Jääkäriliike

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Jääkärit puolustusvoimissa Jatkosota Lapin sota Talvisota Suomen sisällissota Sortokaudet Aktivistit

Jääkäriliike oli ylioppilaspiireissä vuoden loppupuolella 1914 käynnistynyt ja Jääkäripataljoona 27:n muodostumiseen johtanut aktivistinen aloite sotilaskoulutuksen hankkimiseksi Suomen Venäjästä irtautumisen tarkoituksia varten. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä 1914 oltiin Suomessa aluksi kagaalin ja vanhojen aktivistien piireissä varovaisia asennoitumisessa muuttuvaan tilanteeseen.[1] Ylioppilaspiireissä syntyi jääkäriliike, joka otti päämääräkseen Suomen irrottamisen Venäjästä. Kaiken kaikkiaan 1 895 vapaaehtoista aloitti jääkärikoulutuksen 19151918. Heistä 1 261 (67 %) osallistui Suomen sisällissotaan. Osallistuneista kaatui 128 (10 %) ja haavoittui 238 (19 %).

Talvisotaan osallistui kaikenlaisissa puolustustehtävissä rintama- ja kotijoukoissa sekä maanpuolustuksen siviilihallinnollisissa tehtävissä 774 jääkäriä, joista kaatui 24 (3 %) sekä haavoittui 19 (2 %). Mannerheim-risti myönnettiin 20 jääkärille. Kenraalikuntaan ylennettiin 49 jääkäriä. Jääkäriliikkeen laajennettua sen sosiaalinen pohja leveni kattaen kaikki kansankerrokset. Suhteessa väkilukuun eniten jääkäreitä värväytyi Kortesjärveltä (alue nykyään osa Kauhavan kaupunkia), joka tällä perusteella ilmoitti olevansa jääkäripitäjä.

Jääkäriliikkeen vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkäriliikkeen syntymäpaikka (1914) Ostrobotniatalossa Helsingissä.

Itsenäisyysliikkeen keskuskomitea piti välttämättömänä kansanarmeijan muodostamista. Sotilaskoulutusta ei voinut Suomessa saada, joten sitä haettiin ulkomailta. Tammikuussa 1915 Saksa ilmoitti valmiudestaan kouluttaa 200 suomalaista. Osittain salateitse lähes kaksi sataa nuorta miestä siirtyi ensin Ruotsiin ja sieltä edelleen Saksaan koulutettaviksi Pfadfinder-kurssille (kyse oli partioliikkeeseen viittaavasta peitenimestä).[2]

Suomalaiset koulutettiin Lockstedtin leirillä Holsteinissa. Vuoden 1915 syksyllä Saksa päätti nostaa suomalaisosaston vahvuuden 2 000 mieheen. Suomessa aloitettiin koko maata kattava salainen värväys. Vilkkainta värväystoiminta oli Uudellamaalla, Pohjanmaalla ja Karjalassa. Seuraavana keväänä joukosta muodostettiin Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 majuri Maximilian Bayerin johdolla.

Venäjä sai tiedon jääkäriliikkeestä syyskuussa 1915. Kiinnijääneistä 19:stä 13 vietiin Pietariin Špalernajan vankilaan, jonne oli vangittu myös 60 muuta aktivistia, mm. Vihtori Kosola, Artturi Leinonen, Esko Riekki, Aarne Sihvo ja Kyösti Wilkuna. ”Kalterijääkärit” vapautettiin helmikuun vallankumouksen jälkeen 1917.

Pataljoona otti osaa taisteluihin Venäjää vastaan Baltiassa. Jääkärit vannoivat valan Suomen lailliselle hallitukselle Liepājan kirkossa. Syksyllä 1917 Suomeen tuli 60 jääkäriä. Jääkärit olivat hakeneet koulutusta taisteluun Venäjää vastaan, mutta Suomeen palaamisen aikaan alkuvuodesta 1918 tilanne oli merkittävästi muuttunut. Venäläisjoukkojen lisäksi vastapuolella oli Punakaartiksi järjestäytynyttä oman maan työläisväestöä. Tästä syystä noin kolmasosa jääkäreistä jätti palaamatta Suomeen. 950 miehen suuruinen pääjoukko kuitenkin saapui Vaasaan 25. helmikuuta 1918 ja siirtyi pääosin hallituksen joukkojen riveihin. He katsoivat kyseessä olevan nimenomaan Suomen vapaussodan, jossa vasta tosiasiallisesti ratkaistaisiin pääsisikö maa vapaaksi Venäjän vallan alta. Kaikki jääkärit eivät toki olleet niin uskollisia hallinnolle kuin yleisesti on uskottu. Pian jääkärien Suomeen palattua jääkärikonfliktiin liittyvistä syistä joukko jääkäreitä teki epäonnistuneen pommiattentaatin kenraali Mannerheimin esikuntajunaan.

Sodan jälkeen valtaosa jääkäreistä palasi siviilielämään. Pääosa oli työmiehiä, pienviljelijöitä ja toimenhaltijoita, joka viides oli suorittanut ylioppilastutkinnon. Joitakin jääkäreitä nousi talous- tai kulttuurielämän huipulle. Osa jatkoi sotilasuralla. Muutamia jääkäreitä siirtyi Neuvosto-Venäjälle. Valtaosa jääkäreistä osallistui talvi- ja jatkosotaan.

Yhteensä 49 jääkäriupseeria sai kenraalin sotilasarvon, heidän joukossaan jalkaväenkenraalit Erik Heinrichs, Kaarlo Heiskanen, Taavetti Laatikainen, Armas-Eino Martola, Aarne Sihvo, Alonzo Sundman, Paavo Talvela ja Väinö Valve. Jääkäreiden vaikutus Suomen puolustusvoimien kehittämisessä oli hyvin suuri 1950-luvulle asti. Viimeinen jääkäri, jääkärikenraali Väinö Valve kuoli 1995.

Jääkäriliikettä tutkineen filosofian tohtori Matti Lackmanin mukaan tuolloin voimassa olleen lain perusteella jääkärit syyllistyivät maanpetokseen[3].lähde tarkemmin? Tämä oli tietenkin itsestäänselvää tuolloisen emämaan Venäjän näkökulmasta.

Jääkäriliikkeen synnyn syitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvun alun aktivismi, jonka aatteellinen perillinen jääkäriliike on, syntyi vastauksena venäläistämistoimenpiteiden ja eräiden suomalaisten myöntyväisyyden yhdessä luomaan tilanteeseen, jossa Suomen autonominen asema oli uhattuna ja lait tuntuivat menettäneen merkityksensä. Oman suomalaisen sotaväen lakkauttaminen ja suomalaisille syntynyt uhka joutua palvelemaan venäläisissä joukko-osastoissa Venäjän maaperällä vaikutti voimakkaasti mielialoihin.[4]

Aktivistien mielestä vallitseva laiton tilanne oikeutti ja velvoitti tarvittaessa vastaamaan väkivaltaan väkivallalla. Aktivismin ohjelma esitettiin vuonna 1903 ja aktiivinen vastustuspuolue perustettiin seuraavana vuonna. Näiden varhaisten aktivistien toiminnassa tulevia jääkärien ja aktivistien toimintamuotoja ennakoivat mm. asetoimitukset, kuten SS John Graftonin matka, suojeluskuntien synty suurlakon aikana sekä puolisotilaallisen Voimaliiton perustaminen 1906. Vallankumoukselliset rauhattomuudet Venäjällä tukahduttivat nämä toimintamuodot vielä vuoden 1906 kuluessa.[5]

Toinen sortokausi alkoi kehkeytyä vuoden 1908 lopulla ja sai taakseen Venäjän lain voiman kesäkuussa 1910 kestääkseen Venäjän keisarikunnan loppuun vuoden 1917 maaliskuuhun. Suomen itsenäisyysajatusta pidettiin vireillä aktivistien puoluetoiminnassa mm. Framtid – Vastaisuus -lehdessä kunnes sen lakkauttaminen 1910 päätti vanhan aktivismin kauden.[6]

Yliopiston osakunnissa itsenäistymisajatusta vaalittiin eri muodoin. Toukokuussa 1914 pidetyn promootiojuhlan puheissa itsenäistymisajatus tuotiin julki laajasti, vaikka varovaisesti muotoillen. Promootiotoimikunnassa esiintyy monia tulevia jääkäriliikkeen merkittäviä hahmoja: Kai Donner, Väinö Kokko, Pehr Norrmén ja Yrjö Ruutu (aik. Ruuth).[7]

Perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkäriliikkeen värväyskeskus Tegnérgatanilla 48 Tukholmassa.

Suomi asetettiin sotatilaan heinäkuun lopussa 1914: Venäjän sotilasjohto pelkäsi Saksan hyökkäystä Suomen kautta tapahtuvana maihinnousuna. Kriittisiä kohteita eri puolilla Suomea alettiin linnoittaa "vallitöihin" palkattujen suomalaisten voimin, mutta venäläisessä johdossa. Nämä työt aiheuttivat työvoimapulaa esimerkiksi maataloudessa. 17. marraskuuta julkaistiin laaja venäläistyttämisohjelma, joka lopullisesti käynnisti jääkäriliikkeeseen johtaneen toiminnan.[8]

Venäläistyttämisohjelman julkaiseminen mursi padot. Jo samana päivänä pidettiin useita toisistaan riippumattomia kokouksia, joissa hahmoteltiin vastarinnan muotoja ja toteuttamista. Kerrotaan esimerkiksi, että kun Väinö Kokko, Yrjö Ruutu ja Väinö Tiiri pitivät neuvoa Gardinin ravintolassa, oli samassa paikassa koolla opiskelijoita, joiden joukosta tultiin tunnetun kolmikon luo vaatimaan toimenpiteitä.[9] Samoihin aikoihin eräät yksittäiset ylioppilaat liittyivät vapaaehtoisina Venäjän armeijaan saadakseen sotilaskoulutuksen ja sotakokemusta. Myöhemmin muutama tällainen "etuajassa" ollut henkilö jopa karkasi Venäjän armeijasta ja siirtyi jääkäriksi. Jääkäriliikkeen alettua vastaavaa ei enää esiintynyt.

Ostrobotnian kokous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäistymisliikkeen järjestäytymisen katsotaan alkaneen 20. marraskuuta 1914 Pohjalaisten osakuntien talossa Ostrobotnialla pidetystä kokouksesta (päivämäärä ei ole yksiselitteinen, sillä pöytäkirjaa ei salaamissyistä pidetty). Kokouksessa oli n. 20 osanottajaa eri osakunnista sekä vanhasuomalaisesta ylioppilasjärjestö Suomalaisesta Nuijasta. Suoranaisen alun sijasta tämä kokous pikemminkin merkitsi useiden pienempien ryhmien kokoontumista yhteen, eräänlaista kriittisen massan muodostumista.

Kokous totesi mm. Pehr Norrménin sanoin, että passiivinen vastarinta on menettänyt merkityksensä ja on lähdettävä valtiopetoksen tielle, koska vastapuolikin (venäläiset) oli hylännyt lain. Suomi oli irrotettava Venäjän yhteydestä. Kun keskusteltiin ulkomaisesta avusta, Väinö Kokko – Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan kuraattori - piti Saksan apua tärkeänä, jopa ainoana mahdollisuutena. Kokouksen jäsenet julistautuivat aktivistisen liikkeen väliaikaiseksi keskuskomiteaksi. Yhteyttä oli otettava sekä mahdollisiin koulutuksen järjestäjiin että vanhempiin poliitikkoihin ja aktivisteihin ynnä sosialistien edustajiin.[10]

Avun tunnustelua ja toimintamuotojen hahmottelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Odengatan 19, Tukholma. Tässä asunnossa Herman Gummerus, Bertel Paulig ja Walter Horn saivat "suurenmoisen ideansa" lähettää pyyntö Saksaan sotilaskoulutuksesta. Hugo Backmansson on 1930-luvulla maalannut hetkestä taulun.

Marraskuun lopulla 1914 vahvistui ajatus lähettää Tukholmaan neuvottelija tunnustelemaan sotilaskoulutuksen mahdollisuuksia Saksan entisen Helsingin-konsulin Albert Goldbeck-Löwen kautta. Walter Horn ja Bertel Paulig nimettiin neuvottelijoiksi, koska he tunsivat yhteyshenkilön ennestään ja heidän saksan kielen taitonsa oli erinomainen. Matka naamioitiin urheiluyhteyksien ylläpidoksi ruotsalaisiin järjestöihin (Suomen puolelta peitteenä oli Suomen Palloliitto).[11]

Saksa ei ollut ainoa vaihtoehto tukijaksi ja koulutuksen järjestäjäksi tässä vaiheessa. Ruotsin ilmapiiriä tiedustelemaan matkusti vuodenvaihteessa 1914–1915 useita pieniä ryhmiä eri osakunnista. Vierailujen kohteina olivat lukuisat julkisuuden henkilöt niin kirkon, tiedeyhteisön kuin lehdistönkin osalta. Ruotsalaiset isännät osoittivat kiinnostusta Suomen tilanteeseen ja vakuuttuivat siitä, että Suomessa hanke edusti myös suomenkielisiä piirejä, mutta varsinaiseen kysymykseen vastaus oli ilmeinen: mitään aktiivista tukea Suomen itsenäistymiselle ei olisi luvassa.

Samalla kun sotilaskoulutuksen mahdollisuuksia tunnusteltiin ulkomailta, järjestettiin myös kotimaassa omatekoista koulutusta: luettiin kirjallisuutta ja kohennettiin kuntoa mm. hiihtoharjoituksin. Ampumaharjoituksiakin pitivät ne, joilla aseita ja patruunoita oli käytössä. Sabotaasitoimintaan valmistauduttiin pioneerialan opiskelulla tekniikan opiskelijoiden johdolla. Myös vakoilutoimintaa saksalaisten hyväksi koetettiin organisoida.[12]

Koulutusta Saksasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Herman Gummerus, Walter Horn ja Bertel Paulig olivat lähettäneet 8. joulukuuta 1914 Saksan sotaministeriölle raportin, jossa kuvailtiin mielialoja Suomessa sekä toivottiin aseapua ja 150:n vapaaehtoisen koulutusta Saksalta. Koulutettujen tehtävänä olisi tukea saksalaisten joukkojen maihinnousua Suomeen samalla kun maassa puhkeaisi kansannousu Venäjää vastaan.

Omalla tahollaan maaperää Saksassa muokkasi suomalaissyntyinen, Saksaan muuttanut varatuomari Fritz Wetterhoff. Jo syyskuussa Wetterhoff oli esittänyt Suomeen tehtävästä maihinnoususta suunnitelman, joka oli varsin samankaltainen kuin aktivistien Gummeruksen johdolla tekemä suunnitelma. Olennaista olisi vastarinnan kunnollinen valmistelu ja saksalaisten joukkojen tuki.

Suomalaisten vapaaehtoisten koulutusasia eteni päätökseen Saksan sotaministeriön tiloissa 26. tammikuuta 1915 järjestetyssä kokouksessa, jossa oli mukana edustus sotaministeriön lisäksi ulkoministeriöstä ja kahdesta eri esikunnasta.

Päätöksen pääkohtia olivat:

  • Koulutus annettaisiin 200:lle suomalaiselle saksankielentaitoiselle ylioppilaalle, jotka olivat "sivistyneitä, luotettavia ja hyvistä perheistä".
  • Koulutuksen kesto olisi aluksi neljä viikkoa, mutta aikaa voitaisiin jatkaa.
  • Sisällössä painotettaisiin mm. sotilashenkeä, ampumataitoa, pienten yksiköiden johtamista sekä tuhoamis- ja sissitoimintaa.
  • Aloitusajankohdaksi päätettiin helmikuun 1915 puoliväli ja koulutuspaikaksi Lockstedter Lagerin leirialue.

Pfadfinderit – vapaaehtoiset partiojohtajien peiteroolissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kehotus alkaa lähettää vapaaehtoisia saavutti Wetterhoffin välittämänä Herman Gummeruksen Tukholmassa 1. helmikuuta 1915. Suomeen tieto välitettiin salasähkeenä, joka näennäisesti käsitteli Harald Öhquistin Saksassa oleskelevan isän vointia: "Lääkäri toivoo täydellistä toipumista kahden viikon kuluessa."

Saman kuun 25. päivänä saapui Lockstedtiin ensimmäiset 55 koulutettavaa partiolaiskursseille (pfadfinderkursus). Heidän matkansa oli johtanut ensin Tukholmaan ilmoittautumaan Herman Gummerukselle. Matkat selitettiin esimerkiksi opintoihin liittyviksi. Tukholmassa vaihtuivat monien nimet, karsittiin tarpeettomat varusteet ja saatiin saksalaiset passit sekä matkarahat loppumatkaan. Ruotsissa edettiin Malmön kautta Trelleborgiin, josta lauttayhteys vei Saksaan Sassnitziin. Junamatkan päässä Berliinissä oli vastassa Wetterhoff apulaisineen. Matkan viimeinen osuus johti ensin Hampuriin ja edelleen Lockstedter Lageriin (nykyinen Hohenlockstedt).

Perillä kurssi jaettiin kahdeksi komppaniaksi ja osallistujille annettiin peiteroolin mukaiset partiolaisasut sekä saksalaiseen partionjohtajaan viittaava nimitys Feldmeister. Vaikutelmaa täydensi se, että kurssin johtaja majuri Maximilian Bayer oli myös Saksan partiopoikaliikkeen (Jugendwehr) johtaja.

Pfadfinderien koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuten edellä mainittiin, sopimuksessa pfadfinderiten koulutuksesta korostettiin mm. Saksan kulttuuriin ja ”sotilaalliseen henkeen” tutustumista. Vaikka kurssiaika oli vain muutamia viikkoja, siihen oli näin ollen kaavailtu mm. opintomatkoja.

Aikalaismuistelmissa korostetaan, että suomalaiset kaipasivat aitoa tuntumaa saksalaiseen koulutukseen, mutta ”he saivat pian huomata, ettei heidän opetuksessaankaan noudatettu saksalaisen sotilaskasvatuksen, vaan pikemmin partiopoikakasvatuksen metodeja”. Peiterooli tuntui siis ulottuvan ulkoisten puitteiden ohella myös koulutuksen sisältöihin.

Aluksi isäntien otteet vaikuttivat koulutettavista jopa liian herrasmiesmäisiltä, kun kurssin johtajan ja varsinaisten kouluttajien näkemykset koulutuksesta vielä etsivät muotojaan: ”Suomalaisia kohdeltiin varovaisesti ja hellin käsin. Vasten tahtoa elettiin ’herroiksi’.” Taustalla oli majuri Bayerin näkemys, että neuvokkaita vapaajoukkojen johtajia suomalaisista saataisiin pikemminkin partiolais- kuin sotilasopein. Bayerin arvoihin liittyi myös, että aluksi oli oluenkin nauttiminen suomalaisilta kiellettyä. Pian saatiin kuitenkin huomata, että majuri Bayer jäi painotuksineen vähemmistöön varsinaisiin kouluttajaupseereihin, kapteeneihin Bade, Heldt, Just ja Knaths, nähden.

Kurssilaisten määräkin kasvoi vähitellen, saavuttaen kolmessa viikossa noin 180:n vahvuuden. Osa kurssilaisista alkoi kuitenkin olla poissa vahvuudesta erilaisilla komennuksilla.[13]

Venäläisiä Mosin-Nagant-jalkaväenkivääreitä (kaliiperi 7.62 mm eli 3 linjaa, mistä nimitys kolmen linjan kivääri).

Partiopojan asusta huolimatta oli suomalaisilla vapaaehtoisilla 28. helmikuuta lähtien hallussaan tärkein sotilaan tunnusmerkki – ase: venäläinen kolmen linjan kivääri M/91, joita saksalaiset olivat saaneet runsaasti sotasaaliiksi. Valintaa oli helppo perustella silläkin, että suomalaiset tulisivat joka tapauksessa mahdollisessa itsenäisyystaistelussaan turvautumaan venäläisiltä vallattuihin aseisiin.

Pistoolit ja käsikranaatit kuuluivat varustukseen. Ensimmäisiä raskaampia aseita – kahta Maxim-konekivääriä – kurssi sai sen sijaan odotella huhtikuun puoleenväliin saakka.[14]

Ensimmäisten päivien hapuilun jälkeen koulutus hakeutui asenteiltaan preussilaisen sotilaskoulutuksen uomiin, vaikka sisältö olikin poikkeavaa, koulutettiinhan sivistyneitä, vapaaehtoisia ”sivilistejä”.

Lauerman luonnehdinnan mukaan pfadfinderit saivat ”jokseenkin samanaikaisesti alokkaalle, kadetille, sotakorkeakoulun oppilasupseerille ja hiukkasen partiolaisjohtajallekin kuuluvaa opetusta”. Koulutettaville pyrittiin luomaan valmiuksia johtaa niin ryhmää, joukkuetta kuin ”välttävästi komppaniaakin”. Teoriaopetuksessa sivuttiin aiheita aina rykmenttitasolle asti.[15]

Koulutuksen sisältö ja laajuus muuttuivat sitä mukaa kuin kurssin pituutta vähin erin kasvatettiin. Alkuperäisessä suunnitelmassa syrjään jätetty sulkeisjärjestys samoin kuin tupapalveluskin tulivat kuulumaan ohjelmaan.

Maaliskuussa oli saatu ensimmäiset ylennykset zug- ja gruppenführerien (joukkueen- ja ryhmänjohtajien) arvoihin, mikä ennakoi mahdollisuutta, että kurssia laajennettaisiin.[16]

Huhtikuussa 1915 annettiin kaiken kaikkiaan neljä eri lupausta kurssien pidentämisestä; esimerkiksi 2. päivänä kerrottiin, että kurssi kestäisi 16. huhtikuuta saakka ja 14. huhtikuuta ilmoitettiin jatkosta toukokuulle. Epävarmuus raastoi mieliä: ei tiedetty, mikä olisi itse kunkin tulevaisuus kurssin jälkeen. Alun perin neliviikkoinen poissaolo kotimaasta oli venynyt jo kuukausiin.

Heinäkuussa saatiin riekaleiksi kuluneiden ja vastenmielisiksi käyneiden partiolaispukujen tilalle oikeat sotilaspuvut: Saksan jalkaväen kenttäharmaat. Pfadfinder-aika oli päättynyt ja kurssilaiset olivat nyt musketöörejä.

Itsenäisyysliike astui seuraavaan vaiheeseen. Ostrobotnian kokouksen alkumuodosta oli myös liikkeen organisaatio laajentunut ja monipuolistunut.

Suomen itsenäistymisen ja jääkäriliikkeen taustavoimia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liikkeen esikuntana voidaan pitää A.K:ta ("Aktionskommittén", "Toimintakomitea" tai "Aktiivinen komitea"). Siinä olivat edustettuina eri puolueet, vanha ja nuori aktivismi sekä vanhan väen upseerit, jotka myöhemmin järjestäytyivät M.K:si ("Militärkommittén", "sotilaskomitea"). Ahti (1999) on luonnehtinut MK:ta "entisten Haminan kadettien toveripiiriksi".[17]

Aktiivista komiteaa tuki C.K. ("Centralkommittén", "Keskuskomitea"), joka oli vanhemman polven poliitikkojen muodostama ryhmä. Siihen kuului mm. valtioneuvoksia (Edvard Hjelt, Alexis Gripenberg), senaattoreita (Hugo Rautapää) ja professoreita (Rafael Erich, Edward Westermarck). Ruotsalaisen kieliryhmän edustus oli vallitseva. Se, että myös vanhasuomalaisia (Rautapää ja Samuli Sario) liittyi mukaan, osoitti heidän asenteensa muuttumista.

Aktiivisen komitean keskeinen käytännön toimija oli kesäkuusta 1917 lähtien työjaosto. Sen toiminta puolestaan naamioitiin metsäalan yritykseksi. Yritys, nimeltään Uusi Metsätoimisto, sijaitsi Helsingissä osoitteessa Yrjönkatu 25. Näennäisesti "toimisto" osti ja myi puutavaraa ja muita metsän antimia sekä välitti työntekijöitä metsätyömaille. Tällä voitiin verhota todelliset tehtävät, joista merkittävin oli suojeluskuntatoiminnan käynnistäminen eri puolilla maata. Uuden metsätoimiston keskeisin hahmo oli maisteri Elmo E. Kaila.

Uuden metsätoimiston sisäänkäynti Yrjönkatu 25:ssä kesän 2006 asussa (ks. Matti Lauerma 1984:Jääkärien tie s.44-45).

Tukholmassa toimi vuodesta 1916 alkaen vaikutusvaltainen Suomen itsenäisyysliikkeen Ulkomaanvaltuuskunta. Sen kautta olivat olemassa yhteydet Ruotsiin ja Saksaan. Seuraavan vuoden syksyllä valtuuskunta alistettiin A.K.:lle, joka sai siitä yhteyselimen saksalaisiin päin.

Saksassa liikkeen asioita oli hoitanut Fritz Wetterhoffin johtama Büro Wetterhoff. Wetterhoffin jouduttua saksalaisten epäsuosioon perustettiin marraskuussa 1916 uusi, riippumattomampi yhdyselin – Das Finnländische Büro – jota johti Samuli Sario. Hänen mukaansa ja edeltäjän nimimallilla toimistoa kutsuttiin myös Büro Sarioksi. Riippumattomuuden hinta oli vaatimattomuus: Wetterhoffin toimiston arkisto ja kontaktit eivät olleet käytettävissä ja rahaakin puuttui.

Sosialistien edustus puuttui näistä elimistä. Vaikka yhteistyöstä porvarien kanssa kieltäydyttiin, oli itsenäistymisajatus kannatettava. Mm. K.H. Wiik, Oskari Tokoi ja Yrjö Mäkelin tukivat jääkäriliikettä. Viimeksi mainitun poika Leo Mäkelin liittyi jääkärien riveihin 14. helmikuuta 1916.

Suomen "vapautusliikkeen" monitahoisen organisaation tiivistää Ahti (1999) seuraavasti: "Suomessa toimi AK, Uusi metsätoimisto ja MK. Tukholmassa oli Ulkomaanvaltuuskunta ja Nikolai Mexmontanin Sotilaskomitean alainen esikunta, Berliinissä Samuli Sarion toimisto ja viimein Liepājassa Jääkäripataljoona ja sen edustajat."[18]

Suuri värväys – partiolaiskurssista Lockstedtin harjoitusjoukoksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun pfadfinder-joukon laajentaminen pataljoonaksi hyväksyttiin keisari Vilhelm II:n 28. elokuuta 1915 allekirjoittamalla käskyllä, tämä synnytti alkuperäiseen joukkoon nähden moninkertaisen rekrytointitarpeen. "Suuri värväys" tuli kestämään syyskuusta 1915 toukokuuhun 1916.

Pataljoonan vahvuus – neljä kiväärikomppaniaa, konekiväärikomppania ja pioneerikomppania – edellytti normivahvuuksien mukaan 1439:ää miestä. Pois lukien tästä pfadfinderit sekä saksalainen päällystö ja alipäällystö, nettotarve oli noin 1200 miestä. Pataljoonan – tässä vaiheessa Ausbildungstruppe Lockstedtin – komentaja majuri Bayer esitti tarpeeksi kuitenkin jopa 2000 miestä mahdollisesti ajatellen, ettei suomalaisia käännytettäisi takaisin, vaan yksikköä laajennettaisiin tai uusia perustettaisiin tilanteen mukaan.

Värväystoiminnan organisoinnissa keskeistä oli ylioppilaiden osakuntatoiminta ja pienemmässä määrin myös muut opiskelijayhteisöt. Aktiivisen komitean ja ylioppilaskunnan välisenä yhteytenä toimi maisteri Kai Donner. Ylioppilasaktiivit värväsivät opiskelutovereitaan ja tekivät matkoja maakuntiin hankkiakseen rekryyttejä sekä tukeakseen ja käynnistääkseen paikallisvärväystä.

Jotta jääkäriliike saisi laajan ja monipuolisen osallistuja- ja kannattajajoukon, pyrittiin värvääjiä hankkimaan eri yhteiskuntaryhmistä. Lauerman sanoin: "Värvärien joukossa oli työläisiä, työnjohtajia ja käsityöläisiä, maanviljelijöitä, opettajia, pappeja ja lukkareita, jopa joku poliisiviranomainenkin."[19]

Paikallisvärväreitä oli helpoin löytää Pohjanmaalla ja Karjalassa; muualle oli lähetettävä ylioppilasvärväreitä Helsingistä ja kutsuttava jääkäreitä Saksasta. Tunnettuja värvääjäjääkäreitä ovat mm. Aarne Sihvo ja Sulo-Weikko Pekkola.

Eräs värväysesimerkki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iivari Kauranen on kertonut omasta värväyksestään seuraavasti: "Uudenvuoden aattopäivänä vuonna 1915 tuli kotiini Joutsassa yllättäen värväri. Tuttu mies, naapuritalon poikia. Hän oli muutamia vuosia aikaisemmin muuttanut Etelä-Pohjanmaalle. Hän toimi siellä meijeriliiton konsulenttina ja asui Seinäjoella. Värväri kertoi, että nyt tarvittaisiin nuoria reippaita, rohkeita miehiä, sillä isänmaa oli vaarassa. Hän kertoi jääkäriliikkeestä kaiken minkä tiesi ja paljon tiesikin siitä."[20]

Kuvauksessa esiintyy useita kuvaavia elementtejä:

  • värväys on päässyt alkuun muutama kuukausi aikaisemmin ja laajennut akateemisten piirien ulkopuolelle
  • värvääjä ja värvätty tuntevat jollakin tavalla toisensa, joten luottamus voidaan arvioida
  • värvääjä on liikkuvassa ammatissa, johon liittyy paljon sosiaalista kanssakäymistä
  • yrityksen motiivit ja rekryyteille asetettavat vaatimukset tuodaan esille

Sitä, että värväri tunsi jääkäriliikkeen hyvin, voidaan ehkä pitää poikkeuksellisena; taustatiedot saattoivat usein olla heikkojakin ja kuvaukset matkan tarkoituksesta epämääräisiä. Kertomuksessa esiintyvä avomielisyys taas kertoo siitä, että ollaan ehkä varomattomia, läsnä olevat tunnetaan ja myöhemmin ollaan jääkäriliikkeen tukialueella, Etelä-Pohjanmaalla. Täällä saatettiin jopa järjestää avoimesti "värväysiltamat" tai "lähtötanssit".

Tyypilliset rekryytit eivät tuossa vaiheessa enää olleet kielitaitoisia, kokeneita matkaajia, jotka opiskeluasioissaan pistäytyisivät ulkomailla: Kauranen kertoo lainauksen jälkeisessä osassa, että matka Jyväskylästä Ala-Härmän Volttiin oli hänen ensimmäinen junamatkansa. Kemin etappi on paljastunut (20. tammikuuta 1916) tai juuri paljastumassa ja joudutaan kiertoteihin.

Eri vaiheiden ja odotusten jälkeen rajanylitys tapahtuu Torniosta hiihtäen paikallisoppaan johdolla. Haaparannasta matka jatkuu "Halkokonttorissa" toimivan jääkärin johdolla eteenpäin. Ruotsin halki matkataan ummikkoina jatkoyhteyden selvittävän paperilapun turvin. Loppuosa reitistä on tavanomainen: Malmö–Trelleborg–Sassnitz. Kauranen ja neljä muuta rekryyttiä ovat perillä Lockstedter Lagerissa 28. tammikuuta 1916 tullakseen osaksi koulutuspaikan mukaan nimettyä Lockstedtin harjoitusjoukkoa.[21]

Ausbildungstruppe Lockstedt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Lockstedtin harjoitusjoukko

Lockstedtin harjoitusjoukko perustettiin virallisesti 2. syyskuuta 1915. Aluksi käytettävissä olivat vain alkuperäiset pfadfinderit, nyt lukumäärältään 143. Heistä ylennettiin 6 joukkueenjohtajaa (zugführer), 30 ryhmänjohtajaa (gruppenführer) ja niin ikään 30 ryhmän varajohtajaa (hilfsgruppenführer).

Syyskuun puolivälin paikkeilla Ausbildungstruppe Lockstedt sai ensimmäiset uudet alokkaansa, aluksi pääasiassa vankileireille internoitujen suomalaisten joukosta sillä aikaa kun värväys Suomessa vasta käynnistyi.

Miesten tulo joukko-osastoon kiihtyi syksyn ja alkutalven kuluessa niin, että marraskuussa voitiin perustaa kolmas ja joulukuun lopulla neljäs komppania. Vuoden 1916 alussa vahvuus oli 881 miestä ja tuhannes rekryytti astui palvelukseen 13. tammikuuta.[22]

Etapit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Värväreitä ja etappimiehiä: vasemmalta ylhäältä: jääkärimajuri Wallenius (käytti nimeä Aarne Pursiainen), kapteeni Sihvonen (Oravapoika), majuri Oesch (Johansson), vänrikki Sutinen (Blomberg), kapteeni Viitasalo (Torniaisen Ville), kapteeni Ilmoniemi (Möttönen) ja vänrikki Koivisto (Aho); keskirivissä: kapteeni Jacobson (metsänhoitaja Borg), maisteri H. Stenberg, vänrikki Heikkinen (Hallan Väinö) ja tohtori Sivén; alarivissä: kapteeni Salminen (Virén), vääpeli Savolainen ja vääpeli Vilkman. Kuva: Tukholma tammikuu 1917

Vajaat 200 saksankielentaitoista pfadfinder-tarjokasta ujutettiin Tukholmaan ja eteenpäin esimerkiksi opintomatkojen varjolla. Lockstedtin harjoitusjoukon miehistön värväystä ja kuljetusta varten oli suunniteltava erityyppinen organisaatio. Rajan laillinen ylitys vaikeutui jo syksyn 1915 kuluessa ja helmikuussa 1916 se sulkeutui täysin "jääkäri-ikäisiltä" 19–35-vuotiailta miehiltä, kun passeja ei enää myönnetty.

Jälkeenpäin laaditussa etappiteiden kartassa on Suomen ja Ruotsin puolella yhteensä 52 etappikohdetta, osan kuvatessa yksittäistä taloa, osan kokonaista paikkakuntaa. Säilyneitten etappitalojen seinissä on tästä kertovia muistolaattoja.

Eräs tunnetuimpia etappitaloja oli Juho Alfred Heikkisen eli Hallan ukon ja hänen vaimonsa Licin asuma Hallan talo Hyrynsalmen Hallavaarassa. Hallan etappia johti Friedel Jacobson.

Haaparannan-Tornion alue muodosti maailmansodan tilanteessa merkittävän kansainvälisen solmukohdan. Jääkärietappi toi oman lisänsä paikkaan, joka oli ennestään tärkeä "vakoilun, salaisen politiikan,Venäjän vallankumouksellisen toiminnan, pakolaisten, salakuljetuksen [ja] prostituution" harjoittamiselle.[23] Tässä keitoksessa kiehui yhtenä sattumana "Halkokonttorin" peitenimellä toimiva jääkärietappi.

Tornion etapin oli perustanut Eero Heickell (Kuussaari) jo vuoden 1915 alussa pfadfinder-kurssilaisten rajanylityksen tukemiseksi.

Haaparannan etappikeskus puolestaan syntyi pfadfindereiden Heikki Kekonin ja W. E. Tuompon sinne suuntaaman tiedotus- ja tiedustelumatkan jatkokomennuksena, kun Lockstedtin harjoitusjoukon perustamisesta oli saatu varmuus ja etapille tulisi näin käyttöä.

Kemin etappi perustettiin 3. syyskuuta 1915, jolloin Heickell neuvotteli asiasta mm. Konstu Pietilän ja Arvi Hällforsin kanssa. Kemissä etappi sijaitsi Juho Heiskasen omistamassa matkustajakoti Osulassa. Etappi joutui ilmiannon kohteeksi ja sen toiminta katkaistiin 6. tammikuuta 1916 lähettämällä Helsinkiin sähkösanoma "Potilas ei saavu".

Tästä huolimatta Osulan isäntä Juho Heiskanen pidätettiin. Hänestä tuli ensimmäinen špalerniitti eli Pietarin Špalernajan vankilaan teljetty aktivisti. Myöhemmin heitä kutsuttaisiin kalterijääkäreiksi.[24]

Kaupunkiolosuhteissa etappi saatettiin perustaa sopivan liikeyrityksen yhteyteen. Esimerkiksi Oulussa toimi konttoristi Amatus Johanssonin ylläpitämä toimintapiste Högstenin herrainvaateliikkeessä. Samassa kaupungissa Iikka Castrén huolti ja majoitti jääkäriliikkeen nimissä liikkuvia Valion toimitiloissa.[25] Paikallisen työväenlehden Kansan Tahdon lehtimiehet Yrjö Mäkelin ja Hannes Uksila kokosivat värvätyt lehden toimitukseen, josta heidät ohjattiin Jaakko Kemppaisen vaatturiliikkeeseen ja sieltä joko jään yli tai Tornion kautta Ruotsiin.

Etappitiet johtivat rajan yli pohjoisesta alkaen Muoniossa, Kangasjärvellä, Pellossa, Tengeliössä, Palovaarassa, Karungissa, Torniossa ja Haaparannalla. Merenkurkun yli kuljettiin Jepualta ja Voltista alkavilla etapeilla, joiden kohtaamispiste oli Holmön saarella. Kulkijoiden määrällä mitattuina tärkeimmät ylityspaikat olivat Kemin-Haaparannan sekä Tornion reitit. Kemin etapin paljastuttua ja Merenkurkun ollessa yhtenäisessä jäässä muodostui Etelä-Pohjanmaalta Uumajaan johtavan reitin merkitys suureksi.[26]

Etappitoiminta pyrittiin aluksi eristämään värväyksestä, mutta myöhemmin nämä toiminnot väistämättä sekoittuivat, vaikka se kasvattikin turvallisuusriskiä. Lackman mainitsee esimerkkinä, kuinka etappireitin varrella Pohjois-Ruotsin Seittenkarissa vaikuttaneet etappimiehet värväsivät siellä työskennelleistä suomalaisista metsätyömiehistä ainakin 20 miestä Saksaan.[27]

Jääkäripataljoona 27:nä rintamalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Jääkäripataljoona 27

Vuoden 1915 loppupuolella majuri Bayer arvioi, että Ausbildungstruppe Lockstedtin miesten koulutus täydentyisi tarkoituksenmukaisesti rintamakokemuksella. Hän otti asian puheeksi liikkeen suomalaisten johtomiesten – Adolf von Bonsdorffin, Rafael Erichin ja Samuli Sarion – kanssa, kun nämä olivat vierailemassa Lockstedter Lagerissa.

Suostumus asiaan saatiin maaliskuussa 1916 ja liikekannallepanokäsky annettiin 3. toukokuuta 1916. Harjoitusjoukon rintamakelpoiseksi arvioitu osa nimitettiin Kuninkaalliseksi jääkäripataljoona 27:ksi (Königlich Preussisches Jägerbataillon Nr. 27). Koulutukseen vielä jäävä täydennysosa sai harjoitusjoukon vanhan nimen Ausbildungstruppe Lockstedt.

Bahrenfeldin rangaistusosasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyytymättömyyttä ja purnausta ilmeni jääkärien joukossa sekä suoranaisten olosuhteiden että epätietoisuuden vuoksi. Monilla Suomesta "suuren värväyksen" aikaan saapuneilla ei ollut selkeää käsitystä odotettavissa olevasta tilanteesta (kun sitä ei ollut värväreilläkään). Vaikka jääkäripataljoona toisaalta oli suomalainen yritys ja yhteisö, se oli toisaalta vain yksi saksalaisen sotilaskurin alainen yksikkö. Niinpä kurittomuutta kitkettiin kovin ottein. Ensimmäiset vakavampiin rettelöinteihin syyllistyneet lähetettiin sotaoikeuteen ja sieltä vankileireille.

Erityinen rangaistusosasto perustettiin Zerkstenin kartanoon kymmenen kilometrin päähän rintamalinjasta vuoden 1916 syksyllä. Osastoa komensi vääpeli Höfelmeyer. Kurinpitokeinoina käytettiin pakkotahtisen harjoittelun ohella ruuatta jättämistä, pimeässä putkassa istuttamista sekä pakkasessa pitämistä. Zerksteniin viedyt "jermut" eivät kuitenkaan olleet lannistettavissa eikä osasto saavuttanut tarkoitustaan: rangaistusosastoon komennetut eivät "palanneet järjestykseen".[28]

Pataljoonaa varten perustettiin marraskuussa 1916 erityinen rangaistuskomppania, Altona-Bahrenfeldin työkomennuskunta, joka toimi tykistövarikossa Hampurin lähellä. Yhteensä tähän osastoon, "bahrenfelttareihin", päätyi Lackmanin mukaan 216 miestä (Lauerman 1966 laskelmissa 224 miestä). Palvelus oli raskasta ja sitä vaikeutti suuresti vielä sekin, että rangaistusosastolaisten esimiehet puhuivat pelkästään saksaa. Ravinto puolestaan oli niukkaa ja yksipuolista.

"Bahrenfelttarien" kehnoista olosuhteista kantautui tietoa pataljoonaan, mikä osaltaan lisäsi tyytymättömyyttä pääjoukossa. Rangaistuskomppanian tilannetta ei kuitenkaan korjattu, ennen kuin Špalernajan vankilasta vallankumouksen myötä vapautunut zugführer Aarne Sihvo, myöhempi Puolustusvoimien komentaja, vieraili Bahrenfeldissa. Sihvo totesi, että rangaistuskomppania tulisi aiheuttamaan särön jääkärien ulkoiseen kuvaan, kun heidän paluunsa Suomeen tulisi ajankohtaiseksi. Omakohtaisiin, tuoreisiin vankilakokemuksiinsa verraten hän saattoi ymmärtää bahrenfelttareiden ahdingon.

Vain viisi bahrenfelttaria palasi rangaistuskomppaniasta pataljoonaan, lopuista työkuntoiset sijoitettiin pääosin siviilitöihin teollisuuslaitoksiin. Bahrenfelttarit saattoivat palata Suomeen vasta vuoden 1918 sodan päätyttyä, pääosa syksyllä 1918. Jälkeen jääneitä eli Saksassa surkeissa oloissa; jotkut olivat lähteneet maasta omin avuin ja kaikkien kohtalo ei koskaan selvinnyt.[29]

Jääkäriliikkeen paljastuminen viranomaisille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun laajamittainen värväys oli aloitettu syyskuussa 1915, jääkäriliikkeen asia ei ollut enää vain pienten piirien tiedossa ja sen paljastuminen jossain muodossa olisi vain ajan kysymys.

28. syyskuuta päivätty raportti kenraalikuvernööri Seynille osoittaa venäläisten jo tuntevan jääkäriliikkeen toiminnan ytimen: Suomessa "harjoitetaan voimakasta kiihotusta suomalaisen nuorison, eritoten ylioppilaitten, saattamiseksi saksalaisiin upseerikouluihin, joissa heidät valmistettaisiin kapinan johtajiksi Suomeen".[30]

Jääkäriliikkeen paljastumisesta ei puutu sen paremmin tragikoomisia kuin syvästi traagisiakaan piirteitä:

Venäjän Haaparannan varakonsuli sai jääkäritarjokkaalta kyselyn matkarahoista Saksaan. Tieto matkarahoista oli oikea, mutta osoite väärä: Haaparannassa oikea paikka olisi konsulintoimiston sijasta kaiketi ollut "Halkokonttori".[31]

Torniossa vangittiin 23. joulukuuta 1915 pfadfinder Edvard Bruhn. Bruhn oli hoitanut yhtä jääkäriliikkeen värväyselimistä, ns. Liisankadun toimistoa Helsingissä. Kiinni jouduttuaan vasta 21-vuotias Bruhn paljasti kuulusteluissa tietonsa. Jo ennen kiinni joutumistaan Bruhn oli herättänyt huomiota "kevytmielisellä" elämäntyylillään, jonka seurauksena epäiltiin mm. värväykseen ja etappeihin liittyviä muistiinpanoja joutuneen vääriin käsiin. Hänet olikin tarkoitus toimittaa turvallisuussyistä pois maasta, mutta matkaseurue joutui varjostuksen kohteeksi ja kohtalokkaaseen tarkastukseen Tornion asemalla.

Vapauduttuaan vallankumouksen yhteydessä Bruhn taisteli sekä Suomen että Viron vapaussodissa, ja kaatui vuonna 1919 Virossa.[32]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ahti, Martti: Ryssänvihassa: Elmo Kaila 1888–1935: Aktivistin, asevoimien harmaan eminenssin ja Akateemisen Karjala-Seuran puheenjohtajan elämäkerta. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1999. ISBN 951-0-22043-4.
  • Enckell, Olof: Jääkärien tarina. (Jägarnas historia, 1943.) Suomentanut Emerik Olsoni. 1. painos 1956. Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-20826-8.
  • Lackman, Matti: Suomen vai Saksan puolesta? Jääkäreiden tuntematon historia: Jääkäriliikkeen ja jääkäripataljoona 27:n (1915–1918) synty, luonne, mielialojen vaihteluita ja sisäisiä kriisejä sekä niiden heijastuksia itsenäisen Suomen ensi vuosiin saakka. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-16158-X.
  • Lauerma, Matti (toim. Markku Onttonen ja Hilkka Vitikka): Jääkärien tie. Helsinki: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12588-1.
  • Lauerma, Matti: Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27: Vaiheet ja vaikutus. Helsinki: WSOY, 1966.
  • Olin, K.-G.: Aselaiva John Grafton. Kangasala: Ase-lehti Oy, 1994. ISBN 952-90-5260-X.
  • Onttonen, Markku (toim.): Jääkärikirja. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2002. ISBN 951-20-6232-1.
  • Suomalainen, Jaakko – Sundvall, Johannes – Olsoni, Emerik – Jaatinen, Arno (toim.): Suomen jääkärit: Toiminta sanoin ja kuvin I–II. 2. painos. Kuopio: Osakeyhtiö Sotakuvia, 1933.
  • Wegelius, K. A.: Routaa ja rautaa I: Tornion etappi. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomen historia 6, s.258
  2. Mikko Nuppola ja Janne Viitala: 1917–1918: Jääkäriliike Suomi 80. Viitattu 2.7.2011.
  3. Matti Lackman: Jääkäreiden tuntematon historia. Suomen vai Saksan puolesta? Jääkäriliikkeen ja jääkäripataljoona 27:n (1915-1918) synty, luonne, mielialojen vaihteluita ja sisäisiä kriisejä sekä niiden heijastuksia itsenäisen Suomen ensi vuosiin saakka.. Otava, 2001.
  4. Lauerma (1984),10-19
  5. Ensimmäisestä sortokaudesta: Lauerma 1984,18-19; John Graftonista: K.G. Olin 1994
  6. Lauerma (1984),20-21
  7. Lauerma (1984), 21
  8. Lauerma (1984), 26-27 ja Lauerma (1966), 53-60
  9. Reaktiot marraskuun 17. päivän ohjelmaan:Lauerma 1984, 27;Neuvottelusta ravintola Gardinissa: Lauerma (1966), 55
  10. Lauerma (1984), 27
  11. Lauerma (1966), 59
  12. Lauerma (1966), 84
  13. Pfadfinder-koulutuksen menettelytavoista: Suomen jääkärit: elämä ja toiminta sanoin ja kuvin I osa 1933, 158-159, 160; Lauerma (1966), 133
  14. Lauerma (1966), 131-132
  15. Lauerma (1966), 135
  16. Lackman (2000), 266
  17. Ahti (1999), 40
  18. Ahti (1999), 64
  19. Lauerma (1966), 196
  20. Onttonen (2002), 28
  21. Lauerma (1984), 47 ja Lauerma (1966), 104
  22. Lauerma (1984), 55-63 ja Lauerma (1966), 274-327
  23. Lackman (2000), 155-156
  24. Lauerma (1984), 47
  25. Wegelius (1926), 128-130
  26. Kartta etappipaikoista ja -reiteistä: Lauerma 1984, 46
  27. Lackman (2000), 154
  28. Lackman (2000), 417-418
  29. Lauerma (1966), 683-691
  30. Lauerma (1966), 243
  31. Lauerma (1966), 243
  32. Lauerma (1966), 244–245 ja Wegelius 1926, 202–208; vrt. Enckell 1980, 127.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jääkäripataljoona 27:n historiikki.