Partio

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo partioliikkeestä. Partio on myös pieni sotilasyksikkö.
Partiolilja, Partioliikkeen Maailmanjärjestön tunnus
Brownsean saarella oleva partioliikkeen synnyn muistokivi

Partio on maailmanlaajuinen nuorisoliike, jonka tavoitteena on kasvattaa lapsista ja nuorista vastuuntuntoisia kansalaisia.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Historia

Partioliikkeen perusti kenraalimajuri Robert Stephenson Smyth Baden-Powell (myöhemmin lordi Baden-Powell of Gilwell, partiolaisten keskuudessa B-P tai BP) Englannissa vuonna 1907, jolloin pidettiin ensimmäinen partioleiri Brownsean saarella Englannin etelärannikolla. Ensimmäisellä partioleirillä oli 20 poikaa.[1]Tyttöjen ensimmäinen partioleiri pidettiin vuotta myöhemmin.

[muokkaa] Maailmanlaajuinen nuorisoliike

Nykyään partiolaisia on 216 maassa yhteensä noin 38 miljoonaa. Maailmanjärjestöjä on kaksi: Partioliikkeen Maailmanjärjestö (WOSM, World Organization of the Scout Movement) ja Partiotyttöjen Maailmanliitto (WAGGGS, World Association of Girl Guides and Girl Scouts). Suomalaisten partiolaisten kansallinen järjestö Suomen Partiolaiset ry on yhteisjärjestö, joka on molempien maailmanjärjestöjen jäsen.[2]

[muokkaa] Partio Suomessa

Suomessa oli vuonna 2007 noin 75 000 partiolaista, jotka toimivat noin 850 lippukunnassa. Valtakunnallisena kattojärjestönä toimii Suomen Partiolaiset ry, johon kuuluu 18 maakuntajakoa mukailevaa partiopiiriä. Ruotsinkielisten lippukuntien muodostama partiopiiri Finlands Svenska Scouter r.f. on valtakunnallinen.[3]

[muokkaa] Historia

Partio tuli Suomeen vuonna 1910. Alkuaikoina toiminta oli organisoimatonta, uusia partioryhmiä syntyi sinne tänne itsestään. Vuonna 1911 Suomessa järjestettiin ensimmäiset partioleirit. Samana vuonna tsaari Nikolai II julisti partion laittomaksi, koska liikkeen suojissa pelättiin tapahtuvan salaista sotilaskoulutusta – mutta toiminta jatkui monin paikoin salassa. Huomattavimmat tuolloin maan alla toimineet lippukunnat ovat vieläkin jatkavat alun perin helsinkiläinen Toimen Pojat sekä Vaasan Metsäveikot. Näillä kahdella lippukunnalla on perinteisiä erivapauksia asusteiden ja luokkamerkkien suhteen: molemmilla on oma leirilakkinsa joka Toimen Pojilla on khakivärinen sinisin nauhoin ja Vaasan Metsäveikoilla sininen punaisin nauhoin. Lisäksi Toimen Pojat saavat edelleen käyttää routavuosilta peräisin olevia I ja II luokan merkkejään, jotka ovat kaulahuivissa kannettavia metallisia pienoismerkkejä. Uusia erivapauksia ei ole myönnetty.

Keväällä 1917 partio sallittiin jälleen ja toiminta alkoi uudelleen. Toukokuussa 1917 perustettiin Suomen Partioliitto, partiolaisia oli tuolloin lähes 18 000. Nykyinen keskusjärjestö Suomen Partiolaiset perustettiin vuonna 1972, kun 1940-luvun alussa syntyneet Suomen Partiopoikajärjestö ja Suomen Partiotyttöjärjestö yhdistyivät.[4]

[muokkaa] Aate

Partiotoiminta on kaikille avointa ja puoluepoliittisesti sitoutumatonta. Toiminta nojaa partioaatteeseen, jota kuvaavat muun muassa partiolaisten tunnus "Ole valmis!" sekä partioihanteet:

  • kehittää itseään ihmisenä
  • kunnioittaa toista ihmistä
  • auttaa ja palvella
  • tuntea vastuunsa ja velvollisuutensa
  • rakastaa ja suojella luontoa
  • olla uskollinen ja luotettava
  • rakentaa ystävyyttä yli rajojen
  • etsiä elämän totuutta.[5]

Tunnus ja ihanteet ovat kaikille maailman partiolaisille yhteiset, joskin monissa maissa ihanteet tunnetaan partiolakina.

Suomen Partiolaisten peruskirjan mukaan partiointi on toimintaa, jossa nuorilla on mahdollisuus kunkin yksilöllisten ominaisuuksiensa rajoissa kasvaa persoonallisuudeltaan tasapainoisiksi, terveiksi, vastuuntuntoisiksi ja itsenäisesti ajatteleviksi yhteiskunnan jäseniksi[6]. Partiotoimintaan kuuluu myös uskonnollinen kasvatus. Suomen Partiolaisten uskonnollisessa kasvatuksessa noudatetaan Suomen evankelisluterilaisen ja Suomen ortodoksisen kirkon tunnustusta, mutta muuta uskontoa tunnustaville partiolaisille varataan mahdollisuus saada tunnustuksensa mukaista kasvatusta.[6]

[muokkaa] Toiminta

Käytännössä toiminta koostuu pääasiassa viikoittaisista kokouksista, joissa harjoitellaan partiotaitoja, sekä 1–3 vuorokauden mittaisista retkistä ja yli 4 vuorokautta kestävistä leireistä ja vaelluksista. Erätoiminta on suomalaisessa partioliikkeessä kansainvälisesti arvioiden korkealla sijalla.

Partio-ohjelma jakautuu ikäkausiin. Vuosina 2008–2010 otetaan käyttöön uusi ikäkausijako, johon kuuluu viisi ikäkautta:

  • Sudenpentu, 7–9 vuotta
  • Seikkailija, 10–12 vuotta
  • Tarpoja, 12–15 vuotta
  • Samoaja, 15–17 vuotta
  • Vaeltaja, 18–22 vuotta

Tällä hetkellä ikäkausia on kolme, mutta vuoden alusta alkaen ovat vartiot voineet siirtyä edellä mainittuun jakoon:

  • Sudenpennut ovat 7–10-vuotiaita ja heidän toimintaryhmäänsä kutsutaan laumaksi. Sudenpentuja johtaa vähintään 18-vuotias laumanjohtaja (lj), joka on käytännössä yleensä paljonkin vanhempi.
  • Vartiolaiset ovat 10–14-vuotiaita ja heidän toimintaryhmäänsä kutsutaan vartioksi. Vartiolaisia johtaa heitä itseään pari vuotta vanhempi, noin 13–18-vuotias vartionjohtaja (vj). Meripartiolippukunnissa vartiolaisia kutsutaan venekuntalaisiksi, (joskin ei aina) johtajanaan 15–18-vuotias venekunnanjohtaja (vkj)
  • Vaeltajat ovat niitä yli 14-vuotiaita partiolaisia, jotka eivät ole vartionjohtajia. He toimivat itsenäisissä vaeltajaryhmissä.

Partiotoiminnan perusyksikkö on lippukunta, johon laumat, vartiot ja vaeltajaryhmät kuuluvat. Lippukunnat ovat itsenäisiä, yleensä rekisteröityjä yhdistyksiä, kooltaan noin 30–350 jäsentä. Lippukuntaa johtaa lippukunnanjohtaja (lpkj) apunaan lukuisia muita johtajia, kuten sudenpentutoiminnasta vastaava akela, vartiotoiminnasta vastaava sampo ja vaeltajatoiminnasta vastaava valtermanni.

Uuden ohjelman mukaan Sudenpennut ovat yhä laumoissa, Seikkailijat suorittavat neljää ilman suuntaa jotka kestävät puolivuotta ja ovat seikkailija joukkueissa, Tarpojat suorittavat tarppoja ja pausseja, Samoajat toimivat vertais johtajansa avulla

[muokkaa] Historiaa

Ennen uudistusta 7–11-vuotiaita kutsuttiin pääsääntöisesti kolkkapojiksi ja tyttöjä tontuiksi. Kolkkapoikien tunnus oli mustaan vinoneliöön sijoitettu, kolkkanuolella ladattu, paaluttain asetettu jännitetty kultainen kaarijousi. Kolkkajohtajalla tunnus oli lehvänvihreäpohjainen ja ohuella keltaisella reunalla varustettu.

Nimike otettiin käyttöön siksi, että tuolloin haluttiin korostaa suomalaisuutta. Suomen historiaan kuuluva oravanmetsästäjän apulainen eli kolkkapoika katsottiin olevan esimerkillisen suomalainen nimitys nuoresta oppipojasta. Tämän vuoksi tunnukseksikin valittiin oravanmetsästäjän ase eli tylpällä oravan nahkaa vahingoittamattomalla kolkkanuolella ladattu kaarijousi.

Lisäksi sudenpentu-nimitys koettiin ulkoa tuotuna, ei vähiten suden tuolloin liioitellun pahan maineen vuoksi. Osmo Vesikansan Kolkkapojan kirjassa alkuosan tarinassa Kolkkapoikien maassa (s. 23 - 27) sudet jopa leimataan ihmistä vainoaviksi luihuiksi, kamaliksi ja julmiksi pedoiksi, aivan pahan vertauskuviksi.

Muutamissa lippukunnissa oli kuitenkin sudenpentuja, joiden tunnus oli pystyyn mustaan soikioon sijoitettu, edestä kuvattu punainen sudenpää.

Kolkkapojan lupausmerkki

Kolkilla oli oma lakinsa, jossa oli kaksi pykälää:

1. Kuuntele ja tottele (1960-luvulla vain Tottele)!

2. Älä hellitä!

Kaikille yhteinen oli ohut sininen villapaita, jossa kannettiin tunnuksia ja päällä partiovyötä ja kaulahuivia. Kaulahuivin käyttöoikeuden sai lupauksenannon jälkeen eli käytännössä oltuaan vuoden ns. arkajalkana. Samalla kertaa jaettiin myös jousitunnukset ja yleensä myös ensimmäiset vuositähdet.

Lupauksenannot pyrittiin ajoittamaan vuosittain viikko ennen Pyhän Yrjön päivää (23. huhtikuuta) pidettyä suurta paraatia - näin siksi että uudet kolkkapojat ehtivät kiireettä saada uudet tunnuksensa ommelluiksi: näin voitiin esitellä ihkauusia kurinalaisia partiolaisia paraatin vastaanottajalle, joka Helsingissä oli yleensä tasavallan presidentti.

Huivit olivat lippukuntakohtaisia, joskin lipunsininen oli varsin yleinen. Yksiväriseen huiviin liittyi lähes aina takakolmiossa pidetty lippukunnan merkki. Huivi kiinnitettiin osmonsolmulla tai erillisellä parvi-, vartio- tai lippukuntakohtaisella soljella. Jos joku oli saanut lahjana ulkomaisen huivisoljen, sitäkin sai käyttää. Lisäksi johtajilla on edelleen käytössä olevia omia solkimallejaan.

Kolkkien päähineenä oli leirilakki, koska tummansininen, keltaisin terein varustettu sudenpentulakki katsottiin epäsuomalaiseksi. Vesipartiokolkat käyttivät jollaa.

Kolkkapojan taitomerkki: Terveysmerkki hopeisen P -nuolen osiosta Palvelu

Sarjakuvista tuttua pesukarhunnahkalakkia ei Suomessa ole koskaan käytetty.

Lupauksenanto oli parvi- ja lippukuntakohtainen. Rajamäen Metsäkävijät noudatti hyvin laajalle levinnyttä tapaa: kolkkapojan lupaus annettiin kirkossa vartiolaisten jälkeen. Se toteutettiin niin, että arkajalat tarttuivat kukin vasemmalla kädellä köyteen, josta oli tehty silmukka yhdistämällä päät lyhytpujonnalla. Kolkkajohtaja piti myös vasemmalla kädellään tästä köydestä, kaikki tekivät kunniaa oikealla kädellä ja johtajan lausuessa lupaussanat

»Minä lupaan parhaan kykyni mukaan toteuttaa kolkkain lain ja olla iloksi Jumalalle, kodille ja lähimmäisilleni»

vannojat toistivat ne perässä. Tämän jälkeen vannoneille jaettiin huivit ja he saivat kuulla rohkaisevan puheen.

Tonttujen asu oli tummansininen, sotilasmallinen hiukan polven alapuolelle ulottuva mekko. Sen päällä pidettiin partiovyötä jonka keskiössä oli tyttöjärjestön apilatunnus. Huivia tontut käyttivät solmion tapaan sidottuna, eivät soljella kuten pojat. Huivin solmuun kiinnitettiin sinikultainen metallinen lupausmerkki, jossa oli sinisellä pohjalla kultainen kolmiapila kultaisen reunusrenkaan sisällä. Vartioikäiset tytöt käyttivät tummansinistä puolihametta, valkoista paitapuseroa ja huivin paikalla lupausmerkillä kiinnitettyä sinistä nauhaa. Tonttujen koulutus ja muu toiminta ei juurikaan poikennut kolkista, vaan hekin juoksivat metsissä ja pelasivat pallopelejä samalla tavoin kuin pojatkin. Tosin taitomerkkisuoritukset painottuivat - aikakauden yleishengen mukaan - enemmän ruuanlaittoon, käsitöihin ja kotitalouteen. Suomessa tosin ei välitetty englantilaisesta "tyttömäisyyden" korostuksesta läheskään yhtä paljon: partiotyttöjärjestön perustamiselle yllättävä hidaste oli se, että aikakauden englantilaisäitejä kauhistutti ajatus että heidän tyttäristään tulisi rasavillejä - koska Suomessa taas äidit inhosivat ajatusta tyttöjen "neitimäisyydestä".

Samoin osastojen alajako poikkesi nykyisestä: kolkkapojat ja tontut toimivat parvissa, jotka jakautuivat yleensä 4 - 5 pivoon. Pivojen tunnukset olivat värejä ja ne ilmaistiin huopakankaisella, pivon tunnusvärisellä kolmiolla, jota kannettiin vasemman hihan puolivälissä kärki ylöspäin. Sen alla oli pivon varajohtajalla yksi, pivonjohtajalla kaksi ja parven vanhimmalla kolme noin 6 cm pituista ja 1 cm levyistä valkoista nauhaa. Olkapääsauman alla oli paikkakunnan nimi painettuna tai ommeltuna sinisessä nauhassa valkoisin kirjaimin. Sen ja pivomerkin välissä kannettiin partiopoikapiirin merkkiä, jos sellainen oli olemassa - läheskään kaikilla piireillä ei ollut. Taitomerkit kannettiin oikeassa hihassa.

Varsinainen kolkkapojan tunnus, jonka sai lupauksenannon jälkeen, kiinnitettiin rintaan vasemmalle puolelle noin sydämen korkeudelle. Sen yläpuolelle tulivat kupariset tai hopeiset nuolimerkit ja niiden yläpuolelle vuositähdet. Kupariset nuolimerkit suoritettiin omana prosessinaan kolmena kolmen osion jaksona, hopeamerkit sai suorittamalla 2 - 3 taitomerkkiä kutakin kohti. Taitomerkit jakautuivat niinikään kolmeen osioon: hopeinen T-nuoli kattoi osion Touhut, A-nuoli osion Ammatti ja P-nuoli osion Palvelu. [7]

Kun kolkkapoika siirtyi vartioon tai vesipartiossa venekuntaan, hän sai khakivärisen, rintataskuilla ja kahdella napilla suljettavilla kalvosimilla varustetun sotilasmallisen partiopaidan. Vesipartiossa paita oli hyvin nykyisen näköinen tummansininen.

Samoin vartiossa ensimmäinen vuosi kolmannen luokan loppututkintoon asti oltiin ilman kaulahuivia. Uuden ja laajemman partiolupauksen jälkeen - yleensä ryhmittäin - etukäteen hankitut huivit sai laittaa kaulaan. Moni lippukunta järjesti lupaustilaisuuden kirkossa, jolloin lupaukset annettiin yksi kerrallaan, Suomen lipusta kiinni pitäen. Käytäntö näissä asioissa oli lippukuntakohtainen.

Partiolupauksen antaminen edellytti III luokan suorittamista, koska kyseinen luokkamerkki oli myös lupausmerkki. Vartiolaisilla se oli noin tuuman läpimittainen vihreäpohjainen kultaisella köysireunuksella varustettu pyöreä merkki, jossa reunuksen sisällä on valkoinen paaluttain asetettu partiolilja. Merkkiä kannettiin vasemmassa hihassa hiukan kyynärpään yläpuolella.

Vartiolaisten partiolupaus oli kattavampi kuin kolkkien:

»Lupaan parhaan kykyni mukaan täyttää velvollisuuteni Jumalaa, isänmaata ja kotia kohtaan, auttaa muita ja noudattaa Partiolakia»

Vartiossa käytettiin päähineenä khakiväristä, sinivalkoisella liljatunnuksella varustettua venelakkia paitsi vesipartiossa sinistä barettia, joka oli myös kolkkajohtajien, eräpoikien ja vaeltajien päähine. Eräpojat lisäsivät vielä partiopaitaansa khakiväriset olkaimet, joskin he käyttivät partiopaitaa yleensä vain paraatissa, muulloin vihreää tai tummansinistä sarkapuseroa. Jo sotavuosien jälkeen oli luovuttu alkuperäisestä englantilaismallisesta partiohatusta, leveälierisestä ns. metsänvartijanhatusta eli "Baden-Powell"ista, koska se koettiin epäkäytännöllisenä. Johtajilla oli maapartiossa sotilasmallinen lippalakki ja vesipartiossa ns. Vega-lakki jossa purjehduskauden aikana 1.5. - 30.9. käytettiin valkoista päällistä.

Omissa kuvioissa, kuten esimerkiksi lippukunnan omalla leirillä, sai käyttää myös ulkomaisia partiopäähineitä, jos oli sellaisen saanut esimerkiksi vaihtamalla jollain suurella kansainvälisellä leirillä. Niistä ensimmäinen Suomessa pidetty oli Sauvossa 6. - 16.8.1965 ollut HAKKIS-suurleiri, jonka kaukaisimmat osanottajat tulivat Espanjasta ja Kreikasta.

Muissa ikäkausissa oli samoin eroja: 16 vuotta täyttäneet olivat eräpoikia ja siirtyivät käyttämään partiopuseron sijasta tummanvihreätä sarkapuseroa tai vesipartiossa tummansinistä. Eräpoikien johtajat puolestaan olivat vaeltajia. Sarkapuserossa ei yleensä pidetty muita tunnuksia kuin Metsänkävijä-lippukuntien hopeista karhutunnusta.

[muokkaa] Nykyään

Partio on vapaaehtoistoimintaa, jossa vanhemmat partiolaiset johtavat nuorempia. Partion johtamisjärjestelmässä vastuuta annetaan hyvin nuorille. Monilla yhteiskunnan johtotehtävissä toimivilla onkin partiotausta[8]. Muita keskeisiä periaatteita partiotoiminnassa ovat yhdessä päättäminen, elämyksellisyys, ryhmässä toimiminen, tekemällä oppiminen ja toiminta luonnossa.

Partioon kuuluu keskeisenä osana kouluttautuminen. Johtajakoulutusta ovat mm. vartionjohtajan perus- ja jatkokurssi, laumanjohtajakurssi, sampokurssi, partiojohtajan peruskurssi, Kolmiapila-Gilwell eli partiojohtajien jatkokurssi ja koulutusohjaajakurssi. Lippukunnat, piirit ja Suomen Partiolaiset järjestävät myös monenlaista taitokoulutusta, erätaidoista yhdistyshallintoon.

[muokkaa] Katso myös

[muokkaa] Lähteet

  1. ↑ The Brownsea Island camp – The first camp thescoutingpages.org. Douglas Gowan. Viitattu 1.10.2008. (englanniksi)
  2. ↑ Partion organisaatio – Maailmanjärjestöt Suomen Partiolaiset ry. Viitattu 8. elokuuta 2007.
  3. ↑ Mitä partio on? – Lippukunta osana partiomaailmaa Suomen Partiolaiset ry. Viitattu 8. elokuuta 2007.
  4. ↑ Partio 100 vuotta – Partion historiaa Suomen Partiolaiset ry. Viitattu 8. elokuuta 2007.
  5. ↑ Mitä partio on? – Partioaate Suomen Partiolaiset ry. Viitattu 8. elokuuta 2007.
  6. ↑ 6,0 6,1 Partiotoiminnan linjat – Peruskirja Suomen Partiolaiset ry. Viitattu 8. elokuuta 2007.
  7. ↑ Osmo Vesikansa: Kolkkapojan kirja
  8. ↑ Hanna Säntti: Lupa kasvaa johtajaksi 27. kesäkuuta 2003. Talouselämä. Viitattu 1. syyskuuta 2007.

[muokkaa] Aiheesta muualla

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta partioliike.

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Partio
Henkilökohtaiset työkalut