Edvard Hjelt

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Edvard Immanuel Hjelt

Edvard Immanuel Hjelt (28. kesäkuuta 1855 Vihti2. heinäkuuta 1921 Mergentheim, Saksa) oli suomalainen kemisti, professori, Helsingin yliopiston rehtori ja kansleri sekä valtioneuvos. Hän oli lyhyen aikaa Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja ja myöhemmin avainhenkilö Saksan ja Suomen suhteiden kehittymisessä.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Opiskeltuaan kemiaa Suomessa ja Saksassa Hjelt pääsi hoitamaan orgaanisen kemian professorin virkaa jo 25-vuotiaana, virallisesti hänet nimitettiin 27-vuotiaana vuonna 1882. Hänen isänsä Otto E. A. Hjelt oli samaan aikaan anatomian professori ja vararehtori, ja myöhemmin myös hänen veljestään Arthur Hjeltistä tuli vanhan testamentin eksegetiikan professori. Edvard Hjelt oli tutkijana aktiivinen, ja julkaisi tieteenalaltaan yli 200 artikkelia. Samaan aikaan hän loi uraa myös yliopiston hallinnossa ja kohosi rehtoriksi keväällä 1899. Hänen rehtoruutensa osui ajallisesti yksi yhteen ensimmäisen sortokauden kanssa ja hän yritti toimia sovittelijana vastarintaa tukevien ylioppilaiden ja venäläisen hallinnon välillä. Tänä aikana hän sai myös valtioneuvoksen arvonimen vuonna 1904. Hjelt väistyi rehtorin paikalta jo kertaalleen vuonna 1905, mutta palasi pian, kun seuraajaksi valittu R. A. Wrede siirtyi senaatin oikeusosaston johtoon.[1]

Hjelt nimitettiin itsekin joulukuussa 1907 senaattiin kirkollistoimituskunnan apulaispäälliköksi ja pian kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päälliköksi. Hänet luettiin periaatteessa nuorsuomalaisiin, mutta käytännössä hän oli mielipiteiltään jossain perustuslaillisten nuorsuomalaisten ja myöntyväisten vanhasuomalaisten välimaastossa. Mechelinin senaatin kaaduttua kesällä 1908 Edvard Hjelt nousikin talousosaston varapuheenjohtajana johtamaan uutta, nuor- ja vanhasuomalaisten yhdessä muodostamaa kokoomussenaattia. Hän erosi muiden nuorsuomalaisten kanssa jo seuraavassa huhtikuussa toisen sortokauden alkaessa, jolloin virkaatekeväksi johtajaksi tuli hänen vanhasuomalaisiin kuulunut nuorempi veljensä, August Hjelt. Edvard Hjelt palasi yliopistolle, jonka sijaiskansleriksi hän tuli 1910, mitä virkaa ainakin nimellisesti hoiti kuolemaansa asti.[1]

Suomen itsenäisyyden tunnustamista hakevaa valtuuskuntaa johti valtioneuvos Edvard Hjelt (kolmas oikealta). Valtuuskunta kävi heinäkuussa 1918 Saksassa ja Itävallassa. Saksan sodanjohdon päämajassa kenraali Hannes Ignatius (uloimpana oikealla) valtionhoitaja P. E. Svinhufvudin nimissä luovutti Suomen vapaudenristin suurristin sotamarsalkka Paul von Hindenburgille (toinen oikealta) ja kenraali Erich Ludendorffille (kolmas vasemmalta).

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Hjelt oleskeli Saksassa, jonne oli tieteellisen työnsä johdosta pitänyt kiinteitä yhteyksiä. Hänestä tuli yksi vahvimpia saksalaissuuntauksen kannattajia ja helmikuusta 1915 eteenpäin yksi jääkäriliikkeen taustavoimista, "vanhojen neuvostoa" muistuttavan Keskuskomitean jäsen. Syksyllä 1917 hän tunnusteli kenraali Ludendorffilta mahdollisuutta saada sotilaallista tukea Suomen itsenäisyydelle ja sai sitten kotimaasta toimeksiannon hankkia Saksalta tunnustuksen itsenäisyysjulistukselle. Tammikuussa 1918 hänestä tehtiin ensimmäinen Suomen Berliinin lähettiläs ja hän ryhtyi tarmokkaasti ajamaan jääkärien kotiuttamista, jotta nämä pääsisivät liittymään sisällissodan valkoisiin.[1]

Hjelt vaikutti yhdessä Vaasan Senaatin kanssa siihen, että Suomi liittoutui vahvasti Saksan kanssa keväällä 1918. Saksa ja Venäjällä valtaan noussut neuvostohallitus kävivät 1918 alussa neuvotteluja rauhansopimuksesta. Kun ne helmikuun 1918 alussa katkesivat, Saksan sodanjohto halusi laajentaa sotatoimiaan Venäjää vastaan, ja sota päätettiin ulottaa myös Suomeen, jossa oli jo käynnissä sisällissota. Maihinnousun perustelemiseksi Saksa kuitenkin halusi avunpyynnön. Saksan sodanjohto kehotti 13.2.1918 lähettiläs Edvard Hjeltiä tekemään virallisen anomuksen sotilaallisen avun saamiseksi Suomelle. Hjelt ja hänen apulaisensa Rafael Erich jättivät heti seuraavana päivänä Saksan valtakunnankanslerille kirjelmän, jossa pyydettiin Saksalta välittömästi mahdollisimman suurta apua ja saksalaisten joukkojen lähettämistä Suomeen. Kirjelmä jätettiin senaatin nimissä, vaikkei Hjeltillä ja Erichillä ollut siihen valtuuksia. Jälkeenpäin senaatin puheenjohtaja Svinhufvud kuitenkin siunasi menettelyn, vastoin joidenkin senaattorien ja Mannerheimin tahtoa.

Sisällissodan päätyttyä Hjelt lobbasi voimakkaasti Suomen kuninkaaksi ensin Mecklenburgin herttua Adolf Friedrichiä ja sitten Hessenin prinssi Friedrich Karlia, joka myös valittiin (katso Suomen kuningaskuntahanke). Saksan keisarikunnan romahdettua siihen sitoutunut Hjelt joutui jättämään lähettilään tehtävänsä tammikuussa 1919. Sitä ennen hän oli auttanut Ludendorffin maanpakoon suomalaisella passilla. Hjelt palasi Helsinkiin kanslerinvirkaansa.[1]

Edvard Hjelt oli myös perustamassa henkivakuutusyhtiö Suomea, ja johti sen hallitusta 1906–1921. Hän toimi monissa muissakin liike-elämän ja järjestöjen luottamustehtävissä.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Edvard Hjelt: Vaiheikkailta vuosilta I ja II (Otava 1920 ja 1919).
  • Lackman Martti, Suomen vai Saksan puolesta. Otava 2000.
  • Jouni Yrjänä: ”Hjelt, Edvard”, Suomen kansallisbiografia, osa 4, s. 24–26. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-445-2. Teoksen verkkoversio (viitattu 20.5.2011).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Jouni Yrjänä: ”Hjelt, Edvard”, Suomen kansallisbiografia, osa 4, s. 24–26. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-445-2. Teoksen verkkoversio (viitattu 20.5.2011).


Edeltäjä:
Leo Mechelin
Senaatin talousosaston varapuheenjohtaja
19081909
Seuraaja:
August Hjelt