K. J. Ståhlberg

Wikipedia

Kaarlo Juho Ståhlberg
Presidentti K. J. Ståhlberg 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa
Suomen tasavallan 1. presidentti
Virassa 26.7. 1919 – 2.3. 1925
Seuraaja	L. K. Relander
Eduskunnan puhemies
Virassa 1914-1915
Edeltäjä	Oskari Tokoi
Seuraaja	Kullervo Manner
Tiedot
Syntynyt	28. tammikuuta 1865 Suomussalmi
Kuollut	22. syyskuuta 1952 (87 vuotta) Helsinki
Puolue	Edistyspuolue

Kaarlo Juho Ståhlberg (ristimänimeltään Carl Johan, (28. tammikuuta 1865 Suomussalmi – 22. syyskuuta 1952 Helsinki) oli Suomen tasavallan ensimmäinen presidentti (1919–1925).

Sisällysluettelo 1 Lapsuus, nuoruus ja opinnot 2 Valtiopäivämies, opettaja, senaattori ja presidentti 3 Henkilökuvan täydennystä 4 Tuotanto 5 Lähteet 6 Aiheesta muualla

[muokkaa] Lapsuus, nuoruus ja opinnot

Ståhlberg syntyi Suomussalmella pastori Johan (Janne) Gabriel Ståhlbergin ja ruustinna Amanda Gustafa Castrénin toiseksi lapseksi. Ståhlbergien suvun miespuoliset jäsenet olivat olleet pappeja. Ståhlbergin ristimänimi oli Carl Johan, mutta hän suomensi sen myöhemmin Kaarlo Juhoksi, kuten monet fennomaanit siihen aikaan. Ståhlbergin isä kuoli kun poika oli hyvin nuori. Perhe joutui taloudellisten syiden takia muuttamaan Ouluun, jossa Kaarlo kävi koulunsa. Ståhlbergien kotikieli oli aina ollut suomi, ja Kaarlo menikin Oulun suomalaiseen lukioon, jossa hänestä tuli mallioppilas. Vuonna 1889 Ståhlberg suoritti loppututkinnon lakitieteestä Helsingin yliopistossa. Vuonna 1893 hän väitteli molempien oikeuksien lakitieteen tohtoriksi.

[muokkaa] Valtiopäivämies, opettaja, senaattori ja presidentti

Ståhlberg toimi Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professorina vuosina 1908-1918. Poliittisen uransa alusta elämänsä loppuun asti hän oli liberaali. "Sääty-yhteiskunnan lapsen", Ståhlbergin vuoteen 1906 mennessä kypsyneelle sosiaaliliberalistiselle ajattelulle oli keskeistä kansanvaltaisuus, vapaamielisyys, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, sosiaaliset uudistukset sekä kaikkien kansankerrosten liittäminen yhteiskunnalliseen toimintaan. Hän oli Nuorsuomalaisen Puolueen johtohenkilöitä, puolueen sosiaaliliberaalisen siiven eli "varpusten" henkinen johtaja. Sääty-yhteiskunnan aikana hän oli ollut Haminan kaupungin valitsema valtiopäivämies säätyvaltiopäivien porvarissäädyssä. Keväällä 1905 Ståhlberg oli kannattanut muusta porvarissäädystä poiketen yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta miehille talonpoikais- ja porvarissäädyn vaaleissa. Ståhlberg oli myös senaattori ja oli toiminut niin sanotun Mechelinin senaatin kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päällikkönä (= kauppa- ja teollisuusministerinä) 1905–1907. Hän erosi koska ei voinut hyväksyä eduskunnan muotoilemaa, kauppa- ja teollisuustoimialan piiriin kuuluvaa jyrkkää alkoholin kieltolakia. Venäläistämispolitiikan suhteen Ståhlberg oli kannattanut perustuslaillista, passiivista vastarintaa.

Ståhlberg toimi eduskunnan puhemiehenä vuonna 1914. Myös Suomen itsenäistyttyä hän oli keskeinen tasavaltalaisten johtohenkilö, joka muun muassa vastusti jyrkimmin vuoden 1918 kuningashanketta. Hän oli 1918 perustetun Korkeimman hallinto-oikeuden ensimmäinen presidentti. Ståhlberg vaikutti perustuslakikomitean puheenjohtajana merkittävästi Suomen uuden perustuslain (vuoden 1919 hallitusmuodon) sisältöön. Hänet valittiin 25. heinäkuuta 1919 ensimmäiseksi Suomen tasavallan presidentiksi maltillisen oikeiston ja vasemmiston äänillä Eduskunnan suorittamassa vaalissa C.G.E. Mannerheimin oltua merkittävin vastaehdokas. Hän toimi presidenttinä vuosina 1919–1925. Hänen presidenttikautensa keskeisiä ongelmia olivat Suomen sisällissodan jälkiselvittelyt, vuoden 1921 suojeluskuntakriisi ja ristiriidat kommunistien kanssa. Tapahtumien yhteydessä Ståhlbergin ja hänen perheenjäsentensä henkeä uhattiin. Vuosina 1906-1925 Ståhlberg oli keskeisesti mukana rakentamassa suomalaisen parlamentarismin perustusta, joka on kestänyt vähäisin muutoksin 2000-luvulle asti.

K.J. Ståhlberg oli Suomen presidenteistä ensimmäinen, joka presidenttikautensa jälkeen oli valtion virassa toimien oikeusministeriön lainvalmistelukunnan vanhempana jäsenenä. Hänet olisi voitu valita presidentiksi uudelle kaudelle vaalissa 1925, mutta Ståhlberg ei suostunut ehdokkaaksi, koska hän halusi varjella demokratiaa pitkäaikaisilta johtajilta Suomen suhteellisen presidenttivaltaisessa poliittisessa järjestelmässä. Vuosien 1931 ja 1937 presidentinvaaleissa hän sai 149 ja 150 ääntä 300:sta. Ståhlberg oli ehdokkaana vielä Eduskunnan suorittamassa presidentinvaalissa vuonna 1946. Presidenttikautensa jälkeen K.J. Ståhlberg toimi 1930-33 liberaalisen Kansallisen Edistyspuolueen kansanedustajana.

[muokkaa] Henkilökuvan täydennystä

Ståhlberg tuli Paasikiven tavoin poliittiseen julkisuuteen ilman sukulaisia ja suosijoita. Hän oli köyhän kappalaisperheen poika, joka herätti Oulun lyseossa suurta huomiota epätavallisella lahjakkuudellaan. Silti hän sai odottaa poliittisen toiminnan keskiöön joutumista pitkään, ehkä siksi, että samassa puolueessa toimi henkilönä karismaattinen ja poliitikkona hyvin määrätietoinen juristikollega Svinhufvud. Ståhlberg oli kansanvaltaisuuden puolesta puhuja, mutta ei kansansa hurmaaja. Hän oli pohjimmiltaan melko ujo ja kärsi myös lievästä puheviasta. Samalla areenalla esiintyi vuodesta 1918 lähtien myös karismaltaan ylivoimainen Mannerheim. Näiden merkkihenkilöjen välit lienevät pysyneet korrekteina mutta etäisinä molemminpuolisesta arvostuksesta huolimatta.

Sekä ennen vuoden 1918 tapahtumia että niiden jälkeen Ståhlberg oli henkilö, joka jakoi mielipiteet. Itsenäistyvässä maassa hän oli moniin muihin verrattuna varovainen, ja hänen väitettiin suhtautuneen jääkäriliikkeeseen epäillen – olihan kysymys oikeastaan liittymisestä sotaa käytäessä vihollisen armeijaan. Presidenttikaudellaan hän joutui toistuvasti koviinkin yhteenottoihin armeijan jääkäripäällystön ja suojeluskuntien kanssa.

Äärioikeiston noustua vahvaksi tekijäksi Ståhlberg leimautui sekä liberaalien katsomustensa että jäykän laillisuuslinjansa vuoksi porvariston oikean laidan vastustajaksi, joita nimiteltiin "patkuleiksi". Kukaties kansakunnan myöhemmät valinnat määräytyivät tiukan Ståhlbergin hävittyä presidentinvaalissa voimakkaan oikeiston suosikille, Svinhufvudille, joka joidenkin kannattajiensa pettymykseksi asettui laillisuuden takuumieheksi Mäntsälän kapinan yhteydessä.

Lapuan liike kyyditti 14. lokakuuta 1930 Kaarlo Juhon ja tämän vaimon Ester Ståhlbergin Kulosaaren kodistaan Joensuuhun, koska Ståhlberg oli esiintynyt oikeistoradikaalia toimintaa vastaan. Tapahtuman johdota yleinen mielipide Suomessa nousi muilutusta ja myös yleisemmin Lapuan liikettä vastaan. Operaation suunnittelusta epäilty yleisesikunnan päällikkönä toiminut kenraalimajuri Wallenius joutui eroamaan.

Vasta Paasikiven yksityisten arkistojen avauduttua on käsitetty, että Ståhlbergilla oli erittäin merkittävä poliittinen asema "harmaana eminenssinä" kuolemaansa asti. Häneltä kysyttiin neuvoja ja pyydettiin lausuntoja, joita myös noudatettiin. Presidentti J.K. Paasikivi arvosti Ståhlbergia suuresti, ja kuvaili edeltäjäänsä jopa ylisanoilla: "Ståhlberg oli mies, joka ei koskaan tehnyt virheitä".

Ståhlbergin lähipiirin poliitikkoja olivat etenkin Risto Ryti ja T.M. Kivimäki.

K.J. Ståhlberg avioitui pikkuserkkunsa, opettaja Hedvig Wåhlbergin kanssa 17. joulukuuta 1893. Vuosina 1894-1908 heille syntyi kuusi lasta: Kaarlo, Aino, Elli, Aune, Juho ja Kyllikki. Hedvig puoliso kuoli vuonna 1917. Vuonna 1920 Ståhlberg avioitui kirjailija Ester Elfvingin kanssa. Ståhlbergin lapsista useat päätyivät näkyviin tehtäviin. Kaarlo Johan Ståhlberg haudattiin syyskuun 1952 lopussa Helsingin evankelis-luterilaisen seurakunnan Hietaniemen hautausmaalle perhehautaan Hedvigin ja Esterin viereen. Ester Ståhlberg oli kuollut vuonna 1950. Itsenäisen Suomen ensimmäisen presidentin viimeinen leposija on erillään niin sanotusta tasavallan presidenttien hautapuistosta.^[1]

Ståhlbergin poika oli professori Kaarlo Ståhlberg, pojanpoika on oikeustieteen tohtori, hovioikeuden presidentti Kaarlo L. Ståhlberg ja pojanpojan poika kuluttajariitalautakunnan puheenjohtaja, oikeustieteen tohtori Pauli Ståhlberg

[muokkaa] Tuotanto

• Irtolaisuus Suomen lain mukaan (väitöskirja) 93
• Asetus maalaiskuntain kunnallishallinnosta, selityksin varustettuna 01
• Lait ja asetukset maalaiskuntain hallinnosta 26
• Laki maanvuokrasta maalla, selityksin varustettuna 03
• Lakiasioita 12
• Suomen hallintooikeus I-III 13, 15 (I-III supist. ruots. )
• Parlamentarismi Suomen valtiosäännössä 27 (ruots.
• Puheita -25 25
• Puheita 27–46 46
• Lausuntoja 47
• Lainvalmistelukunnan lausuntoja 49
• Puheita 1883–1918 51
• Julkisen oikeuden lakikirja 39.

[muokkaa] Lähteet

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteet, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

• Yrjö Blomstedt (1969): K.J. Ståhlberg – valtiomieselämäkerta. ISBN 951-1-03043-4
• Raimo Salokangas (2003): Itsenäinen tasavalta. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 597-658. ISBN 951-0-27365-1.
• Sakari Virkkunen (1978): Ståhlberg. Suomen ensimmäinen presidentti. Suomen tasavallan presidentit 1. Otava, Keuruu.

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Tasavallan presidentti
• K. J. Ståhlberg Edustajamatrikkeli. Helsinki: Eduskunta.
• Yleisradio: Kansallinen äänigalleria [1] Virkaanastujaispuhe 26. heinäkuuta 1919, jälkiäänitetty 1930-luvulla
• YLE/Elävä arkisto: K.J. Ståhlberg loi tasavallan muodot

Edeltäjä: virka perustettu 1918

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti 1918 - 1919

Seuraaja: Hugo Rautapää