Kansallinen Edistyspuolue

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Suomessa 1918–1951 toiminutta puoluetta. Muita samannimisiä puolueita on lueteltu täsmennyssivulla.
Kansallinen Edistyspuolue
Perustettu 8. joulukuuta 1918
Lopetti 1951
Ideologia liberalismi
Poliittinen kirjo keskusta-oikeisto
Äänenkannattaja Helsingin Sanomat
Kansainväliset jäsenyydet Liberal International
(1947–1951)
Naisjärjestö Kansallisen Edistyspuolueen Naistenvaltuusto
Nuorisojärjestö Keskustanuorten Liitto

Kansallinen Edistyspuolue oli suomalainen liberaalinen puolue, joka toimi vuosina 1918–1951. Eduskuntapuolueena se oli 1919–1927 keskisuuri (10–26) ja 1927–1951 pieni puolue (5–11 paikkaa). Edistyspuolue syntyi 8. joulukuuta 1918 fuusiossa, jossa yhtyivät tasavaltaa kannattaneet Nuorsuomalaisen Puolueen ja Kansanpuolueen enemmistö sekä Suomalaisen Puolueen vähemmistö.

Edistyspuolue osallistui hallituksiin Ingman I, K. Castrén, Vennola I, Erich, Vennola II, Kallio I, Ingman II, Mantere, Svinhufvud II, Sunila II, Kivimäki, Kallio IV, Cajander III, Ryti I, Ryti II, Rangell, Linkomies, Hackzell, U. Castrén, Paasikivi II, Paasikivi III, Kekkonen I ja Kekkonen II.

Toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähes koko olemassaolonsa ajan Edistyspuolue oli hallitusvastuussa, ja lukuisia kertoja pääministeripuolue. Puolueen sijainti poliittisella kartalla piti sen huomattavasti vaikutusvaltaisempana kuin mihin koko olisi yksin oikeuttanut. Edistysuolue sai monesti pääministeripaikan toimien johtimena ja kompromissiratkaisuna suurten puolueiden välillä. 1920-luvulla puolue muodosti Maalaisliiton ja RKP:n kanssa keskustahallituksia, jotka toteuttivat SDP:n tukemaa niin sanottua kansallisen eheyttämisen politiikkaa, jonka tarkoituksena oli parantaa sosiaalisia oloja ja armahtaa vuoden 1918 sisällissotaan osallistujia kansallisen yhtenäisyyden takaamiseksi.

Edistyspuolue oli 1930-luvulla mukana Lapuan liikkeen vaikutuksesta alkaneessa Kokoomuksen ja Maalaisliiton yleisporvarillisessa suuntauksessa, koska se katsoi vakaan ja vankan porvarillisen laillisuussuuntauksen olevan parempi vaihtoehto kuin radikaalin oikeiston aiheuttama painostus ja epävakaus, kuten Lapuan kesänä 1930, jolloin Lapuan liike käytti ulkoparlamentaarisia painostuskeinoja kommunismin tukahduttamiseksi ja yleisporvarillisen hallituksen luomiseksi. Ulkopolitiikassa Edistyspuolue nojasi länteen ja erityisesti Rudolf Holstin kautta Britanniaan.

Edistyspuolueesta valittiin uusi presidentti Suomelle kaksi kertaa: K. J. Ståhlberg kaudeksi 1919–1925, ja Risto Ryti 1940, uudestaan 1943 (virassa 1940–1944). Vuoden 1925 vaaleissa ehdokkaana oli Ryti, 1931 ja 1937 Ståhlberg.

Pääministereistä Edistyspuolueeseen kuuluivat Kaarlo Castrén, Juho Vennola, Oskari Mantere, Toivo Kivimäki, A. K. Cajander, Risto Ryti ja Jukka Rangell. Edistyspuoluetta edustaneita ministereitä olivat muiden muassa Mikael Soininen, Eero Erkko, Rudolf Holsti, Heikki Ritavuori, Albert von Hellens, Heimo Helminen, Kalle Kauppi, Eljas Erkko, Heikki Kannisto ja Sakari Tuomioja.

Loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edistyspuolue lopetti toimintansa keväällä 1951, kun suurin osa sen aktiiveista jäsenistä (etenkin lähes kaikki pääkaupunkiseudun ulkopuoliset) olivat liittyneet helmikuun alussa perustettuun Suomen Kansanpuolueeseen. Uuteen puolueeseen siirtyivät muun muassa puheenjohtaja Heikki Kannisto ja puoluesihteeri, sekä kansanedustajista kolme: Irma Karvikko (Turun vp), Lassi Hiekkala (Uudenmaan-Hgin vp) ja Kannisto (Oulun vp).

Vuonna 1950 Itsenäisen Keskiluokan edustajat Esa Kaitilan johdolla sopivat Edistyspuolueen puoluejohdon ja palkatun puoluetoimistohenkilöstön kanssa Edistyspuolueen resurssien ja verkoston kaappaamisesta. Puolueen puheenjohtaja Kannisto halvautti Edistyspuolueen oman päätöksenteon olemalla kutsumatta puoluehallintoa kertaakaan koolle.lähde?

Edistyspuolueen vähemmistö perusti toukokuussa 1951 Helsingin Edistysseuran aktiivien johdolla Vapaamielisten Liiton, johon ryhmittyivät muun muassa kansanedustaja Rolf B. Berner, ministeri Teuvo Aura ja Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja. Sen ainoa kansanedustaja oli toimittaja E. J. Paavola, joka oli eduskunnan jäsen vaalikauden 1962−1966. Vapaamielisten Liitto peri Edistyspuolueen paikan Liberal International -järjestön jäsenenä.

Joulukuussa 1965 Kansanpuolue ja Vapaamielisten liitto jälleen yhdistyivät Liberaaliseksi kansanpuolueeksi.

Edistyspuolueen lopettaessa toimintansa vuonna 1951 sitä ei muodollisesti poistettu yhdistysrekisteristä. Liberaalien päätettyä lopettaa puoluetoimintansa vuonna 2011 käynnistettiin hanke uuden Kansallinen Edistyspuolue -nimisen puolueen perustamiseksi. Kyseessä on nimellisesti sama yhdistys.[1][2] Tämä ryhmä ei ole onnistunut keräämään puoluerekisteriin pääsemiseksi vaadittavaa kannattajakortti-määrää ja sen jäsenistö koostuu lähinnä nuorehkoista opiskelija-liberaaleista. Vanhan edistyspuolueen sosiaaliliberalismin sijasta uuden "edistyspuolueen" puoluejohto kannattaa kirjoituksissaan klassisempaa liberalismia.

Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheenjohtajat[3][4]
1918–1928 Oskari Mantere
1928–1930 K. E. Linna
1930–1931 W. W. Tuomioja
1931–1933 Oskari Mantere
1933–1943 A. K. Cajander
1941–1944 Eero Rydman
1945–1947 Kalle Kauppi
1947–1950 Akseli Nikula
1950–1951 Heikki Kannisto
Puoluesihteerit[3][4]
1918–1919 Urho Toivola
1919–1920 T. I. Wuorenrinne
1920–1920 K. N. Rauhala
1920–1922 Y. Vuorentaus
1922–1922 Santeri Jehkonen
1922–1923 W. W. Tuomioja
1923–1925 Hannes Salovaara
1925–1930 Jussi Oksanen
1930–1930 Erkki Vala
1930–1932 Frans Keränen
1932–1933 T. Kaukoranta
1933–1933 Santeri Jehkonen
1933–1938 Olavi Laine
1938–1941 Lauri Levämäki
1941–1944 Leo Meller
1944–1944 Arvo Inkilä
1945–1946 Tyko Tarponen
1946–1949 Esko Saarinen
1950–1951 Osmo Kupiainen

Edistyspuolueen paikallisyhdistyksiä oli kaikissa kaupungeissa sekä suuremmissa maalaiskunnassa. Edistyspuolueen paikallisyhdistyksiä kutsuttiin yleensä edistysseuroiksi, joskin niiden virallisissa nimissä oli vaihteluja.lähde? Edistyspuolueeseen kuului vuosina 1919–1923 noin 150 perusjärjestöä. 1930-luvulla osastojen määrä vaihteli välillä 90–138. Puolueella oli 24 piirijärjestöä vuosina 1919–1926 ja 19–22 piiriä vuosina 1927–1939.[5]

Vuoteen 1928 saakka puolue oli rekisteröimätön organisaatio, jolla oli eduskuntaryhmä. Paikallisyhdistykset olivat kuitenkin rekisteröityjä yhdistyksiä. Puoluekokouksia pidettiin joka vuosi. Vuonna 1927 itse puolue päätettiin rekisteröidä yhdistykseksi, jonka jälkeen perustetut paikallisyhdistykset jätettiin pääsääntöisesti rekisteröimättä.[6]

Puoluetta kannattavia sanomalehtiä oli alussa jopa kymmeniä. Edistystä tukivat Etelä-Häme (1920), Heinolalainen (1922–?), Helsingin Sanomat (1919–1932), Häme (1919–?), Itä-Savo (1919–1926), Kajaanin Lehti (1919–1920), Kaleva (1919–1939), Karjalan Aamulehti (1919–1924), Karjalan Sanomat (1930–1931), Keskisuomalainen (1918–1932), Kuopion Sanomat (1919–1921), Kymenlaakson Sanomat (1928–1934), Länsi-Savo (1919–1937), Pohjois-Savo (1926–1931), Rauman Lehti (1924–1930), Rauman Sanomat (1920–1921), Salmetar (1919–1925), Suur-Karjala (1919–1922), Tampereen Sanomat (1919, 1920–1930 ja 1933–1939), Turun Sanomat (1919–1951), Uusi Kotka (1919–1920). Vuosien kuluessa moni lehdistä julistautui riippumattomaksi (Helsingin Sanomat, Länsi-Savo, Pohjois-Savo) tai siirtyi muille puolueille (Etelä-Häme, Itä-Savo ja Keskisuomalainen maalaisliitolle, Salmetar kokoomukselle).[7][8]

Vaalimenestys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eduskuntavaalit
Vuosi Edustajat Äänet
1919
26 / 200
123 090 12,81 %
1922
15 / 200
79 676 9,21 %
1924
17 / 200
79 937 9,09 %
1927
10 / 200
61 613 6,77 %
1929
7 / 200
53 301 5,60 %
1930
11 / 200
65 830 5,83 %
1933
11 / 200
82 129 7,41 %
1936
7 / 200
73 654 6,28 %
1939
6 / 200
62 387 4,81 %
1945
9 / 200
87 868 5,17 %
1948
5 / 200
73 444 3,91 %
  Presidentinvaalit
Vuosi Valitsijamiehet Äänet
1925 33 71 199 11,45 %
1931 50 148 430 17,74 %
1937 ? 123 355 11,09 %
1950 14 75 115 4,76 %

Kansanedustajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Edistyspuolueen tulevaisuus Edistyspuolue. Viitattu 15.12.2012.
  2. Edistyspuolueen historia Edistyspuolue. Viitattu 15.12.2012.
  3. a b Hölttä, Outi: Suomen puolueiden organisaatiot 1918–39, s. 135–137. Julkaisuja C: 17. Turun yliopiston poliittisen historian laitos, 1982. ISBN 951-642-188-1 / ISSN 0356-8652.
  4. a b Eduskunnan historiakomitea (toim.): Suomen kansanedustuslaitoksen historia XII, s. 544. Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1982.
  5. Hölttä, Outi: Suomen puolueiden organisaatiot 1918–39, s. 168–169. Julkaisuja C: 17. Turun yliopiston poliittisen historian laitos, 1982. ISBN 951-642-188-1 / ISSN 0356-8652.
  6. Hölttä, Outi: Suomen puolueiden organisaatiot 1918–39, s. 60. Julkaisuja C: 17. Turun yliopiston poliittisen historian laitos, 1982. ISBN 951-642-188-1 / ISSN 0356-8652.
  7. Hölttä, Outi: Suomen puolueiden organisaatiot 1918–39, s. 142. Julkaisuja C: 17. Turun yliopiston poliittisen historian laitos, 1982. ISBN 951-642-188-1 / ISSN 0356-8652.
  8. Heino, Jari: Sitkeän lehden viimeinen päivä (Turun Sanomat 4.2.2001)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]