takaisin Suomeen. Sodan päätyttyä Svinhufvud pyrki valtionhoitajan asemassaan vaikuttamaan siten, että Suomi vahvistaisi itsenäisyyttään Saksan avulla. Hän kannatti Hessenin prinssi Friedrich Karlin valintaa Suomen kuninkaaksi. Kanta oli kuitenkin reaalipoliittinen. Svinhufvud ei varsinaisesti ollut kuningasvallan kannattaja. Saksan tappio maailmansodassa johti Suomen asettumiseen tasavallan tielle ja Svinhufvudin valtionhoitajakauden päättymiseen.

Svinhufvudin perustuslaillinen idealismi muuttui voimakkaaksi maanpuolustushenkisyydeksi kaiketi juuri vuoden 1918 tapahtumien takia.lähde?

Suomen itsenäisyyden ensivuosina Svinhufvud toimi Suomen ensimmäisenä oikeuskanslerina muutaman viikon ajan vuonna 1918 sekä siviilitoimissa muun muassa pankkialalla. Hän oli ehdolla vuoden 1925 presidentinvaalissa kokoomuksen listalla saamatta kuitenkaan tarvittavaa kannatusta. Tuolloin valituksi tuli Maalaisliiton Lauri Kristian Relander.

Svinhufvudin presidenttikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svinhufvud palasi maan tärkeimpiin poliittisiin tehtäviin vuonna 1930 tultuaan kutsutuksi pääministeriksi. Suomalainen yhteiskuntarauha oli tuolloin koetuksella, kun Lapuan liike oli voimakkaimmillaan. Svinhufvud määritteli viranhoitonsa linjaksi toisaalta toiminnan kommunismin muodostamaa uhkaa vastaan ja toisaalta yhteiskuntarauhan säilyttämisen.

Lapuan liikkeen tuella pääministeri Svinhufvud valittiin presidentiksi vuoden 1931 vaalissa. Ratkaisevalla kolmannella äänestyskierroksella Svinhufvud sai 151 ja entinen presidentti Ståhlberg 149 ääntä. Svinhufvud valittiin presidentiksi kokoomuksen, maalaisliiton ja ruotsalaisten äänillä. Kenraali Mannerheim palasi mukaan politiikkaan, kun vasta valittu presidentti nimitti hänet lähes ensi töikseen puolustusneuvoston puheenjohtajaksi.[10]

Lapuan liikkeen loppu koitti kuitenkin jo helmikuun 1932 aikana, kun yhteiskunnan rauhoittamiseen pyrkivä presidentti piti kuuluisan radiopuheensa Mäntsälän kapinan aikana. Maa alkoi rauhoittua.

Svinhufvud toimi ahkerasti sekä sisä- että ulkopolitiikan kysymysten parissa. Hänen ulkopolitiikkansa kulmakivi oli pohjoismaisen yhteistyön vahvistaminen etenkin puolustuspolitiikan alueella. Svinhufvudin presidenttikaudella Suomi solmi hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja julisti ulkopoliittiseksi linjakseen vuonna 1935 Pohjoismaisen suuntauksen.[11]

Svinhufvud ei kuitenkaan onnistunut uusimaan paikkaansa vuoden 1937 presidentinvaalissa erityisesti siksi, että hallituskysymyksessä mielestään sivuutetuiksi tulleet sosialidemokraatit äänestivät häntä vastaan. Kivimäen hallituksen kaaduttua syksyllä 1936 SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner oli ilmoittanut presidentti Svinhufvudille sosialidemokraattien haluavan hallitukseen, mikä ei kuitenkaan presidentille käynyt. Toisella äänestyskierroksella Svinhufvud hävisi maalaisliiton Kyösti Kalliolle äänin 177–104.[11] Kallio nimitti pian valintansa jälkeen Suomen ensimmäisen punamultahallituksen, jonka muodostivat maalaisliitto ja SDP.

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svinhufvud ampumassa Kuopion ampumaradalla 1934

Presidenttikauden päättyminen merkitsi Svinhufvudin aktiivisen yhteiskuntapoliittisen päivätyön päättymistä. Hän siirtyi viettämään vapaapäiviä kotitilalleen Luumäen Kotkaniemeen. Presidentti oli innokas tarkkuusammunnan harrastaja ja suojeluskuntamies. Ampujana hän oli vielä vanhuudenpäivinäänkin Suomen-mestaruustasoa, suojeluskunnissa hän yleni vääpeliksi.

Veteraanipoliitikko Svinhufvud pyrki osallistumaan vielä kerran Suomen asioiden hoitamiseen talvisodan lopulla matkustamalla avunhakumatkalle Saksaan ja Italiaan. Adolf Hitler ja Benito Mussolini kieltäytyivät kumpikin tapaamisesta, mutta tuolloisen paavin Pius XII:n presidentti pääsi tapaamaan. Jatkosodan aikana Svinhufvud tuki Suur-Suomi-ajattelua, mutta pitkäaikaisen valtiomiehen aika oli kuitenkin menossa mailleen. Hän kuoli kotonaan Kotkaniemessä kevättalvella 1944.

Lempinimi Ukko-Pekka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svinhufvud tunnettiin myös lempinimellä Ukko-Pekka. Tämä lempinimi kohotti huomattavasti Pekka-nimen suosiota. Ukko-Pekka-nimi on saanut muutakin käyttöä.[12]

Artikkelissaan Svinhufvudista kirjassa Suomen tasavallan presidentit professori Matti Kuusi viittaa useasti Pekka Svinhufvudiin selostaessaan presidentin elämää ennen presidenttikautta.[7]

Presidentti P. E. Svinhufvudin muisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentti Svinhufvudin muistoa vaalimaan perustettiin vuonna 1951 muistosäätiö. Sen ensimmäinen tunnettu toimi liittyi muistomerkin rahoituksen järjestämiseen Wäinö Aaltosen tekemälle näköispatsaalle, joka paljastettiin eduskuntatalon edessä Svinhufvudin syntymän 100-vuotispäivänä 15. joulukuuta 1961.[13] Tänä päivänä Svinhufvudin nimeä kantavan muistosäätiön näkyvin toiminta on 2000-luvulla vuosittain jaettava kirjallisuuspalkinto, joka jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1973.

Presidentti Svinhufvudin mukaan nimettiin jo vuonna 1934 Naantalissa sijaitseva Ukko-Pekan silta. Myöhemmin 1950- ja 1960-luvuilla Helsingissä nimettiin Svinhufvudintie ja Svinhufvudin puisto. Lahdessa on Svinhufvudinkatu, Anjalankoskella, Heinolassa, Tuusulassa ja Ylivieskassa on Ukko-Pekantie sekä Taavetissa Ukko-Pekankaari.[5]

Presidentti Svinhufvudin kotipaikka Luumäen Kotkaniemestä tuli vuonna 1999 valtion omistama ja museoviraston hallinnoima kotimuseo. Paikka oli ollut ennen sitä P. E. Svinhufvudin pojan ja pojanpojan perheen omistuksessa. Valtio, Luumäen kunta ja P. E. Svinhufvudin muistosäätiö ovat etsineet vuodesta 2010 säätiöpohjaista mallia Kotkaniemen museon ylläpidon järjestämiseksi.[14]

Aikajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Salokangas, Raimo: ”Itsenäinen tasavalta”, Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Suomen hallitukset valtioneuvosto. Viitattu 28.5.2010.
  2. Svinhufvudin hallitus valtioneuvosto. Viitattu 28.5.2010.
  3. Svinhufvudin II hallitus valtioneuvosto. Viitattu 28.5.2010.
  4. a b Viranhaltijat Oikeuskanslerin virasto. Viitattu 28.5.2010.
  5. a b Häikiö, Martti: Pehr Evind Svinhufvud (1861–1944) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 31.5.2012.
  6. a b Vesikansa, Jyrki: Näkökulma: Merkittävä, mutta etäinen sukulainen. Iltalehti, 8.6.2010, s. 28.
  7. a b c Kuusi, Matti: P. E. Svinhufvud – itsenäisyystaistelun suurmies, s. 65–76. Teoksessa Suomen tasavallan presidentit. 8. painos. Porvoo: WSOY, 1965.
  8. a b c Muistokirjoitus Helsingin Sanomat
  9. Heikki Ylikangas, Romahtaako rintama?, s. 258
  10. Salokangas, Raimo: s. 639
  11. a b Salokangas, Raimo: s. 641
  12. Kustaa Vilkuna, Etunimet, sivut 9–10
  13. Julkiset veistokset: P. E. Svinhufvudin patsas eduskuntatalon edessä Taidemuseo. Viitattu 14.9.2014.
  14. Anttila, Pekka: Osapuolet tyrmistyivät: Museovirasto haluaa eroon presidentti Svinhufvudin kotimuseosta 23.9.2010. Suomen Kuvalehti. Viitattu 14.9.2014.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta P. E. Svinhufvud.
Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma P. E. Svinhufvud -sitaatteja.



Edeltäjä:
E. N. Setälä

Kyösti Kallio
Suomen senaatin puheenjohtaja
1917−1918
Suomen pääministeri
1930−1931
Seuraaja:
Juho Kusti Paasikivi

Juho Sunila
Flag of Finland 1918 (state).svg
Flag of Finland (state).svg
Eduskunnan puhemies
1907−1912
seuraaja:
Oskari Tokoi
Okv1.gif Oikeuskansleri
1918
seuraaja:
Axel Fredrik Charpentier